Me emme puhuneet seurustelustamme kenellekään. Susie oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei varsinkaan hänen perheelleen kertominen olisi ainakaan aluksi erityisen viisasta. Saatoimme kyllä tavata toisiamme vapaasti, mutta ystävyyttä läheisemmän vuorovaikutuksen jätimme minun taloni seinien sisälle.
Ajoittain pelkäsin, että lähes päivittäiset tapaamisemme aikaisemman puhumattomuuden jälkeen herättäisivät epäilyksiä, mutta vähitellen kävi yhä selvemmäksi, ettei minun ja Susien välinen rakkaus yksinkertaisesti ollut asia, joka olisi käynyt Stevensonilla tai Jeremyllä mielen vieressäkään. Jossain vaiheessa kuulin jopa ohimennen Stevensonin sanovan pojalleen olevansa hyvillään siitä, että olimme jälleen kuin veli ja sisar.
Se, että Stevenson kuvitteli suhteemme olevan enemmänkin sukulaisuussuhteen kaltainen kuin romanttinen, ei suinkaan helpottanut päässäni säännöllisesti hakkaavaa ajatusta siitä, ettei tämä ollut oikein. Aivan ensimmäisinä päivinä Susien kanssa oleminen tuntui rikollisemmalta, kuin varsinaisten työasioiden tekeminen. En kuitenkaan antanut ajatukselle liikaa valtaa, ja mitä pidemmälle päivät kävivät, sitä luontevammaksi oloni muuttui tytön kanssa. Vähitellen aloin luopumaan vääryyden tunteesta, lopulta kykenin myöntämään tosiasiat sekä hiljaa mielessäni että ääneen rakastetulleni.
”Rakastan sinua enemmän, kuin mitään muuta.”
”Minäkin sinua.”
Kauniita sanoja, helliä kosketuksia, pitkiä katseita. En olisi muuta voinut seurustelultamme juuri nyt kaivatakaan. Fyysinen kanssakäymisemme rajoittui halauksiin, suudelmiin ja hyväilyihin vyötärön yläpuolelta, ja vaikka Susie olisi pyytänyt asiaan muutosta, en olisi siihen suostunut. Jonkinlainen moraalikäsitys minulla sentään oli jäljellä, ja niin oikeaksi, kuin aloinkin seurustelumme vähitellen mieltää, niin suhteen vieminen seksuaaliselle tasolle teinitytön kanssa ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Ei tuntuisi luultavasti vielä pitkään aikaan, mutta ainakin toistaiseksi me molemmat vaikutimme olevan tyytyväisiä ja rakastuneita. Tuntui, että elämään oli tullut viimein sellaista sisältöä, joka teki siitä elämisen arvoista.
Toisin, kuin olin odottanut, ylennykseni ei ollut herättänyt närää täysivaltaisessa jäsenistössä. Pikemminkin tuntui siltä, että minut otettiin vastaan jopa ihan hyvin. Suurempia tehtäviä en ollut vielä saanut, oletin, että Rafael halusi antaa minun totutella hetken olooni täysivaltaisena jäsenenä, vaikka itse koin sen melko turhaksi. Olisin yhtä hyvin voinut jo tarttua toimeen ja osoittaa, että olin ansainnut Rafaelin luottamuksen.
Sopimuksemme mukaisesti osallistuin uuden asemani myötä jokaiseen täysivaltaisen jäsenistön kokoukseen. Siksi istuin tänäkin iltapäivänä päämajan kokoustilan pöydän ääressä ja odotin, että raportit saataisiin käsiteltyä. Itselläni ei vähäisten tehtävieni johdosta ollut juurikaan raportoitavaa, minun osuuteni saataisiin käsiteltyä sillä, että kertoisin taannoin pankkiin viemäni rahatalletuksen päätyneen perille. Tällä hetkellä äänessä oleva Stevenson sen sijaan sai raportoida yksityiskohtaisesti keskustelusta, jonka oli käynyt muuan lahjotun poliisin kanssa.
”Hän vaatii kaksi tuhatta dollaria siitä, että ohjaa tutkinnan keikastamme väärille raiteille”, Stevenson totesi viitaten järjestön taannoin toteuttamaan ryöstöön, josta muuan rikostutkija oli turhan kiinnostunut. ”Minusta se on liikaa, heillä on pelkkiä aihetodisteita, niitä ei edes ole täysin välttämätöntä hoitaa alta pois.”
”Varovaisuus ennen kaikkea”, Rafael totesi. ”Mitä vähemmän on minkäänlaisia todisteita, sitä turvallisemmin mielin voimme olla. Lisäksi se konstaapeli on hyvä pitää tyytyväisenä, hänestä on hyötyä tasan niin kauan, kuin hän on suostuvainen yhteistyöhön. Ilmoita hänelle, että harkitsen hänen esittämäänsä summaa huomiseen saakka.”
”Rafael, kaksi tuhatta dollaria --”
”... on pieni hinta siitä, että hänen kaltaisensa virkamies on meidän puolellamme.” Rafael katsoi Stevensonia tiukasti. ”Olet kyllä oikeassa siinä, että jos suostumme nyt, hän tulee vaatimaan jatkossakin aivan liian suuria palkkioita, ja siksi sanoin harkitsevani asiaa. Kunhan olen itse tullut jonkinlaiseen johtopäätökseen, keskustelen siitä vielä sinun kanssasi.”
Stevenson nyökkäsi. Rafael käänsi katseensa Jeremyyn.
”Jeremy, tänään tulee uusi ammuslähetys. Ota se vastaan ja hoida paikoilleen.”
Nuori mies nyökkäsi, näin harmituksen paistavan hänen kasvoiltaan. Jeremyn työtehtävät olivat jopa minun tehtäviäni vähemmän merkityksellisiä, ja oli selvää, ettei mies ollut tyytyväinen tilanteeseen.
Rafaelin kääntyessä Andrewsia kohti huomasin johtajan otsalle ilmestyneistä rypyistä, etten minä ollut suinkaan ainoa, joka oli huomannut Andrewsin olevan tavallistakin hiljaisempi tänään. Pisamakasvoinen mies ei katsonut keneenkään eikä vaikuttanut olevan aivan läsnä, mutta hermostuneelta mies näytti vaihdellessaan jatkuvasti asentoaan, naputtaessaan pöytää kynsillään ja ollessaan sen näköinen, että hänellä oli kiire tekemään jotain aivan muuta.
”Andrews?” Rafael kysyi pitäen äänensä neutraalina, pyrkien pitämään keskustelun sävyn yhä vakaasti raportointiin sopivana. Pisamakasvoinen hätkähti, loi nopean katseen Rafaeliin, mutta käänsi taas katseensa pois.
Jos Andrews ei olisi istunut vieressäni, jos en olisi nähnyt hänen huultensa liikkuvan, olisin ollut varma, että se aggressiivisesti ainoan sanansa ulos suusta sylkäisevä puhuja oli joku aivan muu. Se raivokas, osin ahdistuneeltakin kuulostava ääni ei kuulunut sille Thomas Andrewsille, jonka minä olin oppinut tuntemaan.
”Mitä?”
”Raporttisi”, Rafael totesi, huomasin hänen peittelevän hämmennystään. ”Roaring Heights News, John Jean, osakekaupat. Miten asiat sujuvat Jeanin kanssa?”
Andrews sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne taas. Mies puhui kylmän rauhallisella äänellä, mutta äänensävy kertoi, että hän olisi ennemmin halunnut karjua asiansa Rafaelille täyttä kurkkua.
”Jean todellakin omistaa tällä hetkellä lähes sata prosenttia Roaring Heights Newsista”, Andrews kertoi. ”Siitä vähäisestä osuudesta, joka ei kuulu Jeanille, omistaa puolet hänen vaimonsa ja puolet hänen poikansa, mutta se on vain lakikeinottelua, ja käytännössä Jean päättää kaikesta. Ja hän ei ole halukas myymään meille yhtään mitään.”
Hetken hiljaisuus, Rafael kohotti kulmiaan kevyesti. Andrews ei katsonut keneenkään jatkaessaan.
”Samalla ilmoitan, että en ole enää halukas jatkamaan operaatiota”, mies totesi. ”Ole hyvä, laske palkkaani tai erota minut, mutta operaatio on epäonnistunut, enkä näe enää mitään syytä jatkaa sitä.”
Rafael ei välittänyt siitä, mitä Andrews sanoi.
”Annoin sinulle vapauden korottaa tarjoustamme kolmasosalla”, hän totesi. ”Teitkö sen? Kieltäytyikö hän siitäkin?”
Andrews nousi ylös nopealla liikkeellä, niin nopealla, että oli kaataa tuolinsa minua päin.
”Minä sanoin, etten ole halukas jatkamaan!” Andrews huusi, hänen kätensä vapisivat holtittomasti. ”Hän ei myy, häntä on turha yrittää suostutella! Älä sotke minua tähän enää, minä eroan, varaan tänään lennon Texasiin enkä tule enää takaisin!”
Andrews kääntyi, mies harppoi pitkin askelin ulos kokoustilasta. Portaista kuuluvat askelten äänet kertoivat miehen poistuneen yläkertaan. Hämmentynyt hiljaisuus vallitsi kokoustilassa, jokainen meistä mietti luultavasti suunnilleen samaa; Andrews ei ollut oma, hiljainen itsensä. Minä puolestani mietin myös sitä, miten tutulta miehen reaktio vaikutti. Andrews oli paennut, poistunut paikalta, ja lisäksi hän aikoi poistua koko osavaltiosta. Hän pakeni. Aivan, kuten minäkin olin liian monta kertaa elämässäni tehnyt.
Rafael veti syvään henkeä, mies antoi katseensa vaeltaa meissä kaikissa.
”Tietääkö joku tästä jotain?” Rafael kysyi. ”Onko jokin pielessä töiden tai hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta?”
Kukaan ei vastannut. Kukaan ei yksinkertaisesti tuntenut Andrewsia niin hyvin, että olisi osannut vastata. Andrews oli täysivaltaisista jäsenistä kaikkein etäisin ja sulkeutunein, mies puhui hyvin harvoin, eikä olisi varmasti koskaan päätynyt täysivaltaiseksi jäseneksi, ellei hän olisi kuulemani mukaan joskus vuosia sitten osoittanut isälleni fiksuuttaan ja kykyään ratkaista pahojakin ongelmia. Andrews ei koskaan avannut suutaan ilman syytä, eikä hänellä ollut mitään perustetta puhua henkilökohtaisesta elämästään kenellekään. Hän piti kaiken salassa, jossain vaiheessa olimme jopa huomanneet miehen vasempaan nimettömään ilmestyneen kihlasormuksen, eikä hän ollut puhunut siitäkään mitään. Kihlasormus oli sittemmin kadonnut, mutta emme tienneet, oliko kyse erosta vai ennemminkin halusta pitää ihmissuhteensa pimennossa, mikä toki olisi varsin viisas teko ottaen huomioon Andrewsin ammatin.
Rafael pudisti päätään hiljaa. ”Puhun hänen kanssaan”, mies murahti ja kääntyi kohti ovea. Ennen kuin mies ehti ottaa askeltakaan, nousin ylös.
”Rafael, anna minun.”
Tunsin sekä Rafaelin, Stevensonin että Jeremyn katseet itsessäni. Rafael kurtisti kulmiaan.
”Victor, huolimatta ylennyksestäsi et edelleenkään ole johtoasemassa”, mies huomautti. ”Hänen kanssaan puhuminen on minun työtäni.”
”Minä en tunne häntä sen paremmin, kuin kukaan muukaan, mutta osaan arvata hänen mielensä liikkeet juuri nyt”, vastasin. ”Minä tiedän, mitä ajattelee mies, joka työntää ongelmat syrjään ja pakenee. Viisi minuuttia kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan, uskon sen riittävän. Anna minun yrittää.”
Rafael vilkaisi Stevensonia ja Jeremyä saamatta kummaltakaan mielipidettä asiaan. Johtaja vilkaisi ovelle ja käänsi sitten katseena minuun.
”Hyvä on. Viisi minuuttia, sitten tulen sinne itse.”
Nyökkäsin. Harpoin Rafaelin ohi Andrewsin perään yläkertaan.
”Andrews?”
Nähdessäni miehen kiinnitin ensimmäisenä huomiota tämän kädessään pitelemään, savuavaan tupakkaan, vasta sitten huomioin miehen tyhjän katseen. Andrews ei vastannut minulle mitään, ei kiinnittänyt millään lailla huomiota tulooni, siirsi vain savukkeen hyvin hitaasti kohti suuta ja veti savua sisäänsä pitkällä hengenvedolla puhaltaen sen sitten nenänsä kautta ulos. Astelin miehen eteen, työnsin syrjään ajatuksen siitä, että leikin jälleen terapeuttia, ja päätin kaikkien käytäntöjen vastaisesti kutsua miestä etunimellä. Tämä ei ollut varsinaisesti työasia, tämä oli ihmisläheinen asia, joten etunimen käyttäminen tuntui luontevalta.
