2.25 Hope

Eristyksessä pahinta ei todellakaan ollut se, että olin erossa muista vangeista. Pahinta ei myöskään ollut se, ettei eristyssellissä ollut mitään tekemistä eikä myöskään se, että siellä oli kylmä.




Pahinta oli se, että joka ainut ilta huomatessani auringon laskevan ja pimeän sellin pimenevän entisestään mietin, oliko sinä kyseisenä päivänä taivas saanut kaksi, mahdollisesti jopa kolme uutta enkeliä. Olivatko lapseni hengissä, entä vaimoni? Miten heidän oli käynyt?



Laskin iltoja, laskin valkenevia aamuja valon määrää eristyssellin pienestä ikkunasta tarkkaillen. Porter oli puhunut viikosta, seitsemän vuorokauden eristyksestä. Se tarkoittaisi viikkoa ilman minkäänlaisia uutisia, ilman mitään tietoa mistään. Viikko ilman, että saisin tietää oman perheeni kohtalosta.
   ”Helvetti!”

Iskin nyrkkini kiviseinään niin, että se sattui. Tarkoituksella. Tein sen vielä toisen ja kolmannen kerran, lopulta käteeni sattui niin paljon, ettei neljäs kerta olisi ollut enää mahdollinen, jos en halunnut murtaa kättäni. Käännyin, valuin seinää pitkin lattialle istumaan.



Olin epätoivoinen. Siitäkään huolimatta en itkenyt, tai en ainakaan myönnä tehneeni niin. Sillä hetkellä olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni kuulla Susien äänen, saadakseni kuulla, että kaikki olisi kunnossa. Aivan mitä tahansa.

***



Seitsemän pitkän vuorokauden kuluttua kuulin ovelta askelia – muitakin, kuin niitä, jotka tarkoittivat oven luukusta työnnettävää kelvotonta ruoka-annosta. Avainten kilinää, terävä potku vanhaan oven, jotta se nytkähtäisi auki. Oven raosta sisään kajastava valo häikäisi silmiäni.



”Taisi olla mukava viikko?”
   Terence Porterin ääni oli ivallinen. En vastannut vartijan puheeseen, vaan pudistelin pölyt vaatteistani ja nousin jaloilleni. Astuessani askelen lähemmäs Porteria mies kuitenkin pudisteli päätään.
   ”Ei nyt sentään kiirehditä, 353-2.”



”Seitsemän on kovin ikävä luku, eikö?” Porter kysyi hiljaa, mairealla äänellä. ”Eihän nyt sellainen tunnu missään. Sitä paitsi kertolaskut ovat hauskoja.”
   Katsoin vartijaa pitkään. Puhuessani ääneni oli käheä, en ollut puhunut viikkoon kenenkään kanssa, ja lisäksi kylmä ja kostea selli oli aiheuttanut minulle kurkkukivun.
   ”Mitä tarkoitat?”
   Porter hymyili leveää, sadistista hymyä.
   ”Sitä, että minusta saatat kaivata hieman yksityisyyttä. Eiköhän siis tehdä viikosta kolme. Kaksi lisäviikkoa eristyksessä tekee sinulle varmasti hyvää.”



Raivo nosti päätään sisälläni, mutten antanut sen näkyä. En aikonut antaa Porterille pienintäkään syytä kolminkertaistaa eristystäni.
   ”Sinä et voi tehdä sitä”, kähisin miehelle. ”Kumpikin meistä tietää sen, sinulla ei ole minkäänlaisia perusteita --”
   Porter astui askelen taaksepäin, ja vaikenin seuratessani miehen liikkeitä. Vartija otti vyöltään pamppunsa ja löi sillä kaikin voimin metallista ovea saaden sen kolahtelemaan. Mies käänsi katseensa minuun hakaten edelleen ovea.



”Mitä helvettiä sinä teet?!” Porter karjui kovaan ääneen. ”Lopeta se riehuminen!”
   Ohimenevän hetken ajan olin vähällä hyökätä Porterin kimppuun ja tukkia miehen suun väkisin. Mutta vain ohimenevän hetken. Olin jo hävinnyt, vastaan taistelemisesta olisi enemmän haittaa, kuin hyötyä. Niinpä seisoin edelleen paikoillani, kun Porter lakkasi lyömästä pamppuaan oveen ja katsoi minuun virnistäen.
   ”Kaksi viikkoa, 353-2.”
   Sen sanottuaan mies paiskasi eristyssellin oven kiinni perässään.



