Tuijotin lattialle käärittyä makuupussia, kuin se olisi tehnyt minulle jotain pahaa. Hieraisin väsyneitä silmiäni, haukottelin. Väsytti tuhottomasti. Olin nähnyt taas sitä unta, sitä samaa painajaista, jota olin nähnyt joka yö sen jälkeen, kun Samantha oli kertonut minulle Turnerin kuolemasta.
Mutta ei, painajaiset eivät olleet ainoa syy sille, miksi istuin edelleen Seanin huoneessa puoli yhdeksältä aamulla Seanin lähdettyä jo tunti sitten kouluun ja muunkin talon herättyä jo aikapäiviä sitten. Syy huoneessa pysyttelemiselleni oli jokin aivan muu. Tilanne, johon en halunnut kuulua. Johon en jaksanut kuulua, en nyt, en tänä aamuna.
”… minä sanon sinulle nyt viimeisen kerran, Jeremy, se pikkupoika ei jää tänne!”
Huudot oven toiselta puolelta yltyivät, Jeremy korotti ääntään.
”Mitä sinulla on minun sukulaisiani vastaan?!” Jeremy huusi. ”Melko pienestä suutut, jos kyse on yhdestä muffinista ja siitä, että hän sattui tulemaan taloon juuri samalla hetkellä, kun sinä halusit sänkyyn!”
”Älä esitä typerää, tiedät varsin hyvin, mistä on kyse!”
”Kerro ihmeessä minullekin! Kerro koko talolle!”
”Kyse on – helvetti soikoon – siitä, etten minä halua heitä tähän taloon, en sinun rakkaan parhaan kaverisi jälkeläisiä, en pikku järjestöläisiä sotkemaan elämäämme, kun viimein kumpikin meistä elää kunnollista elämää --”
”Älä ole tekopyhä, Alicia, sinä istuit vankilassa --”
”Aivan, kuten sinä istuit!”
”Ja sinä myös, rouva Stevenson, jostain kumman syystä minä kuvittelin, ettei minun menneisyyteni ole sinulle ongelma!”
”Ongelma?!” Alicia kiljui. ”Ainut ongelma tässä on se, että sinä raahaat taloomme jatkuvasti lisää ongelmia! Meillä on kaksi lasta, Jeremy, kaksi lasta! Se, että jompikumpi meistä päätyy kiven sisään, ei ole vaihtoehto!”
Vaihdoin hermostuneena asentoa. Keskustelu oli tehnyt jotain erittäin selväksi, nimittäin sen, että sekä Jeremy että Alicia olivat joskus olleet vankilassa. Jostain järjestöstä kaksikko myös puhui, mutta en saanut päähäni, mistä. Tuskin minkäänlaisesta päivänvalon kestävästä rekisteröidystä yhdistyksestä, muuta en tiennyt.
Jotain muutakin oli tullut selväksi. Se, ettei minua kaivattu tänne. Se ei sinänsä ollut uutta, mutta se oli, että Alicia uskoi noin vahvasti minun tuovan mukanani ongelmia. Ja se sai ajatuksen Henryn jengiin kuulumisesta tuntumaan erittäin, erittäin huonolta.
Huuto jatkui, mutta mitään kovin merkityksellistä kumpikaan ei huutanut, ja annoin kaksikon sanallisen taistelun kulkea korvieni läpi mitenkään sitä rekisteröimättä. Nousin jaloilleni vasta, kun kuulin kahden oven avautuvan ja sulkeutuvan merkiksi kahden ihmisen poistumisesta – ensin ulko-oven, lopulta Jeffin huoneen oven. Tajusin Jeffin alkaneen itkeä huoneessaan, ja hetken kuluttua kuulin Alician hyssyttelevän lasta.
Kävelin tyhjän olohuoneen läpi ovelle. Vilkuilin ympärilleni, hetken harkitsin jättäväni mielenosoituksellisesti taskussani olevan talon avaimen pöydälle, mutta en tehnyt sitä. Minne olisin mennyt, jos en olisi asunut täällä? Ei minulla ollut tuttuja Roaring Heightsissa jengiä lukuun ottamatta. Paitsi Andrews. Mutta en minä menisi hänen elämäänsä sotkemaan, sitä paitsi Jeremy tajuaisi heti, mistä olisi kyse, jos tietäisi minun etsineen Andrewsin käsiini. Yöpaikan kerjääminen siltä tuhottoman rikkaalta lakimieheltä ja mediapohatalta ei siis olisi vaihtoehto.
Sen sijaan hänen tapaamisensa tänään olisi. Olisin etuajassa, mutta se tuskin haittaisi.
***
"Kas, William. Olet aikaisessa.”
Vastasin Andrewsin toteamukseen epämääräisellä ynähdyksellä. Andrews viittasi vasemmalla kädellään minut ovesta sisään.
”Vaimollani on vieraita, mutta se tuskin haittaa”, mies totesi ja painoi oven kiinni perässäni.
Astuin pari askelta peremmälle asuntoon. Huoneisto oli avara, hivenen pelkistetty, mutta tyylikäs kattohuoneisto. Asunnon nurkassa oli avokeittiö, jonka sivulla puolestaan oli pöytä, jonka ääressä istui kolme naista. Yksi heistä oli varsin nuori, ehkä parikymmenvuotias, yksi näytti kuusikymppiseltä, selin minuun olevasta naisesta ei ottanut vielä selvää. Hän kuitenkin puhui tauotta, ja äänestä saatoin päätellä hänen olevan ehkä neli- tai viisikymppinen.
Andrews kuului selvittävän kurkkuaan takanani. Puhuva nainen vaikeni, vilkaisi olkansa yli ja nousi välittömästi seisomaan nähdessään minut.
Vaaleahiuksinen nainen tuli lähemmäs hymyillen. Hän ojensi oikean kätensä, tartuin siihen ja kättelimme.
”Evelyn Andrews”, nainen sanoi iloisesti. ”Thomasin vaimo. Sinä lienet William? Thomas kertoikin sinusta, olet Victorin poika, etkö vain?”
”Evelyn”, Andrews murahti varoittavasti. ”Ei kaikkien kuullen.”
Rouva Andrews vilkaisi selkänsä taakse vanhimpaan naiseen ja katsoi sitten mieheensä.
”No mutta, Olivie tietää jo!” Hymy rouvan huulilla vain leveni. ”Mainitsin hänelle asiasta, ei kai se nyt mikään salaisuus ole? Hän on sentään pojan isoäiti! Tulehan tänne, William, esittelen heidät sinulle.”
