Appaloosa Plainsia halkovan joen vesi oli kylmää sinä aamuna. Sen viileys sai minut ensin haukkomaan henkeäni, lopulta opin nauttimaan kylmän veden rauhoittavasta vaikutuksesta kipeissä lihaksissani. Särkevien jäsenieni äänetön huuto vaikeni niiden upotessa vähitellen veteen, aaltojen pehmeä liike tuuditti lihaksiani kuin pientä lasta. Oli hiljaista, täydellisen hiljaista.
Minä muistin ne kerrat, kun isäni oli vienyt minut meren rantaan Roaring Heightsissa. Muistin ne kerrat, joina olimme uineet yhdessä, yhtä hyvin kuin ne, joina olimme vain istuneet rannalla ja rakennelleet hiekkalinnoja. Niitä kertoja ei ollut ollut kovinkaan montaa, isä oli ollut aina hyvin kiireinen töidensä kanssa, mutta olin arvostanut joka hetkeä rajallisesta yhteisestä ajastamme.
Ja vielä enemmän arvostin niitä hetkiä nyt, kun isä oli poissa.
Siitä ei ollut kovinkaan kauaa, vasta puolisen vuotta. Silti tuntui, että siitä oli jo ikuisuus. Ehkä asiaan vaikutti se, että olin niin kaukana kotoa, että maisemat, jotka olin oppinut tuntemaan isäni rinnalla, olivat katseeni ulottumattomissa. Mutta vaikka elämä olikin jatkunut etäännyttäen minua yhä kauemmas isäni muistosta, vaikka suru ehkä jollain tapaa helpottikin... vaikka minun olikin päivä päivältä yhä vaikeampi muistaa, miltä isäni ääni oli kuulostanut, tuska oli joka kerta sitä hetkeä ajatellessani yhtä voimakasta. Joka kerta, kun mieleeni palasivat hänen ikiajoiksi suljetut silmänsä, liian myöhään saapuvan ambulanssin ääni, ensihoitajien turhat elvytysyritykset... jokaisena kertana niistä pääni täytti yksi ainoa ajatus. Ajatus, jonka halusin kieltää itseltäni, jota en halunnut ajatella, jota en saanut ajatella.
’Mitään ei voi luvata tapahtuvaksi tai tapahtumattomaksi.’ Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Niitä ajatellessani mieleeni hiipi väkisin lupaus, jonka olin tehnyt itselleni huolimatta siitä, että puolet minusta halusi rikkoa sen lupauksen.
’Yhden asian voi luvata tapahtuvaksi’, totesin itselleni ajatuksissani, työnsin mielessäni syrjään pääni sisällä suoraa huutoa karjuvan järjen äänen. 'Sen, että he tulevat kärsimään, he saavat rangaistuksensa. He eivät selviä tästä niin helpolla. He veivät minun isäni hengen... ja minä tulen viemään heidän henkensä, tai muussa tapauksessa kiellän olevani Vincent de Lucan poika.’
Tiesin, ettei se kävisi päinsä. En halunnut olla rikollinen, en halunnut seurata isäni jalanjälkiä, en halunnut tappaa ihmisiä. Mutta kaikesta huolimatta ajatus siitä, että Nicholas ja Johnny Corucci saisivat kärsiä, kuten isäni ja minä olimme kärsineet, kuten mitä kärsin edelleen, tuntui niin hyvältä, että se sai vatsanpohjani kihelmöimään.
Silti osa minusta halusi vain unohtaa.
***
Sen puolen vuoden aikana lihaksiani oli särkenyt käytännössä joka päivä, mutta särky oli voimistunut viime päivinä. Se muistutti olemassaolostaan jokaisena hetkenä, jona liikuin millinkin, teki pelkästä suoraan kävelemisestä haastavaa. Siitä huolimatta treeneistä ei joustettu, Blake ei hyväksynyt lihassäryn tai väsymyksen kaltaisia tekosyitä. Ja minä juoksin hänen käskystään.
Spurtti kentän yhtä sivua pitkin päätyyn saakka. Käännös. Spurtti takaisin.
Blake tuijotti minua, mies naputti kärsimättömästi jalallaan maata.
”Uudestaan”, mies komensi. ”Tällä kertaa kunnolla. Sinulla on jalat, käytä niitä!”
Purin hammasta, käännyin, lähdin uudelleen juoksemaan. Tällä kertaa selvästi treenattiin kestävyyden lisäksi nopeutta.
Juoksin jälleen kentän toiseen päähän. Kiihdytin vauhtini äärimmilleen siinä, kuin se jumiutuneiden lihasteni kanssa oli mahdollista, juoksin, vaikka joka askel sattui. Yritin, vaikka tiesin, ettei Blake olisi koskaan tyytyväinen. Yritin, vaikken edes tiennyt, miksi.
”Nopeammin!” Blake karjui perääni. Päästyäni urheilukentän päätyyn saakka käännyin ja lähdin taas juoksemaan kohti vanhusta. Saavutettuani Blaken mies kohotti kämmenensä pysähtymisen merkiksi ja osoitti maata.
”Kaksikymmentä punnerrusta.”
En sanonut mitään, vaikka suoraan sanottuna ihmettelin, miksi Blaken suosima luku ’neljäkymmentä’ oli pudonnut puoleen. Kävin kontilleni maahan, suoristin jalkani ja asetuin käsivarsieni varaan. Ensimmäinen. Toinen. Kolmas. Neljäs. Blake liikkui, mies tuli lähemmäs.
Minulle selvisi hyvinkin pian, millä perusteella punnerruksia tarvitsi tehdä vain kaksikymmentä. Blake nimittäin astui aivan viereeni, mies laski jalkansa selkäni päälle ja laski painoaan sille kunnolla. Älähdin, käteni tärisivät, liikkeeni pysähtyi.
”No?” Blake ärähti. ”Mikä maksaa? En antanut missään vaiheessa lupaa lopettaa.”
