Andrews tavoitti Griffithsin, minä tavoitin Joshin. Mies oli ollut hämmentynyt siitä, että soitin hänelle keskellä yötä, vielä hämmentyneempi hän oli siitä, että kerroin miehen nimeltä Mike Griffiths tulevan pian hakemaan häntä ja että hänen olisi otettava metsästyskiväärinsä mukaan. Hän kuitenkin suostui tekemään, kuten sanoin, vaikka yrittikin viimeiseen asti kysellä, mistä oli kyse. Aioin kertoa tilanteesta enemmän vasta, kun Josh olisi paikalla – puhelimessa oli liian vaarallista selvittää asiaa, sitä paitsi meillä oli kiire.
Sovimme tapaamispaikaksi vanhan tuulimyllyn maalitehtaan lähistöllä. Se ei ollut aivan vastapäätä maalitehdasta, joten saapumistamme paikalle tuskin huomattaisiin ikkunoista, mutta se oli kyllin lähellä, jotta voisimme jatkaa matkaa tehtaalle jalan ja olla ajoissa perillä.
Näimme Griffithsin auton jo kaukaa, ajettuamme lähemmäs näimme auton omistajan sekä Joshin. Josh oli tehnyt, kuten sanonut, ja ottanut kiväärinsä mukaan. Mies ei turhan paljoa piilotellut sitä, vaan piti sitä avoimesti kädessään.
Andrews parkkeerasi auton ronskisti nurmikolle Griffithsin auton läheisyyteen. Noustuamme autosta Griffiths antoi katseensa vaeltaa meissä kummassakin, Josh puolestaan tuijotti minua hämmentyneenä, osittain pelokkaankin näköisenä. Mies näytti siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta sulki raolleen avautuneen suunsa Griffithsin puhuessa.
”Mikä on tilanne?” Griffiths kysyi, Andrews pudisteli päätään.
"Stevenson on todennäköisesti maalitehtaalla”, mies totesi. ”Meidän täytyy hakea hänet pois sieltä.”
Griffiths katsoi Andrewsia pisteliäästi.
”Hän on kuollut jo tähän mennessä”, mies totesi positiiviseen tyyliinsä saaden minut värähtämään.
”Ei välttämättä”, ärähdin Griffithsille. ”Meidän on tehtävä se, minkä me pystymme tekemään. Oletko mukana, vai käveletkö saman tien ulos koko yhtiöstä?”
Griffiths tuijotti minua pitkään. Me emme olleet tulleet koskaan toimeen keskenämme, emme varsinkaan silloin, kun olin ollut rivijäsen ja olimme työskennelleet yhdessä. Olisin enemmän kuin mielelläni antanut miehelle potkut, ja Griffiths tiesi sen. Henkilökohtaiset kaunat eivät kuitenkaan saaneet vaikuttaa järjestön toimintaan, joten mies oli toistaiseksi saanut jäädä. Jos hän kuitenkin nyt kieltäytyisi tekemästä, kuten sanoin, hän saisi lähteä saman tien. Kyse oli sentään Stevensonin hengestä.
”Meillä ei ole paljoakaan aikaa odotella päätöstäsi”, sanoin merkitsevästi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo tovi. ”Tuletko mukaan vai et?”
Griffiths nyökkäsi lyhyesti. Hän otti aseensa vyöltään ja latasi sen.
”Montako niitä on?” mies kysyi, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
”Todennäköisesti neljä”, vastasin. ”Heistä jokainen toimii Danielsin --”
Vaikenin, kun kuulin Joshin rykäisevän. Me kaikki käänsimme katseemme häneen.
”Kertoisiko joku minullekin, mistä tässä on kyse?” Josh kysyi hiljaa saaden sydämeni takomaan. Mitä ihmettä sanoisin? Mitä kertoisin hänelle?
Andrews huomasi minun olevan liemessä, joten mies kiiruhti puhumaan puolestani.
”En tiedä, miten paljon Victor on sinulle kertonut mistään, mutta läheinen ystävämme Jack Stevenson on mitä todennäköisimmin hengenvaarassa ja tarvitsemme kaiken mahdollisen avun, jotta selviämme heng… jotta tässä käy hyvin”, Andrews huomasi Joshin kohottavan pelästyneesti kulmiaan miehen puhuessa hengissä selviämisestä ja korjasi sanansa nopeasti. ”Siihen tarvitset metsästyskivääriä.”
Josh oli pitkään hiljaa, mies tuijotti meitä molempia epäuskoisena.
”Te haluatte minun ampuvan ihmisiä?” mies lopulta älähti. Pudistin päätäni kiivaasti.
”Sinun ei tarvitse ampua ketään, ei yhtään ketään. Riittää, että annat meille tarvittavan suojan ja olet mukana luomassa uhkakuvaa siitä, ettemme ole ainakaan alivoimalla liikenteessä”, yritin sanoa mahdollisimman rauhoittavasti. Josh ei kuitenkaan ollut tyytyväinen.
”Silti, Victor, sinä vaadit minua riskeeraamaan henkeni, haluat, että edesautan tekemään rikoksen – sinä et voi vaatia minulta sellaista!” mies jatkoi pelästyneenä.
Vedin muutaman kerran syvään henkeä, mietin, mitä sanoisin. Griffiths naputti merkitsevästi jalkaansa maata vasten, Andrews vilkuili maalitehtaalle päin.
”Josh, kiltti”, pyysin mieheltä anovasti. ”Minua inhottaa vedota tähän, mutta sinä olet minulle palveluksen velkaa. Jos sinä et auta meitä, meidän on mentävä paikalle alivoimalla. Minä lupaan sinulle, mitään ei tapahdu. Sinun ei tarvitse tehdä juuri mitään, ammut ehkä pari laukausta ilmaan näyttääksesi olevasi paikalla, niin he tietävät, että meitä on enemmän. Sinä et saa tehdä muuta, sinä pysyt turvassa. Ainoa, mitä sinulta pyydän, on se, että tulet paikalle.”
Veloista puhuminen sai Joshin ilmeen muuttumaan, mies näytti nyt pelästyneen sijaan ahdistuneelta ja epätietoiselta. Andrews rykäisi, mies vilkuili minuun ja Joshiin.
”Meidän on mentävä, Victor”, Andrews totesi. ”Tuli hän mukaan tai ei, meidän on lähdettävä silti.”
Katsoin Joshiin. Odotin jonkinlaista vastausta, kieltävää tai myöntävää. Viimein Josh sulki silmänsä, huokaisi – ja nyökkäsi.
”Hyvä on, Victor. Minä tulen mukaanne.”
Onnistuin taikomaan huulilleni hymyntapaisen, vaikka olin kaikkea muuta, kuin hymyilytuulella.
”Tiesin, että voin luottaa sinuun.”