Evelyn tarttui käsivarteeni ja veti minut lempeästi, mutta päättäväisesti kahvipöydän luo.
”Tässä on minun ja Thomasin tytär, Karen”, Evelyn kujersi ja viittasi kädellään nuoreen naiseen. ”Vielä naimaton, harmi, että sinä olet vielä hiukan nuori…”
”Äiti, lopeta”, Karen mutisi ja laski nolostuneena katseensa. Evelyn naurahti ja viittasi nyt vanhempaan naiseen.
”Ja tässä on Olivie Stevenson. Sinun isoäitisi.” Evelyn hymyili leveästi, mutta katsoessani Olivien kasvoja en nähnyt hymyä tai mitään muutakaan elettä. Vain kylmää tyhjyyttä. Olivie nyökäytti päätään hitaasti ja katsoi minua hieman nenänvarttaan pitkin.
”Hei”, hän totesi kylmästä eleestään huolimatta, ja vastasin hänelle.
”Hei.”
Kuulin Andrewsin astelevan lähemmäs.
”No, esittelyt on hoidettu”, mies totesi. ”Minulla ja Williamilla on keskusteltavaa, joten --”
”Tekö olette äitini ja enoni äiti?” keskeytin Andrewsin puheen osoittaen sanani Olivielle. Olivie nyökkäsi ja laski katseensa kahvikuppiinsa. Jatkoin.
”Te varmaan tiedätte, miksi äitini ja isäni erosivat?”
Hiljaisuus. Olivie loi minuun jäisen katseen, niin jäisen, että tiesin heti tehneeni pahan virheen. Nainen nousi hitaasti seisomaan.
Vanha nainen näytti jaloilleen päästyään ryhdikkäältä, suorastaan voimakkaalta. Ja minun täytyi myöntää, että hän oli melkein pelottavan näköinen seistessään siinä kädet rinnalleen ristittyinä, tuijottaen minua äkäisesti. Hän räpytteli silmiään kiivaaseen tahtiin. Saatoin olla väärässä, mutta olin näkevinäni hänen silmiensä kostuneen.
”Äitisi erosi isästäsi omaksi parhaakseen”, Olivie sihahti. ”Sinun isäsi olisi pitänyt tajuta lähteä jo vuosia, ennen kuin hän lopulta teki sen. Lähtemällä hän olisi voinut säästää myös aviomieheni hengen.”
Olivie kääntyi ja käveli kohti ulko-ovea. Evelyn kääntyi katsomaan naista ja kutsui häntä.
”Olivie? Olivie, et menisi…”
Rouva Stevenson ei kuitenkaan kuunnellut, vaan avasi oven ja lähti. Hetken kuluttua Evelyn riensi hänen peräänsä, ja Evelyniä seurasi Karen.
Jäimme Andrewsin kanssa kaksin asuntoon. Andrews vilkaisi minuun ja huokaisi.
”Naiset.” Mies pudisteli päätään. ”No, ainakin meillä on nyt keskustelurauha. Istu alas.”
Istuuduttuamme pöydän ääreen Andrews meni heti asiaan.
”Mietin asiaasi yön yli”, Andrews totesi. ”Olen edelleen halukas auttamaan sinua isäsi etsimisessä, mutta mietin, mahdoitko lainkaan käsittää, ettei minulla todellakaan ole tarjota sinulle ainuttakaan johtolankaa. Minusta tuskin on liiemmälti apua.”
”Toivottavasti sinä käsitit, että yksin en ainakaan pysty mihinkään”, sanoin huolimatta siitä, että tiesin kuulostavani tarpeettoman epäkohteliaalta. ”Minulla ei ole kulkuneuvoa tai rahaa, enkä nyt tarkoita sitä, että etsin sinut käsiini rahan vuoksi, mutta ymmärtänet, mitä tarkoitan. Minulla ei myöskään ole isästäni muuta tietoa kuin nimi ja entinen aviopuoliso. En tiedä edes, miltä hän näyttää.”
”Varaudu käyttämään imperfektiä.”
”Olet uskomattoman suorapuheinen. Mikään ei vielä sano, että hän olisi kuollut.”
”Se on mahdollista --”
”… yhtä lailla kuin sekin, että hän on elossa”, keskeytin Andrewsin päättäväisesti. ”Ja jos hän on kuollut, niin minä haluan tietää sen.”
Andrews katsoi minua silmääkään räpäyttämättä.
”Olet sitkeä, William”, mies sanoi. ”Arvostan sitä.”
”Kiitos”, vastasin lyhyesti ja jatkoin. ”Mistä aloitamme?”
”Oletin, että sinulla olisi ollut jokin ajatus siitä. Minulla nimittäin ei ole.”
Hetken oli hiljaista. Mietin, mitä sanoa, mistä aloittaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tietämättömyys oli tässäkin tehtävässä liian suuri taakka, ja jotta saisin minkäänlaista vihjettä isäni olinpaikasta, minun olisi tiedettävä enemmän. Muun muassa siitä, mistä Olivie oli höpissyt.
”Mitä Olivie tarkoitti sanoessaan, että lähtemällä isäni olisi voinut pelastaa hänen aviomiehensä hengen?” kysyin Andrewsilta. ”Mitä isoisälleni tapahtui?”
Andrews katsoi muualle ja pudisteli päätään.
”Se tarina ei ole oleellinen osa etsintöjämme.”
”Kaikki tieto on oleellinen osa sitä”, intin Andrewsille. ”Tähän päivään mennessä kaikki, mitä olen yrittänyt kaivaa esiin Victor de Lucasta, on vain herättänyt uusia kysymyksiä. Minä en tiedä, kuka sinä olet tai miten sinä minun sukuuni liityt – älä väitä, ettet mitenkään, Jeremy nimitti sinua perhetutuksi – minä en tiedä, miksi enoni on ollut vankilassa enkä minä tiedä, miksi äitini ja isäni erosivat. Pikku hiljaa alkaa olla aika kertoa asioita minullekin. Enkö minä sitä paitsi saa joka tapauksessa tietää kaiken, jos löydän hänet?”
”Minä toivoisin, että asiat olisivat niin yksinkertaisia, että voisin vain ladella sinulle koko Victor de Lucan elämäkerran.”
”Miksi ne eivät olisi?”
”Koska siihen elämäkertaan liittyy asioita, joista minä en voi puhua sinulle. Asioita, joista Victor tuskin haluaisi oman poikansa tietävän.”
”Minä taas olen varma, että hän kertoisi minulle.”
”Olet varma, vaikket ole koskaan tavannut häntä?”
”Haluatko sinä minun löytävän hänet vai et?!”
