2.22 Number 353-2



Välittömästi täytäntöönpanokelpoinen tuomio oli todellakin välittömästi täytäntöönpanokelpoinen. En saanut edes hyvästellä vaimoani; komisario Jacobsin mukaan saisin puhua Susien kanssa, jos hän haluaisi tulla vierailuaikana tapaamaan minua. Nimenomaan jos haluaisi.
   Andrewsin kasvot olivat olleet ilmeettömät, täysin tyhjät, aina siihen asti, kunnes Jacobs oli lukinnut käsiraudat ranteisiini ja lähtenyt taluttamaan minua oikeussalin sivuovesta ulos. Ohimennen olin ollut havaitsevinani Andrewsin hapuilevan povitaskuaan, ehkä hän harkitsi ampuvansa kaikki, mutta mies taisi itsekin tajuta, ettei se ollut vaihtoehto. Juuri ennen, kuin minut oli työnnetty ovesta ulos ja oikeussalin läsnäolijoitten katseiden ulottumattomiin, olin nähnyt miehen muodostavan huulillaan yhden sanan.
   ”Anteeksi.”



Istuin poliisiauton takapenkillä rautaverkon takana ja odotin saapumistamme Twinbrookin vankilaan. Olin nyt teoistaan tuomittu murhaaja, joka tulisi istumaan loppuelämänsä kiven sisällä rangaistuksena nuoruutensa typerästä päähänpistosta ja pakkomielteisestä kostonhimosta. Saattoi sen myös ajatella olevan rangaistus siitä, että olin mennyt naimisiin rakastamani naisen kanssa. Siitähän Jeremy oli suuttunut, siksihän Jeremy oli minut pettänyt. Tai ehkä kuitenkin lopulta siksi, että taisi kuvitella minun ampuneen häntä tahallani. Enhän ollut koskaan saanut tilaisuutta selittää hänelle, miksi se kirottu luoti oli häneen osunut. Jeremy ehkä luuli minun yrittäneen tappaa hänet tarkoituksella.



”Olemme perillä.”
   Auto pysähtyi hetkeksi vähän matkan päähän suuresta, kiviseinäisestä rakennuksesta. Jacobs avasi auton oven, nousi ja käveli portille. Hän vaikutti keskustelevan jonkun kanssa, kunnes palasi takaisin ja Rose ajoi auton vankilan avautuneesta portista sisään. Rosen pysäytettyä auton Jacobs astui ulos, avasi takaoven ja otti käsiraudat pois ranteistani samaan aikaan, kun vankilan portti kolahti pahaenteisesti kiinni takanamme.
   ”Seuratkaa, de Luca”, Jacobs komensi ja piti auton ovea auki noustessani.



Rose käveli edeltä. Seurasin häntä Jacobs perässäni vilkuillen hermostuneena ympärilleni. Vankila näytti vanhalta ja rapistuneelta, mutta piikkilangoin vahvistetut aidat olivat vahvan näköisiä. Lisäksi korkealle ulottuva vartijan torni hälvensi kaikki ajatukset mahdollisesta pakenemisesta. Voi hyvä Luoja, miksen ollut paennut jo oikeussalissa? Typerä kysymys, tietenkin siksi, että minut olisi vaarallisena vankina ammuttu viimeistään ovelle jonkun salia vahtivan virkavallan edustajan toimesta… Fakta vaikutti olevan se, että täältä ei todellakaan ollut ulospääsyä.



Rose ja Jacobs veivät minut sisälle jonkinlaiseen toimistoon, jossa yksi virkapukuinen vartija naputteli kirjoituskonetta. Rose asettui hänen viereensä ja vaikutti ohjeistavan vartijaa täyttämään jotakin lomaketta.
   ”De Luca, Victor Benjamin… kutsumanimi Victor…”
   Hetken kuluttua vartija käänsi katseensa minuun.
   ”No, mitä vielä odotat?” mies kivahti. ”Henkilökohtaista palveluako? Sinä et ole menossa nyt minnekään, joten istu alas. Komisario Jacobs voinee etsiä sinulle vaatteet sillä välin, kun minä täytän paperit. Jacobs, pienemmät koot ovat vasemmalla.”