***
Andrews tunsi maalitehtaan pohjapiirroksen ja tiesi Coruccien käyttäneen sitä joskus. Hän tiesi, miten tehtaalla liikuttiin ja osasi johdattaa meidät tehtaan pihan poikki niin, että todennäköisyys sille, että meidät nähtiin, oli äärimmäisen pieni. Luovutin operaation johdon ilomielin Andrewsille, mies tuntui olevan varsin hyvin tehtäviensä tasalla ja osasi tarttua toimeen silloin, kun sitä todella tarvittiin.
Vain tehtaan kahdessa ylimmässä kerroksessa paloivat valot. Se tarkoitti sitä, että todennäköisesti Daniels kätyreineen oli vienyt Stevensonin jompaankumpaan niistä.
Alaovi oli auki, joko lukko oli mennyt rikki ajan saatossa tai sitten sitä ei oltu koskaan edes lukittu. Joka tapauksessa pääsimme sisään. Meistä jokainen oli ladannut aseensa, olimme valmiita piiloutumaan minkä tahansa näköesteen taakse suojaan ja ampumaan takaisin, mikäli joku näkisi meidät. Luotimme kuitenkin siihen, että kaikki olivat yläkerrassa. Lähdimme siis kiipeämään portaita ylös Andrews etunenässä, minä ja Griffiths aivan hänen kannoillaan ja Josh epävarmana viimeisenä.
Pääsimme toiseksi ylimmäiseen kerrokseen ilman mitään ongelmia. Siinä kerroksessa oli avoin ovi, joka johti huoneeseen, josta kajasti valoa. Pysähdyimme hetkeksi portaiden lähelle. Alkaessamme kuulla puhetta Andrews kohotti vasemman kätensä sivulleen merkiksi siitä, ettei juuri nyt pitäisi liikkua minnekään.
Äänen lähde oli kaukana, mutta metallisia esineitä täynnä oleva tehdasrakennus ja suuret, kaikuvat salit kantoivat sen pitkälle. Tunnistin äänen olevan Danielsin, mutten saanut vielä sanoista selvää. Kumarruin lähemmäs Andrewsia.
”Menen lähemmäs”, kuiskasin miehelle niin hiljaa, kuin kykenin. Andrews pudisti päätään.
”Et mene.”
”Minun on kuultava, mistä hän puhuu”, taivuttelin miestä. ”Kuljen niin hiljaa, kuin kykenen.”
Andrews mietti hetken, lopulta mies laski sivulle ojennetun kätensä ja viittoili minut ohitseen. Lähdin hiipimään kohti avointa ovea, todennäköisesti riittäisi, että pääsisin sen viereen.
Olin ollut oikeassa. Koko ajan hiipiessäni lähemmäs ovea Danielsin ääni selkeni. Pysähdyttyäni oven viereen seinään nojaten ja kuunnellen tarkkaan kykenin hahmottamaan, mitä hän puhui.
”… mikä on tietenkin ikävämpi juttu teidän kannaltanne, herra Stevenson, mutta totuus on se, että teistä ei ole minulle enää mitään hyötyä”, Daniels selitti tavanomaisella, pehmeällä äänellään. ”Jos pomonne olisi ymmärtänyt tehdä oikein ja alistua tahtooni, näin ei ehkä tarvitsisi tehdä.”
”Sinä et koskaan edes pyytänyt ketään meistä alaiseksesi”, Stevenson kuului ärähtävän. Hänen äänensä kuuleminen oli niin suuri helpotus, että jouduin tukahduttamaan huokauksen. ”Helppohan sinun on puhua alistumisesta tahtoosi, kun et koskaan tuonut tahtoasi ilmi. Miten raukkamaista.”
”Noh noh, herra Stevenson… älkäähän olko noin epäkunnioittavia. Minäkin kunnioitan teitä, joskin enemmän sitten, kun minun ei tarvitse enää huolehtia olemassaolostanne.”
Olin kuullut tarpeeksi. Danielsilla tuskin olisi enää mitään uutta sanottavaa. Viittoilin muita tulemaan lähemmäs.
”Stevenson on elossa”, kuiskasin Andrewsille, Griffithsille ja hieman taaemmas jääneelle Joshille, jota yritin vielä houkutella lähemmäs itseäni. Mies tekikin niin, joskin vastahakoisesti. ”Onko kellään mitään suunnitelman tapaista?”
”Siellä todennäköisesti on vartijoita”, Andrews totesi. ”Ne kolme tyyppiä, jotka luettelit… Garrett, Corucci ja Cooper. Danielsin ääni kuului yläkerrasta, mutta uskon, että tässä kerroksessa on valot vain, koska vartijat ovat tässä kerroksessa tuon oven takana.”
Nyökkäilin Andrewsin sanoille.
”He eivät oleta, että tulemme paikalle”, sanoin mietteissäni. ”Mutta väistämättä he tajuavat sen nähtyään meistä ensimmäisen. He eivät kuitenkaan oleta, että minä olen mukananne…”
”Hämäys?” Andrews ehdotti. ”Me kolme menemme luomaan kaaosta ja sinä haet Stevensonin.”
”Kuulostaa loistavalta”, vastasin nopeasti, meillä tuskin olisi edelleenkään paljoa aikaa. ”Menettekö te ensin?”
Andrews vilkaisi Griffithsiin ja Joshiin. Griffiths nyökkäsi, Josh ei elehtinyt mitenkään, huomasin miehen käsien tärisevän.
”Sinä pysyt piilossa”, kuiskasin Joshille rohkaisevasti. ”Ammut ne pari sovittua laukausta ilmaan. Se riittää.”
Lopulta Josh nyökkäsi.
Andrews katsoi minuun.
”Menemme siis ensin”, mies sanoi hiljaa. ”Sinä odotat, että alkaa kuulua laukauksia. Kun heillä on tarpeeksi murehdittavaa meissä kolmessa, sinä menet yläkertaan ja haet Stevensonin, joka toivottavasti on siinä vaiheessa edelleen elossa. Sopiiko?”
”Sopii”, vastasin Andrewsille ja viittasin kohti ovea. ”Menkää.”
Andrews puristi kättäni suunnatessaan kohti ovea. Griffiths käveli ohitseni, Josh loi minuun pitkän, huolestuneen katseen seuratessaan kahta muuta miestä epävarmoin askelin.
Se alkoi lähestulkoon välittömästi kolmikon luikittua oven toiselle puolelle. Vartijat olivat varovaisesta lähestymisestä huolimatta huomanneet heidät etuajassa, ja saatoin vain toivoa, että Andrews, Griffiths ja Josh olivat onnistuneet suojautumaan ensimmäisten laukausten kajahtaessa ilmoille.
”Griffiths, vasemmalla!” kuului Andrewsin huuto. Johnny Corucci kuului myös huutavan jotain, mutten saanut siitä selvää.
”Varo!” joku huusi, joku tuntemattomampi ääni; hetken mietittyäni totesin sen kuuluvan Garrettille.
Laukauksia, juoksuaskelia. Kaaos oli valmis. Oli minun aikani toimia.