Korotin ääntäni liikaakin ja hetken luulin, että Andrews suuttuisi huudostani, mutta sen sijaan äänen korottamisella oli tehoa. Hetken ajan Andrews tuijotti minua epäuskoisena, mutta miehen viimein puhuessa tiesin saavuttaneeni tavoitteeni.
”Saatat olla oikeassa.” Andrews vaikeni ja toisti sanansa. ”Saatat todella olla oikeassa. Minun täytyy kertoa sinulle jotain, mutta toivon, ettet suutu siitä, että minun on pimitettävä joitakin tietoja. Asioita, jotka koskevat minua, Jeremyä, äitiäsi ja montaa muuta ihmistä, joiden puolesta en voi puhua ja joiden tekemät teot tuskin antaisivat osviittaa siitä, mihin isäsi on kadonnut.”
Hetken aikaa olin hiljaa, lopulta kuitenkin nyökkäsin. Tämä oli hyvä alku. Andrews huokaisi.
”Ennen kuin aloitan, minun täytynee ottaa puheeksi isoisäsi. Vincent de Luca.”
Samassa puhelin soi. Andrews nousi ylös tuolilta ja käveli puhelimen luo.
Kuulin miehen nostavan puhelimen kuulokkeen ja vastaavan omalla nimellään. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies sanoi yksittäisiä sanoja ja sanapareja.
”Nytkö? Miksi? Eikö hän… aivan. Tulen heti.”
Andrews laski kuulokkeen ja käveli takaisin luokseni. Hän ei kuitenkaan istuutunut, vaan jäi viereeni seisomaan.
”Kiireellinen työkutsu”, Andrews selitti. ”Olen pahoillani, William. Minun on mentävä.”
”Milloin tapaamme?” kysyin Andrewsilta saaden miehen vilkaisemaan seinällä olevaa kelloa mietteliäänä.
”Voit tulla esimerkiksi neljältä”, mies sanoi. ”Luulisin olevani silloin kotona.”
Nyökkäsin. Neljältä sopisi, työt alkaisivat sinäkin iltana kuudelta. Minulla olisi yli tunti aikaa jutella Andrewsin kanssa.
Siinä välissä minun tosin täytyisi hoitaa eräs sovittu tapaaminen.
***
Roaring Heightsin keskuspuistossa ei ollut sinä iltapäivänä paljoakaan väkeä. Joku yksittäinen vanhus käveli keppeineen suihkulähteen ohi, jossain puiston rajoilla hölkkäsi lenkkeilijä, muita ei ollut. Paitsi se neljän teinin porukka. Olisiko väärin sanoa meidän porukkamme?
Henry pälyili ympärilleen varmistaakseen, ettei lähellä ollut ketään kuuntelemassa. Pojan käytös muistutti minua enemmän kansainvälisen rikollisliigan johtajasta liigan suunnitellessa senaattorin murhaa kuin neljän pikkunäpistyksiä tehtailevan teinin henkisestä pomosta ja teinien tapaamisesta keskuspuistossa.
”Juuri nyt ei ole kaikkein ruuhkaisin aika kioskilla”, Henry mutisi. ”Sanoisin, että odotetaan pari tuntia. Kathy, voisit ottaa kuusi askia, yksi sinulle, yksi minulle ja loput sille ukolle, neljähän hän pyysi… Will, poltatko?”
Pudistin päätäni saaden Kathyn naurahtamaan ivallisesti.
”Ei tuo uskalla”, Kathy totesi, mutta kukaan meistä ei reagoinut tytön sanoihin mitenkään.
”Kuusi siis riittää”, Henry sanoi.
Henryn edelleen tarkkaillessa ympäristöä yritin peittää hermostuneisuuteni. Pari tuntia. Minulla ei ollut paria tuntia, minun piti mennä takaisin Andrewsin luo pian.
”En ehdi parin tunnin päästä”, sanoin viimein Henrylle suoraan. ”Minulla on eräs tärkeä asia hoidettavanani.”
”Mikä?” Henry kysyi, saatoin kuulla ärsyyntyneisyyden kuultavan hänen äänestään.
”Yksi juttu”, vastasin. ”En voi puhua siitä enempää.”
”Minä arvasin”, Kathy sanoi venyttelevällä, riemukkaalla äänellä. ”Minä niin arvasin. Hän ei uskalla, hän jänistää!”
Kääntäessäni katseeni penkillä istuvaan Kathyyn kohtasin tytön kylmät, inhoa tihkuvat silmät. Huomasin hänen toisen silmänalusensa tummuneen entisestään, kuin hän olisi saanut uuden iskun samaan kohtaan. Pudistin päätäni hitaasti.
”Ei, minä en jänistä”, lausuin hiljaa. ”Minulla sattuu vain olemaan muutakin tekemistä, kuin odotella pari tuntia.”
”Me pärjäämme varsin hyvin ilman sinuakin”, Kathy sähähti.
”Kathy”, Henry sanoi varoittavasti, ”älä viitsi.”
Kathy nousi ylös, samoin teki tytön vieressä istuva Jon.
Tyttö antoi katseensa vaeltaa Henryn, Jonin ja minun välillä. Hän naksautti kieltään ja puhui.
”Minua ilman te ette pärjää”, hän sanoi ja kuulosti siltä, että tiesi, mistä puhui. ”Ja minä ilmoitan, että jos arvon tulokas ei lähde, niin minä lähden.”
”Kathy…” Henry sanoi samaan aikaan, kun Jon huokaisi kyllästyneesti.
”Älä viitsi olla prinsessa”, Jon ärähti.
”Minä olen meistä nopein”, Kathy vastasi. ”Jos mielenne tekee juosta itse, siitä vain. Voitte juostessanne muistella sitä hetkeä, kun minä kolme kuukautta sitten pelastin teidän molempien nahan ihan vain, koska olin nopeampi. Tulokkaasta ei ole muuta, kuin harmia. Hän on todennäköisesti myös hidas kuin etana.”
”Kokeillaanko?”
Muista kolmesta jokainen vaikeni ja jäi tuijottamaan minua heitettyäni ehdotukseni ilmoille. Kathy kurtisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Minä sen sijaan jatkoin.
”Juoksukilpailu”, sanoin Kathylle ja virnistin viekkaasti. ”Puiston reunan toiselle laidalle ja takaisin. Uskallatko?”
Kathy tuhahti.
”Olen valmis vaikka heti”, tyttö sanoi ylimielisesti.
”Loistavaa”, vastasin hänelle ja annoin virneeni vain levitä. ”Minäkin olen.”
***
”Paikoillanne.
Valmiit.