Suljin silmäni pieneksi hetkeksi, koko kehoni tärisi. En pystyisi tähän... Blake tuhahti.
”Makaat siinä vaikka koko viikon, mutta sinä teet ne kaksikymmentä punnerrusta. Pieni lisähaaste tekee vain terää.”
Purin hampaani jälleen yhteen. Kasvoilleni piirtyi tuskan irvistys, lihasteni vapinasta ja kivusta huolimatta yritin. Työnsin itseäni väkisin irti maasta, taistelin lihaksillani Blaken painoa vastaan. Hetken luulin, että onnistuisin, vartaloni kohosi ylöspäin ehkä sentin tai pari. Yritys kuitenkin päättyi terävään vihlaisuun kyynärpäässäni. Parkaisin kovaan ääneen, oikea puoleni petti, rojahdin kyljelleni urheilukentän soraa vasten.
”Ai!”
Haukoin henkeäni, kipu säteili kyynärpäästäni koko käsivarteeni. Tartuin vasemmalla kädelläni kiinni jostain kyynärpään ja olkavarren väliltä. En tiennyt, paransiko vai pahensiko puristusotteeni asiaa, ele oli vaistomainen. Puristin silmäni kiinni, voihkaisin.
”Lihassärky kuuluu asiaan”, Blake totesi. Mies tönäisi minua jalallaan. ”Nouse ylös, jatkat vielä punnerruksia.”
”Tämä ei ole lihassärkyä”, sanoin hiljaa, tuskasta värisevällä äänellä.
”Höpö höpö. Ylös ja heti.”
”En pysty --”
”Heti, minä sanoin!”
Yritin nousta, se jäi kuitenkin yritykseksi. Pelkkä käden liikuttaminen sattui, puhumattakaan siitä, että olisin laskenut käsivarren varaan yhtään painoa. Löysin itseni nopeasti samasta asennosta soralta, Blake ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Älä laiskottele, nulikka”, mies ärähti minulle ja tökkäsi minua entistä voimakkaammin kengänkärjellään. Pudistin päätäni hitaasti, vedin syvään henkeä.
”Siihen sattuu, herra Blake”, totesin ja voihkaisin jälleen. ”En voi varata sille painoa... en pysty. Olen pahoillani, mutta en kykene siihen.”
Blake katsoi minua pitkään, kerrankin mies oli hiljaa. Nousin varovasti istumaan pidellen oikeanpuolimmaisesta olkavarrestani kiinni.
Hengitin syvään lievittääkseni kipua. Blake ei sanonut pitkään aikaan mitään, minä puolestani odotin ohjeita, en uskaltanut liikkua minnekään ilman miehen käskyä. Lopulta mies vaikutti tajuavan, että käteeni sattui oikeasti.
”Lopetetaan tähän sitten”, Blake murahti äreänä. ”Palataan tilalle. Jatkamme huomenna.”
Tukahdutin voihkaisun, käsivartta tykytti ja särki. Tiesin, etten olisi vielä huomenna kunnossa.
”Minä en usko...” aloitin, vedin syvään henkeä ja aloitin lauseeni uudelleen. ”Herra Blake... minusta tuntuu, että tarvitsen lääkärin hoitoa.”
Blake ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
”Vai lääkärin hoitoa...” mies tuhahti. ”Ei siinä ole mitään vikaa, kunhan laiskottelet.”
Ennen kuin ehdin estää miestä, hän tarttui oikeaan käteeni ja yritti kiskoa minut ylös. Huusin tuskasta, Blake tajusi irrottaa otteensa, valahdin vavisten takaisin maahan. Tuntui, kuin joku olisi iskenyt veitsellä kyynärpäähäni ja päälle päätteeksi vielä kääntänyt terää haavassa.
Blake oli jälleen pitkän aikaa vaiti. Minä puolestani yritin saada kiivaan hengitykseni tasaantumaan. Vanhan miehen lopulta puhuessa hänen äänensä oli kyllästyneen äkäinen.
”Hyvä on”, Blake ärähti minulle. ”Vien sinut kotiin ja käyn naapurissa soittamassa tohtorin paikalle.”
Ehdin melkein jo kiittää Blakea tämän lähestulkoon armollisesta käytöksestä, kun mies jatkoi.
”Tuskin siinä mitään vikaa on. Kunhan lääkärikin toteaa, että olet täysin kunnossa, lienee syytä miettiä, pitäisikö meidän tuplata treenimäärä.”
Blake kääntyi lähteäkseen. Nousin hitaasti ylös ja kävelin miehen perässä tämän autolle. Huokaisin kävellessäni, en ainoastaan kivusta, vaan myös turhautuneisuudesta.
***
Appaloosa Plains oli niin pieni kylä, ettei siellä ollut edes omaa terveysasemaa. Paikalliset hyödynsivät naapurikaupungin sairaalan palveluita tai kutsuivat paikkakunnan oman lääkärin, tohtori Caldwellin, kotikäynnille. Tohtori Caldwell oli mukavan näköinen ja oloinen keski-iän jo jonkin aikaa sitten ylittänyt mies, joka tutki käteni varovaisin ottein ja pyysi minut sitten tekemään erilaisia liikkeitä käsivarrellani. Melkein jokainen niistä sattui niin paljon, etten kyennyt niitä suorittamaan.
Katseltuaan jonkin aikaa kättäni ja sen rajoittunutta liikerataa lääkäri mietti pitkään. Lopulta hän puhui.
”Oletko tehnyt mitään tavanomaisesta poikkeavaa?” mies kysyi. ”Kaatunut, kenties, tai altistanut kehosi tavallista voimakkaammalle fyysiselle rasitukselle?”
Ennen kuin ehdin itse sanoa mitään, lääkärin vieressä tuolilla istuva Blake puhui.
”Ihan tavallista treeniä”, Blake murahti. ”Täytyyhän sitä nuoren miehen pitää kunnostaan huolta.”