Jäin tuijottamaan Porterin sulkemaa ovea. En voinut uskoa tätä. Kaksi lisäviikkoa eristyssellissä ilman mitään syytä… Porter ilmeisesti aikoi uskotella minun hyökänneen hänen kimppuunsa, eikä kukaan todistaisi puolestani.



Kaksi lisäviikkoa. Yhteensä kolme viikkoa.
   Kolme viikkoa tietämättömyyttä ja tuskaa.

***



Carpenter ei ollut ollut väärässä sanoessaan eristyssellin kykenevän tuhoamaan ihmisen sisältäpäin pitkinä ajanjaksoina. Minä sen sijaan olin ollut väärässä sen ensimmäisen viikon aikana kuvitellessani, että ainoa negatiivinen vaikutus eristyksellä oli se, etten kuullut mitään Susiesta tai kaksosista.



Ensimmäisenä menetin ajantajuni. Ehkä siihen vaikuttivat sateisemmat, pimeämmät päivät, joiden aikana en voinut eristyssellin pienestä ikkunasta huolimatta olla täysin varma, oliko yö vai päivä.
   Sen jälkeen, kun en enää kyennyt laskemaan päiviä, huomasin puhuvani itsekseni. Ehkä yritin sillä tavalla korvata tekemisen ja seuran puutettani, tai sitten olin yksinkertaisesti tulossa hulluksi. En tiennyt.
   En tuntenut enää nälkää, mutten toisaalta tiedä, kauanko olin syömättä. Ehkä päivän, ehkä kaksi tai kolme. Yhtenä yönä huomasin juovani puoliunessa eristyssellin lattialle muodostuneesta lammikosta, jotten nääntyisi janoon.



Olin täysin varma siitä, että olin kahden lisäviikon sijaan ollut eristyksessä kaksi kuukautta, siltä se ainakin tuntui. En siitäkään huolimatta jaksanut olla kovin innoissani, kun sellin ovi viimein avattiin. Jäisin sinne kuitenkin, en pääsisi koskaan pois eristyksestä, kuolisin täällä sinä päivänä, kun täyttäisin seitsemänkymmentä.
   ”Aika lähteä, de Luca.”
   Ääni kuului vartija Sheltonille.

En oikein kyennyt edes käsittämään, että eristys oli viimein päättynyt. Siitä huolimatta kävelin vartijan edellä hitain, lyhyin askelin kohti selliosastoa. Vasta, kun Shelton avasi sellin oven ja työnsi minut sisälle, tajusin, etten olisi enää yksin.



”Hei.”
   Ääneni oli edelleen käheä lausuessani lyhyen tervehdyksen Carpenterille. Mies istui tuolilla rauhallisesti ja tuijotti jotain pöydälle laskemaansa paperia edessään. Kävelin hitaasti sängyn luo ja istuuduin sille kiskoen tärisevät jalkani patjalle saakka.
   Carpenter kohotti katseensa, mies katsoi minuun kulmat aavistuksen koholla. Hän meni suoraan asiaan.
   ”Kolme viikkoa eristystä? Miksi?”



Oioin jalkojani sängyllä ja tukahdutin raskaan huokauksen.
   ”Koska Porter on sadisti”, mutisin katkeruuden sävyttämällä äänellä. ”Koska vaimoni joutui sairaalaan ollessaan seitsemännellä kuulla raskaana, koska hän huusi tuskasta silmieni edessä, koska halusin mennä hänen mukaansa. Koska Porter nauttii siitä, että saa tehdä muiden kurjasta elämästä vielä kurjempaa. Se mies on hullu.”
   ”Hän ei ole sen hullumpi, kuin muutkaan vartijat”, Carpenter vastasi. ”Hän on vain heistä ainoa, joka näyttää sen niin selkeästi.”
   Hetkeen en sanonut mitään. Lopulta katsoin Carpenteriin ahdistuneella katseella.
   ”Mikä on puheluvuorojen tilanne?”
   Carpenter hymähti, näin tietäväisen katseen miehen silmissä. Ajantajun menettäminen eristyksessä ei tainnut olla hänelle millään tavoin uusi ajatus.
   ”Sinun vuorosi on huomenna kahdelta.”
   Pysyin ilmeettömänä, mutta sisimmässäni tunsin helpotusta. Huomenna kahdelta. Soittaisin Andrewsille, hän varmasti tietäisi Susien tilanteen.
   Välillemme laskeutuneen hiljaisuuden aikana katseeni vaelsi ympäri selliä, ja huomasin jotain pöydällä Carpenterin edessä.