Nyt!”
Jonin läimäytettyä kätensä yhteen ja väistyttyä yhdellä pitkällä harppauksella edestämme lähdimme juoksemaan rinta rinnan. Kävi jo heti alkumetreillä selväksi, että Kathylla oli lyhyemmät jalat ja hänen askelensa olivat lyhyempiä, mutta nopeampia. Täytyi myöntää, että tyttö oli nopea. Hiton nopea.
Kuulin askeltemme tikkaavan yhä kiihtyvällä vauhdilla katukivetystä vasten. Kuulin meidän molempien kiivaan hengityksen. Kuulin Henryn ja Jonin huutavan jotain, mutten tiennyt, kumpaa he kannustivat, vai kannustivatko kumpaakaan. Kuulin sydämeni takovan, se takoi yhä lujempaa ja lujempaa kääntyessäni puiston reunalla sovittuun tapaan takaisin ja huomatessani, että olin puoli askelta edellä.
En muistanut, milloin olin viimeksi juossut niin kovaa. Ehkä silloin, kun kauppias oli jahdannut minua pesäpallomailan kanssa. Siitäkin tuntui olevan ikuisuus.
Maaliviiva lähestyi, kiihdytin loppukiriin. Kathy oli selvästi väsynyt, tyttö alkoi jäädä taakse. Jotenkin hän onnistui vielä kirimään pari askelta rinnalleni, mutta alkoi sitten taas hyytyä. Hän taisi tajuta itsekin häviävänsä pian, niin epätoivoiseen yritykseen tyttö sortui.
Hän tönäisi minua juostessaan voimalla kylkeen saaden minut horjahtamaan. En kuitenkaan kaatunut, ja vaistomaisesti annoin tytölle samalla mitalla takaisin; tönäisin häntä kyynärpäälläni. Kathy älähti, olin osunut tyttöä leukaan, näin hänen horjahtavan. Jatkoin juoksuani, eikä Kathy enää kirinyt rinnalleni.
Päästyäni maaliin yksin pysähdyin huohottamaan ja pyyhkimään hikeä otsaltani. En huomannut Henryn lähtevän juoksuun enkä huomannut Jonin astelevan viereeni, ennen kuin hän puhui.
”Löit sitten Kathya?”
”Pikemminkin tönäisin takaisin kyynärpäälläni”, vastasin äreästi huohotukseni lomasta. ”En edes satuttanut häntä. Kova peli, kovat säännöt.”
Jon ei vastannut mitään. Käännyin katsomaan taakseni nähdäkseni, mihin Kathy oli jäänyt.
Hän makasi maassa vähän matkan päässä ja tuijotti minua. Henry oli polvistunut hänen viereensä ja näytti sanovan Kathylle jotain. Tyttö ei vastannut mitenkään Henryn sanoihin, vaan nousi ylös ja loi minuun vielä viimeisen, murhaavan katseen.
Kathy lähti kävelemään ripein askelin poispäin. Henry nousi ja kuului huutavan tytön perään tämän nimeä, mutta tyttö vain jatkoi kulkuaan. Näin hänen hartioidensa vapisevan. Noinko raskaasti Kathy otti häviämisen? No, se ei ollut minun ongelmani, itsepähän tyttö oli kisaan lähtenyt.
Henry käveli takaisin meidän luoksemme ja nyökkäsi minulle.
”Onnittelut”, Henry sanoi, mutta hänen äänensävynsä ei kuulostanut turhan onnittelevalta. ”Voitit. Olet Kathya nopeampi.”
”Suuttuiko hän?” Jon kysyi.
”Mitä luulisit?” Henry ärähti vastaukseksi. ”Aivan, kuin se Rogersin ukko ei jo hakkaisi häntä tarpeeksi.”
Hiljaisuus. Henry näytti siltä, että tiesi lipsauttaneensa jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa.
”Kuka Rogersin ukko?” kysyin Henryltä suoraan. Jon tuhahti, Henry taas näytti siltä, ettei aikonut vastata, mutta huokaisi lopulta.
”Kai se täytyy sinullekin kertoa”, Henry mutisi. ”Näit varmaan, että Kathylla on taas musta silmä. Kathyn isä hakkaa häntä, ja hän taisi vähän järkyttyä siitä, että myös sinä huitaisit häntä kyynärpäälläsi.”
”Ei se voinut edes sattua!” älähdin Henrylle. Henry mulkaisi minua äreästi.
”Jos itselläsi olisi tippaakaan tietoa siitä, mitä on elämä väkivaltaisen hullun kanssa, tietäisit, ettei fyysinen kipu ole se pahin asia.”
Tuijotin Henryä loukkaantuneena. Yritin pitää ääneni rauhallisena, mutta tiesin sen värisevän raivosta.
”Ja mistä sinä päättelet, etten minä tiedä, millaista se on?” kysyin pojalta. Henry naurahti ilottomasti.
”Sen näkee sinusta kilometrin päähän”, poika sihahti. ”Häivy silmistäni.”
”Ilomielin.”
Käänsin selkäni kaksikolle ja lähdin. Tiesin, etten olisi enää tervetullut takaisin.
***
Saapuessani takaisin Andrewsin luo Evelyn Andrews avasi oven.
”Hei, William”, nainen tervehti iloisesti. ”Thomas ei ole vielä tullut, hän tosin soitti jokin aika sitten ja kertoi lähtevänsä tulemaan. Tule toki sisälle odottamaan.”
Evelyn meni keittiöön ja ryhtyi tiskaamaan astioita. Seisoskelin vähän matkan päässä naisesta tietämättä oikein, minne mennä tai mitä tehdä odotellessani. Evelyn kuitenkin päätti pohdintani antamalla minulle tekemistä.
”Uskon, että Thomasin työhuoneessa on ainakin yksi kahvikuppi, ellei useampikin”, nainen totesi. ”Hakisitko sen, niin saan sen tiskattua? Viimeinen ovi oikealla.”
”Selvä.”
Andrewsin työhuone oli pieni, mutta siellä oli paljon hyllyjä ja säilytystilaa. Heti ensimmäisenä sisään astuttuani huomasin kirja- ja kansiopaljouden sekä sotkuisen kirjoituspöydän, jolla kahvikupin lisäksi oli jokin kansio, muutamia papereita sekä pari lakikirjaa. Toinen niistä näkyi olevan nimeltään ”Johdatus perustuslain tulkintaan, osa II a” ja toinen ”Ennakkotapaus ja poikkeama; tapausten yhteneväisyys ja johtopäätösten logiikka istuntosalissa”. En kiinnittänyt niihin huomiota, vaan kävelin kirjoituspöydän luo ja kohotin käteni ottaakseni kahvikupin pöydältä. Seuratessani käteni liikettä katseellani silmäni osuivat pöydällä lepääviin papereihin ja niissä esiintyvään tuttuun nimeen.