Yläkerran tehdassali oli täynnä tavaraa, täynnä loistavia piiloutumismahdollisuuksia. Se oli tosin myös täynnä huutoja, laukauksia ja kiirettä. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää minuun huomiota – paitsi Joshilla, joka istui kiväärinsä kanssa pelokkaana roskista vasten ja katsoi minuun anovasti ilmestyessäni tehdassaliin. Käänsin katseeni pois, en voisi jäädä nyt auttamaan Joshia. Mies pärjäisi kyllä loistavasti. Me kaikki pärjäisimme.
”Helvetti!”
Danielsin karjaisu, laukaus. Kumpikaan niistä ei ollut minulle osoitettu, mutta niistä pystyin päättelemään, että metelin hälyttämänä Daniels oli tullut itse alas vartijoidensa seuraksi salin perällä olevia portaita pitkin. Tie yläkertaan toisia portaita myöten olisi vapaa.
Juoksin kohti portaita toivoen, ettei minua huomattaisi lähtiessäni juoksemaan niitä ylös. Portaissa ei ollut mitään, ei laatikoita eikä muutakaan rojua antamassa suojaa, kaidekin oli avoin kalterikaide, jonka läpi ampuisi kyllä vaivatta. Olisin loistava kohde, jos joku sattuisi huomaamaan minut.
Andrews vilkaisi minuun, mies huomasi mietteliään ilmeeni ja otti riskin; hän astui hivenen esille suojansa viereen kiinnittääkseen muiden huomion itseensä. Sen turvin saatoin juosta portaisiin ja niitä ylös.
”Victor!”
Stevensonia ei tarvinnut kauaa etsiä. Heti päästyäni ylös portaita näin hänet, ja hän näki minut sanoen nimeni ääneen. Nostin sormen huulilleni, mies tajusi hiljentää puhettaan lähestyessäni häntä.
”Miten sinä…?” Stevenson aloitti. ”Minä luulin, että Daniels tappoi --”
”Hän yritti”, tokaisin vastaukseksi. Alhaalta kuului huutoa, kimeä karjaisu, Johnny Coruccin huuto.
Kumarruin Stevensonin selän taakse, aloin avaamaan tiukkoja solmuja, joilla miehen köydet oli kiinnitetty.
”Mitä tapahtuu?” Stevenson kysyi saadessani ensimmäisen solmun auki ja jonkun huutaessa Garrettin nimeä alakerrassa. Laukausten määrä oli laskenut, huudot alakerrassa hivenen vähentyneet.
”Andrews ja Griffiths ovat täällä kanssani”, selitin Stevensonille, toinenkin solmu aukesi. ”Sen lisäksi jouduimme ottamaan mukaan erään ystäväni.”
”Kuinka luotettavan ystävän?”
”Täysin luotettavan.” Sain viimeisen solmun auki ja nousin ylös, Stevenson teki samoin ja ravisteli jalkojaan.
”Kiitos”, mies totesi, mutten välittänyt hänen kiitoksistaan; ei ollut aikaa sellaiseen.
”Onko sinulla ase?” kysyin. Stevenson pudisti päätään.
”Se vietiin, kun he hakivat minut kotoani.”
Mietin hetken. Kellään meistä ei ollut ylimääräisiä aseita Stevensonille, mutta emme ehkä tarvitsisi niitä. Johnny Coruccin karjaisu oli paljastanut, että hän oli vähintään loukkaantunut. Jäljellä olivat Daniels, Garrett ja mahdollisesti Cooper, jota en ollut vielä nähnyt. He eivät tienneet minun olevan yläkerrassa. Ehkä voisin käyttää hyväkseni niitä portaita, joita pitkin Daniels oli ilmeisesti mennyt alas, ja ampua ainakin Danielsin itsensä takaapäin?
”Odota tässä”, sanoin Stevensonille. ”Voit mennä alas sitten, kun annan luvan.”
”Minä en aio odottaa täällä, kun te --!”
”Sinulla ei ole asetta”, keskeytin Stevensonin vastaväitteet. ”Paljain nyrkeinkö ajattelit hyökätä aseistettujen miesten kimppuun?”
Stevenson ei sanonut mitään, mutta vaikutti ymmärtävän oman parhaansa. Käänsin miehelle selkäni ja juoksin toisia portaita kohti. Pysähdyin ylimmän portaan luo ja kumarruin hiljaa matalammalle.
Näin hänet.
Daniels oli suojautunut vanhan kemikaalisäiliön taakse. Niin oli tehnyt myös Corucci, mutta hänelle siitä ei ollut ollut kovinkaan paljon hyötyä; mies nojasi elottomana seinään ja näytti saaneen luodin rintaansa. Daniels sen sijaan latasi kiivaasti asettaan, mies laski ammuksiaan. Minulla olisi tilaisuus ampua hänet nyt… mutta pystyinkö siihen?
Nicholas Corucci oli ollut ensimmäinen tappamani ihminen. Hänen ampumisensa ei ollut ollut helppoa, vaikka mies oli sentään tappanut oman isäni. Daniels itse oli pettänyt luottamukseni ja yrittänyt paitsi polttaa minut elävältä, myös yläkerran öljytynnyreistä päätellen kaavaillut samaa kohtaloa Stevensonille. Mikä tästä siis teki niin vaikeaa?
Karjaisu alakerrasta. Se ei ollut Danielsin. Ääni sai minut havahtumaan, nyt oli tehtävä päätöksiä. Tärisevin käsin kohotin pistoolini.
Hän ei huomannut minua, ennen kuin vedin liipaisimesta. Hän kohotti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen, mistä uusi laukaus oli peräisin. Luodin osuttua Nathan Danielsin rintakehään mies kaatui maahan silmät edelleen avoimina. Miehen ruumis vavahteli hetken, lopulta Daniels sulki silmänsä ja lakkasi liikkumasta kokonaan. Nousin seisomaan.
Hengitin syvään, seisoin paikoillani ja tuijotin Danielsin elotonta ruumista. Laukausten äänet alhaalta olivat lakanneet kokonaan kuulumasta, oli täysin hiljaista.
Olin tehnyt sen. Olin tappanut ihmisen – taas. Toisen kerran elämässäni. Täytyi myöntää, etten tuntenut itseäni aivan niin huonovointiseksi, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta se vasta saikin minut voimaan pahoin. Miksei ihmisen tappaminen tuntunut tämän enempää missään? Olinko lopultakin kovettanut itseni? Oliko se hyvä vai huono asia?
”Victor, mennään.”
Stevensonin ääni. Näin miehen viittoilevan jossain kauempana. Huokaisten käännyin ja lähdin juoksemaan Stevensonin perään toisille portaille.