Tohtori Caldwell vilkaisi vanhukseen.
”Arvon herra Blake, uskon vahvasti, että nuori mies osaa vastata kysymykseeni itse”, mies totesi rauhallisesti ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
”Kuten hän sanoi”, vastasin hiljaa, ”ihan tavallista treeniä.”
Lääkäri kurtisti kulmiaan. Hän kääntyi jälleen Blaken puoleen.
”Herra Blake, saanen pyytää teitä poistumaan hetkeksi?”
Ihme kyllä, Blake ei sanonut lääkärille vastaan, vaan luovutti tälle tuolinsa ja poistui tallista. Tohtori Caldwell veti tuolin lähemmäs minua ja istuutui sille kuin psykiatri konsanaan ristien kätensä syliinsä. Mies katsoi minua arvioivasti.
”Kyynärpään alueen rasitusvamma”, Caldwell lopulta totesi. ”Kyynärniveleen kiinnittyneet lihakset ovat ärtyneet, niissä on revähtymiä. Sellainen vaiva ei synny itsestään, sen aiheuttaa fyysinen ylikuormitus.”
Kun en vastannut mitään, lääkäri jatkoi edelleen.
”Sinun koko kehosi liikkuu hyvin tahmeasti ja jäykästi”, tohtori Caldwell sanoi. ”Jalkasi eivät liiku luontevasti kävellessäsi, ja tunnustellessani käsivarttasi huomasin, että koko käden lihakset ovat keränneet nestettä. Olet tainnut todellakin treenata. Olethan muistanut venytellä?”
Nyökkäsin, se oli totta. Oli Blake käskenyt minua venyttelemäänkin, ainakin silloin tällöin.
Caldwell katsoi minua pitkään. Mies katkaisi jälleen hiljaisuuden.
”Tämä on pieni kyläpahanen, nuori herra”, hän totesi tyynesti. ”Kaikki tietävät kaikista kaiken. Jopa minä olen kuullut, että Robert Blaken hevostilalle on ilmestynyt nuori mies, jota vanhus juoksuttaa urheilukentän ympäri lähes päivittäin. Minä tiedän, että herra Blake on valmentajasi. Hänen treeninsä ei taida tuntea käsitteitä väsymys tai ylirasitus?”
Kohotin katseeni Caldwelliin. Tohtori jatkoi edelleen.
”Jos taivut jatkuvasti hänen tahtoonsa, jos jatkat tuota rataa, treenaat itsesi varhaiseläkkeelle”, mies sanoi nyökäyttäen päätään sanojensa vakuudeksi. ”Ihmiskeho ei kestä tuollaista rääkkiä kovinkaan kauaa. Kyynärpääsi toipuu, mutta sen jälkeen sinulta hajoavat polvet, sitten olkapäät, sitten --”
”Osaan pitää itsestäni huolen, kiitos vain huolenpidosta”, ärähdin lääkärille, aloin vähitellen tuntea ärtymystä miestä kohtaan. Mikä hän oli määrittelemään, mitä sain tehdä ja mitä en? Blaken treeni oli toki rankka, mutta täytyihän nyt aikuisen miehen sellaisesta selvitä! Vedin henkeä, vilkaisin tervettä käsivarttani, siinä ei edelleenkään ollut kunnollisia lihaksia. ”Näytänkö minä edes siltä, että kuntoilisin hulluna?”
”Lihaksettomuutesi johtuu siitä, että olet aliravittu”, mies totesi pistävällä äänellä. Tuhahdin. Lääkäri pudisteli päätään hitaasti, mies huokaisi.
”Sanoit, että osaat pitää huolta itsestäsi. Et näytä osaavan. Minua toden teolla harmittaa, että olet jo yli kahdeksantoista. Jos et olisi vielä aikuinen, olisin velvoitettu tekemään tästä ilmoituksen sosiaaliviranomaisille, ja --”
”Kuten itsekin totesitte, olen jo täysi-ikäinen”, sanoin entistäkin äreämmin. ”Minä pärjään aivan loistavasti, en kaipaa teitä sotkeutumaan elämääni.”
Caldwell oli vaiti. Mies huokaisi uudemman kerran, lopulta tämä nousi seisomaan.
Tohtori otti taskustaan siderullan, mies pyysi minua istumaan sängyn laidalle ja sitoi käteni napakasti heti kyynärpään alapuolelta. Tehtyään sen hän kohottautui pystyyn.
”Tukiside estää lihaksia rasittamasta liikaa niveltä”, hän selitti. ”Pidä sitä siteessä ainakin viikon verran, sidettä vaihtaessasi muista sitoa käsi tiukasti, mutta ei niin tiukasti, ettei veri pääse kiertämään. Nukkumaan mennessäsi voit ottaa sen pois ja laittaa takaisin paikoilleen herättyäsi.”
Nyökkäsin. ”Kauanko kestää, että se paranee?” kysyin lääkäriltä rauhallisemmalla äänellä.
”Ainakin kolmisen viikkoa”, Caldwell totesi. ”Voit tehdä pieniä liikkeitä kivun sallimissa rajoissa, mutta tärkeintä on antaa sen pääasiassa levätä. Olet nyt treenitauolla, et edes juokse, kätesi liikkuu kuitenkin juoksun aikana. Jos kyynärpääsi ei kuukauden kuluttua ole jo merkittävästi parempi, tule vastaanotolleni tai kutsu minut paikalle. Autan mielelläni. Muissakin asioissa, kuin ylirasittuneen kyynärnivelen kanssa.”
En vastannut mitään. Mies soi minulle ymmärtäväisen hymyn, ennen kuin kääntyi poistuakseen heinävintiltä.
Tohtori Caldwell ehti jo jonkin matkan päähän, kun tämä yllättäen kääntyi ja katsoi minuun otsa rypyssä.
”Miksi muuten asut heinävintillä?” mies kysyi. ”Eikö talossa olisi lämpimämpi?”
