Vaikka varsinaiset kalusteet huoneessa olivat paikoillaan, huone näytti silti luotaantyöntävältä ja melkein pelottavalta ilman minkäänlaisia asumisen merkkejä. Ei lehtiä hyllyllä, ei viikattuja vaatteita, ei herätyskelloa yöpöydällä, ei edes lamppua. Ei kyniä sekaisin kirjoituspöydällä. Ei mitään, mikä kertoisi, että nuori mies nimeltä William de Luca oli joskus asunut tässä huoneessa. Paitsi ehkä yksittäinen huonekasvi ja kirjahyllyn kirjat, joista asiaan paremmin vihkiytynyt tiesi, ettei niitä oltu koskaan edes avattu eikä niitä siksi pakattu mukaan.
Myönnetään. Olin surullinen. Kukapa ei olisi ollut? Olin asunut tässä huoneessa lähes kaksi vuotta, olin herännyt tuosta vuoteesta melkein joka aamu ja tehnyt läksyni tuon kirjoituspöydän edessä. Olin tuijottanut tuosta ikkunasta ulos ja miettinyt, mikä oli tehnyt totuuden kertomisesta niin kamalan vaikeaa, että se oli kerrottu minulle niin myöhään.
Ja nyt istuin tässä ja mietin, olinko entisen kotini lisäksi jättämässä taakseni myös sen Williamin, joka oli joskus onnistunut elämään hetken aikaa salaamatta mitään.
Oveen koputettiin. Äännähdin myöntävästi antaakseni luvan tulla sisään.
Isä näytti vaivaantuneelta. Hän hieroi käsiään kuin ei tietäisi, mitä muuta niillä tekisi, ja katseli minua kiinnittämättä katsettaan oikein mihinkään.
”Joko olet valmis?” hän kysyi hiljaa. ”Kaikki pakattuna?”
”Kaikki tärkeimmät.” Ääneni oli hiljainen, hivenen painunut. Isä huomasi sen. Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan eikä liikkunut minnekään pitkään aikaan, mutta kun hän lopulta teki jotain, hän käveli kirjoituspöydän luo ja otti itselleen tuolin.
”Olen pahoillani.”
Kohotin hieman katsettani ja kohtasin isän ahdistuneet, siniset silmät.
”Mistä?”
”Siitä, että tässä kävi näin.” Victor käänsi katseensa muualle ja veti syvään henkeä. ”Siitä, etten ole ollut sinulle isä enää aikoihin.”
En sanonut mitään. Isäkin piti hetken tauon, ennen kuin puhui taas hiljaisella, värisevällä äänellä.
”Toivon, että olet omalle lapsellesi parempi isä, kuin minä olin sinulle, ja että edes sinä opit niistä virheistä, jotka minä tein. Minä en koskaan oppinut.”
En tiennyt, mitä sanoa. Pitäisikö nyökätä vai pudistaa päätä? En tehnyt kumpaakaan, vain tuijotin eteenpäin ja yritin pitää kyynelet loitolla miettimällä, oliko lähinnä minua sijaitsevassa pahvilaatikossa yöpöydän lamppu vaiko kenties vaatteita.
Victor väänteli käsiään, huomasin sen silmäkulmastani. Hän avasi suunsa, muttei sanonut mitään. Toistettuaan eleen vielä kahdesti hän sanoi lopulta jotain.
”Ennen kuin lähdet…”
Isä nousi. Hän ei sanonut lausettaan loppuun, mutta tiesin, mitä hän olisi pyytänyt, jos olisi uskaltanut. Ja minä aioin suostua pyyntöön.
Nousin itsekin.
Halaus ei ollut niitä isän ja pojan välisiä halauksia, joita normaaleissa perheissä näki esimerkiksi valmistujaisjuhlien aikaan. Se ei ollut onnellinen halaus, se kuvasi onnentoivotusten sijaan haikeita jäähyväisiä. Halusin sanoa jotain, asian, johon todella uskoin itse.
”Asiat ovat korjattavissa.”
Isä ei vastannut mitään. Hän puristi minua itseään vasten entistä tiukemmin. Se sattui, olihan kylkiluunmurtumastani ehtinyt kulua vasta viikon verran, mutta en inahtanutkaan, sillä eihän isä tiennyt minun murtaneen kylkiluuni. Karen oli pysynyt hiljaa minun pyynnöstäni.
Hiljaa oleminen oli juuri se virhe, jonka me olimme tehneet. Olisi pitänyt puhua, puhua ja puhua. Ajoissa.
Ja vaikka tiesin, että asioiden korjaaminen voisi alkaa siitä, että itse avaisin suuni, en tehnyt sitä. En osannut, en kyennyt. Se oli virhe, joka toistui isältä pojalle, virhe, josta minäkään en ollut oppinut enkä ehkä oppisi koskaan.
***
”Ojentaisitko suolan minulle valmiiksi?”
Karen pilkkoi vihanneksia nopeaan tahtiin, niin nopeaan, että jos en olisi nähnyt hänen käyttävän veistä samalla tavalla monta kertaa aiemminkin, olisin luullut hänen leikkaavan sormeensa. Kurotin suolasirottimen viereiseltä työtasolta ja ojensin sen Karenille.