Vedin itselleni tuolin ja istuuduin sille. Seuraavien minuuttien ajan sain vain istua hiljaa paikoillani, kun Rose auttoi vartijaa kirjoittamaan asiakirjat loppuun. Vähän ajan kuluttua komeroon kadonnut Jacobs tuli takaisin pidellen käsissään oransseja haalareita ja ojensi ne minulle. En jäänyt odottamaan, että vartija saisi tilaisuuden tiuskia minulle uudelleen, vaan vaihdoin vaatteet saman tien. Minkäänlaista pukeutumistilaa tuskin olisi muutenkaan missään, luultavasti saisin joka tapauksessa vaihtaa vaatteet vartijan edessä. Istuin taas paikoilleni ja odotin, että vartija saisi kaiken tehtyä.



”Henkilökohtaisia tavaroita?” vartija kysyi pitäen katseensa kirjoituskoneessaan. ”Omien vaatteiden lisäksi?”
   ”Ei ole”, vastasin pudistaen päätäni.
   ”Arvokoruja tai muuta arvokasta?”
   Olin hetken hiljaa. ”Vihkisormus”, sanoin lopulta. Vartija ojensi kätensä mitään sanomatta, ja luovutin sormuksen hänelle. Mies laski sormuksen pöydälle ja kirjoitti jotain lomakkeeseen.
   ”Selvä”, vartija mutisi, nappasi paperin kirjoituskoneesta ja leimasi sen. ”Paperit löytyvät vankilan arkistosta, sinulla on halutessasi oikeus lukea ne, joskaan mitään uutta niissä tuskin on.”



Vartija nousi ylös ja käveli eteeni. Myös minä nousin. Vartija mittaili minua arvioivasti katseellaan, ennen kuin puhui.
   ”Minun nimeni on Terence Porter ja minä olen paitsi vartijoiden esimies, myös arkistonhoitaja. Sinä puolestasi olet tästä lähtien vanki numero 353-2, ja jos joku haluaa olla ystävällinen, hän voi yrittää muistella oikeaa nimeäsi. Meille sinä olet kuitenkin pelkkä numero, yhteiskunnan roskaväkeä muitten joukossa. Älä odota olevasi mitenkään erityinen, sillä sitä sinä et ole etkä tule koskaan olemaan. Jacobs ja Rose, te voitte poistua, minä saatan 353-2:n selliinsä. Muut osastosi vangit tulevatkin pian ulkoilemasta.”



Porter saattoi minut ulos ja sokkeloista pihaa pitkin kohti suurta, takorautaista ovea. Matkan varrella näin pienen kentän, jolla kymmenkunta oransseihin haalareihin pukeutunutta miestä oli keskeyttänyt jutustelun ja pallopelit ja jäänyt kuka lähemmäs, kuka kauemmas aitaa tuijottamaan minua. Joku huusi jotain, muut vangit naurahtivat, mutta en ollut keskittynyt tarpeeksi saadakseni huudosta mitään selvää. Sitä seuraavista sanoista kyllä sain.
   ”Hei, nätti poika, mitä teet täällä karvaisten miesten keskellä?”
   ”Tule tänne, räpsyripsi, tule vain!”
   ”Tulokaslotto pystyyn! Minä veikkaan kahta kuukautta kioskiryöstöstä. Mikä on arvauksesi, Arpinaama?”
   ”Kolme päivää eläimiin sekaantumisesta.”
   Naurua, kannustavia huudahduksia. Olin helpottunut, kun Porter sai takorautaoven auki ja viittoili minut sisätiloihin.



Minut vietiin vankilan yläkertaan, ensimmäiseen selliin oikealta lukien. Se oli vieläkin ankeampi ja kylmempi kuin tutkintavankilan selli oli ollut, lisäksi siellä oli yhden sängyn sijaan kerrossänky. Porter katsoi minua hetken silmiin.
   ”Toivottavasti viihdyt valtion hotellissa, 353-2”, Porter lausui virnistäen kylmästi. ”Sellitoverisi saapuu pian.”
   Porter kääntyi, lukitsi oven perässään ja jätti minut selliin yksin. Tuijotettuani hetken suljettua ovea otin itselleni tuolin ja istuuduin sille.