”Pidän hevosista”, totesin yksioikoisesti äänellä, joka kertoi lääkärille, etten aikoisi puhua asiasta enempää. Caldwell vaikutti hetken siltä, että aikoisi sanoa jotain vastaan. Lopulta miehen puhuessa hän ei kuitenkaan puuttunut asiaan.
”Kerron herra Blakelle mennessäni, ettet treenaa nyt moneen viikkoon. Pidän huolen siitä, että hän ymmärtää asian.”
Mies heilautti kättään ja kääntyi. Hitaasti hän käveli portaat alas ja poistui tallista jättäen minut siteeseen käärittyine käsivarsineni heinävintille.
***
Käteni oli pitkään niin kipeä, etten olisi voinut edes kuvitella uhmaavani lääkärin käskyä ja ryhtyväni tekemään tallitöitä tai treenaamaan. Kykenin kyllä liikuttamaan sitä, mutta esineiden nostelu tai painon varaaminen sille olivat poissa laskuista. Blake toki jupisi itsekseen jotain ’kaikentietävistä puoskareista’ ja siitä, että ’pientä särkyä kuuluu kyllä aikuisen miehen vähän kestääkin’, mutta ei lopultakaan käskenyt minua tekemään yhtään mitään tilalla. Itse asiassa en edes nähnyt Blakea kovinkaan usein, tuntui, kuin mies olisi vältellyt minua. Ehkä hän ei halunnut nähdä minua laiskottelemassa, ehkä häntä ärsytti ajatus siitä, että joutui jälleen tekemään itse tilan työt, eikä voinut siitä hyvästä edes viedä minua kuntosalille nostelemaan painoja.
Niinä päivinä ja viikkoina minulla oli kuolettavan tylsää. Olin tottunut siihen, että Blakella oli minulle töitä, että päiväni kuluivat lantaa luodessa ja treenatessa. Nyt, kun en voinut toistaiseksi tehdä kumpaakaan, ei ollut mitään tekemistä. Edes lukeminen ei toiminut, ei enää, kun olin jo lukenut vähäiset kirjani kannesta kanteen, jotkut useampaan otteeseen.
Käteni oli kahdessa viikossa parantunut jo jonkin verran, mutta lääkäri oli varoitellut, etten saisi tehdä mitään, ennen kuin se olisi täysin kunnossa, jotta vaiva ei tulisi entistä pahempana takaisin. Mielenterveyteni vain janosi tekemään edes jotain, mitä tahansa, kunhan saisin ajan kulumaan. Lukeminen oli käytännössä ainoa asia, mitä sain käteni kanssa tehdä, joten kyläpahasen pikku kirjastoon lähteminen tuntui luontevalta valinnalta.
Appaloosa Plainsin keskusta ja sitä myöten kirjasto eivät onneksi olleet mitenkään järkyttävän kaukana herra Blaken tilalta, sillä minun oli tietenkin käveltävä sinne. Kirjasto sijaitsi aivan keskellä keskustaa, ja löysin paikan nopeasti. Tiedostaen sen, ettei minulla ollut paikkakunnan kirjastokorttia, ajattelin, että viettäisin kirjastossa jokusen tunnin lukien ja katsellen paikkoja.
Löysin itselleni nopeasti kirjan ja asetuin sohvalle lukemaan sitä. Oikeastaan en ollut edes vilkaissut kirjan nimeä kunnolla, olin vain napannut käteeni jotain, jonka avulla jättää tylsyys taakseni. Etenin nopeasti, kirja ei ollut turhan syvällinen ja väänsi suunnilleen jokaisen tapahtuman rautalangasta, joten liikoja mietintätaukoja ei tarvittu. Kuulin askelia ympäriltäni, mutten kiinnittänyt huomiota muihin kirjaston asiakkaisiin, ennen kuin yksi heistä puhui.
”Aiotko lainata sen?”
Havahduin, kohotin katseeni puhujaan.
Edessäni seisoi ruutupaitainen, tummahiuksinen nuori mies, ehkä muutaman vuoden itseäni vanhempi. Mies viittasi kädellään kohti kirjaani.
”Johnnie Fergusonin Sitoutumispelko”, mies totesi hymyillen. ”Se on hyvä kirja, ajattelin lukea sen uudelleen, mutta jos olet juuri lainaamassa sitä, niin --”
”Ei, en ole”, totesin pudistellen päätäni ja ojensin kirjan miehelle. ”Minulle on aivan sama, mitä luen, tulin vain kuluttamaan aikaa.”
Mies tarttui ojentamaani kirjaan hieman epäröiden.
”Oletko varma?” hän kysyi. ”Olen hidas lukemaan, lainaan sen varmaan ainakin pariksi viikoksi.”
Nyökkäsin. ”Täysin varma.”
Mies näytti edelleen hieman epäröivältä. Lopulta hän hymyili.
”Kiitos, herra...?”
”Victor de Luca”, täydensin. ”Saa kutsua pelkällä etunimellä.”
Mies oli hetken hiljaa. Lopulta hän laski kirjan pöydälle ja istuutui viereeni ojentaen kätensä.
”Josh Bennett”, mies sanoi kätellessämme. ”Taidat olla se Robert Blaken uusi tallipoika?”
Mietin hetken, lopulta vastasin nyökkäyksellä. En pitänyt siitä ajatuksesta, että olin koko kaupungin silmissä ’se Blaken uusi tallipoika’, mutta en tainnut voida vaikuttaa asiaan. Josh naurahti hyväntuulisesti.
”Jo oli aikakin, että se vanha käppänä saa hieman apua tallitöissä”, mies hymähti. ”Pidätkö hänen hevosistaan? Olen kuullut, että Nate on aikamoinen paholainen hevosen vaatteissa.”