”Tässä.”
Karen oli kotiutunut nopeasti. Kai siihen vaikutti se, että asunto – oikeammin talo – jonka olimme ostaneet velaksi, oli hänen isänsä takaama. Kai se vaikutti myös siihen, että minä en tuntenut oloani erityisen kotoisaksi täällä. Tai sitten se johtui siitä, että asuessamme yhdessä salailu oli entistä hankalampaa.
Minne menet? Koska tulet?
Ei, en osannut vastata. En saanut vastata.
Miten päivä meni? Mitä teit tänään?
Valitan, ei vastausta siihenkään. Ei totuudenmukaista sellaista.
Oli minun onneni, ettei Karen halunnut tutkia tavaroitani. Siitäkin tiedosta huolimatta olin hankkinut sille lukollisen rasian. Nimittäin aseelle, jota en ollut joutunut koskaan käyttämään, mutta jota Myers edellytti Keatonin henkivartijoiden pitävän joka työvuorolla mukanaan.
Karen ei saisi koskaan tietää sen olemassaolosta. Ei koskaan. Ja kun aika olisi oikea, minä irtisanoutuisin ja luovuttaisin aseeni takaisin Myersille, eikä työni todellinen luonne paljastuisi ikinä.
Hain jo uutta työtä. Olin hakenut sitä koko ajan.
Toivoin vain, että saisin sen uuden työn, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Kaikki ne kuluneet viikot olivat olleet töissä sinänsä rauhallisia. Mitään fyysistä ei ollut tapahtunut, Keaton oli saanut olla täysin rauhassa ja edistää vaalikampanjaansa. Ainoastaan se, että Roaring Heights News vaikutti mustamaalaavan Keatonia yhä kiihtyvällä tahdilla, lisäsi painostavaa tunnelmaa kaikkialla Keatonin ympärillä.
Myers vaikutti erittäin hermostuneelta ja poissaolevalta, ja tiesin hänen käyvän jatkuvasti läpi ajatustyötä vastaehdokas Millerin ja tämän palkkaamien ”kampanja-avustajien”, kuten sen hattupään, suhteen. Tiesin, ettei hän pitänyt lehdistön ottamasta linjasta, jonka mukaan Keaton oli kaiken pahan alku ja juuri.
Ei ollut varsinaisesti mikään suuri yllätys, että Myers halusi jutella kanssani kahden. Oletin, että hän halusi kuulla kertauksen siitä, mitä oli tapahtunut aiemmin Millerin kätyreiden kanssa mökillä. Oletin, että se liittyisi hänen suunnitelmiinsa Millerin ja Keatonin välisen mediataistelun suhteen.
Myers oli tiennyt minun tulevan pian sisälle, olihan hän itse juuri vastannut koputukseeni ja käskenyt minun tulla ovesta. Huolimatta siitä, että mies tiesi minun seisovan lähellään, hän ei peitellyt stressaantuneisuuttaan.
Myers viittoili minua istumaan tuolille eteensä. Hän pyyhki otsaansa ja tuhahti itsekseen.
Istuuduttuani tuolille Myers nosti päänsä käsiensä välistä ja katsoi minua pitkään suoraan silmiin.
”Tervetuloa, William”, hän totesi nyökäyttäen päätään. ”Miten töihin paluusi on sujunut?”
”Hyvin”, vastasin totuudenmukaisesti. ”On ollut rauhallista.”
”Tarkoitin lähinnä sitä, miten olet itse voinut töissä. Onhan kylki jo parantunut?”
Nyökkäsin, sekin oli totta. Oli melkeinpä ironista, miten puhuin enemmän totta Myersille kuin Karenille tai omalle isälleni.
”Hyvä.” Myers nyökytteli itsekseen. ”Hyvä. No, jotta tähän ei menisi koko päivää, mennään asiaan.”
Myers tuijotti taas silmiini ja vaikutti harkitsevan, miten sanansa asettaisi.
”En kutsunut sinua tänne juttelemaan mukavia”, Myers lopulta totesi. ”Kutsuin sinut, koska minulla on sinulle uutisia. Huonoja sellaisia. Ennen kuin kerron, mitä ne ovat, haluan vakuutuksesi sille, että olet minulle täysin lojaali ja voin luottaa sinuun kaikessa.”
Hämmennyin. Mistä lähtien Myers oli kysellyt tällaisia työntekijöiltään? Nyökkäsin varovasti kurtistaen vaistomaisesti kulmiani. Myers jatkoi.
”Haluan myös, että vakuutat minulle, että mitä tahansa sinulle kerronkin, se säilyy meidän kahden välisenä.” Myersin katse muuttui tiukemmaksi, vaativaksi. ”Haluan, että mitä ikinä sinulle kerron tai näytän, sinä pidät tiedon siitä vain ja ainoastaan itselläsi. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän”, vastasin Myersille saaden miehen nyökkäämään jälleen. Mies ei vieläkään lopettanut.
”Haluan myös, että kun kohta lähdemme käymään eräässä paikassa, sinä pysyt täysin rauhallisena ja toimit käskyjeni mukaisesti.”
Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mistä Myers puhui. Totta puhuen minua alkoi jo epäilyttää. Mitä Myers halusi minulle kertoa?
Myers hermostui.
”Ymmärretty?” hän kysyi äreästi, ja nyökkäsin välittömästi sen enempää ajattelematta. Myers jatkoi edelleen.
”Se, mitä tulet pian näkemään, ei varmasti miellytä silmääsi sen enempää kuin minunkaan silmääni. Haluan sinun silti ymmärtävän, että toimin sinun parhaaksesi. Uskon ja luotan siihen, että kunnioitat sitä tosiseikkaa pysymällä hiljaa näkemästäsi. Mikäli olet ymmärtänyt kaiken, voimme lähteä.”
Myers ei odottanut vastaustani. Hän poistui toimistosta johdattaen minua vanavedessään kohti pankin länsisiipeä. Kävelimme sokkeloisia käytäviä pitkin kohti portaita, ja Myers vei minut portaita pitkin pohjakerrokseen, mutta emme pysähtyneet sinne.
En ollut tiennyt, että RH Savingsin tiloissa oli kellari, mutta nähtävästi siellä oli, sillä sinne Myers minut johdatti. Kellari oli vielä sokkeloisempi kuin maanpäälliset kerrokset, ja kaikkialla oli vankan näköisiä teräsovia – holvien ovia –, joita Myers availi edelläni johdattaen minua yhä pidemmälle labyrinttiin. Viimein Myers pysähtyi yhden oven eteen.
”Ennen kuin päästän sinut tämän oven sisäpuolelle”, Myers aloitti hitaasti ja rauhallisesti, ”haluan sanallisen vakuutuksesi siitä, että todella olet luottamukseni arvoinen.”
”Voit luottaa minuun”, vakuutin hiljaisella äänellä. Kellarissa kaikui, enkä pitänyt siitä ikävästä tunteesta, jonka omien sanojeni toistuminen seinistä aiheutti. Myers nyökkäsi jälleen hyväksyvästi.
”Muista, että tein tämän vain suojellakseni parasta työntekijääni”, Myers sanoi vielä, ennen kuin avasi holvin oven.
Näky, jonka kohtasin avonaisesta holvin ovesta, oli hämmentävä, pelottava ja odottamaton. Se herätti päässäni vain kysymyksiä kysymysten perään.
”Astu sisään”, Myers komensi tiukasti ja työnsi minua kevyesti olkapäästä peremmälle.
Jos jotain en ollut odottanut, niin sitä, että näkisin holvissa tuoliin sidotun, pelokkaan miehen. Miehellä oli tumma, geelillä taakse sliipattu tukka, kultakello ja useampi kultasormus sormessaan. Hän puristi tuolinsa reunoja rystyset valkeina ja pälyili vuoroin minuun, vuoroin Myersiin.
”Iltaa, Brooks”, Myers sanoi hiljaa. Mies säpsähti kuullessaan nimensä, muttei vastannut mitään.
Kykenin vain tuijottamaan miestä hämilläni. Myers vieressäni ei ollut lainkaan hämmentynyt, vaan jatkoi puhettaan.
”Näytät tunnistavan hänet”, Myers totesi. ”Miltä tuntuu katsoa häntä suoraan silmiin?”
”En tehnyt mitään”, mies sopersi. ”En mitään!”
Myers hymähti.
”Et niin. Et ehtinyt tekemään mitään. William, tule kanssani lähemmäs.”
Seurasin Myersiä varovaisin askelin. Myers pysähtyi aivan tuoliin sidotun miehen eteen ja piti kätensä tiukasti puuskassa puhuessaan.
”Voit kertoa omin sanoin Williamille tehtävästäsi”, Myers sanoi pehmeästi. ”Hän varmasti haluaa kuulla kaiken.”
Brooksiksi nimitetty mies käänsi katseensa minuun.
Brooksin ääni värisi. Hän vilkaisi välillä Myersiin kuin tarkistaakseen, oliko hänen todella pakko puhua minulle. Myers piti katseensa tiukasti Brooksissa eikä antanut miehelle vaihtoehtoja.
”Olin vain pikkutekijä”, Brooks sanoi hiljaa. ”Vain mies, joka tarvitsi lisätienestejä ja sortui siksi ottamaan vastaan suuremmankin tehtävän…”
”Älä selitä, Brooks”, Myers ärähti. ”Mene asiaan.”
Brooks totteli.
”Hän halusi, että teen kolme asiaa”, mies sopersi. ”Ensimmäinen niistä oli se, että minun piti napata William de Luca aseella uhaten mukaani heti, kun sopiva tilaisuus tulisi.”
Tuijotin Brooksia mitään sanomatta. En ollut odottanut kuulevani tällaista Myersin pankin kellariin sidotulta mieheltä, en tosiaan ollut.
”Kerro lisää”, komensin käheällä äänellä, ja Brooks jatkoi.
”Toinen asia oli se, että minun piti tavalla tai toisella uhkailla sinua niin, että kertoisit kaiken, minkä tiedät Andy Myersistä ja Maurice Keatonista”, Brooks sanoi yhä värisevämmällä äänellä. ”Hän käski vaikka katkomaan sormet yksitellen, jos et muuten puhuisi.”