”Tapaus 326-734-23C, Victor Benjamin de Luca vastaan Yhdysvaltain liittovaltion syyttäjä Clyde Salvatore Reyes… syyttäjä vaatii kuolemantuomiota ensimmäisen asteen murhasta… puolustus vetoaa lausunnollaan hätävarjeluun…"
”… vastaaja on myöntänyt teon. Korkein oikeus toteaa vastaajan syylliseksi ensimmäisen asteen murhaan. Täten tuomittakoon vastaaja elinkautiseen vankeusrangaistukseen Twinbrookin vankilaan.”
”Mitä etsit?”
Andrewsin rauhallinen, mutta äreä kysymys takaani sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri ja kohtasin mustakehyksisten silmälasien takaa vihaisen katseen.
Kurkkuani kuristi sanoessani ääneen ainoan järkevän mieleeni tulevan lauseen.
”Et kertonut minulle, että hän on ollut vankilassa.”
”Aioin kertoa”, Andrews ärähti. ”Nyt voitkin selittää, mitä teet minun työhuoneessani ja miksi kaivelet minun papereitani. Anna kuulua.”
”Selitä sinä ensin minulle, onko minun isäni murhaaja vai ei!”
”William, nämä paperit eivät ole sinun eivätkä kenenkään muunkaan silmille!” Andrews huusi ja läimäisi kädellään ovea sanojensa vakuudeksi. ”Ne ovat luottamuksellisia ja salassa pidettäviä, niitten sisältö ei kuulu yhdellekään teinipojalle!”
”Eivät, vaikka niissä puhutaan minun isästäni?!”
”Sinä et selvästikään ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse!” Andrews astui hieman sivuun ovelta.
”Ulos täältä!”
Andrewsin ele ei jättänyt vaihtoehtoja. Yhtä lukuunottamatta.
Nappasin paperin selkäni takaa, rutistin sen nyrkkiini ja juoksin.
Kuulin Andrewsin juoksevan perässäni, hän huusi minulle pysähtymiskäskyjä. En hidastanut, en pysähtynyt, työnsin ruttuun rypistetyn paperin taskuuni juostessani. Sääli, että olin saanut papereista mukaani vain yhden. Koko pinolla olisi varmasti ollut käyttöä.
Kun hissin ovet sulkeutuivat edessäni ja Andrews jäi niiden taakse takomaan ovea, tiesin voittaneeni, mutta toisaalta myös hävinneeni. Minulla tuskin olisi enää liittolaista. Ei tämän tempauksen jälkeen.
***
”Vastaaja Victor Benjamin de Luca on myöntänyt ampuneensa Nicholas Gareth Coruccia neljästi rintakehään surmaamistarkoituksessa.”
”Syytettyä vastaan todistavien osapuolten Jeremy Stevensonin ja June Bryantin lausunnot ovat valamiehistön yksimielisen päätöksen mukaan uskottavia.”
”Elinkautinen vankeusrangaistus on välittömästi täytäntöönpanokelpoinen.”
”Valitusosoitus luovutetaan syytetyn asianajajalle Thomas Andrewsille välittömästi.”
Satoi. Oli pimeää.
Kello oli varmasti jo yli yhdeksän.
En mennyt töihin. Minua ei kiinnostanut. Tuskin kukaan minua siellä olisi kaivannutkaan.
Alicia vihasi minua, Jeremykään tuskin välittäisi, vaikken palaisi hänen luokseen enää. Andrews suunnitteli vuorenvarmasti kuristavansa minut omin käsin tavatessaan minut seuraavan kerran, Henry oli antanut minulle lähtöpassit jengistä. Äiti ja Adam eivät kaipaisi minua takaisin Riverviewiin, ja… ja isäni oli paitsi kateissa, myös murhaaja, enkä tiennyt, halusinko edes löytää häntä. Enkä tiennyt, halusinko tavata ketään muutakaan - isääni vastaan todistanutta Jeremyä, isääni puolustanutta Andrewsia, ihmisiä, jotka kaikki olivat salanneet tämän minulta.
Taskussani oleva paperi poltteli sormenpäitäni. Halusin repiä sen, tehdä todellisesta epätodellista, valveillaolosta unta. Minun isäni ei ollut sellainen. Ei voinut olla. Ei vain voinut.
Sade yltyi, se kasteli minut läpimäräksi. Olisi löydettävä sateensuoja.
Kävelin kivimuurissa olevasta aukosta sisään pienelle kujalle. Kujalla oli jonkinlainen varastorakennus, ja ajattelin, että jos ovi ei olisi lukossa, voisin värjötellä siellä. Kiertäessäni varaston portaita kiivetäkseni niitä pitkin varaston ovelle huomioni kiinnittyi portailla istuvaan, vapisevaan hahmoon.
Kathy istui kiviportailla ja näytti itkevän. Hän ei huomannut minua, ja pysähdyin paikoilleni varoen päästämästä ääntäkään. Hetken harkitsin kääntyväni ja lähteväni pois – Kathy tuskin tahtoisi minua edes samalle puolelle kaupunkia kanssaan – mutta jokin käsittämätön ajatus siitä, etten voinut jättää asioita selvittämättä, sai minusta vallan.
”Kathy?”
Tyttö kohotti katseensa. Nähdessään minut hän pomppasi salamannopeasti jaloilleen.
Tytön katseesta näki, että hän yritti tavoitella jonkinlaista ylimielisyyttä, mutta kasvoilla valuvat kyyneljuovat ja levinneet meikit saivat eleestä lähinnä koomisen näköisen.
”Mitä helvettiä sinä haluat?” Kathy ärähti nikotellen. ”Seuraatko sinä minua? Änget tieten tahtoen kaikkialle, minne menen, vain tuhotaksesi elämäni? Sitäkö sinä haluat?”
”Älä ole naiivi, Kathy”, sanoin hiljaa. ”Haluan puhua kanssasi. En tietenkään seuraa sinua.”
”Mutta elämäni kyllä tuhoat?”
”Millä tavoin minä olen tuhonnut sinulta yhtään mitään?”
Kathy ei kyennyt hillitsemään elettään, vaan pyyhki kyyneliä kasvoiltaan toisella kädellään. Hän veti syvään henkeä, nyyhkäisi ja veti uudelleen henkeä.