Elinkautinen.
   Olin ollut täällä ehkä vasta puolisen tuntia, ja tunsin siinä olleen jo tarpeeksi. Minä en voisi olla täällä loppuelämääni. Halusin olla Susien kanssa, halusin nähdä lapseni kasvavan, halusin osallistua hänen kasvattamiseensa. Miten lapselle selitettäisiin se, että isä oli vankilassa murhasta?



Tähän oli oltava jokin ratkaisu. Väärennetyt todisteet, jotka osoittaisivat syyttömyyteni? Pudistin päätäni itsekseni, minulla pitäisi olla suuri määrä hyvin aukottomia todisteita, jotta tuomioni lievenisi. Vankilapako? Aivan varmasti pääsisin yhdenkään vartijan huomaamatta piikkilanka-aidan yli, ja aivan varmasti voisin elää normaalia elämää vapaudessa jäämättä koskaan kiinni. Itsemurha? En minä silloinkaan saisi osallistua lapseni elämään. Mitä minä hyötyisin oman henkeni viemisestä? En yhtään mitään.
   En ehtinyt kauaakaan pyörittelemään asioita päässäni, kun sellin oven takaa kuului tasaisia kolahduksia useamman kuin yhden ihmisen marssiessa metalliritilöin peitettyä lattiaa myöden sellien oville. Kohotin katseeni, kun sellin ovi avattiin ja oranssihaalarinen mies astui sisään.



Tummahiuksinen, ehkä nuorempaa puolta keski-iästä edustava mies pysähtyi hetkeksi nähdessään minut ja kohotti toista kulmaansa. Hänen katseensa oli tutkimaton, siitä ei voinut päätellä mitään. Hetken harkitsin nousevani ylös ja tarjoavani kättäni esittelyä varten, kuten hyviin tapoihin vähintään kuului, mutta mies ei oikeastaan vaikuttanut erityisen helposti lähestyttävältä, joten tyydyin nyökkäämään tervehdykseksi ja mainitsemaan nimeni.
   ”Victor de Luca.”
   Mies ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois minusta ja käveli kerrossängyn luo. Mies tarttui tikkaisiin ja kiipesi yläpedille jääden sille loikoilemaan, kuin ei olisi lainkaan kuullut minun sanovan yhtään mitään.



Sellitoverini otti kirjan tyynynsä alta ja ryhtyi lukemaan hiljaisuuden vallitessa. Katsoin häntä hetken, mutta mies ei reagoinut minuun mitenkään. Kuin minua ei olisi olemassakaan. Hetken kuluttua nousin hiljaa ylös ja asetuin alapedille makuulleni. Tuntui luontevammalta olla siinä toisen miehen katseen ulottumattomissa, vaikkei hän juuri minuun katsonutkaan.



Olin ahdistunut, hyvin ahdistunut. Halusin pois, mutta poispääsyä ei ollut. Ei ainakaan järkevää poispääsyä, jonka myötä onnistuisin myös säilyttämään henkeni.

***



”Illallisaika! De Luca ja Carpenter, ulos!”



Se kaljupäinen vartija, joka tuli parin tunnin kuluttua hakemaan meitä sellistämme, sentään käytti nimeäni eikä epämääräistä numerosarjaa. Yhtään Porteria ystävällisempi hän ei tosin ollut.
   Sellit oli tyhjennetty yksitellen. Meidän sellimme oli viimeisenä, joten saimme kulkea hiljaisuuden vallitessa pihan poikki kohti pientä rakennusta, joka ilmeisesti oli ruokala. Kaljupää seurasi takanamme ja komensi välillä lisäämään vauhtia ja lopettamaan hidastelun. Suuntaa hänen ei
tarvinnut neuvoa, Carpenteriksi nimitetty sellitoverini osasi tien, ja minä seurasin häntä.