Brooksin ääni painui matalammaksi lauseen loppua kohden.
Brooks katsoi suoraan minuun epätoivoa silmissään. Katse oli suorastaan anova, ja jos Brooksia ei olisi sidottu tuoliin, olisin odottanut hänen polvistuvan eteemme.
”Hän sanoi, että kun olisit kertonut kaiken…” Brooks vaikeni, nielaisi ja puhui taas. ”Hän sanoi, että sinut pitäisi tappaa ja ruumis hävittää merenpohjaan. Hän sanoi, että olit jatkuvasti tiellä, tietäisit pian liikaa ja hän halusi vain eroon sinusta. Hän käski minua tappamaan sinut.”
Täysi hiljaisuus. Tuijotin Brooksia edelleen, katseeni oli varmasti tyhjääkin tyhjempi, mutta sisälläni kuohui. Joku oli siis käskenyt siepata minut uudestaan, kiristää minua ja tappaa minut. Kenties se oli se sama hattupää? Asia pitäisi varmistaa.
”Kuka?” kysyin hiljaa. Brooks pudisti päätään.
”Puhuin hänen kanssaan vain puhelimessa. Ei hän esitellyt itseään.”
Sisälläni kuohahti. Myers ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun harppasin lähemmäs Brooksia.
Tajusin, että otteeni Brooksin kurkusta oli lähes täsmälleen sama, kuin sen tummatukkaisen miehen ote minun kurkustani mökissä oli ollut. Puristin oikean käteni nyrkkiin ja vein sen taakse.
”Kuka?!” toistin kysymyksen kovaäänisellä karjaisulla. ”Kuka se oli?!”
Brooks veti leukaansa taakse ja yritti pudistaa päätään, mutta otteeni esti sen.
”En tiedä!”
”Kenen käskyjä tottelet?!” karjuin Brooksille entistä kovempaa. ”Haluatko, että lyön, vai puhutko mieluummin?!”
”William”, Myers sanoi rauhallisesti jossain takanani, ”hän ei tiedä. Rauhoitu.”
”En rauhoitu, ennen kuin saan tietää, kuka minut haluaa hengiltä!”
Myers tarttui minua käsivarresta, toisen kätensä hän kietoi vyötäisilleni. Mies kiskoi minut väkivalloin kauemmas Brooksista.
”En lopettanut vielä!” karjuin Myersille ja riuhdoin itseäni irti miehen otteesta. ”Minulla on kysyttävää häneltä, minä… minä murran hänen sormensa yksi kerrallaan, jos hän ei kerro!”
”Rauhoitu!” Myers karjaisi. ”Minä käskin sinua pysymään täysin rauhallisena ja toimimaan, kuten käsken!”
”Hän sai käskyn tappaa minut, Myers, minä en aio jättää asiaa näin!”
”Brooks ei tiedä mitään!” Myers ärähti korvaani. ”Hän olisi kertonut jo, jos tietäisi!”
Riuhtomiseni lakkasi vähitellen. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. Myers kyllä tiesi, mitä teki. Kai.
Jäin Myersin viereen seisomaan kädet nyrkkiin puristettuina, yrittäen hillitä raivoni. Myers katsoi Brooksia silmiin, Brooks väisti katsetta. Pomoni ei antanut sen hämätä.
”Kerro minulle kaikki, mitä tiedät tehtävän antajasta”, Myers käski. Brooks ei aikaillut vastatessaan.
”Äänestä päätellen miespuolinen”, Brooks henkäisi. ”Tekee Howard Millerin kanssa yhteistyötä, avustaa häntä politiikassa… hän antoi minulle hyvin tarkan kuvan tehtäväni kohteesta, osasi kuvailla kaiken, aivan kaiken. Kävelytyyliä myöten. Ja hän tiesi, missä kohde asuu, ja hän osasi kertoa kohteen viimepäiväisistä liikkeistä… enempää en tiedä, vannon!”
Myers nyökkäsi hyväksyvästi. Hän käänsi katseensa minuun.
”Tiedätkö, kuka hän voisi olla?” Myers kysyi. ”Kuka antoi hänelle tehtävän? Mitään ajatusta?”
Pudistin päätäni totuudenmukaisesti.
”En tiedä”, sanoin vielä varmemmaksi vakuudeksi. ”En yksinkertaisesti tiedä ketään, kuka samaan aikaan sekä tuntisi minut noin hyvin että haluaisi minut hengiltä ja vielä työskentelisi Millerille. En todellakaan tiedä.”
Myers nyökkäsi, hän näytti arvanneen tämän. Mies katsoi hetken muualle ja käänsi sitten taas katseensa minuun.
”Sinun on oltava varovainen”, Myers vaati. ”Ja minun on oltava varovainen sinun suhteesi. En halua joutua sellaiseen ikävään tilanteeseen, että työntekijäni katoaa jälkiä jättämättä ja alkaa kasvaa levää merenpohjassa. Sinut on lomautettu, William.”
”Mitä?!”
Tuijotin Myersiä uskomatta korviani.