”Thomas?”
Andrews imaisi uudemman kerran tupakkaa.
”Sinun kanssasi halusinkin jutella”, mies sanoi käheällä äänellä katsomatta minuun. Lause ei kuulostanut sarkastiselta.
Odotin hetken, että Andrews sanoisi jotain. Mies loi viimein minuun pitkän katseen, huomattuaan minun katselevan lähinnä palavaa tupakkaa hän laski katseensa.
”Vanha tapa.” Andrews karisti tupakan tuhkat lattialle ja painoi tuhkakasaa kengänkärjellään estääkseen kuumuutta sytyttämästä tulipaloa kokolattiamatolle. ”Niin vanha, että olen ehtinyt lopettaa jo kerran.”
”Kuinka pitkän aikaa sitten?” kysyin hiljaa. Andrewsin kasvoilla kävi lyhyen hetken ajan toispuoleinen, iloton hymy.
”Kaksikymmentä vuotta.” Andrews veti uudet henkoset savukkeesta. ”Aloitin uudelleen eilen, enkä enää ymmärrä, miten olen tullut toimeen ilman. Mikä on sinänsä huolestuttavaa, koska olen ollut samat kaksikymmentä vuotta juomatta, eikä se silloinkaan ollut mitään kohtuukäyttöä.”
Hetken olimme vaiti. Katkaisin hiljaisuuden kysyvällä äänensävyllä.
”Sanoit, että halusit jutella kanssani.”
Andrews nyökkäsi.
”Ehdit olla jonkin aikaa Keyesin työpari”, hän totesi. ”Toivon, että uudesta asemastasi huolimatta tekisit minulle pienen palveluksen. Käyn huomenna passikuvissa, toimitan ne sekä tarvittavat paperit sinulle, Keyes saa seuraavana tehtävänään luoda minulle uuden elämän.”
En sanonut mitään. Andrews käsitti hiljaisuuden väärin.
”Maksan kyllä kunnolla.” Mies pyyhkäisi vapaalla kädellään hiuksiaan puhuessaan. ”Voit luvata Keyesille kaksinkertaisen palkan normaaliin työhön verrattuna sitä vastaan, että hän pitää henkilöllisyyteni todellakin salassa kaikilta. Tietenkin myös sinä saat asianmukaisen palkkion vaitiolostasi.”
”Minä en suostu siihen”, sanoin Andrewsille. ”Pakeneminen ei ole ratkaisu, Thomas. Minä, jos kuka, tiedän sen.”
Andrews nosti toisen jalkansa nojatuolille ja veti savua sisäänsä syvemmin, kuin kertaakaan aiemmin.
”Sinä et tiedä, mistä on kyse, Victor”, hän totesi hiljaa ja yskähti.
”Kerro minulle”, vastasin miehelle, joka pudisti päätään. Jatkoin. ”Lupaan sinulle, että jos en pysty auttamaan sinua ongelmassasi ja pakeneminen on oikeasti ainut vaihtoehto, teen pyytämäsi palveluksen ilman palkkiota.”
”Kyllä minulla on varaa maksaa sinulle, ei sinun tarvitse --”
”Thomas, puhu.”
Kuulin askelia portaista. Joko viiden minuutin aikaraja oli kulunut umpeen? Käänsin päätäni, näin Rafaelin tulevan paikalle. Mies nyökkäsi minulle kuin olisi lukenut ajatukseni ja kuullut päässäni vilahtaneen kysymyksen.
Andrews käänsi katseensa Rafaeliin, joka vastasi katseeseen tiukasti, mutta kysyvästi.
”Olet nähtävästi rauhoittunut, vaikkakin keinosi tehdä se...” Rafael pudisti päätään ja lopetti lauseensa kesken katsoen merkitsevästi palavaa tupakkaa. ”Haluan tietää, mistä on kyse. Mikä on mennyt niin pahasti pieleen, että haluat erota tehtävistäsi?”
Andrews painoi päänsä. Miehen huokaistessa tiesin hänen luovuttaneen, kenties minun ansiostani, kenties vain aikaa myöten.
”Jean”, Andrews totesi. ”Hän tietää liikaa.”
”Mistä?” Rafael kysyi. Astuin askelen taaksepäin antaen tarkoituksella tilaa Rafaelin ja Andrewsin väliselle keskustelulle, tunsin, että minun työni tässä tilanteessa oli tehty. Andrews pudisti päätään hitaasti, mies hipaisi savukkeella huuliaan, muttei varsinaisesti polttanut sitä.
”Tämä kuulostaa niin typerältä...” Andrews huokaisi taas. ”Jean on lukenut vanhoja lehtijuttuja... hän tietää, Rafael. Jean kiristää minua Reynoldsin murhalla. Hän tietää, ettei minulla ollut alibia sinä iltana, kun Reynolds ammuttiin, että todisteiden ja silminnäkijöiden puute oli ainoa asia, joka säästi minut vankilalta. Hän sanoi olevansa suurella todennäköisyydellä se, joka nostaa jutun uudelleen pöydälle heti, kun vain löytää jotain, jolla osoittaa syyllisyyteni. Minun on lähdettävä täältä, aloitettava uusi elämä jossain muualla.”
Andrews nousi hitaasti ylös.
Pisamakasvoinen mies käveli ohitseni pitkin, mutta hitain askelin. Sekä minä että Rafael seurasimme häntä katseillamme. Andrews pyyhkäisi jälleen hiuksiaan, hän tukisti itseään hieman, ennen kuin antoi kätensä pudota takaisin alas.
”Minulla ei ole vaihtoehtoja.” Andrews pudisti päätään hiljaa. ”Ei ainakaan, jos haluan pitää vapauteni. Lienee selvää, että lakimiehenä tiedän, millaisia paikkoja vankilat pahimmillaan voivat olla. Tiedän myös, että poliittisesti merkittävästä ensimmäisen asteen murhasta kuolemantuomio ei ole mahdoton seuraus tässä osavaltiossa.”
”Sinä et joudu vankilaan etkä saa kuolemantuomiota, Andrews”, Rafael sanoi hiljaa. ”Et myöskään lähde minnekään.”
”Mitä sinä luulet voivasi asialle tehdä? Minä olen syyllistynyt murhaan, sitä ei mikään asia muuksi muuta --”
”Sinä olet syyllistynyt myös vaikka mihin muuhun, etkä jostain kumman syystä ole niistä asioista lainkaan huolissasi”, Rafael totesi rauhallisesti. ”Lisäksi voin kertoa, että jos kaikki selvittämättömät rikokset, joihin minä olen tavalla tai toisella ollut osallinen, käsiteltäisiin oikeudessa, kuolemantuomio olisi niin varma, etten saisi mistään edes puolustusasianajajaa. Näiden kahden asian lisäksi muistutan vielä, ettet työskentele sunnuntairyöstäjien, vaan järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Sinä et ole yksin, Andrews, minä puhun Jeanin kanssa.”
”Se tyyppi ei ole niitä ihmisiä, jotka hiljenevät, kunhan pyydät kauniisti.” Andrewsin ääni kuulosti katkeralta. ”Hän osaa henkisen väkivallan taidon, eikä pelkää toteuttaa uhkauksiaan. Saattaa toki olla mahdollista hiljentää Jean, mutta tunnettuani hänet useamman vuoden ajan totean, ettei se tule onnistumaan verta vuodattamatta.”
”Me emme voi tappaa häntä, Andrews”, Rafael totesi. ”Paitsi, että se tuhoaisi ensimmäisen suuren operaatiomme sitten Vincentin kuoleman, se olisi myös liian riskialtista, olet ollut hänen kanssaan tekemisissä niin paljon.”
”Kuten sanottu – minulla ei siis ole vaihtoehtoja.”
Rafael ja Andrews vaikenivat, hiljaisuus oli painostava. Tiesin, että Rafael olisi halunnut sanoa jotain, muttei enää keksinyt, miten ratkaisisi toisen miehen ongelman. Minun mieleeni tuli kuitenkin jotain.
”Sanoit, että Jean osaa käyttää henkistä väkivaltaa”, sanoin hiljaa. ”Miten hän reagoisi, jos häneen itseensä käytettäisiin samaa taktiikkaa?”
Andrews kohautti olkiaan. ”Sillä ei ole merkitystä”, mies totesi. ”Minulla ei ole mitään, millä tehdä minkäänlaista vastakiristystä.”
”Sanoit, että hänellä on vaimo ja poika”, Rafael huomautti saaden Andrewsin naurahtamaan ilottomasti.
”Kulissiavioliitto ja joku tuntematon nulikka siinä jaloissa. Hänelle on aivan sama, mitä heille tapahtuu, kunhan hän saa pitää omaisuutensa.”
Heitin ilmoille kysymyksen.
”Jos hän haluaa pitää omaisuutensa, miten olisi siihen kajoaminen?”
Andrews ja Rafael kääntyivät minua kohti, kumpikin miehistä katsoi minuun kysyvästi. Jatkoin.
”Me voimme yhdistää tässä kaksi asiaa”, aloitin ehdotukseni. ”Voimme sekä syventää suhdetta uuteen yhteistyökumppaniimme että ratkaista Andrewsin ongelman. Roaring Heights News tekee hyvin tiivistä yhteistyötä Bridgeport Todayn kanssa, joka on koko osavaltion suurimpia medioita. Yhteistyön laajuuden huomaa jo siitä, että Roaring Heights News käyttää uutislähteenään nimenomaan Bridgeport Todayta, eikä ole epäilystäkään, etteivätkö he maksaisi siitä. Andrews varmasti tietää tämän kaiken keskusteltuaan Jeanin kanssa. Vaikka juuri Jean ei olekaan sen sortin mies, jota on helppo kiristää, Bridgeport Todaylla saattaa olla joku valtaapitävä, joka on helppo saada kahden tulen väliin.”
Pidin hetken taukoa, näin Rafaelin ilmeestä, että hän alkoi ymmärtää. Andrews puolestaan pysyi ilmeettömänä, mies pudotti kovin lyhyeksi poltetun tupakkansa ja tumppasi sen jalallaan lattialle.
”Bridgeportissa toimii Nathan Daniels, joka kaipaa paitsi luotettavia yhteistyötahoja, myös suurempaa vaikutusvaltaa.” Katsoin vuoroin Rafaeliin, vuoroin Andrewsiin. ”Hän saattaisi olla erittäin otettu siitä, että kertoisimme hänelle aikeistamme ja saattaisi myös olla halukas aloittamaan omalta osaltaan vallankaappausta Bridgeport Todayssa. Sitä vastaan, että hän saa Andrewsin kaivamaa sisäpiirin tietoa medioiden toiminnasta kyetäkseen hyödyntämään sitä Bridgeportissa, hän auttaa meitä ja kiristää Jeania näiden kahden median yhteistyön loppumisella, mikä puolestaan käytännössä tuhoaisi Roaring Heights Newsin ja sitä mukaa Jeanin omaisuuden.”
Odotin Rafaelin vastausta, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen Andrews katkaisi sen.
”Victor on oikeassa.” Andrews nyökkäsi, näin pienen toivonpilkahduksen hänen katseessaan. ”Tämä kuulostaa loistavalta.”
Rafael mietti pitkään, lopulta hänkin nyökkäsi.
”Soitan Danielsille heti”, Rafael kertoi katsoen minuun. ”Mikäli hän suostuu, tarvitsen hänen lisäkseen yhden miehen mukaani.”
Andrews nyökkäsi, Rafael huomasi sen ja pudisti päätään miehelle.
”Liian henkilökohtaista, Andrews. Ajattelin, että Victor saa tämän kunnian.”
Oltuaan tovin vaiti Andrews nyökkäsi jälleen. ”Ymmärrän”, mies totesi. ”Haluan kuitenkin tietää yksityiskohtaisesti ja totuudenmukaisesti, miten operaatio on sujunut. Ymmärtänet, että tämä koskee minua enemmän, kuin ketään muuta.”
”Se on selvää”, Rafael vastasi. ”Saat tietoosi kaiken välittömästi. Victor, oletan, että varaudut yhteydenottooni tehtävän ajankohdasta seuraavan tunnin sisällä. Hoidamme tämän niin nopeasti, kuin Daniels pystyy asiat omalta osaltaan hoitamaan – olettaen, että hän suostuu.”
Nyökkäsin. Rafaelin käännettyä selkänsä minulle ja käveltyä alakertaan soittamaan en voinut estää huuliani kaartumasta pieneen hymyntapaiseen. Hymy vain leveni kuullessani Andrewsin sanovan jotain – kaksi virkettä, jotka tulivat niin sydämestä, kuin ne Andrewsin kaltaiselta mieheltä saattoivat tulla.