Carpenter otti työtasolle jätetyistä ruokalautasista toisen, ja seurasin hänen esimerkkiään tuskallisen tietoisena tuijotuksesta, jota sain osakseni muilta ruokalaan istuneilta vangeilta. Meitä saattanut vartija asettui työtoverinsa viereen seinustalle. Carpenter valtasi viimeisen tarjolla olevan yksinäisen nurkan ruokailuaan varten, minä puolestani pyörin hetken avuttomana ympyrää. Muut vangit eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain, eivät edes syöneet. Ehkä vankilan säännöissä vaadittiin hiljaisuutta ennen ruokailua.



Hetken paikkaani etsittyäni istuin pisimmän pöydän laitaan punaruskeahiuksista miestä vastapäätä. En nähnyt hänen kasvojaan hänen ollessa selin minuun, mutta kun istuuduin paikoilleni, hän käännähti. Näin hänen kasvojensa vasemmalla puolella pitkän, silmän ylitse kulkevan arven, ja mieleeni tuli heti kysymykseen yhdistetty nimi, jonka olin kuullut muutama tunti sitten heti vankilaan kirjautumisen jälkeen. 'Mikä on arvauksesi, Arpinaama?'
   ”Olkaa hyvät”, kaljupäinen vartija murahti, ja puheensorina valtasi ruokalan.



Oletettavasti Arpinaamaksi nimitetty mies ei ryhtynyt syömään heti, toisin kuin monet muut. Hän katsoi minua pitkään, kallisti hieman päätään, hymynkare käväisi miehen kasvoilla. Hän kumartui lähemmäs puhuakseen.
   ”Tervetuloa lukkojen taa, neiti. Kuulin, että pääsit Carpenterin uudeksi leikkikaluksi. Jos kaipaat jotain itsepuolustukseen, ota yhteyttä minuun. Minulta saa mitä tahansa, aivan mitä tahansa… muodollista korvausta vastaan.”



Arpinaama haukkasi palan voileivästään ja laski sen sitten alas katsoen minuun odottavasti. Pudistin päätäni hitaasti.
   ”Oletko varma?” Arpinaama kysyi virnistäen. ”Tarjoukseni on toki voimassa niin kauan, kuin et ärsytä minua. Sitten, kun Carpenter käy tarpeeksi pelottavaksi, muista, että vain pieni korvaus, pieni palvelus ystävien kesken… älä käsitä väärin, itse en ole niitä miehiä, mutta eräs ystäväni varmasti arvostaisi laatuaikaa kanssasi aina silloin tällöin… sanotaanko, kerran parissa viikossa?”
   Arpinaaman virne vain leveni. Pudistin uudelleen päätäni sanomatta mitään. Tiesin kyllä, mitä toinen mies vihjaili. Vilkaisin leipääni, se vaikutti lähinnä yhtä houkuttelevalta, kuin Arpinaaman tarjous – suorastaan kuvottavalta. Nälkä, jota olin hetki sitten tuntenut, oli tiessään.



Arpinaama kohotti leipänsä ja ryhtyi syömään sitä suurin haukkauksin. Leivänpalan käydessä vähitellen pienemmäksi mies osoitti lautastani.
   ”Syö.”
   Ei muuta, ei mitään muuta. Yksi sana, yksi käsky, jonka mies lausui, kuin olisi tottunut komentelemaan muita. Minä en reagoinut mitenkään, en totellut, mutten toisaalta vastustellutkaan. Arpinaama kohautti olkiaan.
   ”Ei sitten”, hän totesi haukkaustensa välissä. ”Yritin vain olla ystävällinen, 353-2. Mikä on oikea nimesi?”
   Ei ollut mitenkään ihmeellistä, että Arpinaama tiesi yksilönumeroni, se kun luki selässäni. Oikeaa nimeäni en kuitenkaan miehelle antaisi. Minulla ei ollut mitään syytä siihen.
   Vangit ryhtyivät yksitellen nousemaan tuoleiltaan. Arpinaama vaikutti hyväksyvän sen, etten puhunut, vaan söi leipänsä loppuun ja suuntasi vartijan luokse, jotta tämä saattaisi miehen sellitovereineen takaisin päärakennukseen. Minä jäin pöydän ääreen odottamaan vuoroani.