Annoin ilottoman hymyntapaisen kaartua puolittain huulilleni. ”En olisi voinut keksiä parempaa vertausta sille konille”, vastasin. ”En ole nähnyt montaakaan hevosta elämäni aikana, joten taidan olla jäävi sanomaan, että se on ilkein kaikista näkemistäni kaviokkaista, mutta se on toisaalta totta.”
”Sinun pitäisi joskus nähdä meidän tilamme jalostusori”, Josh totesi. ”Alcatraz on varmasti kymmenen kertaa Natea pahempi.”
Ohi kulkeva vanha nainen vilkaisi meitä paheksuvasti. Josh madalsi ääntään, mies puhui kuiskaten.
”Voisimme jutella enemmänkin, mutta kirjasto lienee hieman huono paikka siihen. Saanko tarjota oluen saluunabaarissa?”
Pudistin päätäni, soin miehelle hymyntapaisen. ”Kiitos, mutta ei kiitos. En juo alkoholia.”
Josh ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla.
”On täällä kahvilakin”, mies totesi iloisesti ja nousi. ”Ja jos et juo kahvia, sieltä saa myös teetä ja kaakaota ja vaikka vettä. Tule mukaani.”
Epäröin. En suoraan sanottuna ollut erityisen sosiaalinen, enkä halunnut, että vieras nuori mies joutuisi tuhlaamaan rahojaan tarjotakseen minulle kahvia. Josh vaikutti kuitenkin niin rennolta ja hyväntuuliselta, etten halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Niinpä seurasin miestä tämän käydessä kirjaamassa lainaamansa kirjan kassalla ja astellessa ulos.
Josh johdatteli minut keskustan laitamille pienen, idyllisen kahvilan luo. En olisi edes tajunnut paikan olevan kahvila, ellei sen pihalla olisi ollut kylttiä kertomassa päivän tarjouksista ja mainostamassa tuoretta, kotitekoista pullaa. Matkan varrella puhelias Josh jutteli minulle niitä näitä, ja päästyämme sisälle kahvilaan minusta tuntui jo, että tunsin Joshin elämän paremmin kuin omani. Mies oli perinteinen maatilan kasvatti, nuori cowboy, joka tulisi perimään isänsä tilan ajan saatossa, työskenteli isänsä maatilalla ja osallistui silloin tällöin rodeokilpailuihin. Aivan tavallinen pikkukylän nuori mies.
Josh tilasi minulle ja itselleen kupillisen kahvia ja istuutui kanssani pöytään. Mies antoi kahvinsa jäähtyä hieman ja puhui hymyillen.
”Olenkin jo tainnut vuodattaa sinulle suunnilleen koko elämäntarinani”, mies naurahti. ”Entäpä sinä? Mikä toi Victor de Lucan Appaloosa Plainsiin, mistä tulit ja miksi? En ole koskaan kuullut de Lucan nimeä, sinulla tuskin on edes sukulaisia täällä?”
Olin pitkään hiljaa, mietin, mitä vastata. Olin todella surkea valehtelija, enkä olisi edes halunnut valehdella Joshille, mutta mitä olisin voinut sanoa? 'Olen Roaring Heightsin toisen suuren rikollisjärjestön pomon poika, isäni ammuttiin ja epätoivoisen kostoyrityksen seurauksena pakenin vihollistani Appaloosa Plainsiin'? Minulla oli kyllä valhe kehiteltynä valmiiksi tällaisia tilanteita varten, mutta valehteleminen itsessään sai minut mietteliääksi.
”Olen kotoisin New Yorkista”, totesin Joshille kohauttaen olkiani, pyrkien käyttäytymään mahdollisimman luontevasti. ”En koskaan oikein pitänyt suurkaupungista. Herra Blake on isoäitini vanhoja tuttuja, joten sain paikan hänen talliorj... tallipoikanaan lähinnä suhteilla.”
Josh nyökkäsi, helpotuksekseni mies ei huomannut minun valehtelevan.
Juttelimme pitkään. Pyrin välttämään tarkkoja kysymyksiä itsestäni tai entisestä elämästäni, sain keskustelun onneksi tehokkaasti käännettyä sivuraiteille ja lähinnä Joshin omaan elämään. Mies puhuikin siitä mielellään, kertoi päivistään monenlaisia juttuja, joista osalle hymähtelin ääneen. Vaikka Josh olikin erittäin puhelias ja sosiaalinen, tai kenties juuri siitä syystä, pidin miehestä paljon.
”Kai Blake on opettanut sinut ratsastamaan?” Josh kysyi ohimennen. Vilkaisin miestä, pudistin päätäni saaden tämän hämmentymään.
”Kyllä nyt jokaisen kunnon tallipojan täytyy hevosen selässä pysyä”, mies jatkoi. ”Minä tiedän. Tule huomenna puoliltapäivin hevosten harjoituskentälle. Meillä on yksi rauhallinen ruuna, joka --”
”Kiitos tarjouksesta, Josh”, keskeytin miehen, ”mutta en voi opetella ratsastamaan juuri nyt... loukkasin kyynärpääni jokin aika sitten, ja lääkäri kielsi kaiken fyysisen rasituksen.”
Josh katsoi minua epäileväisenä. Tukahdutin huokauksen.
”Jos kerran haluat, voit opettaa minua myöhemmin. Sitten, kun käteni on parantunut. Sopiiko se?”
Toinen mies hymyili. Hän ojensi kätensä, ja tartuin siihen.
”Sovittu”, mies totesi iloisesti. ”Tule käymään Bennettin tilalla, kun olet terve. Jos en ole kotona, äitini on varmasti, hän välittää viestin minulle. Voit toki soittaakin, mutta jos oikein muistan, herra Blakella ei tainnut olla puhelinta?”
”Ei ole”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Lupaan tulla käymään.”
Josh hymyili edelleen. Hymy kuitenkin hyytyi miehen vilkaistessa kahvilan kelloa.
”Kappas, aikahan on kulunut nopeasti”, hän totesi. ”Minun on palattava tilalle, on hevosten iltaruokinnan aika.”