”Mikä tuo on?”
   Kirje lepäsi pöydällä avonaisena. Kirjoituskoneella kirjoitettu teksti oli rivitetty huolellisesti, ulkoasu vaikutti viralliselta. Ehdin lukea muutaman rivin kirjeen ylälaidasta. ’Tiedoksianto. Vastaanottaja: Glenn Carpenter, Twinbrookin vankeinhoitolaitos…’ Olisin lopettanut itsekin lukemisen siihen paikkaan todettuani, ettei kirje koskenut minua, mutta Carpenter nappasi kirjeen joka tapauksessa itselleen ja työnsi sen haalarinsa taskuun.
   ”Ei mikään”, Carpenter murahti. ”Ei mitään tärkeää.”



Carpenter katsoi minuun, jälleen tapansa mukaan arvioivasti.
   ”Puhuit vaimostasi”, Carpenter sanoi. Mies ei varsinaisesti kysynyt mitään, mutta nyökkäsin silti.
Carpenter nojasi taaksepäin. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan missään vaiheessa pois minusta, vaan jatkoi arvioivaa tuijotustaan.
   ”Hän selviää kyllä.” Carpenterin ääni oli varma. ”Hän selviää, ja lapsesi selviävät.”
   ”Miten sinä voisit sen tietää?” kysyin tukahtuneella äänellä.
   ”Siten, että tunnen sinut jo kohtuullisen hyvin, Victor”, Carpenter sanoi saaden minut säpsähtämään tajutessani, että mies oli todella käyttänyt etunimeäni. ”Sinä et antaisi heille tapahtua yhtään mitään.”
   Nielaisin. ”Ei se ole minusta riippuvainen asia”, sanoin hiljaa, mutta Carpenter oli toista mieltä.
   ”Ei välttämättä, mutta onko toivo ja usko siihen, että ehkä hyviäkin asioita joskus tapahtuu, tässä pisteessä enää pahaksi kenenkään mielenterveydelle?”
   Sen sanottuaan Carpenter nousi. Mies otti laatikosta uuden kirjan siirtyen yläpedille lukemaan täyden hiljaisuuden vallitessa.

***



Valitsin Andrewsin numeron tärisevin käsin. Olisin mieluiten soittanut suoraan sairaalaan, mutta en tiennyt, olisiko Susie Twinbrookissa vai Roaring Heightsissa – sikäli kun vaimoni ylipäätään olisi sairaalassa, eikä… tukahdutin ikävääkin ikävämmän ajatuksen mielestäni ja painoin kuulokkeen korvaani vasten.
   Linja kohisi taas, mutta hälytti, eikä minun tarvinnut odottaa vastausta kovinkaan kauaa.
   ”Andrews.”
   ”Hei”, tokaisin puhelimeen, huomasin ääneni vapisevan hieman. En ehtinyt jatkaa pidemmälle, kun Andrews puhui.
   ”Victor?” Andrewsin ääni oli epäuskoinen. ”Missä sinä olet ollut viimeisen lähestulkoon kuukauden?"



Harkitsin hetken, etten olisi selittänyt asiaa Andrewsille, mutta en toisaalta halunnut miehen olevan siinä uskossa, ettei minua vain ollut kiinnostanut Susien ja lasteni tilanne.
   ”Eristyksessä”, sanoin puhelimeen. ”Yritin päästä Susien mukaan ja… ja syy oli kai se. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miten Susie ja kaksoset voivat?”
   Andrews veti syvään henkeä. Tiesin, ettei se ollut hyvä merkki.
   "Susie voi hyvin”, Andrews sanoi hiljaa. ”Tai no… kohtalaisen hyvin. Hän on hieman shokissa… molemmat kaksoset ovat vielä hengissä, mutta --”
   ”Vielä?” toistin yhä voimakkaammin vapisevalla äänellä.
   ”Anna, kun puhun loppuun”, Andrews rauhoitteli. ”Toinen kaksosista on tyttö ja toinen poika. Tyttö voi hyvin, mutta poika on vielä hengityskoneessa… kukaan ei osaa ennustaa, miten hänen käy.”
   Hiljaisuus. Andrews rikkoi sen.
   ”Olen pahoillani, Victor.”
   ”Pahoillasi.” Pudistin päätäni itsekseni. ”Pahoillasi. Kukaan ei ole kuollut, Andrews. Vaimoni on hengissä, molemmat lapsistani ovat hengissä, olkoonkin, että toinen on hengityskoneessa… älä puhu, niin kuin tässä olisi meneillään suurempikin tragedia.”