Vähitellen ruokala tyhjeni, paikalla olivat ainoastaan vartijat, minä ja Carpenter, joka oli syönyt lautasensa tyhjäksi. Se kaljupäinen vartija, joka oli saattanut minut ja Carpenterin ruokalaan, tuli luokseni.
   ”Eikö ruoka maistu?” vartija murahti. Hän ei odottanut vastaustani, vaan jatkoi. ”Meillä ei ole aikaa vahtia yksittäisten vankien ravitsemusta. Nyt on aika palata selliin, valot sammuvat puolentoista tunnin kuluttua.”
   Nousin ylös. Seurasin vartijaa ja Carpenteria takaisin selliosastolle.



Kun valot sinä iltana sammuivat ja ainoa kuulemani ääni sellissämme oli Carpenterin kyljen kääntämisestä kuuluva kahahdus lakanoissa, tunsin oloni vieläkin yksinäisemmäksi, kuin olin tutkintavankeudessa tuntenut. Unta en saanut tunteihin, ja kun lopulta onnistuin vajoamaan jonkinlaiseen koiranuneen, alitajuntani väläytteli minulle vain sekavia, ahdistavia näkyjä. Omituisia värejä ja uhkaavia hahmoja. Pelon tunnetta paikassa, jossa pelko muutenkin hallitsi jokaista uutta tulokasta.

***



Huonosti nukutun yön ja väkisin kurkusta alas pakottamani aamiaisen jälkeen oli ensimmäisen ulkoiluni aika. Koko selliosastomme vangit olivat kokoontuneet pienelle, aidatulle kentäntapaiselle Wallace Sheltoniksi esittäytyneen, astetta ystävällisemmän vartijan ja Terence Porterin, minut vastaanottaneen vartijoiden esimiehen, valvovan silmän alla.



Sain nopeasti huomata, että vankilassa oli jo pelkästään meidän osastollamme useita pieniä ryhmittymiä, jotka kokoontuivat yhteen aina, kun mahdollista. Minua lukuunottamatta kaikki kuuluivat johonkin. Tai no… minua ja Carpenteria.



Välittömästi tultuamme ulos Carpenter oli istuutunut penkille selin muihin ja jäänyt tuijottamaan eteensä. Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä katsonut keneenkään päin. Tajusin, että en ollut koko sen vankilassa viettämäni lähes vuorokauden aikana kuullut kertaakaan sellitoverini ääntä. Se ei ehkä olisi ollut häiritsevä seikka, ellei Arpinaaman puhe ”Carpenterin uudesta leikkikalusta” ja itsepuolustusvälineistä olisi muutenkin herättänyt minussa jopa jonkinasteista varautuneisuutta Carpenteria kohtaan.
   Olin niin mietteissäni, etten kuullut lähestyviä askelia. Havahduin vasta kuullessani nimeni.
   ”De Luca?”



Käännyin äänen suuntaan kohdaten Arpinaaman katseen. Huomasin hänen ympärillään seisovan kolme vankia, kokonainen ryhmittymä, jonka johtajalta Arpinaama vaikutti. Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään saati miettiä, mistä mies oli muutamassa tunnissa onkinut nimeni tietoonsa, hän hymähti.
   ”Vai että Victor de Luca.” Arpinaama lausui jokaisen tavun hyvin hitaasti. ”Tuomittu ensimmäisen asteen murhasta, eikö vain?”
   En vastannut mitään. Arpinaama hymähti jälleen. Mies nyökkäsi hyvästiksi, käänsi selkänsä minulle ja käveli toiseen päähän kenttää muiden seuratessa hänen perässään.