”Kiitos, Victor. Olen sinulle paljosta velkaa.”
Uskoin, että hymyni oli tarpeeksi kertomaan Andrewsille, miten paljon arvostin hänen kiitostaan.
***
”Hyvää iltaa, kuinka voin auttaa?”
”Tulimme tapaamaan herra Jeania, meillä oli sovittu tapaaminen.”
”Kenet saan ilmoittaa saapuneeksi?”
”Herrat Daniels ja Collins sekä viimeksi mainitun avustaja.”
”Herra Jean ilmoitti olevansa vapaa vastaanottamaan teidät. Hissillä ylimpään kerrokseen, olkaa hyvät.”
”Kiitos, neiti.”
”Istukaa, hyvät herrat.”
Pukuun sonnustautunut Roaring Heights Newsin pääpomo viittoili kohti toimistoonsa sijoitettuja nojatuoleja. Kiharahiuksinen mies puhui matalalla äänellä ja kiinnitti tuskin lainkaan huomiota siihen, että Rafael ja Daniels istuutuivat, mutta minä jäin seisomaan miesten taakse.
”Jos mielitte kahvia, sihteerini keittää”, Jean totesi. Mies kuulosti siltä, että hänellä oli vain tapana tarjota jotain, ei niinkään siltä, että olisi ollut erityisen ystävällinen meitä kohtaan. Rafael pudisti päätään.
”Uskon tämän hoituvan nopeasti ja ilman virvokkeita.”
Jean heilutti rennosti oikeanpuolimmaista jalkaansa, joka oli ristitty vasemman päälle. Mies katsoi Danielsia ja Rafaelia hetken arvioivasti, ennen kuin puhui.
”Luulin tehneeni selväksi, ettei minulla ole kiinnostusta osakkeiden myyntiin”, mies lausui hitaasti ja antoi kylmän hymyn piirtyä kasvoilleen. ”Minä omistan tästä nopeasti nousevasta mediasta 99,8 prosenttia, ja jos luopuisin niin valtavasta edusta, olisin lähinnä sekaisin päästäni. Kerroin herra Andrewsille hyvin selkein sanakääntein, etten halua enää yhteydenottoja teiltä. Mikäli viesti ei mennyt perille, minun on lienee syytä muistuttaa teitä siitä, että murha ei vanhene koskaan. Oletin, että minun laillani juristiksi opiskelleena miehenä herra Andrews muistaisi sen.”
”Minä taas oletin, että muistaisitte vuosien takaisen sopimuksenne Vincent de Lucan kanssa”, Rafael sanoi saaden Jeanin virneen vain levenemään.
”Herra Collins, sinä päivänä, kun Vincent de Luca itse saapuu ottamaan sopimuksemme puheeksi, lupaan ilomielin myydä... ei, vaan lahjoittaa hänelle osake-enemmistön.”
Rafael ei vaiennut, tiesin miehen varautuneen tähän.
”Olen tähän mennessä ollut kanssanne kärsivällinen, herra Jean”, Rafael totesi ja nyökkäsi painokkaasti. ”Olen odottanut vapaaehtoista suostumustanne osakkeiden myyntiin sen sopimuksen nojalla, jonka teitte edeltäjäni kanssa aiemmin. Sen sijaan te koettelette onneanne kiristämällä yhtiöni osakasta rikoksella, jota hän ei ole tehnyt.”
”Toivon itsenne takia, että sanotte noin vain suojellaksenne alaistanne ettekä siksi, että olisitte oikeasti kyllin naiivi uskoaksenne tuohon”, Jean vastasi. ”Minä en myöskään ole niin tyhmä, että uskoisin teidän pyörittävän minkäänlaista rehellistä yritystä. Jos liiketoimintanne olisi päivänvalon kestävää, olisin löytänyt nimellänne tietoa jonkinlaisesta liikevaihdosta ja verotuksesta.”
”Minun yritykseni liikevaihto tai taloudellinen status ei kuulu tähän keskusteluun”, Rafael sanoi rauhallisesti. ”Teille riittää, kun tiedätte meidän olevan tilitoimisto, joka on kiinnostunut media-alan osakeyhtiöstänne yksinomaan sijoitusmielessä. Palatakseni siihen, mitä sanoin hetki sitten, totean, että minunkin kärsivällisyyteni loppuu ajallaan. Herra Danielsilla lienee teille pienimuotoinen kannustin yhteistyömme edistämiseksi.”
Jeanin kääntäessä katseensa Danielsiin ristin itse käteni rinnalleni. Tiesin, mihin suuntaan keskustelua oltiin viemässä, ja halusin vaikuttaa ilmapiiriin yksinomaan meidän kannaltamme myönteisesti. Daniels nyökkäsi Rafaelille kuin kiittääkseen puheenvuorosta ja puhui sillä samalla, hiljaisella ja pehmeällä äänellä, jonka olin kuullut aiemmin tavatessamme.
”Roaring Heights on liian pieni kaupunki, jotta voisitte yksinomaan kaupungin sisäisillä uutisilla olla ’nopeasti nouseva media’”, Daniels totesi. ”Te olette täysin riippuvaisia suuremmasta uutistoimistosta. Aloitettuani itse juuri yhteistyön Bridgeport Todayn kanssa minulle kävi erittäin selväksi, ettei yhteistyönne ole muutenkaan täysin kiistatonta... olisi varmasti kovin, kovin ikävää, mikäli kaikki yhteistyö Bridgeport Todayn ja Roaring Heights Newsin välillä katkeaisi.” Daniels napsautti sormiaan viimeisen sanansa vakuudeksi.
Jean suoristi selkänsä niin suoraksi, kuin näytti kykenevän ja siristi silmiään hiukan antaessaan katseensa vaeltaa Danielsin ja Rafaelin välillä.
”Ymmärsinkö oikein?” Jean kysyi entistäkin kylmempään sävyyn. ”Yritättekö te kiristää minua?”
”’Kiristää’ on kovin rumalta kuulostava sana”, Daniels vastasi hiljaa. ”Minä en millään lailla uhannut tekeväni mitään enkä vaatinut teiltä mitään.”
”Te uhkasitte minua yhteistyön loppumisella”, Jean totesi kireästi. Daniels kumartui eteenpäin vastatessaan ja hymyili samansävyistä, kieroa hymyä, jota Jean itse oli esitellyt meille keskustelun alussa.
”Pikemminkin muistutin faktoista ja bisnesmaailman raakuudesta.”
Jean oli pitkään hiljaa. Näin miehen rennon elekielen muuttuneen hermostuneeksi, mies muun muassa puristeli käsiään vähän väliä nyrkkiin ja naputteli jalallaan lattiaa. Oli Rafaelin vuoro puhua.
”Te varmasti tiedostatte sen tosiasian, että ilman Bridgeport Todayn apua nousunne loppuu alkuunsa ja menetätte kaiken”, mies sanoi painokkaasti. ”Kehotan teitä miettimään asiaa tarkoin. Odotan yhteydenottoanne kaksi vuorokautta, jonka jälkeen minun ja herra Danielsin yhteisenä velvollisuutena on ryhtyä ikävämpiin toimiin.”
Rafael nousi ylös, Daniels seurasi tämän esimerkkiä. Kumpikin miehistä nyökkäsi Jeanille, joka ei katsonut kumpaankaan.
”Hyvää illanjatkoa, herra Jean”, Rafael toivotti. ”Pahoittelen keskustelun ikävää sävyä, mutta niin metsä vastaa ja niin edelleen. Luotan siihen, että tämän keskustelun jälkeen herra Andrewsin ei tarvitse huolehtia teidän sanoistanne.”
Käännettyään selkänsä Jeanille Rafael käveli toimiston ovesta ulos Daniels vanavedessään. Minä poistuin viimeisenä kaksikkoa seuraten.
Päästyämme mediatalon pihalle Rafael pysähtyi keskustelemaan Danielsin kanssa.
”Kiitokset”, mies totesi ja nyökkäsi Danielsille. ”Teistä oli merkittävä apu.”
”Mitäpä en tekisi loistavan yhteistyökumppanin puolesta”, Daniels totesi hymynkareen kera. ”Ja sanottakoon, että myös se hyöty, mitä itse saavutin teidän avullanne tässä, oli suorastaan korvaamatonta.”
Rafael nyökkäsi jälleen. Daniels katsoi miestä hetken, kunnes puhui.
”Minusta yhteistyömme on siinä määrin läheistä, että voisimme tehdä sinunkaupat”, hän ehdotti.
”Se sopii”, Rafael myöntyi ja ojensi kätensä Danielsille, joka tarttui siihen edelleen hymyillen.
”Toivotan sinulle hauskaa illanjatkoa, Collins”, Daniels totesi käteltyään Rafaelia.
”Sitä samaa, Daniels, sitä samaa.”
Daniels kääntyi, mies lähti kävelemään poispäin mediatalolta ilmeisesti autolleen palatakseen Bridgeportiin.
Rafael kääntyi minua kohti, miehen kasvoista paistoi tyytyväisyys.
”Hyvää työtä, Victor”, hän totesi hymyillen. ”Erittäin hyvää työtä.”
”Minähän olin vain vartiossa, eikä mitään tapahtunut”, vastasin Rafaelille, joka naurahti.
”Sinä olit se, joka sai Andrewsin järkiinsä. Lisäksi ideasi oli loistava ja toimi, kuin unelma. Olen ylpeä sinusta, todella ylpeä. Ilmoitan Andrewsille vielä tänään, että hän voi olla huoleti – Jean ei tokikaan ole vielä vastannut, mutta tämän keskustelun myötä minulla tuskin on syytä antaa Andrewsin elää epätietoisuudessa. Kiitos, Victor, paitsi minun, niin myös Andrewsin puolesta, mikäli hän ei sitä huomaa sanoa.”
Katsoin Rafaelia hetken, lopulta nyökkäsin. Mies jatkoi.
”Kun kerran olet selvästi tehtäviesi tasalla, tarvitsen sinua toiseenkin asiaan”, hän kertoi. ”Muistathan Ryan Cooperin, sen miehen, jonka ylentämistä harkitsin ja jonka toimituksia itsekin turvasit?”
”Toki”, vastasin. Rafael vilkaisi ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei muita ollut kuulemassa.
”Sopiessani Danielsin kanssa tästä tapaamisesta minulle tuli selväksi, että hänen yhtiönsä toiminta on laajentunut erittäin nopeasti”, Rafael kertoi. ”Se sai minut tajuamaan, että meidänkin on edelleen laajennettava toimintaamme. Minulla on muutamia ajatuksia, joista en puhu sen enempää julkisella paikalla, mutta yhtiö tarvitsee lisää osakkaita. Aion ylentää Cooperin mahdollisimman pian. Sinä olet ollut Cooperin kanssa tekemisissä ennenkin, ja jos en aivan väärin muista, hänen piti toimittaa Keyesille tarvikkeita lähiaikoina.”
”Muistat oikein.” Kurtistin kulmiani hieman. ”Mihin tarvitset minua siinä?”
”Sinä olet tavannut Cooperia eniten viime aikoina.” Rafael katsoi minua luottavaisella katseella. ”Cooper ei toimita seuraavaa lähetystään Keyesille, vaan sinulle. Sovit hänen kanssaan asiasta, sovitte yhdessä tapaamispaikan, ja kerrot hänelle, että minä tulen tapaamaan häntä. Tarvitsen sinut mukaan tarkkailemaan Cooperia, kun haastattelen häntä. Osannet parhaiten analysoida hänen vastauksiaan ja eleitään.”
En vastannut pitkään aikaan. Suoraan sanottuna en tuntenut olevani vielä valmis ottamaan niskoilleni vastuuta siitä, että näkisin kyllä, mikäli Cooper olisi epäluotettava. Toisaalta meillä tuskin oli mitään syytä epäillä miestä, kyseessä oli rutiinitoimenpide, toisaalta taas... Rafael katkaisi ajatukseni puhumalla.
”Se, onko Cooperin ylentäminen oikea ratkaisu, on luonnollisesti minun vastuullani”, mies sanoi, kuin olisi jälleen lukenut ajatukseni. ”Sinä toimit vain apukätenä. Otatko tehtävän vastaan?”
Hetken mietittyäni nyökkäsin.
”Voit luottaa minuun.” Nyökkäsin uudemman kerran sanojeni vakuudeksi. ”Sovin tapaamisen muutaman päivän sisään.”
Rafael hymyili.
”Mainiota.”
***
Seuraavina öinä minä nukuin paremmin, kuin kenties koskaan. Asiat olivat vain niin kertakaikkisen hyvin, ettei unettomuudelle tai sen vaihtoehdolle – syville painajaisille – yksinkertaisesti jäänyt sijaa. Koin olevani täysin rento, ja miksen olisi ollut?