”Et voi olla tosissasi”, ärähdin miehelle. ”Et voi olla!”
”Olen hyvinkin tosissani”, Myers totesi rauhallisesti. ”Sinä et työskentele Keatonin henkivartijana, et, ennen kuin olet selvittänyt, kuka haluaa sinut pois tieltä. Kuten aiemmin sanoin, toimin sinun turvallisuutesi tähden.”
”En minä voi jäädä lomalle, minulla on asuntolaina maksettavana ja jotain pitäisi syödäkin!”
”Jäät palkalliselle lomalle, William.” Myers nyökkäili rauhoittavasti. ”Älä huolehdi rahasta, huolehdi vain itsestäsi. Palaat töihin, kun tilanne sen sallii. Voit mennä.”
”Entä hän?!” ärähdin ja osoitin Brooksia sormellani. Myersin kasvoilla käväisi hymy.
”Minä huolehdin Brooksista. Palaa sinä vain kotiin ja yritä keksiä, kuka mahtaa olla hänen pomonsa.”
Olin raivoissani. Niin raivoissani, etten sillä hetkellä olisi halunnut vain tyytyä mulkaisemaan Brooksia murhaavasti. Olisin halunnut repiä hänestä tunnustuksen ulos, olisin halunnut raastaa miehestä nimen. Yhden ainoan nimen. Oliko se liikaa vaadittu? Ilmeisesti oli, sillä Myers oli täysin vakuuttunut siitä, ettei Brooks tietäisi.
”Hyvä on.”
Ei, minulle sillä, miten Myers aikoi ”huolehtia” Brooksista, ei ollut mitään merkitystä. En välittänyt. Ehkä halusinkin Myersin tappavan Brooksin? Joka tapauksessa irrotin katseeni hitaasti tuoliin sidotusta miehestä, vilkaisin vielä kerran Myersiin ja käänsin selkäni kaksikolle toivoen, että löytäisin tieni sokkeloisesta holvikellarista ulos.
Tien löytäminen pankin ulkopuolelle oli helpompaa, kuin olin pelännyt. Kävellessäni hämärtyvässä illassa yritin olla rento, mutta pälyilin silti vähän väliä ympärilleni. Myersin uutiset eivät tosiaan olleet olleet hyviä, ja Brooksin tapaaminen oli herättänyt minussa pelon. Milloin tahansa kuka tahansa saattoi tulla kulman takaa ja napata minut mukaansa. Milloin tahansa.
Sillä hetkellä kirosin sitä, ettei minulla ollut autoa. Samalla kiittelin sitä, että minulla oli nopeat jalat. Olin valmiina kiihdyttämään askeleeni juoksuksi hetkenä minä hyvänsä. En vain tiennyt, riittäisikö se. Jos minua ammuttaisiin jalkaan? Jos edessä oli väijytys, enkä pääsisi pakoon?
Pudistelin päätäni itsekseni. Brooks oli Myersillä, Myers tiesi, että olin vaarassa. Pomoni ei olisi antanut minun kävellä illalla yksin kotiin, jos ei olisi varma siitä, että olisin toistaiseksi turvassa. Ehkä Brooksin pomo ei tiennyt kätyrinsä jääneen kiinni? Siinä tapauksessa minun sieppaamiseni olisi vain ja ainoastaan vangittuna olevan, luultavasti pian kuolleen Brooksin varassa.
Aurinko laski nopeasti. Roaring Heightsin peittyessä illan pimeyteen kiihdytin askeliani puolijuoksuksi. Olin jo lähellä kotia, todella lähellä. Melkein näin jo talon… näin tosin jotain muutakin.
Mielessäni kävi vaihtaa kadun puolta, olla kuin en huomaisikaan mitään erikoista, mutta ei, en tehnyt sitä. Uskalsin mennä lähemmäs.
Jonkun käsi. Jonkun pää. Joku makasi puoliksi kadulla, puoliksi pensaassa. Oliko hän kuollut? Oliko tämä ansa? Pälyilin ympärilleni, kuuntelin tarkkaan. Ei elonmerkkejä missään.
Pahinta oli, että mitä lähemmäs kävelin maassa makaavaa hahmoa, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että tunnistin hänet. Ja mitä vakuuttuneempi olin tunnistamisesta, sitä enemmän aloin uskoa, että sotkin hänet johonkin toiseen. Aloin suorastaan toivoa niin.
Polvistuessani maahan naisen viereen ei asiasta jäänyt epäilystäkään. Se oli hän.
”Kathy?”
Nainen liikahti hieman kuullessaan nimensä. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään eikä kohdistanut katsettaan minnekään. Ojensin käteni ja kosketin naisen olkapäätä varovasti.
”Kathy”, toistin. ”Oletko kunnossa?”
Nainen tuhahti. Ja naurahti. Hän pyöritteli päätään, tuijotti taivaalle ja naurahti taas, mutta ei vastannut kysymykseeni.