”Sinä voitit”, Kathy tokaisi tukahtuneella äänellä. ”Onneksi olkoon. Veit minulta paikkani jengissä. Se oli ainoa asia, joka minun elämässäni enää merkitsi mitään.”
Huokaisin ärsyyntyneenä.
”Aivan, kuin olisin vienyt sinulta tietoisesti jotain”, ärähdin Kathylle. ”Tiedoksesi, että Henry ajoi minut pois jengistäsi tänään. Paikkasi on sinun, ole hyvä. Nähtävästi kunnon draama ja säälin kerjääminen toimii aina.”
"Sinäkö sanot, että minä kerjään sääliä?!”
”On tässä muillakin ollut rankka lapsuus, kuin vain sinulla!”
”Kertoiko se idiootti sinulle?!”
”Mitä helvetin merkitystä sillä on?!”
”Haista sinä paska, William!” Kathy kiljui. ”Minä en halunnut sinua sotkemaan minun elämääni! Kiitos siitä, että kamppasit sen poliisin, mutta minä en sinua pyytänyt sitä tekemään, vielä vähemmän pyysin sinua tänne jakamaan katkeria lapsuusmuistojasi! Painu helvettiin, miksi sinä haluaisit puhua kanssani yhtään mistään?!”
Katsoin Kathya pitkään. Minä yritin, minä todella yritin peittää vääränlaisen kuohunnan sisälläni avoimen vihan alle. En kuitenkaan onnistunut siinä, ja puhuessani ääneni oli vain käheä kuiskaus.
”Koska me olemme liian samanlaisia.”
Sen lauseen jälkeen en edes yrittänyt estää itseäni.
Astuin askelen eteenpäin ja tartuin Kathyn käsivarteen. Suutelin tyttöä tavalla, jolla en ollut koskaan suudellut Elainea. Mutta ei, en tuntenut Kathyn vastaavan suudelmaani. Toivuttuaan järkytyksestään tyttö potkaisi minua nilkkaan saaden minut astumaan askelen taaksepäin älähtäen. Samassa Kathy astui eteenpäin ja kohotti nyrkkinsä.
Valmiit.
Nyt!”
Jonin läimäytettyä kätensä yhteen ja väistyttyä yhdellä pitkällä harppauksella edestämme lähdimme juoksemaan rinta rinnan. Kävi jo heti alkumetreillä selväksi, että Kathylla oli lyhyemmät jalat ja hänen askelensa olivat lyhyempiä, mutta nopeampia. Täytyi myöntää, että tyttö oli nopea. Hiton nopea.
Kuulin askeltemme tikkaavan yhä kiihtyvällä vauhdilla katukivetystä vasten. Kuulin meidän molempien kiivaan hengityksen. Kuulin Henryn ja Jonin huutavan jotain, mutten tiennyt, kumpaa he kannustivat, vai kannustivatko kumpaakaan. Kuulin sydämeni takovan, se takoi yhä lujempaa ja lujempaa kääntyessäni puiston reunalla sovittuun tapaan takaisin ja huomatessani, että olin puoli askelta edellä.
En muistanut, milloin olin viimeksi juossut niin kovaa. Ehkä silloin, kun kauppias oli jahdannut minua pesäpallomailan kanssa. Siitäkin tuntui olevan ikuisuus.
Maaliviiva lähestyi, kiihdytin loppukiriin. Kathy oli selvästi väsynyt, tyttö alkoi jäädä taakse. Jotenkin hän onnistui vielä kirimään pari askelta rinnalleni, mutta alkoi sitten taas hyytyä. Hän taisi tajuta itsekin häviävänsä pian, niin epätoivoiseen yritykseen tyttö sortui.
Hän tönäisi minua juostessaan voimalla kylkeen saaden minut horjahtamaan. En kuitenkaan kaatunut, ja vaistomaisesti annoin tytölle samalla mitalla takaisin; tönäisin häntä kyynärpäälläni. Kathy älähti, olin osunut tyttöä leukaan, näin hänen horjahtavan. Jatkoin juoksuani, eikä Kathy enää kirinyt rinnalleni.
Päästyäni maaliin yksin pysähdyin huohottamaan ja pyyhkimään hikeä otsaltani. En huomannut Henryn lähtevän juoksuun enkä huomannut Jonin astelevan viereeni, ennen kuin hän puhui.
”Löit sitten Kathya?”
”Pikemminkin tönäisin takaisin kyynärpäälläni”, vastasin äreästi huohotukseni lomasta. ”En edes satuttanut häntä. Kova peli, kovat säännöt.”
Jon ei vastannut mitään. Käännyin katsomaan taakseni nähdäkseni, mihin Kathy oli jäänyt.
Hän makasi maassa vähän matkan päässä ja tuijotti minua. Henry oli polvistunut hänen viereensä ja näytti sanovan Kathylle jotain. Tyttö ei vastannut mitenkään Henryn sanoihin, vaan nousi ylös ja loi minuun vielä viimeisen, murhaavan katseen.
Kathy lähti kävelemään ripein askelin poispäin. Henry nousi ja kuului huutavan tytön perään tämän nimeä, mutta tyttö vain jatkoi kulkuaan. Näin hänen hartioidensa vapisevan. Noinko raskaasti Kathy otti häviämisen? No, se ei ollut minun ongelmani, itsepähän tyttö oli kisaan lähtenyt.
Henry käveli takaisin meidän luoksemme ja nyökkäsi minulle.
”Onnittelut”, Henry sanoi, mutta hänen äänensävynsä ei kuulostanut turhan onnittelevalta. ”Voitit. Olet Kathya nopeampi.”
”Suuttuiko hän?” Jon kysyi.
”Mitä luulisit?” Henry ärähti vastaukseksi. ”Aivan, kuin se Rogersin ukko ei jo hakkaisi häntä tarpeeksi.”
Hiljaisuus. Henry näytti siltä, että tiesi lipsauttaneensa jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa.
”Kuka Rogersin ukko?” kysyin Henryltä suoraan. Jon tuhahti, Henry taas näytti siltä, ettei aikonut vastata, mutta huokaisi lopulta.
”Kai se täytyy sinullekin kertoa”, Henry mutisi. ”Näit varmaan, että Kathylla on taas musta silmä. Kathyn isä hakkaa häntä, ja hän taisi vähän järkyttyä siitä, että myös sinä huitaisit häntä kyynärpäälläsi.”
”Ei se voinut edes sattua!” älähdin Henrylle. Henry mulkaisi minua äreästi.
”Jos itselläsi olisi tippaakaan tietoa siitä, mitä on elämä väkivaltaisen hullun kanssa, tietäisit, ettei fyysinen kipu ole se pahin asia.”