Minulla ja Susiella meni loistavasti, ehkä lukuunottamatta sitä seikkaa, ettemme aikoneet puhua seurustelustamme vielä pitkään aikaan. Salailu oli omalta osaltaan raskasta, mutta toisaalta halusimme vain ottaa rauhallisesti, ja minun taloni sisällä saatoimme olla juuri niin läheisiä, kuin mielemme teki. Se riitti meille – toistaiseksi. Ajoittain kyllä pelkäsin, miten kauan Susie jaksaisi piilotella asiaa, mutta tyttö ei vaikuttanut stressaantuneelta tai halukkaalta kertomaan suhteestamme kenellekään.
Myös järjestöllä meni hyvin. Jean oli ottanut varsin nopeasti yhteyttä Rafaeliin ja kertonut paitsi olevansa hiljaa Andrewsin suhteen, myös myyvänsä ilomielin pienen osuuden osakkeistaan järjestölle – häviävän pienen, mutta kyseessä oli kuitenkin erävoitto meille. Rafael oli erittäin tyytyväinen tilanteeseen, ja sen huomasi miehen rentoutuneisuudesta.
Myöskään Andrews ei säästellyt kiitoksiaan suhteeni, vaan oli avoimen ystävällinen minua kohtaan, minkä minä puolestani koin valtavana luottamuksen eleenä.
Minusta alkoi tuntua, että olin saavuttanut jotain, mitä olin jo kauan kaivannut. Että kostonhimo oli jättänyt minut rauhaan, että olin korjannut tekemäni vahingot järjestössä, että olin vihdoin vapaa. Enkä voinut työntää mielestäni pois ajatusta siitä, että työni rikollisena oli tehty, ettei minun tarvitsisi enää käydä tätä polkua – enkä halunnutkaan työntää sitä pois. Osin toki pelkäsin sitä, miten enää koskaan tottuisin elämään normaalisti, mutta kaikki pelot tuntuivat väistyvän suuremman hyvän tieltä. Nimittäin vapauden, kutkuttavan tunteen, joka valtasi minut ajatellessani viimeistä keikkaani – tehtävää, jonka olin luvannut hoitaa Rafaelin ja Cooperin kanssa. Tehtyäni sen sanoisin hyvästit järjestölle, tällä kertaa pakenematta minnekään ja kiittäen heitä kaikesta. Tällä kertaa kaikki menisi hyvin, ja voisin jakaa loppuelämäni Susien kanssa onnellisena miehenä.
Rehellisenä miehenä.
***
Kello lähestyi puoltayötä, minä ja Rafael puolestamme lähestyimme näköalatornia, jonka katolla Cooper oli halunnut tavata. Se oli Cooperin mukaan paikka, jossa toimitus oli alun perinkin pitänyt luovuttaa, hän ja Keyes olivat useammankin kerran tavanneet samassa paikassa. Tähän aikaan näköalatornin katolla ei liikkuisi ketään, ja vaikka liikkuisikin, mahdolliset tulijat kuultaisiin ennen, kuin he kuulisivat keskustelumme. Siksipä näköalatorni vaikutti turvallisimmalta paikalta arkaluontoiselle keskustelulle sikäli, kun päämajaa ei voitu huomioida Cooperin ollessa toistaiseksi vain juoksupoika, jolla ei ollut lupaa astua päämajan kynnyksen yli.
Kiipesimme tornin portaita ylös hiljaisuuden vallitessa. Näköalatorni ei ollut aivan maineensa veroinen, se oli vain viiden kerroksen korkuinen ja hävisi kaupungin pilvenpiirtäjille korkeudellaan reilusti, mutta oli se silloin tällöin rakastavaisten suosiossa. Ja varmasti myös kuntoilijoiden, ainakin jyrkkien portaiden kipuaminen reippaaseen tahtiin hengästytti.
Päästyämme aivan ylös, näköalatornin katolle, ketään ei näkynyt missään. Rafael etsi Cooperia katseellaan.
”Näkymät ovat toki hienot, mutta oletin tapaavani Ryan Cooperin”, Rafael totesi. ”Kai annoit hänelle oikean ajan ja paikan?”
”Olen varma, että annoin”, vastasin ja rypistin kulmiani.
”Onko hänellä tapana myöhästellä?”
Pudistin päätäni. ”Ei koskaan. Tämä on outoa.”
Samassa kuulimme askelia takaamme portaista. Kumpikin meistä kääntyi, minä siirsin käteni vyölleni valmiina ottamaan aseen esiin. Nähdessäni Cooperin siilitukan kykenin kuitenkin rentoutumaan.
Cooper pysähtyi eteemme ja katsoi meitä tutkivasti. Lopulta mies nyökkäsi.
”Hyvää iltaa.”
”Iltaa, Cooper”, Rafael sanoi minun vastatessani lyhyellä nyökkäyksellä. ”Olet myöhässä.”
”Olen pahoillani”, Cooper vastasi. ”Aikatauluni petti, en ehtinyt --”
”Onko sinulla mitään oikeaa syytä olla myöhässä?” Rafael kysyi. ”Minä halusin keskustella kanssasi työasioista vakavasti, eikä myöhästymisesi rehellisesti sanottuna anna sinusta erityisen pätevää kuvaa.”
”Anteeksi”, Cooper sanoi, huomasin miehen korottavan ääntään. Hän ei huutanut, mutta lisäsi äänenvoimakkuutta, kuin puhuisi huonokuuloiselle. ”En pysty selittämään tätä, mutta --”
”Kädet ylös ja turvat kiinni.”
Takaamme kuulunut, kimeähkö miesääni keskeytti Cooperin. Se sai aluksi sekä minut että Rafaelin siirtämään kättä nopealla liikkeellä kohti pistoolia, mutta tutulta kuulostava varmistimen naksahdus sai meidät jähmettymään paikoillemme.
”Ei äkkiliikkeitä, ei sanaakaan, tai jompaan kumpaan, mahdollisesti molempiin, sattuu”, miesääni jatkoi. ”Nostakaa hitaasti molemmat kädet kohti taivasta.”
Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin totella. Rafael vilkaisi minuun nostaessaan käsiään ylös, näin hänen ilmeestään, että hän oli tunnistanut kimeän äänen. Niin olin minäkin – äänen kantaja oli Johnny Corucci.
”Cooper, he ovat varmasti aseistettuja, riisu heidät aseista”, Johnny komensi Cooperia, joka nyökkäsi ja tuli kopeloimaan ensin minun vyöni läpi. Tuntiessani pistoolin painon kevenevän vyöltäni kykenin vasta kunnolla tajuamaan, mitä oli tapahtumassa. Johnny Corucci oli palannut takaisin Roaring Heightsiin. Cooper oli pettänyt järjestön, hän oli kertonut Johnnylle, että tulisin tapaamaan häntä tänne Rafaelin kanssa, ja nyt Johnny tappaisi minut kostona isänsä kuolemasta. Todennäköisesti hän tappaisi myös Rafaelin. Voi helvetti.
Siilitukkainen mies piilotti minun aseeni vyölleen ja piti Rafaelin aseen kädessään poistaen varmistimen. Hän astui jokusen askelen taaksepäin ja tähtäsi Rafaelia rintaan, enkä tarvinnut suuria älynlahjoja tajutakseni, että selkäni takana Johnny puolestaan tähtäsi minua.
”Alaisenne ohjaa teidät oikeaan paikkaan”, Johnny sanoi hiljaa. ”Te kävelette sinne, minne hän käskee sanomatta vastaan. Eikä yhtäkään väärää liikettä, ei mitään, minkä koen uhkaavaksi, tai kumpikin kuolee saman tien. Ja muistakaa, että minä koen uhkaavaksi harvinaisen monet asiat.”
Kumpikin meistä katsoi Cooperiin, odotimme ohjeita. Tuijotettuaan meitä hetken mies viittoili vapaalla kädellään jonnekin selkämme taakse.
”Käännytte ja kävelette katon toiselle reunalle”, mies käski ääni hieman väristen. ”Ja kun sanon reunalle, tarkoitan reunalle, en sen viereen.”
Hetken epäuskoinen hiljaisuus, tajuntaan iskevä ajatus siitä, ettemme voisi tehdä, kuten Cooper halusi... toisaalta vaihtoehtojakaan ei ollut.
Kävelimme siilitukan käskyn mukaisesti näköalatornin kattoa pitkin toiselle reunalle saakka. Reunakoristeen luona pysähdyimme ja käännyimme hitaasti katsomaan Cooperia ja Johnnya, jotka olivat tulleet perässämme osoittaen meitä edelleen asein.
”Pidemmälle”, Johnny käski. ”Cooper sanoi ’reunalle, eikä sen viereen’. Reuna on puoli metriä takananne, te astutte sen päälle.”
Tiesin, että Johnny halusi meidän astuvan näköalatornin ylimmän kerroksen ikkunan päälle välinkatontapaiselle ulokkeelle. Käänsin hitaasti katseeni Rafaeliin, mutten tavoittanut miehen silmiä. Näin hänen miettivän kiivaasti, mitä tehdä. Minä en jäänyt odottamaan, vaan puhuin. Silläkin riskillä, että Johnny vetäisi liipaisimesta ihan vain siitä syystä, että pidin ääntä.
”Kai me nyt tajuamme, että pudotus viidennestä kerroksesta sattuu”, sanoin hiljaa. ”Minä en aio vapaaehtoisesti hypätä kuolemaani. Sen sijaan haluaisin neuvotella kanssasi.”
Johnny naurahti, mies pudisti päätään ja haki paljonpuhuvasti tarkempaa tähtäystä silmieni väliin.
”Varmasti annoit isällenikin neuvotteluvaraa”, mies sanoi ivallisesti. ”Kuvitteletko sinä, että tulin tänne juttelemaan kanssasi? Sinulla on kaksi vaihtoehtoa – joko teet, kuten sanon, tai kuolet luotiin. Ensimmäinen vaihtoehto ei välttämättä sisällä kuolemaasi. Riippuu toki siitä, miten paljon tai vähän ärsytät minua.”
”Johnny, sinä et saavuta tällä mitään”, Rafael totesi tilanteeseen nähden todella rauhallisella äänellä. ”Sinä jäät kiinni. Haluatko syyllistyä kahteen murhaan? Entä Cooper, haluatko sinä --”
”Turpa kiinni, Collins!” Johnny karjui, hymy hänen kasvoiltaan oli tiessään. ”Kaksi askelta taaksepäin, tai ammun teidät saman tien!”
Katsoin jälleen Rafaeliin, toivoin, että edes hänellä olisi ollut jonkinlainen pakokeino, suunnitelma, pelastus – mitä tahansa. Tavoitettuani viimein hänen katseensa miehen ainoa ohje minulle oli kuitenkin vapiseva nyökkäys, kehotus tehdä, kuten käskettiin.
Askel, toinen. Kantapääni tavoittaessa reunan, jonka takana oli vain ilmaa, pysähdyin. Kuulin Rafaelin raskaan hengityksen. Muistelin sen olleen ensimmäinen kerta koskaan, kun näin miehen pelkäävän.
Tiesin, että takana odotti metrien pudotus kivilaatalle, edessäpäin puolestaan odotti kaksi aseistautunutta miestä, jotka olivat vaihtaneet puolia – Johnny osoitti nyt aseellaan Rafaelia ja Cooper minua. En tiennyt, miksi he olivat niin tehneet, mutta rehellisesti sanottuna en ehtinyt uhrata sille kovinkaan montaa ajatusta, ainoa mietteeni juuri nyt oli se, miten ihmeessä onnistuisimme kääntämään tilanteen eduksemme. Emme ehkä mitenkään.
Johnnyn kasvoille piirtyi jälleen hymy. Mies kallisti päätään katsoessaan Rafaelia.
”En aio tappaa teitä molempia”, hän sanoi pehmeästi. ”Haluan vain toisen teistä.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Johnny käänsi hitaasti asekätensä minua kohti. Hengitys salpautuneena odotin laukausta, kenties kahta, kenties myös Cooper ampuisi, kenties...
Sekunti, ehkä toinen, laukausta ei kuulunut, sen sijaan kuulin liikettä, näin Rafaelin liikkuvan. Mies oli tajunnut, ettei häntä enää osoitettu aseella, hän oli tarttunut ainoaan mahdollisuuteensa, ainoaan tilaisuuteen ja hyökkäsi minuun keskittyneen Johnnyn kimppuun.
Sitä seuraavat tapahtumat tapahtuivat niin nopeasti, ettei niitä voinut enää ajatella edes etenevinä sekunteina.