En koskenut Kathyyn uudelleen. Katselin naista päästä varpaisiin, hän ei ollut normaalisti pukeutunut. Ei hän muutenkaan näyttänyt normaalilta. Naisen iho oli kalpeampi kuin muistin, hiukset rasvaiset, katse lasittunut. Hän ei vaikuttanut tietävän mitään ympäristöstään, ja kun katseeni eksyi hänen vasempaan käsivarteensa, totuus iski vasten kasvoja.
Vanhoja ja uusia jälkiä, tuorein niistä punoitti vielä. Neulanjälkiä. Ne yhdistettynä aivan liian pieniin vaatteisiin, jotka saivat Kathyn näyttämään niiltä halvoilta naisilta, joita kasinolla oli joskus parveillut, saivat minut voimaan pahoin.
Kathy liikahti. Hänen katseensa vaikutti kirkastuvan hetkeksi, ja sen hetken ajan hän katsoi suoraan minuun.
”Will…?”
Kathyn ääni oli hauras kuiskaus. Huomasin hänen kehonsa värisevän, Kathya paleli.
”Minä tässä”, vastasin naiselle hiljaa. Avasin suuni jatkaakseni, mutten enää tiennyt, mitä sanoa. Ei kai sillä olisi ollut merkitystäkään, nainen oli niin vahvasti huumaantunut, ettei välttämättä olisi kuitenkaan tajunnut sanoistani tuon taivaallista.
”Will”, Kathy toisti ja pudisti päätään. ”Omituista. Helvetin omituista.”
Kathy sulki silmänsä. Hän värisi entistä voimakkaammin. Pudistin itsekin päätäni, en voisi jättää Kathya tähän. Ties mitä naiselle tapahtuisi tiedottomassa tilassa ja noissa vaatteissa… en edes halunnut ajatella asiaa.
”Tule mukaani.”
Toivoin todella, että Kathy kykenisi nousemaan ja kävelemään.
Se oli vaikeaa, mutta Kathy onnistui minun avustuksellani nousemaan maasta. Hän nojasi minuun koko painollaan ja teki kävelemisen haastavaksi, mutta askel kerrallaan kävelimme kadulla eteenpäin. Onneksi kotitalo oli tosiaan lähellä.
”Vasemmalle”, sanoin hiljaa ja työnsin Kathya varovasti oikeaan suuntaan.
Vasta kotiovella pysähdyin miettimään, mitä Karen sanoisi raahatessani kouluaikaisen ihastukseni ja hyvin ilmeisesti nykyisen ilotytön ja huumeidenkäyttäjän kotiimme. Luultavasti nainen ei olisi kovin iloinen, mutta Kathyn oli pakko päästä jonnekin, missä nukkua päänsä selväksi. En voinut jättää naista kadulle. Sitä paitsi Karen oli sairaanhoitaja, hän voisi samalla vilkaista, edellyttikö Kathyn tila sairaalahoitoa. Toivon mukaan ei.
Työnsin avaimen lukkoon ja avasin oven taluttaen Kathyn sisälle.
”Kuka hän on?”
Olin ollut oikeassa Karenin suhteen. Nainen kuulosti hämmästyneeltä, mutta ei lainkaan iloiselta taluttaessani Kathyn hänen eteensä.
”Vanha koulukaveri”, vastasin. ”Hän tarvitsee apua.”
Odottamatta Karenin vastausta talutin Kathyn sohvan luo.
Laskettuani Kathyn velton kehon sohvalle makaamaan kuulin Karenin vaeltelevan edestakaisin takanani. Nainen pysähtyi lopulta ja tuhahti.
”On ihan mukavaa, että tapaat vanhoja kavereitasi, mutta herranjestas, tuo nainen näyttää prostituoidulta ja on selvästi aineissa”, Karen puuskahti. ”Hänen paikkansa on sairaalassa tai poliisilaitoksella, ei meidän kotonamme!”
Huokaisin, suljin silmäni hetkeksi. Vastasin vasta avattuani ne.
”Yksi yö, Karen”, sanoin hiljaa. ”Anna hänen nukkua tämä yö sohvalla. Hän tarvitsee sitä.”
”Hän kuuluu sairaalaan!”
”Will…” kuului hauras ääni sohvalta.
Kathy räpytteli silmiään. Hän katsoi minuun anovasti.
”Ei sairaalaan”, hän pyysi hiljaa. ”Ole kiltti, ei sinne… siitä seuraa ongelmia…”
”Onko hän mielestäsi hengenvaarassa?” kysyin Karenilta. ”Hänhän on tajuissaan ja selvästi ymmärtää, mitä puhumme.”
Karen tuhahti uudelleen.
”Ei varsinaisesti, ei tällä hetkellä, mutta --!”
”Sitten hän jää.”
Nousin ylös. Katsoin Kareniin yhtä pyytävästi kuin Kathy oli hetki sitten katsonut minuun. Olin toivonut sen vetoavan, mutta Karen käänsi katseensa pois.
”Karen, yksi yö”, sanoin naiselle ja hipaisin hänen käsivarttaan. ”Yksi ainoa yö, ole kiltti.”
Karen pudisteli päätään itsekseen. Hän nosti katseensa lattiasta ja katsoi minuun alistuneena.
”Hyvä on”, hän totesi viimein. ”Mutta vain se yksi yö, ja sen jälkeen et raahaa narkkareita meidän kotiimme.”