Tuijotin Henryä loukkaantuneena. Yritin pitää ääneni rauhallisena, mutta tiesin sen värisevän raivosta.
”Ja mistä sinä päättelet, etten minä tiedä, millaista se on?” kysyin pojalta. Henry naurahti ilottomasti.
”Sen näkee sinusta kilometrin päähän”, poika sihahti. ”Häivy silmistäni.”
”Ilomielin.”
Käänsin selkäni kaksikolle ja lähdin. Tiesin, etten olisi enää tervetullut takaisin.
***
Saapuessani takaisin Andrewsin luo Evelyn Andrews avasi oven.
”Hei, William”, nainen tervehti iloisesti. ”Thomas ei ole vielä tullut, hän tosin soitti jokin aika sitten ja kertoi lähtevänsä tulemaan. Tule toki sisälle odottamaan.”
Evelyn meni keittiöön ja ryhtyi tiskaamaan astioita. Seisoskelin vähän matkan päässä naisesta tietämättä oikein, minne mennä tai mitä tehdä odotellessani. Evelyn kuitenkin päätti pohdintani antamalla minulle tekemistä.
”Uskon, että Thomasin työhuoneessa on ainakin yksi kahvikuppi, ellei useampikin”, nainen totesi. ”Hakisitko sen, niin saan sen tiskattua? Viimeinen ovi oikealla.”
”Selvä.”
Andrewsin työhuone oli pieni, mutta siellä oli paljon hyllyjä ja säilytystilaa. Heti ensimmäisenä sisään astuttuani huomasin kirja- ja kansiopaljouden sekä sotkuisen kirjoituspöydän, jolla kahvikupin lisäksi oli jokin kansio, muutamia papereita sekä pari lakikirjaa. Toinen niistä näkyi olevan nimeltään ”Johdatus perustuslain tulkintaan, osa II a” ja toinen ”Ennakkotapaus ja poikkeama; tapausten yhteneväisyys ja johtopäätösten logiikka istuntosalissa”. En kiinnittänyt niihin huomiota, vaan kävelin kirjoituspöydän luo ja kohotin käteni ottaakseni kahvikupin pöydältä. Seuratessani käteni liikettä katseellani silmäni osuivat pöydällä lepääviin papereihin ja niissä esiintyvään tuttuun nimeen.
”Tapaus 326-734-23C, Victor Benjamin de Luca vastaan Yhdysvaltain liittovaltion syyttäjä Clyde Salvatore Reyes… syyttäjä vaatii kuolemantuomiota ensimmäisen asteen murhasta… puolustus vetoaa lausunnollaan hätävarjeluun…"
”… vastaaja on myöntänyt teon. Korkein oikeus toteaa vastaajan syylliseksi ensimmäisen asteen murhaan. Täten tuomittakoon vastaaja elinkautiseen vankeusrangaistukseen Twinbrookin vankilaan.”
”Mitä etsit?”
Andrewsin rauhallinen, mutta äreä kysymys takaani sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri ja kohtasin mustakehyksisten silmälasien takaa vihaisen katseen.
Kurkkuani kuristi sanoessani ääneen ainoan järkevän mieleeni tulevan lauseen.
”Et kertonut minulle, että hän on ollut vankilassa.”
”Aioin kertoa”, Andrews ärähti. ”Nyt voitkin selittää, mitä teet minun työhuoneessani ja miksi kaivelet minun papereitani. Anna kuulua.”
”Selitä sinä ensin minulle, onko minun isäni murhaaja vai ei!”
”William, nämä paperit eivät ole sinun eivätkä kenenkään muunkaan silmille!” Andrews huusi ja läimäisi kädellään ovea sanojensa vakuudeksi. ”Ne ovat luottamuksellisia ja salassa pidettäviä, niitten sisältö ei kuulu yhdellekään teinipojalle!”
”Eivät, vaikka niissä puhutaan minun isästäni?!”
”Sinä et selvästikään ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse!” Andrews astui hieman sivuun ovelta.
”Ulos täältä!”
Andrewsin ele ei jättänyt vaihtoehtoja. Yhtä lukuunottamatta.
Nappasin paperin selkäni takaa, rutistin sen nyrkkiini ja juoksin.
Kuulin Andrewsin juoksevan perässäni, hän huusi minulle pysähtymiskäskyjä. En hidastanut, en pysähtynyt, työnsin ruttuun rypistetyn paperin taskuuni juostessani. Sääli, että olin saanut papereista mukaani vain yhden. Koko pinolla olisi varmasti ollut käyttöä.
Kun hissin ovet sulkeutuivat edessäni ja Andrews jäi niiden taakse takomaan ovea, tiesin voittaneeni, mutta toisaalta myös hävinneeni. Minulla tuskin olisi enää liittolaista. Ei tämän tempauksen jälkeen.
***
”Vastaaja Victor Benjamin de Luca on myöntänyt ampuneensa Nicholas Gareth Coruccia neljästi rintakehään surmaamistarkoituksessa.”
”Syytettyä vastaan todistavien osapuolten Jeremy Stevensonin ja June Bryantin lausunnot ovat valamiehistön yksimielisen päätöksen mukaan uskottavia.”
”Elinkautinen vankeusrangaistus on välittömästi täytäntöönpanokelpoinen.”
”Valitusosoitus luovutetaan syytetyn asianajajalle Thomas Andrewsille välittömästi.”
Satoi. Oli pimeää.
Kello oli varmasti jo yli yhdeksän.
En mennyt töihin. Minua ei kiinnostanut. Tuskin kukaan minua siellä olisi kaivannutkaan.
Alicia vihasi minua, Jeremykään tuskin välittäisi, vaikken palaisi hänen luokseen enää. Andrews suunnitteli vuorenvarmasti kuristavansa minut omin käsin tavatessaan minut seuraavan kerran, Henry oli antanut minulle lähtöpassit jengistä. Äiti ja Adam eivät kaipaisi minua takaisin Riverviewiin, ja… ja isäni oli paitsi kateissa, myös murhaaja, enkä tiennyt, halusinko edes löytää häntä. Enkä tiennyt, halusinko tavata ketään muutakaan - isääni vastaan todistanutta Jeremyä, isääni puolustanutta Andrewsia, ihmisiä, jotka kaikki olivat salanneet tämän minulta.
Taskussani oleva paperi poltteli sormenpäitäni. Halusin repiä sen, tehdä todellisesta epätodellista, valveillaolosta unta. Minun isäni ei ollut sellainen. Ei voinut olla. Ei vain voinut.