Alas päästyäni näin Joshin istuvan edelleen samassa paikassa roskista vasten. Joshin takana näkyivät jonkun jalat, hetken niitä tutkailtuani totesin niiden olevan Griffithsin. Mies oli ammuttu aivan Joshin lähelle, yksi nopea vilkaisu tummaihoista miestä kohti riitti kertomaan, ettei tämä enää hengittänyt. Totta kai se oli äärimmäisen huono juttu, en olisi halunnut järjestölle ainuttakaan kuolonuhria tästä operaatiosta, mutta Griffithsin kuolemasta huolimatta olin enemmän huolissani Joshista.
”Oletko kunnossa?” kysyin mieheltä ja polvistuin hänen viereensä. Josh vapisi silmin nähden, mies laittoi tärisevin käsin kiväärinsä varmistimen päälle.
”Griffiths…” mies aloitti, pudisti päätään ja aloitti uudelleen. ”Kaksi heistä pakeni, ne olivat kai ne... Garrett ja Cooper… Griffiths ammuttiin… ja Andrews...”
Kauhun kylmä tunne kouraisi sisintäni. Andrews?
”Mitä Andrewsista?” kysyin käheällä äänellä. Josh pudisteli päätään, mies oli sanomaisillaan jotain, kun kuulin Stevensonin huutavan nimeäni.
”Victor, tule tänne!”
Nousin ylös, lähdin juoksemaan ääntä kohden. Askeleni tuntuivat aivan liian hitailta, kuin olisin juossut suossa. Nähdessäni Stevensonin ja Andrewsin pysähdyin kuin seinään.
Andrewsin rintakehä kohoili kiivaasti. Se tarkoitti sitä, että mies oli elossa, mutta vavahteleva, epäsäännöllinen ja pinnallinen hengitys kertoi myös miehen olevan tuskissaan. Andrewsin vatsassa oli ampumahaava, en halunnut edes kuvitella, millaista tuhoa juuri siihen kohtaan osunut luoti saattoi tehdä sisäelimille. Miehen silmät räpyttelivät nopeasti, mies vaikutti siltä, ettei tiennyt enää mitään tästä maailmasta, vaikka silmät olivatkin raollaan. Huulet liikkuivat, mies näytti yrittävän voihkia tuskaansa ulos, mutta ei saanut ääntäkään aikaiseksi. Koko miehen keho vapisi.
Laskeuduin lattialle polvilleni, tunnustelin miehen kaulaa löytääkseni pulssin. Ei sillä ollut merkitystä, mies oli selvästi elossa, tärkeintä oli vain tehdä jotain – olin liian järkyttynyt miettiäkseni, mitä. Stevenson katsoi minua neuvottomana, hetkeen meistä kumpikaan ei osannut sanoa tai tehdä mitään järkevää.
Askelia. Josh tuli lähemmäs, kuulin miehen askelten pysähtyvän viereeni ja näin hänen laskeutuvan polvilleen.
Josh katsoi tilannetta hetken ja tiesi heti, mitä tehdä. Miehen ääni oli poikkeuksellisen rauhallinen, äskeisestä vapinasta ei ollut enää tietoakaan.
”Hänet on vietävä sairaalaan”, Josh sanoi. ”Jos jompikumpi teistä ottaa häneltä avaimet ja hakee auton, niin toinen teistä voi auttaa minua kantamaan hänet sinne.”
”Hänellä on ampumahaava, Josh”, sanoin hiljaa. ”Sairaala tulee kyselemään tästä… joskaan meillä ei taida olla vaihtoehtoja…”
Stevenson tuntui heräävän järkytyksestään ja avasi suunsa.
”Willow Falls, Victor”, Stevenson totesi. ”Se paikka, jossa sinuakin hoidettiin teininä. Se on edelleen pystyssä.”
Katsoin Stevensoniin. Muistin kyllä Willow Fallsin yksityisklinikan, paikan, jonka ylilääkärillä oli jonkinlaisia suhteita järjestön kanssa. Mutta siitä oli kauan… jo kymmenen vuotta.
Stevenson kuitenkin nyökytteli päätään.
”Se on ainoa mahdollisuutemme”, mies totesi. ”Charlie Taylor saa tehdä vielä yhden palveluksen meille.”
”Entä Griffiths?” kysyin. ”Entä muut ruumiit?”
”Poltamme koko paikan mennessämme”, Stevenson totesi. ”Meillä ei ole aikaa sen parempaan todisteiden hävittämiseen. Victor ja… ja sinä ruutupaitainen, Joshko sinun nimesi oli… te viette Andrewsin. Minä hyödynnän Danielsin bensatynnyreitä ja tulen sitten perässänne. Katsokaa, että Andrewsilla on autonsa avaimet, annatte ne minulle, kun juoksen ohi.”
Nyökkäsin. Täytyi myöntää, että juuri nyt en tuntenut oloani kovinkaan hyväksi johtajaksi, mutta onneksi Stevenson sentään tiesi, mitä teki. Ainakin toivottavasti.
”Onko sinulla ase?” kysyin. Stevenson pudisti päätään.
”Se vietiin, kun he hakivat minut kotoani.”
Mietin hetken. Kellään meistä ei ollut ylimääräisiä aseita Stevensonille, mutta emme ehkä tarvitsisi niitä. Johnny Coruccin karjaisu oli paljastanut, että hän oli vähintään loukkaantunut. Jäljellä olivat Daniels, Garrett ja mahdollisesti Cooper, jota en ollut vielä nähnyt. He eivät tienneet minun olevan yläkerrassa. Ehkä voisin käyttää hyväkseni niitä portaita, joita pitkin Daniels oli ilmeisesti mennyt alas, ja ampua ainakin Danielsin itsensä takaapäin?
”Odota tässä”, sanoin Stevensonille. ”Voit mennä alas sitten, kun annan luvan.”
”Minä en aio odottaa täällä, kun te --!”
”Sinulla ei ole asetta”, keskeytin Stevensonin vastaväitteet. ”Paljain nyrkeinkö ajattelit hyökätä aseistettujen miesten kimppuun?”
Stevenson ei sanonut mitään, mutta vaikutti ymmärtävän oman parhaansa. Käänsin miehelle selkäni ja juoksin toisia portaita kohti. Pysähdyin ylimmän portaan luo ja kumarruin hiljaa matalammalle.
Näin hänet.
Daniels oli suojautunut vanhan kemikaalisäiliön taakse. Niin oli tehnyt myös Corucci, mutta hänelle siitä ei ollut ollut kovinkaan paljon hyötyä; mies nojasi elottomana seinään ja näytti saaneen luodin rintaansa. Daniels sen sijaan latasi kiivaasti asettaan, mies laski ammuksiaan. Minulla olisi tilaisuus ampua hänet nyt… mutta pystyinkö siihen?
Nicholas Corucci oli ollut ensimmäinen tappamani ihminen. Hänen ampumisensa ei ollut ollut helppoa, vaikka mies oli sentään tappanut oman isäni. Daniels itse oli pettänyt luottamukseni ja yrittänyt paitsi polttaa minut elävältä, myös yläkerran öljytynnyreistä päätellen kaavaillut samaa kohtaloa Stevensonille. Mikä tästä siis teki niin vaikeaa?