Nyökkäsin. Karen huokaisi ja kääntyi.
”Menen kylpyyn.”
Karenin kadottua kylpyhuoneeseen ja alettua laskea vettä ammeeseen istuuduin nojatuolille ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen. Ennen kuin ehdin edes aloittaa asioiden pyörittelyä päässäni, Kathy sanoi jotain.
”Miksi, Will?”
En tiennyt, mitä sanoa, joten en vastannut. Kathy jatkoi.
”Sinähän vihaat minua.”
Käänsin katseeni varovasti Kathyyn päin.
”En minä koskaan vihannut sinua”, vastasin hiljaa.
”Sinulla olisi ollut syytä siihen.”
”Niin olisi.”
Kathy nukahti nopeasti sohvalle sanomatta enää sanaakaan, ja Karenin ollessa edelleen kylvyssä toistin jokailtaisen rutiinini; piilotin Myersin luona mukanani kantamani pistoolin takaisin lukittavaan laatikkoonsa. Aseen ollessa turvallisesti laatikossaan työnsin sen aivan yöpöydän laatikon perälle ja jäin sängylle istumaan.
Mielessäni pyörivät vuorotellen kolme asiaa; Kathy, Brooks ja Brooksin pomo. Etenkin Brooksin pomo. Miespuolinen henkilö, joka tunsi minut ilmeisen hyvin ja halusi minut pois tieltä. En vain keksinyt, kuka se voisi olla. Luultavasti se oli joku, jota en itse tuntenut, vaikka hän tunsikin minut. Huokaisin syvään, jos asia oli todella niin, tyypin henkilöllisyyden selvittäminen tulisi olemaan todella vaikeaa. Mistä edes aloittaisin?
Yhden asian tajusin ilman, että Myersin oli tarvinnut sitä minulle sanoa.
Jos en toimisi pian, toinen osapuoli kyllä toimisi. He eivät jäisi odottamaan, että pääsisin kärryille heidän toimistaan, vaan vetäisivät liipaisimesta heti. Armoa tuntematta.
***
Karen oli ehtinyt aloittaa aamuvuoronsa jo monta tuntia sitten. Aurinko oli kivunnut korkealle ja kello oli jo yli puolenpäivän. Minä istuin paikallani ja odotin.
Oliko näin pitkään nukkuminen normaalia?
Mitä, jos hän oli koomassa?
Ei, ei hän ollut. Ei varmasti ollut. Hän oli vain väsynyt ja sekaisin. Kun hän viimein säpsähti ja avasi silmänsä raolleen, hän katseli hetken ympärilleen.
”Missä minä olen?”
Kathy nousi varovasti istumaan sohvalla. Seurasin hänen varovaisia liikkeitään, nainen taisi olla edelleen väsynyt. En vastannut hänen kysymykseensä, en vielä. Kun Kathy sai kohdistettua katseensa minuun, hän henkäisi.
”Will?”
Nyökkäsin.
”Olet minun luonani”, vastasin naisen kysymykseen. ”Nukuit täällä yön yli.”
Kathy siristi silmiään ja katseli edelleen ympärilleen. Jatkoin.
”Et taida muistaa mitään eilisillasta?”
”Vähän”, Kathy mutisi. ”Riittävän vähän.”
Noustuaan ylös Kathy tuijotteli itsepintaisesti muualle. Hän ei vaikuttanut olevan erityisen ihmeissään tai poissa tolaltaan. Ehkä nainen muisti enemmän, kuin antoi ymmärtää.
”Miten voit?” kysyin Kathylta saaden hänet kohauttamaan olkiaan. Ei muuta vastausta, joten kysyin vielä jotain. ”Oletko nälkäinen?”
”Hieman”, Kathy vastasi ja pudisti päätään. ”Mutta ei sinun tarvitse tehdä minulle ruokaa.”
”En minä voi sinua nälissäsikään ulos ajaa”, vastasin. ”Missä asut?”
Kathy ei vastannut. En odottanutkaan hänen tekevän niin. Mitä Kathyn asuinpaikka minulle edes kuului? Nousin ylös ja kävelin keittiöön.
”Tule syömään.”
Jääkaapissa oli ollut Karenin tekemiä vohveleita. Onneksi. En jaksanut kokata.
Kathy nousi sohvalta arasti ja käveli pöydän ääreen. Hän ei kuitenkaan istuutunut alas.
”Miksi?”
Kysymys oli sama kuin eilisiltana. Tällä kertaa vastasin siihen.
”Koska en voinut jättää sinua makaamaan puolipukeissa kadulle”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Koska sinä tarvitset apua.”
Kathy oli vaiti pitkään. Hän laski katseensa lattiaan ja nosti sen vasta puhuessaan pitkän ajan kuluttua.
”Kukaan ei ole koskaan auttanut minua. Ei koskaan. Ei pyyteettömästi.”
Kathy käänsi vartalonsa sivuun, muttei kokonaan. Ehkä hän halusi minun näkevän kyynelet hänen poskillaan, ehkä hän ei vain välittänyt. Ei voinut tietää.