Jäin paikoilleni seisomaan ja tuijottamaan miesten perään. Mikähän tämänkin keskustelunavauksen motiivi oli? Nimeni ja rikosnimikkeeni varmistaminen? Mutta mihin Arpinaama minun tietojani tarvitsi?
   Yhtäkkiä kuulin taas askelia takaani. Ennen kuin ehdin kääntyä, tulija puhui.
   ”Sinulle on vieras, de Luca.”



Vartija Shelton viittoili kohti porttia.
    ”Vaimosi ja asianajajasi”, mies sanoi. ”He tulivat tapaamaan sinua.”

***



En saanut koskaan tietää, miten Andrews ja Susie olivat päässeet katsomaan minua. Ei ollut edes vierailuaika, ja normaalisti vierailuajan ulkopuolella kukaan ei saanut tavata ketään. Jotenkin he olivat kuitenkin saaneet järjestettyä itselleen ruhtinaalliset neljä minuuttia aikaa kanssani.
   En voinut edes koskettaa vaimoani. Sekä Susie että Andrews olivat lasin takana minun ulottumattomissani. Tietenkin, eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka kaltaiseni murhaaja olisi tappanut myös häntä katsomaan tulleen lakimiehen ja oman vaimonsa.
   Paitsi, etten voinut koskettaa Susieta, en myöskään kohdannut hänen katsettaan. Susie piti katseensa tiiviisti pöydässä ja näytti siltä, ettei uskaltanut katsoa minuun. Andrews hänen vieressään seisoi. Ehkä mies ei tohtinut istuutua Susien viereen.
   Hiljaisuuden kestettyä jo aivan liian pitkään Andrews karaisi kurkkuaan ja puhui.
   ”Miten voit?”



”Miten luulisit?” kysyin voimatta välttää katkeruuden sävyä äänessäni. Andrews ei sanonut mitään, minäkin vaikenin ja huokaisin lopulta. En minä syyttänyt Andrewsia tapahtuneesta, en ainakaan tosissani. Miten olisin voinut? Andrews oli tehnyt parhaansa, eikä ollut hänen vikansa, että olin nyt lasin tällä puolen oransseissa haalareissa.
   Käänsin katseeni takaisin Susieen. Katsottuani vaimoni poissaolevaa olemusta jonkin aikaa lausuin hänen nimensä.
   ”Susie?”
   Hän säpsähti, muttei vastannut. Käänsin katseeni takaisin Andrewsiin.
   ”Miten hän voi?”



Andrews pudisti päätään hiljaa.
   ”Kysy häneltä itseltään.”
   En kyennyt peittämään ärtymystä äänessäni. ”Kai sinä nyt jotain tiedät?” kivahdin hänelle. ”Olettehan tulleet ilmeisesti samalla autolla tännekin, joten aivan hyvin voit sanoa, oliko hän tuollainen koko matkan!”
   Andrews pudisti päätään uudemman kerran. Mies käänsi katseensa poispäin minusta ja veti syvään henkeä.
   ”Olen vähän tutkinut asioita”, mies mutisi. ”Ehkä uusi oikeuskäsittely… ehkä teen valituksen, ja --”
   ”Älä vaihda puheenaihetta”, ärähdin. ”Minä kysyin Susiesta.”
   ”Todisteet eivät yksinkertaisesti olleet riittäviä, mahdollisuudet ovat pienet, mutta niihin meidän on uskottava, ja --”
   Andrewsin edelleen jatkaessa menetin hermoni. Löin molemmat nyrkkini pöytään niin kovaa, että se sattui. Selkäni takana vartija rykäisi ja vaihtoi asentoa merkitsevästi. Ajatus siitä, että pian vartija veisi minut pois tapaamishuoneesta aggressiivisen käytöksen vuoksi, sai minut rauhoittumaan. Osittain.