”Minunkin on palattava kotiin”, sanoin ja nousin pöydästä. ”Oli hauska tavata, Josh.”
”Samoin, Victor.”
Tiemme erkanivat, ja lähdin kävelemään kohti kotia vaisu hymy huulillani. Päivä oli kulunut rattoisasti, olin keksinyt jotain tekemistä, ja nyt tuntui siltä, että olin saanut ensimmäisen ystävänikin. Ehkä elämä Appaloosa Plainsissa ei sittenkään ollut niin kamalaa. Ehkä. Tosin hevosen selkään en aikoisi siitäkään huolimatta kiivetä, minä halusin pitää jalkani turvallisesti maassa.
Päästyäni kotiin oli jo myöhä. Hevoset oli otettu sisälle, Blake oli jakanut niille kaurat. Minulla ei ollut muuta tekemistä, kuin kiivetä ylös heinävintille, sytyttää sinne hetkeksi valot ja vaihtaa yövaatteet ylleni.
Käärin siteen pois käsivarrestani ja laitoin sen laatikkoon odottamaan seuraavaa päivää. Pujahdin peiton alle vuoteeseen ja ojensin käteni sammuttaakseni yöpöydän lampun. En tuntenut oloani lainkaan väsyneeksi, mutta kaikesta huolimatta nukahdin nopeasti. Hymy huulillani.
***
Hevoset pitivät ääntä öisin, ja olin tottunut siihen, joten en juuri koskaan herännyt vieraisiin ääniin. Sinä yönä Spiken haukku kuitenkin jostain syystä herätti minut, ehkä siksi, ettei Spike koskaan haukkunut keskellä yötä, varsinkaan niin levottomalla ja hermostuneella äänellä, kuin nyt. Kuulin sen myös murisevan, ja puoliunessa ihmettelin, miksi Spike osoittaisi moista vihamielisyyttä isäntäänsä kohtaan.
Hätkähdin, kun kuulin huutoa. Kolinaa. Ovien paiskomisen ääntä, askelia pihalla. Rypistin kulmiani, nousin istumaan sängyn reunalle, en kuitenkaan sytyttänyt valoja. Mitä oikein tapahtui? Askelet lähestyivät, lopulta kuulin vihaisen karjahduksen. Ääni oli toisaalta vieras, toisaalta se muistutti minua jostakin.
”Kävele nopeammin, kääkkä, minä en ole yhtä kärsivällinen, kuin miltä näytän!”
Kulmiani painavat rypyt syvenivät. Tallin ovi rämähti auki, ja vetäydyin hiljaa taaksepäin sängyllä piiloutuakseni katseilta.
”Sytytä valot”, kuului vieraan äänen käsky, ja tallin lamput napsahtivat päälle.
Hiivin kyyryssä varovasti lähemmäs nähdäkseni heinäparven reunan yli. Uskalsin hädin tuskin hengittää, ja se vähäinenkin hengittäminen muuttui huomattavasti vaikeammaksi nähdessäni kaksi ihmistä tallin puolella. Toinen heistä oli Blake, toisen nimeä en tiennyt, mutta tunnistin hänet kyllä; se sama poninhäntäpää, joka oli uhkaillut minua veitsellä puistossa. Veitsi miehellä oli nytkin kädessään, hän huitoi sillä Blaken suuntaan, ja Blake astui askelia taaksepäin pidellen käsiään rauhoittavasti koholla samaan aikaan, kun nuorempi mies asteli lähemmäs.
”Sinulla on oltava enemmänkin rahaa, pappa”, nuori mies ärähti Blakelle. "Sitä on täällä jossain piilossa, vai mitä? Heinäpaalien sisällä, hevostesi karsinoissa?"
Blake pudisteli päätään kiivaasti, miehen kasvoilla oli äreä, mutta pelokas ilme.
”Minä olen eläköitynyt jo kauan sitten, eläke riittää hädin tuskin eläinten ja itseni ruokkimiseen... nyt on sitä paitsi kuun loppu, minulla ei ole tuon enempää!”
Peräännyin heinävintin reunalta niin hiljaa, kuin kykenin. Vilkuilin ympärilleni. Minun olisi tehtävä jotain, mutta mitä?
Katseeni osui vintin reunalle pinottuihin heinäpaaleihin ja niiden taakse piilotettuun, vanhaan arkkuun. Tiesin, että siellä oli Blaken muistoja tämän nuoruudesta, muun muassa miehen vanha metsästyspuku oli siellä... mies oli aikoinaan sorsastanut ahkerasti. Minulla ei ollut lupaa penkoa miehen tavaroita, mutta hätä ei lukenut lakia. Jos laatikossa oli kerran vanha metsästyspuku, ehkä siellä olisi myös ase? Sydämeni tykytti ajatellessani asiaa, siitä oli jo ikuisuus, kun isäni oli opettanut minua ampumaan, eikä minua nytkään houkuttanut ajatus siitä, että ampuisin ihmisen. Ehkä pelkkä aseella uhkaaminen kuitenkin toimisi?
Olin ollut oikeassa. Arkussa oli haulikko. Kohotin sen vapisevilla käsilläni ja punnitsin sitä hetken. Se tuskin oli ladattu, mikä oli täysin luontevaa, olihan ase ollut ties kuinka kauan arkussa piilossa.
Tallista kuului ääntä.
”Jos sinulla ei ole tuon enempää rahaa, minä en tee sinulla yhtään mitään”, kuulin poninhäntäpään sanovan, hän hengitti kiivaasti. ”Ja minä aion pitää huolen siitä, ettet lavertele eteenpäin... aamulla näyttääkin mukavasti siltä, että rakas heppasi talloi sinut...”
Käännähdin, lähdin hiipimään nopeasti, mutta varovasti kohti heinävintin reunaa.