Karjaisu alakerrasta. Se ei ollut Danielsin. Ääni sai minut havahtumaan, nyt oli tehtävä päätöksiä. Tärisevin käsin kohotin pistoolini.
Hän ei huomannut minua, ennen kuin vedin liipaisimesta. Hän kohotti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen, mistä uusi laukaus oli peräisin. Luodin osuttua Nathan Danielsin rintakehään mies kaatui maahan silmät edelleen avoimina. Miehen ruumis vavahteli hetken, lopulta Daniels sulki silmänsä ja lakkasi liikkumasta kokonaan. Nousin seisomaan.
Hengitin syvään, seisoin paikoillani ja tuijotin Danielsin elotonta ruumista. Laukausten äänet alhaalta olivat lakanneet kokonaan kuulumasta, oli täysin hiljaista.
Olin tehnyt sen. Olin tappanut ihmisen – taas. Toisen kerran elämässäni. Täytyi myöntää, etten tuntenut itseäni aivan niin huonovointiseksi, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta se vasta saikin minut voimaan pahoin. Miksei ihmisen tappaminen tuntunut tämän enempää missään? Olinko lopultakin kovettanut itseni? Oliko se hyvä vai huono asia?
”Victor, mennään.”
Stevensonin ääni. Näin miehen viittoilevan jossain kauempana. Huokaisten käännyin ja lähdin juoksemaan Stevensonin perään toisille portaille.
Alas päästyäni näin Joshin istuvan edelleen samassa paikassa roskista vasten. Joshin takana näkyivät jonkun jalat, hetken niitä tutkailtuani totesin niiden olevan Griffithsin. Mies oli ammuttu aivan Joshin lähelle, yksi nopea vilkaisu tummaihoista miestä kohti riitti kertomaan, ettei tämä enää hengittänyt. Totta kai se oli äärimmäisen huono juttu, en olisi halunnut järjestölle ainuttakaan kuolonuhria tästä operaatiosta, mutta Griffithsin kuolemasta huolimatta olin enemmän huolissani Joshista.
”Oletko kunnossa?” kysyin mieheltä ja polvistuin hänen viereensä. Josh vapisi silmin nähden, mies laittoi tärisevin käsin kiväärinsä varmistimen päälle.
”Griffiths…” mies aloitti, pudisti päätään ja aloitti uudelleen. ”Kaksi heistä pakeni, ne olivat kai ne... Garrett ja Cooper… Griffiths ammuttiin… ja Andrews...”
Kauhun kylmä tunne kouraisi sisintäni. Andrews?
”Mitä Andrewsista?” kysyin käheällä äänellä. Josh pudisteli päätään, mies oli sanomaisillaan jotain, kun kuulin Stevensonin huutavan nimeäni.
”Victor, tule tänne!”
Nousin ylös, lähdin juoksemaan ääntä kohden. Askeleni tuntuivat aivan liian hitailta, kuin olisin juossut suossa. Nähdessäni Stevensonin ja Andrewsin pysähdyin kuin seinään.
Andrewsin rintakehä kohoili kiivaasti. Se tarkoitti sitä, että mies oli elossa, mutta vavahteleva, epäsäännöllinen ja pinnallinen hengitys kertoi myös miehen olevan tuskissaan. Andrewsin vatsassa oli ampumahaava, en halunnut edes kuvitella, millaista tuhoa juuri siihen kohtaan osunut luoti saattoi tehdä sisäelimille. Miehen silmät räpyttelivät nopeasti, mies vaikutti siltä, ettei tiennyt enää mitään tästä maailmasta, vaikka silmät olivatkin raollaan. Huulet liikkuivat, mies näytti yrittävän voihkia tuskaansa ulos, mutta ei saanut ääntäkään aikaiseksi. Koko miehen keho vapisi.
Laskeuduin lattialle polvilleni, tunnustelin miehen kaulaa löytääkseni pulssin. Ei sillä ollut merkitystä, mies oli selvästi elossa, tärkeintä oli vain tehdä jotain – olin liian järkyttynyt miettiäkseni, mitä. Stevenson katsoi minua neuvottomana, hetkeen meistä kumpikaan ei osannut sanoa tai tehdä mitään järkevää.
Askelia. Josh tuli lähemmäs, kuulin miehen askelten pysähtyvän viereeni ja näin hänen laskeutuvan polvilleen.
Josh katsoi tilannetta hetken ja tiesi heti, mitä tehdä. Miehen ääni oli poikkeuksellisen rauhallinen, äskeisestä vapinasta ei ollut enää tietoakaan.
”Hänet on vietävä sairaalaan”, Josh sanoi. ”Jos jompikumpi teistä ottaa häneltä avaimet ja hakee auton, niin toinen teistä voi auttaa minua kantamaan hänet sinne.”
”Hänellä on ampumahaava, Josh”, sanoin hiljaa. ”Sairaala tulee kyselemään tästä… joskaan meillä ei taida olla vaihtoehtoja…”
Stevenson tuntui heräävän järkytyksestään ja avasi suunsa.
”Willow Falls, Victor”, Stevenson totesi. ”Se paikka, jossa sinuakin hoidettiin teininä. Se on edelleen pystyssä.”
Katsoin Stevensoniin. Muistin kyllä Willow Fallsin yksityisklinikan, paikan, jonka ylilääkärillä oli jonkinlaisia suhteita järjestön kanssa. Mutta siitä oli kauan… jo kymmenen vuotta.
Stevenson kuitenkin nyökytteli päätään.
”Se on ainoa mahdollisuutemme”, mies totesi. ”Charlie Taylor saa tehdä vielä yhden palveluksen meille.”
”Entä Griffiths?” kysyin. ”Entä muut ruumiit?”
”Poltamme koko paikan mennessämme”, Stevenson totesi. ”Meillä ei ole aikaa sen parempaan todisteiden hävittämiseen. Victor ja… ja sinä ruutupaitainen, Joshko sinun nimesi oli… te viette Andrewsin. Minä hyödynnän Danielsin bensatynnyreitä ja tulen sitten perässänne. Katsokaa, että Andrewsilla on autonsa avaimet, annatte ne minulle, kun juoksen ohi.”
Nyökkäsin. Täytyi myöntää, että juuri nyt en tuntenut oloani kovinkaan hyväksi johtajaksi, mutta onneksi Stevenson sentään tiesi, mitä teki. Ainakin toivottavasti.
***
"… yön erikoisuutislähetyksemme käsittelee kahta kaupungissa tapahtunutta tulipaloa maalitehtaalla ja venesatamassa, joissa kummassakin on parhaillaan jälkisammutustyöt käynnissä. Roaring Heightsin palokunnan palopäällikkö Norman Baker kertoi venesataman ja maalitehtaan rakennusten tuhoutuneen tulipaloissa täysin. Tapauksia tutkitaan tuhopolttoina…"
Radiosta kuuluva uutislähetys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Rekisteröin kyllä, mitä siinä sanottiin, mutta en reagoinut. Ei kiinnostanut. Ainoat asiat, jotka minua kiinnostivat, olivat se, missä ihmeessä Stevenson viipyi ja se, miten Andrews voi.