Johnny oli varautunut. Hän oli ehkä esittänyt olevansa keskittynyt minuun, mutta oli täysin valmiina Rafaelin liikkuessa. Rafaelin päästyä kosketusetäisyydelle Johnny käänsi nopeasti molemmat kätensä miestä kohti ja tönäisi häntä voimalla taaksepäin.
Nähdessäni Rafaelin horjahtavan ja kaatuvan kohti tyhjyyttä en enää miettinyt Cooperia, joka tähtäsi edelleen aseella päähäni, enkä Johnnya, joka astui muutaman askelen taaksepäin väistääkseen Rafaelin käsiä, jotka kahmivat ilmaa siitä kohdasta, jossa Johnnyn hartiat olivat hetki sitten olleet. En miettinyt yhtään mitään, vain toimin. Käännyin ympäri niin nopeasti, kuin kykenin, olin vähällä kaatua ja pudota, mutta pysyin pystyssä. Nopea käden liike, käsi haroi pelkkää ilmaa, hipaisi Rafaelin hihaa...
”Rafael!”
Olin hidas, aivan liian hidas.
Näin kauhun hänen etääntyvissä kasvoissaan, tiedon siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, hän ei kuitenkaan edes huutanut pudotessaan.
Minä sen sijaan huusin.
”Rafael, ei!”
Aivan, kuin hänen nimensä huutaminen olisi palauttanut hänet näköalatornin katolle.
”Rafael!”
En tiedä, miten pitkään olin siinä aukomassa suutani, kykenemättä enää huutamaan tai sanomaan ylipäätään yhtään mitään. Tuijotin alas mitään näkemättömin silmin, en rekisteröinyt tapahtunutta, en kyennyt käsittämään. En ymmärtänyt alhaalla kivilaatalla makaavan tumman hahmon merkitystä. Mielessäni kävi ajatus siitä, että nyt viimeistään saisin luodin niskaani, mutta sekin ajatus meni ohi nanosekunnissa eikä herättänyt minussa minkäänlaisia reaktioita.
”Koskettavaa.”
Johnny Coruccin ääni. Se jatkoi puhettaan.
”Jäisimme Cooperin kanssa mielellämme seuraamaan tätä draamaa, mutta suonet anteeksi – meillä on kiire”, Johnny totesi jossain selkäni takana. ”Katsokin, että kun poistut täältä, poistut niin, ettet juokse perässämme. Voin taata, että jos seuraat meitä, ainoa päättyvä elämä tänä yönä ei ole Collinsin.”
Askelia. Ne loittonivat, vaimenivat, lakkasivat lopulta kuulumasta. Jäin täysin yksin näköalatornin katolle.
En tiedä, uskoinko siihen itsekään, mutta sillä hetkellä päässäni oli vain yksi järkevä, suunnitelmallinen ajatus.
’Minun on tehtävä jotain.
Hän saattaa olla pelastettavissa.
Ei viiden kerroksen pudotus välttämättä tarkoita...’
’Juokse!’
***
Hänen silmänsä olivat edelleen avoinna, suorastaan rävähtäneet auki, mutta katse oli lasittunut.
Suu oli hivenen raollaan, kuin hän olisi yrittänyt puhua, mutta ääntä ei kuulunut.
Joka raaja sojotti eri suuntaan, selkäranka oli omituisesti mutkalla.
Ruhjoutuneen takaraivon taakse hiljalleen muodostuva verilammikko kertoi karua kieltään.
Käteni tärisivät, sormeni haparoivat miehen kaulavaltimoa. Pulssia ei tuntunut. Ravistelin häntä kevyesti, mutta hän pysyi elottomana.
”Rafael...”
Ääneni oli pelkkä kuiskaus, heikko yritys kutsua häntä nimeltä, ääneen lausuttu toive saada jonkinlainen vastaus. Hetken kuvittelin hänen nostavan päätään, katsovan minua silmiin ja toteavan, että kaikki oli kunnossa. Mutta vain hetken.
Sen kuvitelman päätyttyä sain viimein voimaa ääneeni, yritin karjua niin kovaa, että koko Roaring Heights heräisi. Karjuin yhtä ainutta sanaa, karjuisin sitä vaikka läpi yön, kunhan vain...
”Apua!”
Laskin ne. Kolmetoista peräkkäistä avunhuutoa.
Lopulta ääneni särkyi.
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli nyt tekstin suhteen aika pitkä, vaikka kuvia olikin se perus viitisenkymmentä. Tästä oli tulla paljon pidempi osa, mutta siirsin yhden olennaisen tapahtuman hamaan tulevaisuuteen, joten pysyttiin järjellisissä rajoissa kuvamäärän kanssa.
Mä jotenkin tykkäsin ite kirjottaa Andrewsista. Oli hauska valottaa vähän sen mielenliikkeitä. :) Onko teillä jotain tiettyjä hahmoja, joihin haluaisitte syventyä enemmänkin? Andrewsista aattelin joskus raapasta jonkun sortin oneshotin ihan vaan tekstinä ja ilman kuvia.
Tähän tuli suht jännä jatkumo Rafaelin suhteen. Alusta saakka lukeneet muistaakin varmaan ensimmäisistä osista Vincentin kertomuksen siitä, miten ja mistä tilanteesta oli aikoinaan Rafaelin järjestöön poiminut. Löytyy muistaakseni osasta 1.1, jos ette enää muista tätä.
Mä meinasin liittää alkuun pienen pätkän Sananlaskujen kirjasta:
"... kun myrskynä tulee se, mitä te kauhistutte, kun hätänne saapuu tuulispäänä, kun päällenne tulee vaiva ja ahdistus..."
Se olisi mun mielestä sopinut tähän hyvin ja ollut hieno johdanto, mutta ajattelin, että tämä tarina ei ole ehkä oikea paikka raamatunjakeille. :D Vai mitä mieltä olette?
”Victor, huolimatta ylennyksestäsi et edelleenkään ole johtoasemassa”, mies huomautti. ”Hänen kanssaan puhuminen on minun työtäni.”
”Minä en tunne häntä sen paremmin, kuin kukaan muukaan, mutta osaan arvata hänen mielensä liikkeet juuri nyt”, vastasin. ”Minä tiedän, mitä ajattelee mies, joka työntää ongelmat syrjään ja pakenee. Viisi minuuttia kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan, uskon sen riittävän. Anna minun yrittää.”
Rafael vilkaisi Stevensonia ja Jeremyä saamatta kummaltakaan mielipidettä asiaan. Johtaja vilkaisi ovelle ja käänsi sitten katseena minuun.
”Hyvä on. Viisi minuuttia, sitten tulen sinne itse.”
Nyökkäsin. Harpoin Rafaelin ohi Andrewsin perään yläkertaan.
”Andrews?”
Nähdessäni miehen kiinnitin ensimmäisenä huomiota tämän kädessään pitelemään, savuavaan tupakkaan, vasta sitten huomioin miehen tyhjän katseen. Andrews ei vastannut minulle mitään, ei kiinnittänyt millään lailla huomiota tulooni, siirsi vain savukkeen hyvin hitaasti kohti suuta ja veti savua sisäänsä pitkällä hengenvedolla puhaltaen sen sitten nenänsä kautta ulos. Astelin miehen eteen, työnsin syrjään ajatuksen siitä, että leikin jälleen terapeuttia, ja päätin kaikkien käytäntöjen vastaisesti kutsua miestä etunimellä. Tämä ei ollut varsinaisesti työasia, tämä oli ihmisläheinen asia, joten etunimen käyttäminen tuntui luontevalta.
”Thomas?”
Andrews imaisi uudemman kerran tupakkaa.
”Sinun kanssasi halusinkin jutella”, mies sanoi käheällä äänellä katsomatta minuun. Lause ei kuulostanut sarkastiselta.
Odotin hetken, että Andrews sanoisi jotain. Mies loi viimein minuun pitkän katseen, huomattuaan minun katselevan lähinnä palavaa tupakkaa hän laski katseensa.
”Vanha tapa.” Andrews karisti tupakan tuhkat lattialle ja painoi tuhkakasaa kengänkärjellään estääkseen kuumuutta sytyttämästä tulipaloa kokolattiamatolle. ”Niin vanha, että olen ehtinyt lopettaa jo kerran.”
”Kuinka pitkän aikaa sitten?” kysyin hiljaa. Andrewsin kasvoilla kävi lyhyen hetken ajan toispuoleinen, iloton hymy.
”Kaksikymmentä vuotta.” Andrews veti uudet henkoset savukkeesta. ”Aloitin uudelleen eilen, enkä enää ymmärrä, miten olen tullut toimeen ilman. Mikä on sinänsä huolestuttavaa, koska olen ollut samat kaksikymmentä vuotta juomatta, eikä se silloinkaan ollut mitään kohtuukäyttöä.”
Hetken olimme vaiti. Katkaisin hiljaisuuden kysyvällä äänensävyllä.
”Sanoit, että halusit jutella kanssani.”
Andrews nyökkäsi.
”Ehdit olla jonkin aikaa Keyesin työpari”, hän totesi. ”Toivon, että uudesta asemastasi huolimatta tekisit minulle pienen palveluksen. Käyn huomenna passikuvissa, toimitan ne sekä tarvittavat paperit sinulle, Keyes saa seuraavana tehtävänään luoda minulle uuden elämän.”
En sanonut mitään. Andrews käsitti hiljaisuuden väärin.
”Maksan kyllä kunnolla.” Mies pyyhkäisi vapaalla kädellään hiuksiaan puhuessaan. ”Voit luvata Keyesille kaksinkertaisen palkan normaaliin työhön verrattuna sitä vastaan, että hän pitää henkilöllisyyteni todellakin salassa kaikilta. Tietenkin myös sinä saat asianmukaisen palkkion vaitiolostasi.”
”Minä en suostu siihen”, sanoin Andrewsille. ”Pakeneminen ei ole ratkaisu, Thomas. Minä, jos kuka, tiedän sen.”
Andrews nosti toisen jalkansa nojatuolille ja veti savua sisäänsä syvemmin, kuin kertaakaan aiemmin.
”Sinä et tiedä, mistä on kyse, Victor”, hän totesi hiljaa ja yskähti.
”Kerro minulle”, vastasin miehelle, joka pudisti päätään. Jatkoin. ”Lupaan sinulle, että jos en pysty auttamaan sinua ongelmassasi ja pakeneminen on oikeasti ainut vaihtoehto, teen pyytämäsi palveluksen ilman palkkiota.”
”Kyllä minulla on varaa maksaa sinulle, ei sinun tarvitse --”
”Thomas, puhu.”
Kuulin askelia portaista. Joko viiden minuutin aikaraja oli kulunut umpeen? Käänsin päätäni, näin Rafaelin tulevan paikalle. Mies nyökkäsi minulle kuin olisi lukenut ajatukseni ja kuullut päässäni vilahtaneen kysymyksen.
Andrews käänsi katseensa Rafaeliin, joka vastasi katseeseen tiukasti, mutta kysyvästi.
”Olet nähtävästi rauhoittunut, vaikkakin keinosi tehdä se...” Rafael pudisti päätään ja lopetti lauseensa kesken katsoen merkitsevästi palavaa tupakkaa. ”Haluan tietää, mistä on kyse. Mikä on mennyt niin pahasti pieleen, että haluat erota tehtävistäsi?”
Andrews painoi päänsä. Miehen huokaistessa tiesin hänen luovuttaneen, kenties minun ansiostani, kenties vain aikaa myöten.
”Jean”, Andrews totesi. ”Hän tietää liikaa.”
”Mistä?” Rafael kysyi. Astuin askelen taaksepäin antaen tarkoituksella tilaa Rafaelin ja Andrewsin väliselle keskustelulle, tunsin, että minun työni tässä tilanteessa oli tehty. Andrews pudisti päätään hitaasti, mies hipaisi savukkeella huuliaan, muttei varsinaisesti polttanut sitä.
”Tämä kuulostaa niin typerältä...” Andrews huokaisi taas. ”Jean on lukenut vanhoja lehtijuttuja... hän tietää, Rafael. Jean kiristää minua Reynoldsin murhalla. Hän tietää, ettei minulla ollut alibia sinä iltana, kun Reynolds ammuttiin, että todisteiden ja silminnäkijöiden puute oli ainoa asia, joka säästi minut vankilalta. Hän sanoi olevansa suurella todennäköisyydellä se, joka nostaa jutun uudelleen pöydälle heti, kun vain löytää jotain, jolla osoittaa syyllisyyteni. Minun on lähdettävä täältä, aloitettava uusi elämä jossain muualla.”
Andrews nousi hitaasti ylös.
Pisamakasvoinen mies käveli ohitseni pitkin, mutta hitain askelin. Sekä minä että Rafael seurasimme häntä katseillamme. Andrews pyyhkäisi jälleen hiuksiaan, hän tukisti itseään hieman, ennen kuin antoi kätensä pudota takaisin alas.