Veitsellä aseistautunut mies oli ahdistanut Blaken seinää vasten. Tajusin, ettei minulla olisi paljoa aikaa. Olin tietoinen siitä riskistä, että jos uhkaisin nuorta miestä aseella tämän selän takaa esimerkiksi heinävintiltä käsin, mies saattaisi hyvinkin astua eteenpäin ja uhata Blakea puukolla suojellakseen omaa henkeään. Minun oli siis päästävä miehen ja Blaken väliin... minun olisi kiiruhdettava portaat alas.
”Ota rauhallisesti”, Blake yritti rauhoitella miestä. ”Voit tulla uudestaan ensi kuun alussa, ja --”
”Minä en tule uudelleen ensi kuun alussa”, mies sähähti. ”Sinä et ole täällä ensi kuun alussa. Sinä et näe huomista aamua... kannattiko jättää koira makuuhuoneeseen lukkojen taakse, mitä?”
Olin jo portaiden yläpäässä, näin Blaken. Näin myös toisen miehen tärisevän käden, näin puristusotteen veitsestä tiukkenevan. En välittänyt enää äänistä, matka olisi niin lyhyt, ettei mies ehtisi tehdä mitään... olisi vain oltava nopea...
”Hyvästi, kääkkä!”
”Seis!”
Laskeuduin portaat niin vauhdikkaasti, että olin vähällä kaatua ja päätyä rähmälleni veitsimiehen eteen. Sain kuitenkin tasapainoni pidettyä, pian seisoin Blaken vieressä. Kohotin haulikon tärisevin käsin, osoitin sillä miestä, joka laski hämmentyneenä puukkoa pitelevän kätensä ja perääntyi. Blake vierelläni laski kätensä alas ja vilkaisi minua hämillään.
”Pudota se veitsi”, käskin poninhäntäpäätä yllättävänkin vakaalla äänellä, minulla ei ollut aavistustakaan, mistä kaikki se rohkeus kumpusi. Mies ei kuitenkaan totellut ääntäni, vaan tuhahti.
”Kas vain, mehän olemme tavanneet ennenkin”, hän murahti. ”Juoksit minua karkuun silloin kerran... et sinä uskalla vetää liipaisimesta, voin yhtä hyvin tappaa teidät molemmat.”
”Haluatko todella ottaa sen riskin?” kysyin mieheltä, ääneni alkoi viimein väristä loppua kohden. Poninhäntäpää naurahti, hän kohotti veistä pitelevän kätensä.
”Mitä, jos tulen lähemmäs?” vaaleahiuksinen mies kysyi virnistäen. Hän astui askelen eteenpäin, otteeni haulikosta tiukkeni.
”Ammu hänet”, Blake murahti. ”Ammu, tai hän --”
”Herra Blake, tämä on teidän vanha metsästysaseenne”, sanoin merkitsevästi. Blake ymmärsi vihjeeni, en kuitenkaan osannut odottaa miehen vastaavan, kuten hän vastasi.
”Se on kyllä ladattu, koskaan ei voi tietää, mihin sitä tarvitsee - ammu!”
Käteni tärisivät entistä voimakkaammin. Poninhäntäinen mies virnuili niin, että tämän likaiset hampaat näkyivät. Hän kohotti kätensä valmiina iskemään puukolla. Suljin silmäni... tajusin, että minulle oli joskus sanottu tästä, isäni oli joskus kauan sitten kieltänyt minua koskaan ampumasta silmät kiinni, mutta nyt edessäni ei ollut pulloja, vaan elävä ihminen... siitä huolimatta vedin liipaisimesta.
Laukaus.
Vanha ase potkaisi, tunsin ylävartaloni hipovan seinää horjahtaessani taaksepäin.
Puukkomiehen tuskankarjaisu, hevosten hermostunut tepastelu.
Hän makasi tallin lattialla hengittäen raskaasti, oikeaa kylkeään pidellen. Käden alta valui verta, mies oli hädin tuskin tajuissaan, mutta elossa kuitenkin. Koko kehoni tärisi. Voi helvetti... minä olin ampunut ihmistä.
”Hän ei kuollut”, Blake totesi hiljaa. Nyökkäsin.
”Hän tarvitsee ambulanssin”, sanoin ääni väristen. ”Nopeasti...”
”Ei tarvitse.”
”Mitä?”
Blake huokaisi. ”Hän ei tarvitse ambulanssia”, mies toisti. ”Hän on yksinäinen huumeidenkäyttäjä, David Brown nimeltään. Koko kaupunki tietää hänet, mutta ystäviä tai muita läheisiä hänellä ei ole. Jos hän katoaa, kaikki olettavat hänen tehneen itsemurhan tai piikittäneen itsensä hengiltä.”
”Tarkoitatko --?” aloitin, mutta en kyennyt sanomaan lausettani loppuun. Blake nyökkäsi.
”Tarkoitan. Anna se haulikko ja käy hakemassa siitä samasta laatikosta minulle patruunoita.”
En liikkunut minnekään, tuijotin Blakea järkyttyneenä. Mies näytti kärsimättömältä.
”Joko hän kituu kuoliaaksi, tai sitten minä annan hänelle armollisemman lopun”, Blake ärähti. ”Valinta on sinun.”
”Sinun ei tarvitse ampua häntä”, kuiskasin hiljaa. ”Hänen ei tarvitse kuolla... minä pyydän, herra Blake, me voimme soittaa naapuritalosta poliisit, hän päätyy vankilaan, hän --”
”Ja sinäkö luulet, että poliisit silittävät päätäsi sen jälkeen, kun ammuit häntä haulikolla?” Blake kysyi pisteliäästi.
”Se oli itsepuolustusta”, vastasin. ”Pelkkää itsepuolustusta.”
”Poika, koppalakit eivät tunne inhimillisyyttä tai armoa”, vanhus ärähti. ”Me emme kutsu poliiseja tälle tontille. Kukaan ei jää kaipaamaan häntä, usko minua. Anna haulikko minulle, mene heinävintille ja heitä minulle ne patruunat. Minä hoidan tämän, sinun ei tarvitse enää sotkea puhtoisia käsiäsi, jos et halua.”