Linja kohisi hieman. Hetken pelkäsin puhelun menneen jälleen poikki, mutta pian kuulin Andrewsin äänen.
   ”En ehdi tulla käymään siellä hetkeen, mutta kun seuraavan kerran saat luvan soittaa, soita suoraan Avalonin sairaalaan”, Andrews kehotti. ”Susie ja kaksoset siirrettiin Twinbrookista tänne viikko sitten.”
   ”Mikset ehdi tulla?”
   Andrews karaisi kurkkuaan vastatessaan kysymykseeni. ”Siitä minun pitikin puhua”, hän sanoi painokkaasti. ”Minulla on hyviä uutisia sinun kannaltasi. Olen löytänyt muutamia tietoja… todisteita. June Bryant ei välttämättä ollut kelvollinen todistaja. Voi olla, että hänen todistuksensa voidaan kumota, eikä pelkkä Jeremyn sana sinun sanaasi vastaan enää paina mitään.”
   ”Olen kuullut jälkimmäisen ennenkin, Andrews”, totesin kuivasti. ”Se ei toiminut viimeksikään.”
   ”Se ei toiminut, koska se Bryantin akka oli mukana todistamassa. Jos saamme hänet pois tieltä, niin --”
   ”Me emme saa.” Pudistin taas päätäni itsekseni. ”Turha toivo, Andrews.”
   ”Sinäkö et halua vapaaksi?”
   ”Älä edes vihjaile tuollaista!” karjaisin puhelimeen suuttuneena. ”Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin nähdä poikani, kun hän on vielä elossa, mutta se ei ole mahdollista! Minä en pääse vapaaksi, sellaisia toiveita on turha elättää!”



Pitkään oli hiljaista. Lopulta huokaisin.
   ”Anteeksi.”
   Andrews ei vastannut vähään aikaan. Miehen lopulta puhuessa hänen äänensä oli vaisu.
   ”Minä tiedän, että syytät minua tästä. Minäkin syytän itseäni. Sitä suuremmalla syyllä haluan saada tilaisuuden korjata tästä aiheutuneet vahingot.”
   ”En minä syytä --!”
   ”Jos onnistun, kutsu uusintakäsittelyyn tulee vielä tällä viikolla”, Andrews keskeytti. ”Pidä huoli, että pääset sinne. Hoidan puolustuksen, sinun ei tarvitse kuin ilmestyä paikalle.”
   Luurista kuului terävä naksahdus, joka kertoi puhelun päättyneen.

***



Sinä päivänä satoi kaatamalla. Me ulkoilimme siitäkin huolimatta, että haalarimme kastuivat läpimäriksi ja kaikilla oli kylmä. Ehkä se oli tarkoituskin, ei voinut tietää.
   Kylmyys ei kuitenkaan saanut sijaa minun ajatuksistani, vaan ne pyörivät Susien ja kaksosten kimpussa. Lähinnä kaksosten, joista toisen henki oli vielä vaakalaudalla. Tuskin saisin koskaan nähdä poikaani. Vaikka hän selviäisikin, Susie ei varmasti toisi lapsia tällaiseen ympäristöön. En näkisi kumpaakaan lapsistani, ennen kuin he olisivat tarpeeksi vanhoja tullakseen itse katsomaan minua – siis jos he ylipäätään haluaisivat tavata minut.



Tuskin edes huomasin Carpenterin istuvan viereeni. Mies katsoi ohitseni kohti muita vankeja, mutta osoitti sanansa minulle.
   ”Soititko vaimollesi?”
   ”En”, vastasin lyhyesti, mutta Carpenterin kohotettua hivenen kulmiaan jatkoin. ”Soitin lakimiehelleni. Hän tietää vaimoni tilanteen.”
   Carpenter nyökkäsi.
   ”Vaimosi ja lapsesi ovat ilmeisesti elossa?”
   ”Toistaiseksi.” Kurkkuani kuristi, jatkoin siitä huolimatta. ”Olisin halunnut tavata poikani, kun hän vielä elää. Lakimieheni puhui jotain uudesta käsittelystä… jotain siitä, että tuomioni kumottaisiin.”
   ”Sittenhän sinulla on syytä juhlaan”, Carpenter vastasi tyynesti. Pudistin päätäni.
   ”Tuskin. Minut on tuomittu elinkautiseen. Kuinka moni sellainen vanki on yllättäen vapautettu?”
   ”Harvinaisen moni”, Carpenter sanoi. ”Riippuu toki, mistä syystä.”
   ”Jäävistä todistajasta?”
   ”Ehkä ei kovinkaan moni, mutta siitä tuskin voidaan päätellä mitään, kun tapauksiakaan tuskin on montaa.”