Pohjaton yksinäisyys. Josh oli jossain vaiheessa kadonnut ja suunnannut ilmeisesti kotiinsa. Olisin halunnut hänen jäävän, olisin halunnut yrittää selittää kaiken jotenkin, mutta se oli myöhäistä. Minun olisi puhuttava hänen kanssaan myöhemmin. Stevenson oli lähtenyt neuvottelemaan ylilääkärin kanssa tilanteesta – oli käynyt ilmi, että Charlie Taylor oli siirtynyt toisiin tehtäviin, eikä enää työskennellyt Willow Fallsin yksityisklinikalla, joten meillä oli suuri ongelma sen suhteen, miten saisimme ampumavälikohtauksen pidettyä salassa. Toivoimme, että uusi lääkäri olisi sentään helposti lahjottavissa. Murheista suurin oli kuitenkin se, selviäisikö Andrews.
Huokaisin, painoin pääni käsieni väliin. Tunsin olevani vastuussa kaikesta – ei, en vain tuntenut, vaan tiesin olevani vastuussa. Andrews oli ottanut riskin ja kiinnittänyt huomion itseensä, jotta minä pääsisin turvallisesti yläkertaan. Miestä ei ehkä olisi onnistuttu ampumaan ilman sitä. Olin myös ollut typerä, aivan järkyttävän typerä, ja mennyt yksin tapaamaan Jeania ja melkein tapattanut itseni… puhumattakaan siitä, miten typerä olin ollut luottaessani Danielsiin. Olin niin idiootti, että sen tiedostaminen suorastaan sattui. Griffithsin kuolema oli minun syytäni, ja jos Andrews nyt kuolisi, sekin olisi minun syytäni. Miten koskaan voisin elää itseni kanssa tietäen, että olin tappanut kaksi ihmistä, Danielsin ja Coruccin, tahallani ja kaksi muuta typeryyttäni?
Henkilökunnan huoneen ovi avautui. Nostin katseeni ja näin Stevensonin astuvan odotushuoneeseen. Mies käveli viereeni ja istui tuolille.
Mies risti jalkansa toisen päälle ja katsoi minua hetken.
”Hyviä ja huonoja uutisia”, Stevenson totesi. ”Hyvät ovat ne, että pienellä ylimääräisellä lääkärinpalkkiolla kukaan ei puhu tästä kenellekään.”
”Paljonko?” kysyin mieheltä.
”Seitsemän tuhatta”, Stevenson kertoi. ”Maksoin sen jo itse, olen sen velkaa yhtiölle.”
”Ei sinun olisi tarvinnut”, sanoin hiljaa, mutta Stevenson kurtisti kulmiaan.
”Minä en olisi enää tässä, jos sinä, Andrews, Griffiths ja se ystäväsi ette olisi tulleet sinne”, mies sanoi. ”Se seitsemän tonnia on aika pieni hinta hengestäni. Joka tapauksessa… toinen hyvä uutinen on se, että Andrews todennäköisesti selviää.”
Helpotuksen huokaus karkasi huuliltani. Katsoin kuitenkin Stevensonia epäluuloisena.
”Entä ne huonot uutiset?”
Stevenson laski katseensa.
”Hän on parhaillaan leikattavana”, mies sanoi. ”Eikä se leikkaus jää ainoaksi. Pitkä sairasloma… hän luultavasti joutuu olemaan vuodeosastolla pitkään, puhutaan ainakin viikoista, ellei kuukausista.”
En ollut uskoa korviani. Tuijotin Stevensonia vihaisena.
”Ja tuota sinä kutsut huonoksi uutiseksi?!” huudahdin Stevensonille. ”Kun ottaa huomioon, että hän olisi myös voinut kuolla, pitkä sairasloma on lähinnä hyvä uutinen!”
”Ajattelin lähinnä, että arvon pomona haluaisit tietää, ketkä alaisistasi ovat työkuntoisia!” Stevenson ärähti takaisin. Mies veti henkeä ja puhui sitten rauhallisemmalla äänellä. ”Joka tapauksessa, hän ei palaa töihin pitkään aikaan.”
Yritin itsekin rauhoittua, vaihdoin puheenaihetta.
”Milloin häntä saa mennä tapaamaan?” kysyin. Stevenson laski taas katseensa, mies sulki silmänsä.
”Elintoimintojen rauhoittamiseksi ja kaiken stressin minimoimiseksi häntä pidetään toistaiseksi anestesiassa”, mies lausui kuin olisi opetellut lauseen ulkoa lääkäriltä. ”Toisin sanoen häntä voi kyllä tavata leikkauksen jälkeen, mutta hän ei juurikaan puhu.”
”Haluan tavata hänet silti”, sanoin Stevensonille. ”Milloin leikkaus on ohi?”
”Sitä minä en tiedä”, mies vastasi. ”Mutta hänen huoneensa numero on kuusi, varmasti hänet tuodaan sinne sitten, kun sen aika on.”
Nousin ylös tuolilta. Katsoin vielä Stevensoniin ennen kuin lähdin etsimään Andrewsin huonetta.
”Vaimosi varmasti kaipaa sinua”, sanoin miehelle. ”Mene kotiin, kerro hänelle, että kaikki on hyvin. Ja… ja kun Jeremy seuraavan kerran soittaa, sano hänelle, että hän ja Susie voivat palata kotiin… olettaen, että Susie itse haluaa palata. Täällä on turvallista nyt, kun Daniels…” Vaikenin, en olisi sanonut lausetta julkisella paikalla loppuun muutenkaan, mutta en kyllä pystynytkään siihen. Stevenson kuitenkin ymmärsi hyvin asian.
”Teen niin”, mies lupasi.
***
Andrews ei ollut koskaan minun nähteni näyttänyt niin vanhalta ja hauraalta, kuin nyt. Mies oli vasta jonkun verran yli nelikymppinen, mutta sairasvuoteella makaaminen verensiirtoletku oikeassa kädessä sai hänet näyttämään kaksikymmentä vuotta vanhemmalta.
Hänet oli leikattu kahdesti kolmen päivän sisään. Niiden kolmen päivän aikana olin viettänyt joka päivä useamman tunnin Andrewsin huoneessa tuijottaen miehen suljettuja silmäluomia ja syyttäen itseäni tapahtuneesta. Kukaan ei ollut tullut sanomaan minulle, etteikö Griffithsin kuolema ja Andrewsin loukkaantuminen olisi kumpikin ollut minun syytäni – en tosin sitä kaivannutkaan, en uskonut sen helpottavan yhtään, olin vain pannut asian merkille. Ehkä kaikki muutkin tajusivat, että tämä oli minun vikani. Ehkä kaikki muutkin tiesivät, että olin surkea johtaja, joka ei osannut edes pitää alaisiaan hengissä ja terveinä.