”Sinä olet uskonut jo tarpeeksi kauan mahdollisuuksiini ja saanut minutkin uskomaan niihin”, totesin äreästi Andrewsille. ”Niitä ei ole, Andrews. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Minä olen täällä loppuelämäni. Ainoat asiat, joita sinulta pyydän, ovat se, että kerrot minulle, miten vaimoni voi sekä se, että täältä lähtiessäsi otat vastuullesi projektin, joka oli minun vastuullani tähän saakka ja jota en kykene täällä hoitamaan. Tajuat varmasti, mistä puhun.”
   Andrews ei ehtinyt vastata mitään, kun Susie kohotti katseensa.
   ”Projektin?” Susie toisti ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. ”Projektin, Victor?”
   Tukahdutin huokauksen. Totta kai Susiekin ymmärsi, että puhuin järjestöstä, tai pikemminkin sen rippeistä – eihän täysivaltaisia jäseniä olisi enää yhtään Andrewsin siirtyessä väliaikaisesti johtoasemaan. Rivijäseniäkin oli vain kourallinen ja juoksupoikia muutama. Se tosin ei ollut murheistani suurin tällä hetkellä.
   ”Susie, rakas… miten --” aloitin, mutta Susie keskeytti minut nousemalla ylös.



”En olisi voinut kuvitellakaan, että kaiken tämän jälkeen sinä vielä…” Susie pudisti päätään kerran, toisen, kolmannen. ”Että sinä vain jatkat… voi Luoja, Victor…”
   Minä nousin myös ylös ja yritin tavoittaa Susien katseen siinä onnistumatta.
   ”Susie…”
   ”Äläkä edes harkitse syyttäväsi Thomasia siitä, että olet täällä”, vaimoni kuiskasi hiljaa. ”Häntä ei ole tuomittu mistään. Sinut on.”
   Susie käännähti. Ehdin avata suuni huutaakseni hänen peräänsä, mutta ennen kuin ehdin tehdä sen, nainen kääntyi takaisin minuun päin.



”Voin muuten erinomaisesti”, Susie kuiskasi itkuisella äänellä. ”Kävin neuvolassa. He ovat ottaneet käyttöön uuden menetelmän, ultraäänitutkimuksen, ja se… se…”
   Susie katsoi hetken muualle, veti henkeä ja katsoi taas minuun.
   ”Minä odotan kaksosia.” Susie vaikutti nieleskelevän itkua. ”Kaksi vauvaa, Victor. Sinusta tulee kahden lapsen isä.”
   ”Aika!”
   Joku avasi oven lasin toisella puolella. Susie katosi välittömästi sen taakse. Andrews katsoi minua hetken ja käänsi sitten katseensa pois marssien vaimoni perässä ulos tapaamishuoneesta.



Minun teki mieleni vain rojahtaa tuolille voipuneena. En ehtinyt edes kerrata tapahtunutta kunnolla päässäni, kun vartijan ääni kantautui korviini kuin jostain kaukaa.
   ”Aika mennä, de Luca.”
   Shelton tarttui minua olkapäästä ja ryhtyi taluttamaan minua ulos. Seurasin häntä vastahakoisesti, vilkuillen aina välillä taakseni kuin toivoen, että Susie vielä palaisi takaisin ja sanoisi jotain. Mitä tahansa, aivan mitä tahansa, kunhan hän vain tulisi takaisin.

***



Vapaa-aika oli vankilassa hieman toisenlainen käsite, kuin normaalielämässä. Täällä se tarkoitti ulkoilun lisäksi sitä, että kahden tunnin ajan joka päivä meillä oli vapaus kulkea vankilan alueella miten tahdoimme.



Minä olin vetäytynyt yksin kirjastoon lukemaan. En tosin saanut tekstistä mitään selvää, kirjaimet vain hyppivät silmissäni, enkä kyennyt keskittymään. Ajattelin vain Susieta ja Andrewsia. Järjestöä. Kahta vauvaa, joita Susie odotti.



Käänsin sivua mietteissäni. Seuraava sivu ei ollut yhtään edellistä selkeämpi, mutta ei sillä ollut väliäkään. Tunsin oloni alakuloiseksi. Tapaaminen vaimoni kanssa olisi voinut mennä paremminkin. Ei olisi ihme, vaikka Susie ei enää haluaisi tavata minua. Ehkä hän tulisi vaatimaan yksinhuoltajuutta, eikä antaisi minun nähdä lapsiamme - olkoonkin, etten muutenkaan vankilassa ollessani juuri tulisi lapsiamme näkemään. Se vaikutti täysin todennäköiseltä.