Tuijotin Blakea pitkään. Lopulta ojensin aseen miehelle ja tottelin.
Suljin silmäni, peitin korvani.
Kuullessani David Brownin elämän päättävän laukauksen tiesin, etten nukkuisi enää sinä yönä. Tai jos nukkuisinkin, näkisin unessani vain aseita, laukauksia, verta ja kuolleita miehiä.
Itse tappamiani miehiä.
***
Blake suhtautui Brownin tappamiseen tyynen rauhallisesti. Mies toimi seuraavina päivinä aivan normaalisti, hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vanhus oli hävittänyt narkkarin ruumiin ja siivonnut veren tallista ennen seuraavaa aamua, eikä mikään näyttänyt huolestuttavan miestä. Minä puolestani olin monta päivää täysin toimintakyvytön, ja kävellessäni tallissa sen puulattian kohdan yli, jonka Blake oli hionut hiekkapaperilla verettömäksi, tunsin voimakasta kuvotusta.
Huolimatta siitä, etten kyennyt toimimaan tai edes puhumaan kunnolla, Blake vaikutti jostain syystä tuntevan jopa myötätuntoa minua kohtaan. Mies kohteli minua kerrankin asiallisesti, kerran kuulin hänen käyttävän jopa oikeaa etunimeäni ilmaisujen ”kloppi” tai ”nulikka” sijaan. Aina välillä huomasin miehen katselevan minua sen näköisenä, että aikoi sanoa jotain, mutta lopulta vanhus oli aivan hiljaa. Näin hänen silmistään paistavan vaietun kiitoksen, ehkä jopa jonkinasteisen kunnioituksen. Minusta vain tuntui siltä, etten ollut sitä ansainnut. En edes halunnut ansaita. Tuntui siltä, että maailma, jota olin vasta vähän aikaa sitten paennut Appaloosa Plainsiin, seurasi minua perässäni. Maailma, johon en halunnut kuulua, veti minua syvyyksiinsä, vaikka taistelin vastaan. Olin täynnä kysymyksiä ja epätietoisuutta. Brownin kuolema oli ollut Blakelle yhtä arkipäiväistä kuin sanomalehden saapuminen pihalle, lisäksi vanhus oli suhtautunut ajatukseen poliisien kutsumisesta paikalle yllättävän vihamielisesti, ja minusta tuntui, ettei Rafael ollut kertonut minulle miehestä aivan kaikkea.
Kun aikaa oli kulunut, kun käteni oli vähitellen parantunut ja kykenin taas liikkumaan, Blakella oli oiva lääke suruuni ja katumukseeni; treenien aloittaminen. Minulla oli vahva ennakkoaavistus siitä, että heti ensi treenien päätteeksi saisimme jälleen kutsua paikalla tohtori Caldwellin, sillä Blake tuskin vaivautuisi aloittamaan varovasti. Olin kuitenkin väärässä; Blake aloitti kanssani pehmeästi venytyksillä ja sen sellaisella käskien minua juoksemaan vain vähän. Mies taisi olla oppinut jotain viime kerrasta.
Päivien vaihtuessa viikoiksi Blake uskalsi jälleen treenata minua kunnolla, mutta jokin oli muuttunut. Ei, Blaken treenit eivät edelleenkään olleet helppoja, eikä mies säästellyt sanojaan hoputtaessaan minua juoksemaan kovempaa. Mies ei ollut mystisesti alkanut pitämään minusta, hän ei kunnioittanut minua ainakaan paljoa enempää, kuin ennen. Inhimillisempiä treenit kyllä olivat, minun piti edelleen tehdä kaikki, mitä Blake tahtoi, mutta sain pitää taukoja ja tehdä kunnon alku- ja loppuverryttelyt. Pääasia oli, että kaikki tuli tehdyksi.
Minä opin jopa syömään kunnolla. Aloin unohtaa Brownin, kykenin pyyhkimään miehen mielestäni ja asiat olivat jo kohtalaisen hyvin, joten ruokakin maistui. Ainoa asia, joka minua käytännössä enää painoi, oli hellittämätön ajatus Nicholas ja Johnny Coruccista. Siitä, että halusin kostaa miehille, että halusin lopultakin korvauksen kaikesta tuskasta, jota olin joutunut kestämään. Se oli ajatus, jonka jouduin työntämään päivittäin pois mielestäni. Ajatus, jonka kielsin itseltäni ehdottomasti... ajatus, joka oli vain voimistunut Brownin kohdattua loppunsa.
Minä en saanut tuntea kostonhimoa. En saanut tuntea surua tai katkeruutta. En kyennyt tappamaan ihmisiä, se oli jo nähty.
Mutta mitä useampana päivänä mietin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä; minun olisi kehitettävä aukoton suunnitelma, jotta Coruccit saisivat kärsiä.
***
Irviksen kommentteja:
Juu, täytyyhän sitä nyt moisesta treenistä joskus joku vammakin tulla :D
Ajattelin (ja varmistin asian isältäni), että 60-luvulla tuollaiset kotikäyntejä tekevät maalaislääkärit olivat aika yleisiä. Sitä en tiedä, miten herkkiä tuohon aikaan oltiin tekemään lastensuojeluilmoituksia, mutta ajattelin, että Spencer Caldwell olisi vähän tarpeettomankin huolehtivainen äijä :)
Ja voi narkkariparka minkä teit D: Mitähän luurankoja Robert Blakella mahtaa olla kaapissaan? ;)
Kysymys: Millainen kuva sinulla on Victorista ihmisenä tällä hetkellä? Miten kuvailisit pojan luonnetta ja ajatusmaailmaa? Tähän kysymykseen vastaaminen auttaa minua seuraavien osien kirjoittamisessa, mutta totta kai saa kommentoida myös vastaamatta kysymykseen.