Andrews oli sentään tarkoitus herättää tämän päivän aikana. Ehkä miehen kanssa kasvotusten keskusteleminen helpottaisi, ehkä Andrewsin ääni eikä vain sairaalan huoneen kuolemanhiljaisuuden kuuleminen saisi ajatukseni muualle.
Kuolemanhiljaisuudesta puheenollen… hiljaisuus rikkoutui, kun kuulin askelia ja puhetta sairaalan käytävältä. Tunnistin kyllä äänet, mutten ollut varma… voiko se olla?
Ovelta kuului koputus. Odottamatta vastausta tulijat avasivat oven ja astuivat sisään.
Tuskin olin ehtinyt nousta ylös tuolilta, kun Susie Stevenson juoksi luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni painaen päänsä olkaani vasten. Vastasin halaukseen, rutistin naista itseäni vasten ja silitin hänen niskaansa.
Susie ei itkenyt, mutta vapisi senkin edestä. Naisen ääni oli painunut.
”Anteeksi, Victor”, nainen kuiskasi. ”Anteeksi kaikesta. En minä ole vihainen sinulle… Anna anteeksi.”
”Ei se mitään”, vastasin Susielle. ”Kaikki on nyt hyvin.”
Jeremy rykäisi kuuluvasti huoneen nurkassa.
”No niin, rakastavaiset”, mies totesi kyllästyneellä äänellä. ”Eiköhän mennä jonnekin muualle juttelemaan. Andrews toipuu kyllä ilman sinun vahtimistasikin, Vicky.”
Katsoin Susien olan yli Jeremyyn. Parhaan ystäväni näkeminen juuri nyt, juuri siinä tilanteessa, kun eniten kaipasin seuraa ja jonkun, jolle puhua asioista, tuntui mielettömän hyvältä. Puhumattakaan tyttöystäväni näkemisestä.
Jeremy naputti hermostuneena lattiaa ja katsoi merkitsevästi Susien ympärille kiedottuja käsiäni. Tajusin irrottaa otteeni naisesta.
”Mennään”, sanoin kaksikolle ja vilkaisin vielä nukkuvaan Andrewsiin ennen kuin lähdimme. ”Meidän täytyy puhua.”
***
”Missä te kaksi oikein olitte?”
Jeremy istui rennosti nojatuolilla asunnossaan, mies katsoi minuun ja kallisti päätään. Hän virnisti ja viittoili vieressäni istuvaa Susieta olemaan hiljaa.
”Sinähän sanoit, etten saa kertoa”, Jeremy sanoi. Huokaisin turhautuneena.
”Sanoin niin silloin, kun oli syytä uskoa, että kaikki ovat vaarassa”, ärähdin. ”Nyt sellaista vaaraa ei ole, enkä jaksa kuunnella vitsejäsi. Missä te olitte?”
Jeremy vakavoitui, mies näki, että olin tosissani.
”Riverview’ssä”, hän kertoi. ”Noin tuhannen kilometrin välimatka. Ajoimme kaksi päivää sinne ja toiset kaksi takaisin, yövyimme motellissa. Oliko tarpeeksi kaukana?”
Nyökkäsin. ”Kiitos, Jeremy”, sanoin miehelle.
”Eipä kestä.”
Hiljaisuus. Jeremy katsoi minua hetken sanomatta mitään. Susiekin oli vaiti. Jeremy kuitenkin rikkoi hiljaisuuden nopeasti.
”Sinun vuorosi puhua”, mies vaati. ”Isä kertoi jo jotain… hemmetin Daniels, minä niin arvasin, ettei siihen tyyppiin ole luottamista!”
”Hetkinen”, keskeytin Jeremyn sadattelun. ”Kuinka paljon Stevenson kertoi sinulle?”
”Ei minulle, vaan meille”, Jeremy oikaisi.
”Teille?!” Vilkaisin Susieen pelästyneenä, nainen pyyhkäisi silmäkulmaansa, muttei näyttänyt avoimesti itkevän. Jeremy nyökkäsi.
”Ainahan hän on kertonut kaiken meille. Ja minusta Susiella on oikeus tietää, miten lähelle Daniels pääsi yrittäessään tehdä sinusta selvää.”
Katsoin edelleen Susieen. Nainen pyyhki hiusrajaansa toisella kädellään, hän näytti yllättäen kireältä.
”Susie?” kutsuin naista saaden hänet värähtämään. Hän tuijotti alaspäin puhuessaan eikä katsonut minuun.
”Jos olisin tiennyt, että tässä käy näin, en olisi koskaan lähtenyt minnekään”, Susie kuiskasi. ”Jos olisin tiennyt, että hän yrittää polt… voi taivas, en minä voi edes sanoa sitä ääneen, mutta se, mitä hän yritti tehdä sinulle ja isälleni…” Susie vaikeni, nainen ei kyennyt jatkamaan loppuun saakka. Olin vähällä kietoa käteni hänen ympärilleen, mutta koska Jeremy oli paikalla, en tehnyt sitä.
”Mitään ei tapahtunut”, rauhoittelin naista. ”Me kaikki olemme kunnossa. Andrewskin toipuu, ja --”
”Entä Griffiths?” Jeremy keskeytti.
Katse, jonka sillä hetkellä loin Jeremyyn, ei olisi voinut olla murhaavampi.
”Siitä ei tarvitse puhua nyt”, sanoin tiukasti.
Jeremy vaihtoi puheenaihetta.
”Kuulemma Bennett oli mukanasi”, mies sanoi sylkäisten Joshin nimen suustaan kuin se olisi ollut jotain pahanmakuista. ”Kuulin jo isäni mukaan erittäin hyvät perustelut sille, miksi hän oli mukana, mutta isäkään ei tiennyt, mitä aiot tehdä jatkossa hänen suhteensa. Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ampumaan hänet.”
”Mitä?!” älähdin Jeremylle. ”Ei missään nimessä!”
”Hänhän tietää järjestöstä!” Jeremy huudahti. ”Ei häntä voi päästää sen tiedon kanssa kävelemään kaupungille! Oletko edes uhkaillut häntä millään?”
”En tietenkään ole, en ole edes ehtinyt puhua hänen kanssaan, minä --”
”Et ole ehtinyt puhua tyypille, joka näki sinun ampuvan Danielsin ja isäni sytyttävän maalitehtaan tuleen ja ties mitä kaikkea?!” Jeremy ärjäisi. ”Mitä sinun päässäsi oikein liikkuu?!”
Kumpikin meistä nousi ylös kiivaalla liikkeellä.
Jeremy tönäisi minua, mutta ei onnistunut horjuttamaan tasapainoani. Sen sijaan mies alkoi huutaa entistä kovempaa.
”On siinä meillä johtaja!” Jeremy huusi minulle. ”Riskeeraatko ihan tieten tahtoen isäni ja koko järjestön turvallisuuden?!”