Carpenter korjasi asentoaan ja käänsi katseensa minuun.
   ”Minä uskon, että lakimiehesi on oikeassa”, mies sanoi. ”Sinä vapaudut vielä. Aiot kuitenkin kysyä, mistä tiedän, ja vastaan, etten tiedäkään, mutta uskon siihen vahvasti.”
   En vastannut mitään. Carpenter käänsi katseensa alas, takaisin minuun ja sitten taas alas. Mies vaikutti miettivän jotain. Viimein hän murahti itsekseen ja puhui.
   ”Sinä et kai tiedä, miksi minä olen täällä?”
   ”En.”
   ”Olen sarjamurhaaja.”
   En jaksanut edes kohottaa kulmiani. Ei kai sillä ollut väliä, miksi Carpenter täällä oli, ainakaan minun kannaltani. Se lähinnä oli hämmentävää, miten helposti Carpenter aiheen otti esille. Eikä mies lopettanut siihen, vaan huokaisi syvään ja jatkoi.



”Minut tuomittiin vaimoni, kahden lapseni sekä isäni ja äitini murhasta.”
   ”Eikö siitä saa yleensä jotain elinkautista pahempaa?” kysyin merkitsevästi. Carpenter naurahti.
   ”Ei, jos mielentilatutkimus on puolellasi.”
   Taas oli hiljaista. Mieltäni painoi asia, jota en saattanut ymmärtää. Kysymys. Ei se minulle kuulunut, mutta minun oli pakko kysyä.
   ”Miksi ihmeessä sinä tapoit vaimosi ja lapsesi?”
   ”Sanoin, että minut tuomittiin siitä.” Carpenter hymyili vääristynyttä hymyä. ”En, että olisin tehnyt sen.”
   ”Et myöskään sano, ettet olisi sitä tehnyt.”
   ”En niin.”



Katsoin viimein Carpenteriin. Hänen ilmeensä oli mitäänsanomaton, tutkimaton, eikä siitä voinut päätellä mitään. Jokin hänen olemuksessaan sai minut kuitenkin tuntemaan, että tämä mies ei kuulunut näiden kalterien taakse. Tämän miehen paikka ei ollut vankilassa, oli hän syyllinen tai ei.
   ”Jos koskaan pääsen vapaaksi…” aloitin, vedin hieman henkeä ja jatkoin. ”Jos koskaan pääsen vapaaksi, lupaan sinulle yhden asian. Järjestän sinut ulos täältä, keinolla millä hyvänsä.”
   Carpenter hymähti huvittuneena.
   ”Miksi ihmeessä sinä niin tekisit?”
   ”Koska olen sinun ansiostasi edelleen hengissä”, muistutin miestä. ”Ja koska sinä et kuulu tänne.”
   Carpenter ei sanonut pitkään aikaan mitään. Lopulta hän nousi ylös penkiltä.



Carpenter katsoi alaspäin silmiini. Hänen äänensä oli kireä, käskevä.
   ”Älä tuhlaa aikaasi.” Carpenter pudisteli päätään. ”Tämä asia ei kuulu sinulle. Voit käyttää päätäsi hyödyllisemmin.”
   ”Sisälle!” joku vartijoista huusi. Carpenter loi minuun vielä äreän katseen ja suuntasi sitten muiden vankien perässä sisätiloihin.

***



Twinbrookin aamu valkeni kuulaana ja raikkaana viikon kestäneiden sateiden jälkeen. Aamurusko oli niin kirkas, että se värjäsi vankilan sisätilatkin kullanhohtoisiksi huolimatta ikkunoiden pienestä koosta ja niitä peittävistä kaltereista.



Herätys oli joka aamu kuudelta, mutta sinä aamuna poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen en herännyt siihen, että joku vartijoista olisi kolauttanut ovea pampulla ja karjaissut käskyn nousta ylös. Heräsin siihen, kun ovi avattiin ja joku astui sisälle.
   ”Postia, de Luca. Carpenter, Porter hakee sinut tunnin kuluttua.”
   Vasta kuullessani nimeni tajusin avata silmäni. Näin Fosterin sulkevan oven kiinni perässään poistuessaan sellistämme. Nähdessäni, mitä Foster oli jättänyt lipaston päälle, nousin ylös.



Vartijat avasivat kaikki kirjeet, olihan heillä syytä tarkistaa, ettei niissä olisi mitään raskauttavaa. Tämäkin kirje oli avattu, joten näin välittömästi, mitä siinä luki. Kirje oli otsikoitu yhdellä sanalla: ’Muutoksenhaku’. Lukiessani kirjettä eteenpäin en ollut uskoa sen sisältöä todeksi. Andrews oli kuin olikin päässyt ensimmäisten esteiden ylitse, ja muutoksenhaku oli otettu tosissaan. Minulla saattaisi olla mahdollisuus anoa tuomion purkua. Minulla saattoi olla toivoa.
   ”Onko se minulle?”
   Carpenterin ääni sai minut kääntämään katseeni kirjeestä. Vilkaisin yläpedille, en voinut estää suupieliäni kaartumasta hymyyn.
   ”Ei”, totesin miehelle. ”Ei ole.”
   Carpenter murahti tyytymättömänä, mutta kiipesi tikkaita alas samalle tasolle kanssani.