”Minulla ei ole vaihtoehtoja.” Andrews pudisti päätään hiljaa. ”Ei ainakaan, jos haluan pitää vapauteni. Lienee selvää, että lakimiehenä tiedän, millaisia paikkoja vankilat pahimmillaan voivat olla. Tiedän myös, että poliittisesti merkittävästä ensimmäisen asteen murhasta kuolemantuomio ei ole mahdoton seuraus tässä osavaltiossa.”
”Sinä et joudu vankilaan etkä saa kuolemantuomiota, Andrews”, Rafael sanoi hiljaa. ”Et myöskään lähde minnekään.”
”Mitä sinä luulet voivasi asialle tehdä? Minä olen syyllistynyt murhaan, sitä ei mikään asia muuksi muuta --”
”Sinä olet syyllistynyt myös vaikka mihin muuhun, etkä jostain kumman syystä ole niistä asioista lainkaan huolissasi”, Rafael totesi rauhallisesti. ”Lisäksi voin kertoa, että jos kaikki selvittämättömät rikokset, joihin minä olen tavalla tai toisella ollut osallinen, käsiteltäisiin oikeudessa, kuolemantuomio olisi niin varma, etten saisi mistään edes puolustusasianajajaa. Näiden kahden asian lisäksi muistutan vielä, ettet työskentele sunnuntairyöstäjien, vaan järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Sinä et ole yksin, Andrews, minä puhun Jeanin kanssa.”
”Se tyyppi ei ole niitä ihmisiä, jotka hiljenevät, kunhan pyydät kauniisti.” Andrewsin ääni kuulosti katkeralta. ”Hän osaa henkisen väkivallan taidon, eikä pelkää toteuttaa uhkauksiaan. Saattaa toki olla mahdollista hiljentää Jean, mutta tunnettuani hänet useamman vuoden ajan totean, ettei se tule onnistumaan verta vuodattamatta.”
”Me emme voi tappaa häntä, Andrews”, Rafael totesi. ”Paitsi, että se tuhoaisi ensimmäisen suuren operaatiomme sitten Vincentin kuoleman, se olisi myös liian riskialtista, olet ollut hänen kanssaan tekemisissä niin paljon.”
”Kuten sanottu – minulla ei siis ole vaihtoehtoja.”
Rafael ja Andrews vaikenivat, hiljaisuus oli painostava. Tiesin, että Rafael olisi halunnut sanoa jotain, muttei enää keksinyt, miten ratkaisisi toisen miehen ongelman. Minun mieleeni tuli kuitenkin jotain.
”Sanoit, että Jean osaa käyttää henkistä väkivaltaa”, sanoin hiljaa. ”Miten hän reagoisi, jos häneen itseensä käytettäisiin samaa taktiikkaa?”
Andrews kohautti olkiaan. ”Sillä ei ole merkitystä”, mies totesi. ”Minulla ei ole mitään, millä tehdä minkäänlaista vastakiristystä.”
”Sanoit, että hänellä on vaimo ja poika”, Rafael huomautti saaden Andrewsin naurahtamaan ilottomasti.
”Kulissiavioliitto ja joku tuntematon nulikka siinä jaloissa. Hänelle on aivan sama, mitä heille tapahtuu, kunhan hän saa pitää omaisuutensa.”
Heitin ilmoille kysymyksen.
”Jos hän haluaa pitää omaisuutensa, miten olisi siihen kajoaminen?”
Andrews ja Rafael kääntyivät minua kohti, kumpikin miehistä katsoi minuun kysyvästi. Jatkoin.
”Me voimme yhdistää tässä kaksi asiaa”, aloitin ehdotukseni. ”Voimme sekä syventää suhdetta uuteen yhteistyökumppaniimme että ratkaista Andrewsin ongelman. Roaring Heights News tekee hyvin tiivistä yhteistyötä Bridgeport Todayn kanssa, joka on koko osavaltion suurimpia medioita. Yhteistyön laajuuden huomaa jo siitä, että Roaring Heights News käyttää uutislähteenään nimenomaan Bridgeport Todayta, eikä ole epäilystäkään, etteivätkö he maksaisi siitä. Andrews varmasti tietää tämän kaiken keskusteltuaan Jeanin kanssa. Vaikka juuri Jean ei olekaan sen sortin mies, jota on helppo kiristää, Bridgeport Todaylla saattaa olla joku valtaapitävä, joka on helppo saada kahden tulen väliin.”
Pidin hetken taukoa, näin Rafaelin ilmeestä, että hän alkoi ymmärtää. Andrews puolestaan pysyi ilmeettömänä, mies pudotti kovin lyhyeksi poltetun tupakkansa ja tumppasi sen jalallaan lattialle.
”Bridgeportissa toimii Nathan Daniels, joka kaipaa paitsi luotettavia yhteistyötahoja, myös suurempaa vaikutusvaltaa.” Katsoin vuoroin Rafaeliin, vuoroin Andrewsiin. ”Hän saattaisi olla erittäin otettu siitä, että kertoisimme hänelle aikeistamme ja saattaisi myös olla halukas aloittamaan omalta osaltaan vallankaappausta Bridgeport Todayssa. Sitä vastaan, että hän saa Andrewsin kaivamaa sisäpiirin tietoa medioiden toiminnasta kyetäkseen hyödyntämään sitä Bridgeportissa, hän auttaa meitä ja kiristää Jeania näiden kahden median yhteistyön loppumisella, mikä puolestaan käytännössä tuhoaisi Roaring Heights Newsin ja sitä mukaa Jeanin omaisuuden.”
Odotin Rafaelin vastausta, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen Andrews katkaisi sen.
”Victor on oikeassa.” Andrews nyökkäsi, näin pienen toivonpilkahduksen hänen katseessaan. ”Tämä kuulostaa loistavalta.”
Rafael mietti pitkään, lopulta hänkin nyökkäsi.
”Soitan Danielsille heti”, Rafael kertoi katsoen minuun. ”Mikäli hän suostuu, tarvitsen hänen lisäkseen yhden miehen mukaani.”
Andrews nyökkäsi, Rafael huomasi sen ja pudisti päätään miehelle.
”Liian henkilökohtaista, Andrews. Ajattelin, että Victor saa tämän kunnian.”
Oltuaan tovin vaiti Andrews nyökkäsi jälleen. ”Ymmärrän”, mies totesi. ”Haluan kuitenkin tietää yksityiskohtaisesti ja totuudenmukaisesti, miten operaatio on sujunut. Ymmärtänet, että tämä koskee minua enemmän, kuin ketään muuta.”
”Se on selvää”, Rafael vastasi. ”Saat tietoosi kaiken välittömästi. Victor, oletan, että varaudut yhteydenottooni tehtävän ajankohdasta seuraavan tunnin sisällä. Hoidamme tämän niin nopeasti, kuin Daniels pystyy asiat omalta osaltaan hoitamaan – olettaen, että hän suostuu.”
Nyökkäsin. Rafaelin käännettyä selkänsä minulle ja käveltyä alakertaan soittamaan en voinut estää huuliani kaartumasta pieneen hymyntapaiseen. Hymy vain leveni kuullessani Andrewsin sanovan jotain – kaksi virkettä, jotka tulivat niin sydämestä, kuin ne Andrewsin kaltaiselta mieheltä saattoivat tulla.
”Kiitos, Victor. Olen sinulle paljosta velkaa.”
Uskoin, että hymyni oli tarpeeksi kertomaan Andrewsille, miten paljon arvostin hänen kiitostaan.
***
”Hyvää iltaa, kuinka voin auttaa?”
”Tulimme tapaamaan herra Jeania, meillä oli sovittu tapaaminen.”
”Kenet saan ilmoittaa saapuneeksi?”
”Herrat Daniels ja Collins sekä viimeksi mainitun avustaja.”
”Herra Jean ilmoitti olevansa vapaa vastaanottamaan teidät. Hissillä ylimpään kerrokseen, olkaa hyvät.”
”Kiitos, neiti.”
”Istukaa, hyvät herrat.”
Pukuun sonnustautunut Roaring Heights Newsin pääpomo viittoili kohti toimistoonsa sijoitettuja nojatuoleja. Kiharahiuksinen mies puhui matalalla äänellä ja kiinnitti tuskin lainkaan huomiota siihen, että Rafael ja Daniels istuutuivat, mutta minä jäin seisomaan miesten taakse.
”Jos mielitte kahvia, sihteerini keittää”, Jean totesi. Mies kuulosti siltä, että hänellä oli vain tapana tarjota jotain, ei niinkään siltä, että olisi ollut erityisen ystävällinen meitä kohtaan. Rafael pudisti päätään.
”Uskon tämän hoituvan nopeasti ja ilman virvokkeita.”
Jean heilutti rennosti oikeanpuolimmaista jalkaansa, joka oli ristitty vasemman päälle. Mies katsoi Danielsia ja Rafaelia hetken arvioivasti, ennen kuin puhui.
”Luulin tehneeni selväksi, ettei minulla ole kiinnostusta osakkeiden myyntiin”, mies lausui hitaasti ja antoi kylmän hymyn piirtyä kasvoilleen. ”Minä omistan tästä nopeasti nousevasta mediasta 99,8 prosenttia, ja jos luopuisin niin valtavasta edusta, olisin lähinnä sekaisin päästäni. Kerroin herra Andrewsille hyvin selkein sanakääntein, etten halua enää yhteydenottoja teiltä. Mikäli viesti ei mennyt perille, minun on lienee syytä muistuttaa teitä siitä, että murha ei vanhene koskaan. Oletin, että minun laillani juristiksi opiskelleena miehenä herra Andrews muistaisi sen.”
”Minä taas oletin, että muistaisitte vuosien takaisen sopimuksenne Vincent de Lucan kanssa”, Rafael sanoi saaden Jeanin virneen vain levenemään.
”Herra Collins, sinä päivänä, kun Vincent de Luca itse saapuu ottamaan sopimuksemme puheeksi, lupaan ilomielin myydä... ei, vaan lahjoittaa hänelle osake-enemmistön.”
Rafael ei vaiennut, tiesin miehen varautuneen tähän.
”Olen tähän mennessä ollut kanssanne kärsivällinen, herra Jean”, Rafael totesi ja nyökkäsi painokkaasti. ”Olen odottanut vapaaehtoista suostumustanne osakkeiden myyntiin sen sopimuksen nojalla, jonka teitte edeltäjäni kanssa aiemmin. Sen sijaan te koettelette onneanne kiristämällä yhtiöni osakasta rikoksella, jota hän ei ole tehnyt.”
”Toivon itsenne takia, että sanotte noin vain suojellaksenne alaistanne ettekä siksi, että olisitte oikeasti kyllin naiivi uskoaksenne tuohon”, Jean vastasi. ”Minä en myöskään ole niin tyhmä, että uskoisin teidän pyörittävän minkäänlaista rehellistä yritystä. Jos liiketoimintanne olisi päivänvalon kestävää, olisin löytänyt nimellänne tietoa jonkinlaisesta liikevaihdosta ja verotuksesta.”
”Minun yritykseni liikevaihto tai taloudellinen status ei kuulu tähän keskusteluun”, Rafael sanoi rauhallisesti. ”Teille riittää, kun tiedätte meidän olevan tilitoimisto, joka on kiinnostunut media-alan osakeyhtiöstänne yksinomaan sijoitusmielessä. Palatakseni siihen, mitä sanoin hetki sitten, totean, että minunkin kärsivällisyyteni loppuu ajallaan. Herra Danielsilla lienee teille pienimuotoinen kannustin yhteistyömme edistämiseksi.”
Jeanin kääntäessä katseensa Danielsiin ristin itse käteni rinnalleni. Tiesin, mihin suuntaan keskustelua oltiin viemässä, ja halusin vaikuttaa ilmapiiriin yksinomaan meidän kannaltamme myönteisesti. Daniels nyökkäsi Rafaelille kuin kiittääkseen puheenvuorosta ja puhui sillä samalla, hiljaisella ja pehmeällä äänellä, jonka olin kuullut aiemmin tavatessamme.
”Roaring Heights on liian pieni kaupunki, jotta voisitte yksinomaan kaupungin sisäisillä uutisilla olla ’nopeasti nouseva media’”, Daniels totesi. ”Te olette täysin riippuvaisia suuremmasta uutistoimistosta. Aloitettuani itse juuri yhteistyön Bridgeport Todayn kanssa minulle kävi erittäin selväksi, ettei yhteistyönne ole muutenkaan täysin kiistatonta... olisi varmasti kovin, kovin ikävää, mikäli kaikki yhteistyö Bridgeport Todayn ja Roaring Heights Newsin välillä katkeaisi.” Daniels napsautti sormiaan viimeisen sanansa vakuudeksi.