Sade yltyi, se kasteli minut läpimäräksi. Olisi löydettävä sateensuoja.
Kävelin kivimuurissa olevasta aukosta sisään pienelle kujalle. Kujalla oli jonkinlainen varastorakennus, ja ajattelin, että jos ovi ei olisi lukossa, voisin värjötellä siellä. Kiertäessäni varaston portaita kiivetäkseni niitä pitkin varaston ovelle huomioni kiinnittyi portailla istuvaan, vapisevaan hahmoon.
Kathy istui kiviportailla ja näytti itkevän. Hän ei huomannut minua, ja pysähdyin paikoilleni varoen päästämästä ääntäkään. Hetken harkitsin kääntyväni ja lähteväni pois – Kathy tuskin tahtoisi minua edes samalle puolelle kaupunkia kanssaan – mutta jokin käsittämätön ajatus siitä, etten voinut jättää asioita selvittämättä, sai minusta vallan.
”Kathy?”
Tyttö kohotti katseensa. Nähdessään minut hän pomppasi salamannopeasti jaloilleen.
Tytön katseesta näki, että hän yritti tavoitella jonkinlaista ylimielisyyttä, mutta kasvoilla valuvat kyyneljuovat ja levinneet meikit saivat eleestä lähinnä koomisen näköisen.
”Mitä helvettiä sinä haluat?” Kathy ärähti nikotellen. ”Seuraatko sinä minua? Änget tieten tahtoen kaikkialle, minne menen, vain tuhotaksesi elämäni? Sitäkö sinä haluat?”
”Älä ole naiivi, Kathy”, sanoin hiljaa. ”Haluan puhua kanssasi. En tietenkään seuraa sinua.”
”Mutta elämäni kyllä tuhoat?”
”Millä tavoin minä olen tuhonnut sinulta yhtään mitään?”
Kathy ei kyennyt hillitsemään elettään, vaan pyyhki kyyneliä kasvoiltaan toisella kädellään. Hän veti syvään henkeä, nyyhkäisi ja veti uudelleen henkeä.
”Sinä voitit”, Kathy tokaisi tukahtuneella äänellä. ”Onneksi olkoon. Veit minulta paikkani jengissä. Se oli ainoa asia, joka minun elämässäni enää merkitsi mitään.”
Huokaisin ärsyyntyneenä.
”Aivan, kuin olisin vienyt sinulta tietoisesti jotain”, ärähdin Kathylle. ”Tiedoksesi, että Henry ajoi minut pois jengistäsi tänään. Paikkasi on sinun, ole hyvä. Nähtävästi kunnon draama ja säälin kerjääminen toimii aina.”
"Sinäkö sanot, että minä kerjään sääliä?!”
”On tässä muillakin ollut rankka lapsuus, kuin vain sinulla!”
”Kertoiko se idiootti sinulle?!”
”Mitä helvetin merkitystä sillä on?!”
”Haista sinä paska, William!” Kathy kiljui. ”Minä en halunnut sinua sotkemaan minun elämääni! Kiitos siitä, että kamppasit sen poliisin, mutta minä en sinua pyytänyt sitä tekemään, vielä vähemmän pyysin sinua tänne jakamaan katkeria lapsuusmuistojasi! Painu helvettiin, miksi sinä haluaisit puhua kanssani yhtään mistään?!”
Katsoin Kathya pitkään. Minä yritin, minä todella yritin peittää vääränlaisen kuohunnan sisälläni avoimen vihan alle. En kuitenkaan onnistunut siinä, ja puhuessani ääneni oli vain käheä kuiskaus.
”Koska me olemme liian samanlaisia.”
Sen lauseen jälkeen en edes yrittänyt estää itseäni.
Astuin askelen eteenpäin ja tartuin Kathyn käsivarteen. Suutelin tyttöä tavalla, jolla en ollut koskaan suudellut Elainea. Mutta ei, en tuntenut Kathyn vastaavan suudelmaani. Toivuttuaan järkytyksestään tyttö potkaisi minua nilkkaan saaden minut astumaan askelen taaksepäin älähtäen. Samassa Kathy astui eteenpäin ja kohotti nyrkkinsä.
Hän löi minua – kovaa. Yritin väistää, mutta siitä huolimatta tyttö osui poskeeni ja sai minut kaatumaan maahan. Tuntui uskomattomalta, että niin pienikokoinen teinityttö kykeni saamaan iskuunsa niin käsittämättömän määrän voimaa.
”Jätä minut rauhaan”, Kathy ärähti. ”Nyt ja tulevaisuudessa.”
Kathy lähti juoksemaan ja jätti minut istumaan liuskekivelle pöllämystyneenä. Vasta tytön kadottua kulman taakse ja askelten äänten vaiettua nousin jaloilleni.
Tajusin sateen lakanneen, mutta kehoni sekä läpimärät vaatteeni tippuivat edelleen vettä suurina pisaroina. Märkien vaatteiden tuomalla epämukavalla ololla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, ei myöskään kivusta tykyttävällä poskella.
Ehkä olisi aika mennä töihin. Ehkä olisi myös aika palata Jeremyn luo. Ehkä olisi aika sopia asiat Andrewsin kanssa ja jatkaa elämää. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta se ei haitannut.
Sillä minähän pidin haasteista. Monen muunkin asian suhteen.
***
Irviksen kommentteja:
Nonni. Osan teossa meni suht pitkään, ei vaan tahtonut millään teksti irrota, tässä oli niin paljon mietittävää henkilökohtaisen elämän suhteen. Kaiken lisäksi peli tuppasi temppuilemaan ja kaatuilemaan aika paljon, mutta luulen löytäneeni vian ja nyt pelikin toimii.
Osasta varsinaisesti. Olisin mielelläni ympännyt tän yhteen seuraavan osan kanssa, mutta en sitten viitsinyt, kun tässäkin oli kuvia jo 60 ja aika paljon tapahtui. Ehkä siis hyvä näin.
Joku varmaan nyt miettii, että päästäänkö tarinan mukaisesti enää rikoskuvioihin ollenkaan, ja sen verran sanon, että kyllä niihin sitten ajallaan päästään. :) Tempo vaan on tässä sukupolvessa aika paljon hidastunut esimerkiksi Vincentin sukupolveen verrattuna, ja asioiden kehittely vie oman aikansa.
Jonkun verran yritän vihjailla ja viittailla rikoksiin esimerkiksi seuraavassa osassa, joten stay tuned. ;)
Meni se William sitten pussaamaan Kathya, hihi! Mahtaakohan poika olla tosissaan vai kaivata vain haasteita elämäänsä? :)