Hän vilkaisi kirjettä kerran ja ilmeisesti luki sen otsikon. Sen tehtyään Carpenter katsoi minuun.
   ”Onnea.”
   Mitään muuta mies ei sanonut. Hän vaikutti hieman poissaolevalta. Yhtäkkiä muistin, mitä Foster oli sanonut Carpenterille tuodessaan minulle kirjeen.
   ”Mihin Porter hakee sinut?” utelin Carpenterilta.



Carpenter hieroi niskaansa, hän näytti entistäkin poissaolevammalta, ikään kuin uniselta.
   ”Porter?” Carpenter toisti. Hän rypisti kulmiaan ja säpsähti hieman. ”Tunnistako hän puhui?”
   Nyökkäsin. ”Hän sanoi Porterin hakevan sinut tunnin kuluttua.”
   ”Selvä.” Carpenter nyökkäsi kerran, toisen, kolmannen. ”Selvä. Tunti siis.”
   Carpenter jäi paikoilleen seisomaan, täysin paikoilleen. Hän ei liikkunut mihinkään. Otsani rypistyi hieman.
   ”Tunti mihin?”
   Hän kääntyi yhdellä nopealla liikkeellä. Carpenter marssi pesualtaalle sanomatta sanaakaan.



Tummahiuksinen mies nojasi pesualtaaseen ja tuijotti itseään peilistä kasvonpiirteet jännittyneinä, kuin patoaisi raivoa sisällään. Hän ei kuitenkaan sanonut tai tehnyt mitään pitkään aikaan, ja koko sinä aikana, kun Carpenter katseli peilikuvaansa, minä en uskaltanut liikkua mihinkään. Hätkähdin kuitenkin rajusti Carpenterin tempaistessa kätensä taakse.



Peili räsähti rikki, siihen syntyi suuri halkeama. Lasiin ilmestyi muutama veritahra Carpenterin nyrkistä, jonka mies oli iskenyt täydellä voimalla peiliin. Hetken luulin, että hän tekisi sen uudestaan toisella nyrkillään, mutta mies jäikin hetkeksi paikoilleen seisomaan.
   ”Carpenter?” lausuin miehen nimen varovasti. ”Onko jokin --?”
   En saanut lausettani päätökseen. Katsoessani Carpenteria näin miehen huulten liikkuvan, ja tiesin, ettei hän puhunut minulle, vaan sille näkymättömälle kolmannelle osapuolelle, jonka kanssa hän oli aiemminkin keskustellut.



”Siitä ei ollut mitään hyötyä.”
   Kuuntelin Carpenterin mutinaa sanomatta itse sanaakaan. Yritin pysyä kärryillä siitä, mitä mies tekisi seuraavaksi. Carpenterin edellinen kohtaus keskellä yötä oli vielä tuoreessa muistissani, ja tiesin, että nyt saattaisi tapahtua aivan mitä tahansa.
   ”Ei mitään hyötyä”, Carpenter toisti. ”Sinä väitit, että se toimii. Sanoit, että lakkaat olemasta, jos teen niin. Älä puhu paskaa, autoin häntä jo enemmän kuin tarpeeksi!”
   Hetken hiljaisuus, jonka aikana Carpenter kallisti päätään peilikuvalleen, aivan kuin miehen keskustelukumppani olisi peilin sisällä. En sanonut vieläkään mitään, en ollut aivan varma, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Viimeksi olin potkaissut häntä, mutta en aikonut mennä Carpenterin lähelle, ellei hän tulisi minun lähelleni.
   ”Miksi uskoisin mitään, mitä sanot?!” Carpenter karjaisi yhtäkkiä niin kovaa, että hätkähdin uudelleen. ”Ensin käsket auttaa… sitten tappaa… sitten taas… mene pois!”



Carpenterin polvet pettivät, mies valahti vapisten lattialle pidellen tärisevää päätään käsillään. Yhtäkkiä mies, joka oli kaiken aikaa ollut kenties koko vankilan kylmäpäisin ja voimakkain ihminen, vaikutti niin hauraalta ja heikolta, etten yksinkertaisesti voinut muuta, kuin mennä hänen luokseen. Olin sen hänelle velkaa.