Jean suoristi selkänsä niin suoraksi, kuin näytti kykenevän ja siristi silmiään hiukan antaessaan katseensa vaeltaa Danielsin ja Rafaelin välillä.
”Ymmärsinkö oikein?” Jean kysyi entistäkin kylmempään sävyyn. ”Yritättekö te kiristää minua?”
”’Kiristää’ on kovin rumalta kuulostava sana”, Daniels vastasi hiljaa. ”Minä en millään lailla uhannut tekeväni mitään enkä vaatinut teiltä mitään.”
”Te uhkasitte minua yhteistyön loppumisella”, Jean totesi kireästi. Daniels kumartui eteenpäin vastatessaan ja hymyili samansävyistä, kieroa hymyä, jota Jean itse oli esitellyt meille keskustelun alussa.
”Pikemminkin muistutin faktoista ja bisnesmaailman raakuudesta.”
Jean oli pitkään hiljaa. Näin miehen rennon elekielen muuttuneen hermostuneeksi, mies muun muassa puristeli käsiään vähän väliä nyrkkiin ja naputteli jalallaan lattiaa. Oli Rafaelin vuoro puhua.
”Te varmasti tiedostatte sen tosiasian, että ilman Bridgeport Todayn apua nousunne loppuu alkuunsa ja menetätte kaiken”, mies sanoi painokkaasti. ”Kehotan teitä miettimään asiaa tarkoin. Odotan yhteydenottoanne kaksi vuorokautta, jonka jälkeen minun ja herra Danielsin yhteisenä velvollisuutena on ryhtyä ikävämpiin toimiin.”
Rafael nousi ylös, Daniels seurasi tämän esimerkkiä. Kumpikin miehistä nyökkäsi Jeanille, joka ei katsonut kumpaankaan.
”Hyvää illanjatkoa, herra Jean”, Rafael toivotti. ”Pahoittelen keskustelun ikävää sävyä, mutta niin metsä vastaa ja niin edelleen. Luotan siihen, että tämän keskustelun jälkeen herra Andrewsin ei tarvitse huolehtia teidän sanoistanne.”
Käännettyään selkänsä Jeanille Rafael käveli toimiston ovesta ulos Daniels vanavedessään. Minä poistuin viimeisenä kaksikkoa seuraten.
Päästyämme mediatalon pihalle Rafael pysähtyi keskustelemaan Danielsin kanssa.
”Kiitokset”, mies totesi ja nyökkäsi Danielsille. ”Teistä oli merkittävä apu.”
”Mitäpä en tekisi loistavan yhteistyökumppanin puolesta”, Daniels totesi hymynkareen kera. ”Ja sanottakoon, että myös se hyöty, mitä itse saavutin teidän avullanne tässä, oli suorastaan korvaamatonta.”
Rafael nyökkäsi jälleen. Daniels katsoi miestä hetken, kunnes puhui.
”Minusta yhteistyömme on siinä määrin läheistä, että voisimme tehdä sinunkaupat”, hän ehdotti.
”Se sopii”, Rafael myöntyi ja ojensi kätensä Danielsille, joka tarttui siihen edelleen hymyillen.
”Toivotan sinulle hauskaa illanjatkoa, Collins”, Daniels totesi käteltyään Rafaelia.
”Sitä samaa, Daniels, sitä samaa.”
Daniels kääntyi, mies lähti kävelemään poispäin mediatalolta ilmeisesti autolleen palatakseen Bridgeportiin.
Rafael kääntyi minua kohti, miehen kasvoista paistoi tyytyväisyys.
”Hyvää työtä, Victor”, hän totesi hymyillen. ”Erittäin hyvää työtä.”
”Minähän olin vain vartiossa, eikä mitään tapahtunut”, vastasin Rafaelille, joka naurahti.
”Sinä olit se, joka sai Andrewsin järkiinsä. Lisäksi ideasi oli loistava ja toimi, kuin unelma. Olen ylpeä sinusta, todella ylpeä. Ilmoitan Andrewsille vielä tänään, että hän voi olla huoleti – Jean ei tokikaan ole vielä vastannut, mutta tämän keskustelun myötä minulla tuskin on syytä antaa Andrewsin elää epätietoisuudessa. Kiitos, Victor, paitsi minun, niin myös Andrewsin puolesta, mikäli hän ei sitä huomaa sanoa.”
Katsoin Rafaelia hetken, lopulta nyökkäsin. Mies jatkoi.
”Kun kerran olet selvästi tehtäviesi tasalla, tarvitsen sinua toiseenkin asiaan”, hän kertoi. ”Muistathan Ryan Cooperin, sen miehen, jonka ylentämistä harkitsin ja jonka toimituksia itsekin turvasit?”
”Toki”, vastasin. Rafael vilkaisi ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei muita ollut kuulemassa.
”Sopiessani Danielsin kanssa tästä tapaamisesta minulle tuli selväksi, että hänen yhtiönsä toiminta on laajentunut erittäin nopeasti”, Rafael kertoi. ”Se sai minut tajuamaan, että meidänkin on edelleen laajennettava toimintaamme. Minulla on muutamia ajatuksia, joista en puhu sen enempää julkisella paikalla, mutta yhtiö tarvitsee lisää osakkaita. Aion ylentää Cooperin mahdollisimman pian. Sinä olet ollut Cooperin kanssa tekemisissä ennenkin, ja jos en aivan väärin muista, hänen piti toimittaa Keyesille tarvikkeita lähiaikoina.”
”Muistat oikein.” Kurtistin kulmiani hieman. ”Mihin tarvitset minua siinä?”
”Sinä olet tavannut Cooperia eniten viime aikoina.” Rafael katsoi minua luottavaisella katseella. ”Cooper ei toimita seuraavaa lähetystään Keyesille, vaan sinulle. Sovit hänen kanssaan asiasta, sovitte yhdessä tapaamispaikan, ja kerrot hänelle, että minä tulen tapaamaan häntä. Tarvitsen sinut mukaan tarkkailemaan Cooperia, kun haastattelen häntä. Osannet parhaiten analysoida hänen vastauksiaan ja eleitään.”
En vastannut pitkään aikaan. Suoraan sanottuna en tuntenut olevani vielä valmis ottamaan niskoilleni vastuuta siitä, että näkisin kyllä, mikäli Cooper olisi epäluotettava. Toisaalta meillä tuskin oli mitään syytä epäillä miestä, kyseessä oli rutiinitoimenpide, toisaalta taas... Rafael katkaisi ajatukseni puhumalla.
”Se, onko Cooperin ylentäminen oikea ratkaisu, on luonnollisesti minun vastuullani”, mies sanoi, kuin olisi jälleen lukenut ajatukseni. ”Sinä toimit vain apukätenä. Otatko tehtävän vastaan?”
Hetken mietittyäni nyökkäsin.
”Voit luottaa minuun.” Nyökkäsin uudemman kerran sanojeni vakuudeksi. ”Sovin tapaamisen muutaman päivän sisään.”
Rafael hymyili.
”Mainiota.”
***
Seuraavina öinä minä nukuin paremmin, kuin kenties koskaan. Asiat olivat vain niin kertakaikkisen hyvin, ettei unettomuudelle tai sen vaihtoehdolle – syville painajaisille – yksinkertaisesti jäänyt sijaa. Koin olevani täysin rento, ja miksen olisi ollut?
Minulla ja Susiella meni loistavasti, ehkä lukuunottamatta sitä seikkaa, ettemme aikoneet puhua seurustelustamme vielä pitkään aikaan. Salailu oli omalta osaltaan raskasta, mutta toisaalta halusimme vain ottaa rauhallisesti, ja minun taloni sisällä saatoimme olla juuri niin läheisiä, kuin mielemme teki. Se riitti meille – toistaiseksi. Ajoittain kyllä pelkäsin, miten kauan Susie jaksaisi piilotella asiaa, mutta tyttö ei vaikuttanut stressaantuneelta tai halukkaalta kertomaan suhteestamme kenellekään.
Myös järjestöllä meni hyvin. Jean oli ottanut varsin nopeasti yhteyttä Rafaeliin ja kertonut paitsi olevansa hiljaa Andrewsin suhteen, myös myyvänsä ilomielin pienen osuuden osakkeistaan järjestölle – häviävän pienen, mutta kyseessä oli kuitenkin erävoitto meille. Rafael oli erittäin tyytyväinen tilanteeseen, ja sen huomasi miehen rentoutuneisuudesta.
Myöskään Andrews ei säästellyt kiitoksiaan suhteeni, vaan oli avoimen ystävällinen minua kohtaan, minkä minä puolestani koin valtavana luottamuksen eleenä.
Minusta alkoi tuntua, että olin saavuttanut jotain, mitä olin jo kauan kaivannut. Että kostonhimo oli jättänyt minut rauhaan, että olin korjannut tekemäni vahingot järjestössä, että olin vihdoin vapaa. Enkä voinut työntää mielestäni pois ajatusta siitä, että työni rikollisena oli tehty, ettei minun tarvitsisi enää käydä tätä polkua – enkä halunnutkaan työntää sitä pois. Osin toki pelkäsin sitä, miten enää koskaan tottuisin elämään normaalisti, mutta kaikki pelot tuntuivat väistyvän suuremman hyvän tieltä. Nimittäin vapauden, kutkuttavan tunteen, joka valtasi minut ajatellessani viimeistä keikkaani – tehtävää, jonka olin luvannut hoitaa Rafaelin ja Cooperin kanssa. Tehtyäni sen sanoisin hyvästit järjestölle, tällä kertaa pakenematta minnekään ja kiittäen heitä kaikesta. Tällä kertaa kaikki menisi hyvin, ja voisin jakaa loppuelämäni Susien kanssa onnellisena miehenä.
Rehellisenä miehenä.
***
Kello lähestyi puoltayötä, minä ja Rafael puolestamme lähestyimme näköalatornia, jonka katolla Cooper oli halunnut tavata. Se oli Cooperin mukaan paikka, jossa toimitus oli alun perinkin pitänyt luovuttaa, hän ja Keyes olivat useammankin kerran tavanneet samassa paikassa. Tähän aikaan näköalatornin katolla ei liikkuisi ketään, ja vaikka liikkuisikin, mahdolliset tulijat kuultaisiin ennen, kuin he kuulisivat keskustelumme. Siksipä näköalatorni vaikutti turvallisimmalta paikalta arkaluontoiselle keskustelulle sikäli, kun päämajaa ei voitu huomioida Cooperin ollessa toistaiseksi vain juoksupoika, jolla ei ollut lupaa astua päämajan kynnyksen yli.
Kiipesimme tornin portaita ylös hiljaisuuden vallitessa. Näköalatorni ei ollut aivan maineensa veroinen, se oli vain viiden kerroksen korkuinen ja hävisi kaupungin pilvenpiirtäjille korkeudellaan reilusti, mutta oli se silloin tällöin rakastavaisten suosiossa. Ja varmasti myös kuntoilijoiden, ainakin jyrkkien portaiden kipuaminen reippaaseen tahtiin hengästytti.
Päästyämme aivan ylös, näköalatornin katolle, ketään ei näkynyt missään. Rafael etsi Cooperia katseellaan.
”Näkymät ovat toki hienot, mutta oletin tapaavani Ryan Cooperin”, Rafael totesi. ”Kai annoit hänelle oikean ajan ja paikan?”
”Olen varma, että annoin”, vastasin ja rypistin kulmiani.
”Onko hänellä tapana myöhästellä?”
Pudistin päätäni. ”Ei koskaan. Tämä on outoa.”
Samassa kuulimme askelia takaamme portaista. Kumpikin meistä kääntyi, minä siirsin käteni vyölleni valmiina ottamaan aseen esiin. Nähdessäni Cooperin siilitukan kykenin kuitenkin rentoutumaan.
Cooper pysähtyi eteemme ja katsoi meitä tutkivasti. Lopulta mies nyökkäsi.
”Hyvää iltaa.”
”Iltaa, Cooper”, Rafael sanoi minun vastatessani lyhyellä nyökkäyksellä. ”Olet myöhässä.”
”Olen pahoillani”, Cooper vastasi. ”Aikatauluni petti, en ehtinyt --”
”Onko sinulla mitään oikeaa syytä olla myöhässä?” Rafael kysyi. ”Minä halusin keskustella kanssasi työasioista vakavasti, eikä myöhästymisesi rehellisesti sanottuna anna sinusta erityisen pätevää kuvaa.”
”Anteeksi”, Cooper sanoi, huomasin miehen korottavan ääntään. Hän ei huutanut, mutta lisäsi äänenvoimakkuutta, kuin puhuisi huonokuuloiselle. ”En pysty selittämään tätä, mutta --”
”Kädet ylös ja turvat kiinni.”