”Rauhoitu!” huusin takaisin, vaikka äänenvoimakkuuteni ei ollut erityisen rauhoittava. ”Minä sanoin, ettei minulla ole ollut aikaa – Andrews makaa sairaalassa, Griffiths on kuollut, meillä ei ole enää yhteistyökumppania Bridgeportissa, minulla on ollut muutakin ajateltavaa, kuin Josh, joka on sitä paitsi erittäin luotettava eikä varmasti kerro tästä kenellekään!”
”Ei varmasti kerrokaan, kunhan varmistan asian parilla ysimillisellä --!”
”Hiljaa, molemmat!”
Meistä kumpikin vaikeni ja käänsi katseensa Susieen, joka oli huomaamattamme noussut ylös. Nainen oli haudannut kasvonsa käsiinsä, hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta.
”Minä en jaksa tätä enää”, Susie sopersi. ”Ettekö te voi vain lopettaa?”
Hiljaisuus. Jeremy vilkaisi minuun.
”Anteeksi”, mies mutisi hiljaa. ”Ei riidellä tästä asiasta.”
Nyökkäsin miehen sanoille, mutta se ei ollut tarpeeksi Susielle.
”En minä riitelemisestä puhunut”, nainen sanoi. ”Puhuin järjestöstä. Ettekö te voisi vain… miksette te voi olla, kuten kaikki muut… voi Luoja, minä pelkään joka päivä, että menetän teistä jonkun!”
Susie vaikeni. Astelin lähemmäs naista, Jeremystä välittämättä kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Ei mitään hätää”, sanoin naiselle tuntien Jeremyn katseen selässäni. ”Ei yhtään mitään hätää. Kaikki on kunnossa, mikään tai kukaan ei uhkaa meitä. Kaikki on ihan hyvin.”
Yllätyksekseni Jeremy sanoi jotain, eikä se liittynyt mitenkään siihen, että minun pitäisi päästää irti hänen sisarestaan.
”Vicky on oikeassa”, Jeremy totesi rauhoittelevasti. ”Meillä ei ole mitään syytä pelätä nyt. Ja jos on, niin ainahan on Riverview…”
Jeremyn vitsi oli kehno, mutta se sai Susien hymähtämään. Tartuin tilaisuuteen.
”Istutaan alas”, totesin Susielle ja Jeremylle. ”Saatte kertoa minulle jotain Riverview’stä. En ole koskaan käynyt siellä.”
”Etkä käy”, Jeremy sanoi. ”Se on pikkukylä keskellä ei-mitään. Siellä on karhujakin. Bennettin voisi häätää sinne, vai mitä?”
”Jeremy!”
”Vitsi, Vicky, vitsi…!”
Hymähdin. Ainakin paras ystäväni oli entisellään, ja Susiekin varmasti palautuisi. Sillä kaikkihan oli hyvin… niin hyvin, kuin sillä hetkellä saattoi olla.
***
Hän ei soittanut minulle. Hän ei vastannut puhelimeen. Hän ei tullut käymään eikä avannut ovea minulle. Hän oli kadonnut aivan täysin.
He puhuivat siitä, järjestöläiset nimittäin. Stevenson oli sanonut sen suoraan ensimmäisessä kokouksessamme tapahtuneen jälkeen. Josh Bennettiä ei voinut jättää eloon, häntä ei voinut päästää kaikkien saamiensa tietojen jälkeen kuin koiraa veräjästä. Jos hän ei ottaisi minuun yhteyttä ja osoittautuisi luotettavaksi, hänet olisi ammuttava. Se olisi ainoa vaihtoehto.
Tiesin, että jos en suostuisi siihen, järjestö alkaisi kapinoida. Tiesin itsekin, että Joshin saamat tiedot olivat riski meille kaikille. En ollut toistaiseksi ottanut asiaan minkäänlaista kantaa, mutta aika alkoi käydä vähiin. Stevenson oli jo tuonut julki suunnitelmansa. Hän sanoi selvittäneensä, missä Josh asui. Hän oli selvittänyt rappukäytävän ovikoodin. Hän sanoi, että Josh olisi varmasti helppo suostutella aseella uhaten mukaamme… hän oli käynyt kaiken läpi mielessään puolestani. Minä vain en halunnut tehdä sitä.
Miten olisin voinut? Josh oli ollut ainoa ystäväni Appaloosa Plainsissa. Hän oli suostunut pyynnöstäni mukaani hakemaan Stevensonia kanssamme. Miten Stevenson saattoi? Ilman Joshin apua emme ehkä olisi saaneet häntä pelastettua! En voinut antaa sen tapahtua, en halunnut antaa sen tapahtua… mutta toisaalta, Josh oli riski niin kauan, kuin eli. Se oli kylmä totuus.
Jos mitään hyvää niinä päivinä tapahtui, niin ainakin Andrews heräsi. Mies oli nopeasti oma itsensä ja sanoi olevansa lopen kyllästynyt sairaalan hajuun, ruoasta puhumattakaan, ja vannoi minulle karkaavansa, ellei kohta pääsisi pois. Miestä kuitenkin odotti vielä yksi leikkaus, jossa korjattiin luodin aiheuttamia sisäelinvaurioita. Andrews tiesi itsekin, ettei voisi ennen viimeistä leikkausta karata minnekään, vaikka jaloillaan pysyikin.
Minä yritin käydä katsomassa Andrewsia joka päivä ja piristää häntä parhaan taitoni mukaisesti. Andrews tosin sanoi, ettei minulla ollut mitään velvollisuutta käydä häntä katsomassa. Itse taas tunsin asian olevan juuri päinvastoin, sitä vain en Andrewsille itselleen sanonut.
Andrewsin herääminen ei kuitenkaan paljoa painanut siinä vaakakupissa, jossa toisella puolella huolenaiheena oli se, että saattaisin joutua tappamaan ystäväni. Miehen, joka oli juuri auttanut minua riskeeraten oman henkensä. Joka oli auttanut minua jo kauan sitten.
En pystyisi siihen. En mitenkään.
Siksi olin määrännyt Stevensonin ja Jeremyn tekemään sen.
Kaksikymmentäneljä tuntia. Niin kauan hänellä oli aikaa.
Vuorokausi elinaikaa, mikäli hän ei nytkään avaisi minulle ovea.
***
Irviksen kommentteja:
Musta tuntui, että alku oli jotenkin kehno, mulla ei ollut siihen otetta, mutta loppua kohden parani. Tai jotain sinne päin. :D
Voi Josh, Josh, minkä teit... tai pikemminkin Victor, minkä teit! Mitäs luulette, että tässä nyt käy?
Susien hiukset vaihtuivat muuten lennosta, ne vanhat oli murheenkryyni. :D Anteeksi!
Ensi osaan saattaa mennä tai olla menemättä vähän kauemmin, kun pitää lavastaa vähän kaikenlaista, mutta sen näkee sitten. :)