”Carpenter?”
   Mies ei vastannut mitään, lojui vain polvillaan lattialla ja vapisi. Kohotin käteni, olin vähällä ravistella miestä, mutten uskaltanut tehdä sitä. Sen sijaan muistelin kirjettä, jonka Carpenter oli saanut, ja siinä olevaa vastaanottajan nimeä. Glenn Carpenter.
   ”Glenn?”
   Etunimen käytöllä oli vaikutusta. Joskaan ei kovin toivottua sellaista.



Carpenter kääntyi ja tönäisi minua niin kovaa, että kaaduin lattialle. Hän vei kätensä taakse ja löi minua vatsaan.
   ”Niin kuin käskit”, Carpenter mutisi, ”aivan niin kuin käskit, minä tapan hänet, niin se loppuu, minä --”
   Carpenterin käsi lähestyi kaulaani, mutta onnistuin ottamaan hänen käsivarrestaan kiinni.
   ”Carpenter!” karjaisin miehelle niin kovaa, kuin jaksoin. ”Herää!”
   ”Teen tästä lopun, se tapahtuu, kun hän --”
   Carpenterin lause katkesi älähdykseen, olin onnistunut potkaisemaan häntä polveen. Potkaisin vielä toisen kerran, kolmannenkin, ja viimein Carpenterin lasittunut katse muuttui hämmentyneeksi. Mies nousi hitaasti jaloilleen.



Carpenter katsoi minua ylhäältäpäin hiukan pelästynyt ilme kasvoillaan.
   ”Mitä tapahtui?”
   Kohottauduin käsieni varaan, huomasin täriseväni. Sain kerättyä jalkani alleni ja nousin ylös puistellen pölyä vaatteistani.
   ”Eipä juuri mitään”, mutisin. ”Aioit vain tappaa minut. Taas.”
   Tällä kertaa en edes säästellyt sanojani senkään uhalla, että Carpenter saisi uuden kohtauksen. Tajusin, että Carpenterin antama puukko oli päivähaalareideni taskussa, haalarit puolestaan olivat lipastossa. Pidin katseeni Carpenterissa, mutta peruutin kohti lipastoa.



Päästyäni lipaston viereen Carpenter otti askelen minua kohti. Käteni hapuili vaistomaisesti lipaston laatikkoa. Carpenter huomasi pelästyneen eleeni ja pysähtyi.
   ”Anteeksi”, mies mutisi, joskaan hänen sanansa ei kuulostanut erityisen vakuuttavalta. Teki mieli vastata jotain sarkastista, kuten ’mitäpä pienistä’, mutta se olisi ollut täysin turhaa. Sen sijaan esitin kysymyksen.
   ”Näetkö useinkin harhoja?”
   En edes tiennyt, olivatko Carpenterin kohtaukset harhojen näkemistä, mutta sain vastauksen siihenkin Carpenterin vastatessa.
   ”Tarpeeksi usein”, mies murahti hiljaa. ”Eivät ne ole aina tällaisia.”



Carpenter rojahti sängylleni, minä puolestani vedin itselleni tuolin ja istuuduin sille.
   ”Vaan millaisia?” kysyin mieheltä hiljaa. Carpenter vilkaisi minuun, mutta käänsi katseensa nopeasti pois.
   ”Ei sitä aina edes huomaa”, mies vastasi. ”En minä aina puhu kenenkään kanssa. Saatan vain nähdä ylimääräisen ihmisen ja tajuta, ettei hän voi seistä vieressäni, koska hän on kuollut jo kauan sitten.”
   En sanonut mitään. Carpenter huokaisi, mies suki hiuksiaan ja katsoi sitten minuun.



”Vaimoni.”
   Carpenterin ainoa sana jätti paljon arvailujen varaan, mutta paljon osasin siitä päätelläkin. Mies vahvisti epäilyni.
   ”Näen joka kerta kuolleen vaimoni.” Carpenter sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne taas. ”Hän käskee minun tehdä asioita. Ei hän eläessään käskenyt, mutta nyt käskee.”
   ”Hän käskee sinun tappaa minut?”
   ”Hän käski myös tappamaan edellisen sellitoverini ja… oletko koskaan miettinyt, mistä Arpinaama on arpensa saanut?”