Takaamme kuulunut, kimeähkö miesääni keskeytti Cooperin. Se sai aluksi sekä minut että Rafaelin siirtämään kättä nopealla liikkeellä kohti pistoolia, mutta tutulta kuulostava varmistimen naksahdus sai meidät jähmettymään paikoillemme.
”Ei äkkiliikkeitä, ei sanaakaan, tai jompaan kumpaan, mahdollisesti molempiin, sattuu”, miesääni jatkoi. ”Nostakaa hitaasti molemmat kädet kohti taivasta.”
Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin totella. Rafael vilkaisi minuun nostaessaan käsiään ylös, näin hänen ilmeestään, että hän oli tunnistanut kimeän äänen. Niin olin minäkin – äänen kantaja oli Johnny Corucci.
”Cooper, he ovat varmasti aseistettuja, riisu heidät aseista”, Johnny komensi Cooperia, joka nyökkäsi ja tuli kopeloimaan ensin minun vyöni läpi. Tuntiessani pistoolin painon kevenevän vyöltäni kykenin vasta kunnolla tajuamaan, mitä oli tapahtumassa. Johnny Corucci oli palannut takaisin Roaring Heightsiin. Cooper oli pettänyt järjestön, hän oli kertonut Johnnylle, että tulisin tapaamaan häntä tänne Rafaelin kanssa, ja nyt Johnny tappaisi minut kostona isänsä kuolemasta. Todennäköisesti hän tappaisi myös Rafaelin. Voi helvetti.
Siilitukkainen mies piilotti minun aseeni vyölleen ja piti Rafaelin aseen kädessään poistaen varmistimen. Hän astui jokusen askelen taaksepäin ja tähtäsi Rafaelia rintaan, enkä tarvinnut suuria älynlahjoja tajutakseni, että selkäni takana Johnny puolestaan tähtäsi minua.
”Alaisenne ohjaa teidät oikeaan paikkaan”, Johnny sanoi hiljaa. ”Te kävelette sinne, minne hän käskee sanomatta vastaan. Eikä yhtäkään väärää liikettä, ei mitään, minkä koen uhkaavaksi, tai kumpikin kuolee saman tien. Ja muistakaa, että minä koen uhkaavaksi harvinaisen monet asiat.”
Kumpikin meistä katsoi Cooperiin, odotimme ohjeita. Tuijotettuaan meitä hetken mies viittoili vapaalla kädellään jonnekin selkämme taakse.
”Käännytte ja kävelette katon toiselle reunalle”, mies käski ääni hieman väristen. ”Ja kun sanon reunalle, tarkoitan reunalle, en sen viereen.”
Hetken epäuskoinen hiljaisuus, tajuntaan iskevä ajatus siitä, ettemme voisi tehdä, kuten Cooper halusi... toisaalta vaihtoehtojakaan ei ollut.
Kävelimme siilitukan käskyn mukaisesti näköalatornin kattoa pitkin toiselle reunalle saakka. Reunakoristeen luona pysähdyimme ja käännyimme hitaasti katsomaan Cooperia ja Johnnya, jotka olivat tulleet perässämme osoittaen meitä edelleen asein.
”Pidemmälle”, Johnny käski. ”Cooper sanoi ’reunalle, eikä sen viereen’. Reuna on puoli metriä takananne, te astutte sen päälle.”
Tiesin, että Johnny halusi meidän astuvan näköalatornin ylimmän kerroksen ikkunan päälle välinkatontapaiselle ulokkeelle. Käänsin hitaasti katseeni Rafaeliin, mutten tavoittanut miehen silmiä. Näin hänen miettivän kiivaasti, mitä tehdä. Minä en jäänyt odottamaan, vaan puhuin. Silläkin riskillä, että Johnny vetäisi liipaisimesta ihan vain siitä syystä, että pidin ääntä.
”Kai me nyt tajuamme, että pudotus viidennestä kerroksesta sattuu”, sanoin hiljaa. ”Minä en aio vapaaehtoisesti hypätä kuolemaani. Sen sijaan haluaisin neuvotella kanssasi.”
Johnny naurahti, mies pudisti päätään ja haki paljonpuhuvasti tarkempaa tähtäystä silmieni väliin.
”Varmasti annoit isällenikin neuvotteluvaraa”, mies sanoi ivallisesti. ”Kuvitteletko sinä, että tulin tänne juttelemaan kanssasi? Sinulla on kaksi vaihtoehtoa – joko teet, kuten sanon, tai kuolet luotiin. Ensimmäinen vaihtoehto ei välttämättä sisällä kuolemaasi. Riippuu toki siitä, miten paljon tai vähän ärsytät minua.”
”Johnny, sinä et saavuta tällä mitään”, Rafael totesi tilanteeseen nähden todella rauhallisella äänellä. ”Sinä jäät kiinni. Haluatko syyllistyä kahteen murhaan? Entä Cooper, haluatko sinä --”
”Turpa kiinni, Collins!” Johnny karjui, hymy hänen kasvoiltaan oli tiessään. ”Kaksi askelta taaksepäin, tai ammun teidät saman tien!”
Katsoin jälleen Rafaeliin, toivoin, että edes hänellä olisi ollut jonkinlainen pakokeino, suunnitelma, pelastus – mitä tahansa. Tavoitettuani viimein hänen katseensa miehen ainoa ohje minulle oli kuitenkin vapiseva nyökkäys, kehotus tehdä, kuten käskettiin.
Askel, toinen. Kantapääni tavoittaessa reunan, jonka takana oli vain ilmaa, pysähdyin. Kuulin Rafaelin raskaan hengityksen. Muistelin sen olleen ensimmäinen kerta koskaan, kun näin miehen pelkäävän.
Tiesin, että takana odotti metrien pudotus kivilaatalle, edessäpäin puolestaan odotti kaksi aseistautunutta miestä, jotka olivat vaihtaneet puolia – Johnny osoitti nyt aseellaan Rafaelia ja Cooper minua. En tiennyt, miksi he olivat niin tehneet, mutta rehellisesti sanottuna en ehtinyt uhrata sille kovinkaan montaa ajatusta, ainoa mietteeni juuri nyt oli se, miten ihmeessä onnistuisimme kääntämään tilanteen eduksemme. Emme ehkä mitenkään.
Johnnyn kasvoille piirtyi jälleen hymy. Mies kallisti päätään katsoessaan Rafaelia.
”En aio tappaa teitä molempia”, hän sanoi pehmeästi. ”Haluan vain toisen teistä.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Johnny käänsi hitaasti asekätensä minua kohti. Hengitys salpautuneena odotin laukausta, kenties kahta, kenties myös Cooper ampuisi, kenties...
Sekunti, ehkä toinen, laukausta ei kuulunut, sen sijaan kuulin liikettä, näin Rafaelin liikkuvan. Mies oli tajunnut, ettei häntä enää osoitettu aseella, hän oli tarttunut ainoaan mahdollisuuteensa, ainoaan tilaisuuteen ja hyökkäsi minuun keskittyneen Johnnyn kimppuun.
Sitä seuraavat tapahtumat tapahtuivat niin nopeasti, ettei niitä voinut enää ajatella edes etenevinä sekunteina.
Johnny oli varautunut. Hän oli ehkä esittänyt olevansa keskittynyt minuun, mutta oli täysin valmiina Rafaelin liikkuessa. Rafaelin päästyä kosketusetäisyydelle Johnny käänsi nopeasti molemmat kätensä miestä kohti ja tönäisi häntä voimalla taaksepäin.
Nähdessäni Rafaelin horjahtavan ja kaatuvan kohti tyhjyyttä en enää miettinyt Cooperia, joka tähtäsi edelleen aseella päähäni, enkä Johnnya, joka astui muutaman askelen taaksepäin väistääkseen Rafaelin käsiä, jotka kahmivat ilmaa siitä kohdasta, jossa Johnnyn hartiat olivat hetki sitten olleet. En miettinyt yhtään mitään, vain toimin. Käännyin ympäri niin nopeasti, kuin kykenin, olin vähällä kaatua ja pudota, mutta pysyin pystyssä. Nopea käden liike, käsi haroi pelkkää ilmaa, hipaisi Rafaelin hihaa...
”Rafael!”
Olin hidas, aivan liian hidas.
Näin kauhun hänen etääntyvissä kasvoissaan, tiedon siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, hän ei kuitenkaan edes huutanut pudotessaan.
Minä sen sijaan huusin.
”Rafael, ei!”
Aivan, kuin hänen nimensä huutaminen olisi palauttanut hänet näköalatornin katolle.
”Rafael!”
En tiedä, miten pitkään olin siinä aukomassa suutani, kykenemättä enää huutamaan tai sanomaan ylipäätään yhtään mitään. Tuijotin alas mitään näkemättömin silmin, en rekisteröinyt tapahtunutta, en kyennyt käsittämään. En ymmärtänyt alhaalla kivilaatalla makaavan tumman hahmon merkitystä. Mielessäni kävi ajatus siitä, että nyt viimeistään saisin luodin niskaani, mutta sekin ajatus meni ohi nanosekunnissa eikä herättänyt minussa minkäänlaisia reaktioita.
”Koskettavaa.”
Johnny Coruccin ääni. Se jatkoi puhettaan.
”Jäisimme Cooperin kanssa mielellämme seuraamaan tätä draamaa, mutta suonet anteeksi – meillä on kiire”, Johnny totesi jossain selkäni takana. ”Katsokin, että kun poistut täältä, poistut niin, ettet juokse perässämme. Voin taata, että jos seuraat meitä, ainoa päättyvä elämä tänä yönä ei ole Collinsin.”
Askelia. Ne loittonivat, vaimenivat, lakkasivat lopulta kuulumasta. Jäin täysin yksin näköalatornin katolle.
En tiedä, uskoinko siihen itsekään, mutta sillä hetkellä päässäni oli vain yksi järkevä, suunnitelmallinen ajatus.
’Minun on tehtävä jotain.
Hän saattaa olla pelastettavissa.
Ei viiden kerroksen pudotus välttämättä tarkoita...’
’Juokse!’
***
Hänen silmänsä olivat edelleen avoinna, suorastaan rävähtäneet auki, mutta katse oli lasittunut.
Suu oli hivenen raollaan, kuin hän olisi yrittänyt puhua, mutta ääntä ei kuulunut.
Joka raaja sojotti eri suuntaan, selkäranka oli omituisesti mutkalla.
Ruhjoutuneen takaraivon taakse hiljalleen muodostuva verilammikko kertoi karua kieltään.
Käteni tärisivät, sormeni haparoivat miehen kaulavaltimoa. Pulssia ei tuntunut. Ravistelin häntä kevyesti, mutta hän pysyi elottomana.
”Rafael...”
Ääneni oli pelkkä kuiskaus, heikko yritys kutsua häntä nimeltä, ääneen lausuttu toive saada jonkinlainen vastaus. Hetken kuvittelin hänen nostavan päätään, katsovan minua silmiin ja toteavan, että kaikki oli kunnossa. Mutta vain hetken.
Sen kuvitelman päätyttyä sain viimein voimaa ääneeni, yritin karjua niin kovaa, että koko Roaring Heights heräisi. Karjuin yhtä ainutta sanaa, karjuisin sitä vaikka läpi yön, kunhan vain...
”Apua!”
Laskin ne. Kolmetoista peräkkäistä avunhuutoa.
Lopulta ääneni särkyi.
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli nyt tekstin suhteen aika pitkä, vaikka kuvia olikin se perus viitisenkymmentä. Tästä oli tulla paljon pidempi osa, mutta siirsin yhden olennaisen tapahtuman hamaan tulevaisuuteen, joten pysyttiin järjellisissä rajoissa kuvamäärän kanssa.
Mä jotenkin tykkäsin ite kirjottaa Andrewsista. Oli hauska valottaa vähän sen mielenliikkeitä. :) Onko teillä jotain tiettyjä hahmoja, joihin haluaisitte syventyä enemmänkin? Andrewsista aattelin joskus raapasta jonkun sortin oneshotin ihan vaan tekstinä ja ilman kuvia.
Tähän tuli suht jännä jatkumo Rafaelin suhteen. Alusta saakka lukeneet muistaakin varmaan ensimmäisistä osista Vincentin kertomuksen siitä, miten ja mistä tilanteesta oli aikoinaan Rafaelin järjestöön poiminut. Löytyy muistaakseni osasta 1.1, jos ette enää muista tätä.
Mä meinasin liittää alkuun pienen pätkän Sananlaskujen kirjasta:
"... kun myrskynä tulee se, mitä te kauhistutte, kun hätänne saapuu tuulispäänä, kun päällenne tulee vaiva ja ahdistus..."
Se olisi mun mielestä sopinut tähän hyvin ja ollut hieno johdanto, mutta ajattelin, että tämä tarina ei ole ehkä oikea paikka raamatunjakeille. :D Vai mitä mieltä olette?