Nousin ylös tuolilta ja lähdin viemään kirjaa paikoilleen. Tuskin tiesin edes, minkä nimistä kirjaa olin juuri selaillut.
   Askelia. En kiinnittänyt niihin huomiota, työnsin vain kirjan paikoilleen hyllyyn. Käännyin lähteäkseni.



Ehdin nähdä vilaukselta hänen kasvonsa. Arpinaama.
   Nopea liike sivulta, pääni osui seinään, älähdin kivusta. Valahdin lattialle, ja samassa hetkessä suurikokoinen ihmiskeho oli päälläni.



Tunsin rotevan miehen kädet kaulallani. Yritin rimpuilla, työntää miehen pois ja pyristellä vastaan, mutta mies painoi ainakin kolmekymmentä kiloa minua enemmän ja hänessä oli voimaa kuin pienessä kylässä. Kuristusote oli pitävä, yritin haukkoa henkeäni. Kuulin Arpinaaman puhuvan.
   ”Juuri noin, Greene”, Arpinaama sanoi miehelle. ”Anna hänen hengittää hieman. Haluan, että hän on tajuissaan vielä hetken.”



Greeneksi nimitetty hölläsi hieman otettaan, ja onnistuin vetämään ilmaa keuhkoihini. Siitä ei ollut kuitenkaan paljoa iloa Greenen kiristäessä otettaan taas. Arpinaama kyyristyi, mies katsoi minua silmiin.
   ”Tästä tulee hauskaa, de Luca”, mies myhäili. ”Minulla on sinulle kaksi uutista. Ensimmäinen on se, että tarjoukseni ei ole enää voimassa."



"Toinen on se, että kukaan ei kuule huutojasi. Ei kukaan.”

***

Irviksen kommentteja:

Heti ensimmäiseksi korostan, että tein tällä kertaa poikkeuksen lavastuksen kanssa ja käytin valmiiksi lavastettua vankilaa. Käytössä on Cyclonesuen Bracemoor Medium Security Jail, joka löytyy >täältä<.
Yritin tehdä vankilaa pariinkin kertaan itse, mutten koskaan ollut tyytyväinen ja se, mitä sain aikaan, oli muutenkin (Cyclonesuen loistavien ladattujen ansiosta) melko samantyyppinen kuin Bracemoor, joten päädyin lataamaan sen. Joitain muutoksia sinne tosin tein.

Yhdessä kohtaa Victorin ja Carpenterin sellissä näkynyt sänky muuten vaihtui kesken kuvausten, kun totesin, että se vankilan valmis sänky bugitti oikein huolella. Löysin suht saman tyyppisen sängyn ja vaihdoin siihen samat kuviot, niin ero ei mielestäni ollut mitenkään huomattava tai häiritsevä. :)

Joutui se Victor sitten vankilaan! Vaihteeksi taas kysymyksiä osaan liittyen. Saa vastata kommenteissa taikka kommentoida muuten vaan, mikään pakko ei ole vastailla näihin.

1. Mitä Arpinaama mahtoi tarkoittaa puhuessaan Carpenterin leikkikalusta? Ja mistä Arpinaama sai selville Victorin nimen ja tuomion?
2. Mahtaako Andrews saada jotain aikaan Victorin vapauttamiseksi?
3. Entä miten Susien raskausaika ja synnytys sujuvat? Saako Victor koskaan tavata lapsiaan?
4. Minkä takia Arpinaama jengeineen lopulta hyökkäsi Victorin kimppuun?

Mä olen nyt monelle seuraamalleni simstarinoitsijalle luvannut kiriä osat pian kiinni ja kommentoida. Lupaankin tehdä sen nyt tämän viikon aikana, eli kommentteja minulta on kyllä tulossa, halusin vain ensin orientoitua takaisin simstarinoiden maailmaan. :)

Eipä sitten muuta, seuraavaa osaa odotellessa!