”Se kävi mielessäni”, tokaisin Carpenterille. Se oli totta, olin ajatellut Arpinaamaa nähdessäni Carpenterin veitsen ja pohtinut, mahtoiko kyseinen teräase olla syynä Arpinaaman kasvojenkohotukselle.
   ”Hän ansaitsi sen”, Carpenter mutisi. ”Arpinaama lienee tehnyt sinullekin eräänlaisen tarjouksen tullessasi tänne. Voin kertoa, että aikaisemmin hän ei liiemmin kysellyt, haluaako tulokas tarttua tarjoukseen vai ei. Minun jälkeeni asiat muuttuivat.”
   Carpenter piti tauon, käänsi katseensa lattiaan ja jatkoi taas.
   ”Minä luulin, että se kaikki loppuu, jos autan sinua”, mies totesi. ”Etten enää näe harhoja tai kuule ääniä. Näin jälkeenpäin ajatellen, ei sekään ihan tervettä ollut, että uskoin, mitä se harhakuva sanoi. Että hän katoaa, jos teen, kuten hän käskee.”
   ”Oletko harkinnut… hoitoa?” sanoin pitäen pitkän harkintatauon ennen viimeistä sanaa. 

   Carpenterin huulille piirtyi kylmä hymy.
   ”Mielentilatutkimus saatiin juuri parin vuoden taistelun jälkeen lopullisesti valmiiksi. Olen psyykkisesti täysin terve, Victor. Sitä myöten olen myös vastuussa teoistani.”
   Askelia sellin ovelta. Carpenter nousi, samoin tein minä. Olin aikeissa sanoa jotain, mutten tiennyt, mitä. Samassa sellin ovi aukesi.



Terence Porter seisoi sellin ovella. Hän vilkaisi lyhyesti minuun ja käänsi sitten katseensa Carpenteriin.
   ”No niin, 341-2, on aika mennä.”
   Carpenter katsoi minuun, nyökkäsi ja käveli sitten ovelle. Seurasin hämmentyneenä hänen askeliaan.
   ”Mihin häntä viedään?” kysyin Porterilta. Vartija hymyili niin, että valkoiset etuhampaat pilkottivat ylähuulen alta.
   ”Treffeille vanhan kunnon Kipinän kanssa. Sanotaanko… viimeisille treffeille.”



Carpenter kääntyi vielä ovella. Hän katsoi minuun ilmeettömänä.
   ”Hyvästi, Victor”, Carpenter sanoi yhtä normaalisti, kuin olisi puhunut säästä. ”Onnea siviilissä… ja muista, että joskus hyökkäys on paras puolustus.”
   Carpenter kääntyi. Porter talutti miehen ulos sellistä ja lukitsi oven perässään.



En voinut uskoa sitä. En vain voinut.
   Totta se silti oli.



Vaihdoin vaatteet. Laskin sekunteja, lopulta minuutteja. Noin kolmentoista minuutin kuluttua vankilan valot välähtivät kerran. Pian sen jälkeen ne välähtivät toisen kerran, ja tiesin, että se oli tehty. Carpenter oli poissa.




Mielenvikainen sarjamurhaaja tai ei, silti koin menettäneeni Carpenterissa ystävän. Eikä se ollut ainoa murheeni.
   Olisin nimittäin nyt yksin Arpinaamaa vastaan. Minulla ei ollut ketään puolellani. Ja ajatellessani sitä tajusin, mitä Carpenter oli tarkoittanut viimeisillä sanoillaan.



”Ja muista, että joskus hyökkäys on paras puolustus.”
   Minä todellakin muistaisin sen.

***

Irviksen kommentteja:

Viimeinen kuva oli tarkoituksella tekstitön.

Tämän osan teko oli takaiskuja takaiskujen perään. Ensin Windowsin päivitys sotki tietokoneeni ja syytä selviteltiin monta päivää. Pari kertaa luulin löytäneeni ratkaisun, mutten sitten löytänytkään.
Kun viimein asiat alkoivat rullaamaan ja tietokone toimi, suruista suurin iski tähän taloon ja koirani menehtyi kahden vuoden iässä täysin yllättäen. En olisi oikeastaan jaksanut tehdä osaa koko viikkona, mutta menetettyäni edellisen koirani kaksi vuotta sitten huomasin jo silloin, että parhaiten surusta pääsee yli, kun tekee täysin normaaleja asioita heti, kun vain pystyy.

Tässä se osa nyt siis on, viiveellä, mutta on kuitenkin. Toivottavasti piditte, tosin allekirjoittanut ei itsekään oikein pitänyt keksimästään juonenkäänteestä ja Carpenterin sähköttämisestä. D: Tykkäsin Carpenterista ihan hirveästi, mutta sen kohtalo oli suunniteltu loppuun jo kauan ennen kuin Victor edes joutui vankilaan. Sillä kohtalolla oli myös tarkoitus.

Alan kuvaamaan seuraavaa osaa piakkoin. :)