”Ne likaiset äijät auttavat minua sen verran, että saan sen, mikä katukaupassa normaalisti maksaisi satoja dollareita”, Kathy sopersi. ”Mutta ei, ilmaiseksi he eivät sitä tee.”
Naisen ääni hiljeni yhä hauraammaksi kuiskaukseksi. En olisi halunnut kuulla, mitä Kathy sanoi, mutta juuri nyt tiesin naisen kaipaavan kaikkein eniten kuuntelijaa. Siksi päätin kestää kuulemani värisyttävästä inhon tunteesta huolimatta.
”He haluavat, että tienaan itse takaisin omat annokseni”, Kathy kuiskasi. ”He haluavat, että teen töitä. He pukevat minut niin kuin haluavat ja tekevät minulle mitä haluavat. Ja minä kestän sen, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Ja miksi kerron tämän sinulle? Koska sinä olet ainoa ihminen, joka minua on koskaan auttanut vaatimatta vastineeksi seksiä. Ja sinä olet ainoa ihminen, joka minua voi auttaa, niin typerää kuin se onkin kaiken sen jälkeen, miten minä sinua kohtelin.”
Kathy ei sanonut enää mitään, nainen vain itki hiljaa paikoillaan. Sen hiljaisuuden aikana kävelin Kathyn luo pöydän toiselle puolelle.
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta uskoin sen vilpittömän, rohkaisevan halauksen olevan oikein. Siinä ei ollut mitään romanttista, halusin vain auttaa Kathya. Auttaa samalla tavalla kuin silloin, kun olin kampannut tytön perässä juoksevan poliisin.
”Minulla ei ole toivoa”, Kathy sanoi. ”Ei rahaa. Ei edes omaa asuntoa. On vain tieto siitä, että tarvitsen kohta uuden ruiskun, uuden annoksen rakasta ystävääni heroiinia.”
Tunsin palan kurkussani. Kathyn tilanne tuntui pahalta minustakin. Yritin rohkaista naista, vaikken itsekään tiennyt ratkaisua hänen tilanteeseensa.
”Sinulla on toivoa”, sanoin hiljaa. ”Minä… minä autan sinua.”
Lupaus. Annoin sellaisen, vaikken edes tiennyt, miten auttaisin. Kathylla oli oma näkemyksensä asiasta.
Hän kääntyi. Kathyn sirot kädet vaeltelivat rinnallani. Hän tuijotti minua omituinen katse silmissään, se oli kuin sekoitus epätoivoa ja halua.
”Olen kaivannut sinua, Will. Olen kaivannut sitä erästä kertaa kaksin sateessa.”
”Kathy, minä en tarkoittanut --”
En ehtinyt saada lausettani loppuun.
Tiesin, että Kathy oli epätoivoinen, mutta en, että hän oli niin epätoivoinen. Yritin työntää naista pois kevyesti, mutta hän piti otteensa, ja lopulta jouduin käyttämään melko paljon voimaa päästäkseni erilleni Kathysta.
Kun lopulta onnistuin saamaan välillemme etäisyyttä, katsoin Kathya raivoissani. Yritin hillitä ärhäkkyyteni ja sanoa jotain järkevää pettyneen näköiselle Kathylle.
”Lupasin auttaa sinua”, sanoin rauhallisella, mutta kireällä äänellä. ”En rakastaa sinua. Niiden kahden välillä on ero.”
”En minä aikonut --!”
”En minäkään.”
Käännyin. Kathy hipaisi käsivarttani harppoessani hänen ohitseen, muttei edes yrittänyt lähteä perääni.
Päästyäni kylpyhuoneeseen lukitun oven taakse kyyristyin lattialle pitelemään päätäni. Olin vihainen, aivan helvetin vihainen, paitsi Kathylle, myös itselleni. En tiennyt, miten se oli tapahtunut, mutta hyvin ilmeisesti olin onnistunut antamaan täysin väärän signaalin Kathylle siitä, mitä minun ”auttamiseni” tarkoitti. Ehkä se halaus oli liikaa. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa mitään. Ehkä pitäisi vain olla sotkeutumatta tähän ja antaa Kathyn kuolla heroiinin yliannostukseen raiskattuna jossain katuojassa… mitä helvettiä?
Se en ollut minä. Minä en ajatellut näin. Stressi sai tämän aikaan, huoli siitä, että olin onnistunut saamaan palkkatappajat perääni. En minä muuten olisi edes sivunnut noin kamalia ajatuksia.
Kuulin Kathyn askelet oven toisella puolella. Kuulin oven kolahtavan. Oliko Kathy lähtenyt? Ei, ulko-ovesta kuului erilainen ääni. Hän oli mennyt makuuhuoneeseen.
Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. En aikonut lojua koko päivää kylpyhuoneessa siksi, että Kathy oli sekaisin ja oli juuri suudellut minua. Minulla ei ollut syytä tuntea huonoa omaatuntoa, Kathylla oli.
Olin juuri heittänyt syömättä jääneet vohvelit pois ja tiskaamassa lautasta, jolla ne olivat olleet, kun Karen tuli töistä kotiin. Kuulin hänen askelensa takanani.
”Vieläkö hän on täällä?”
Nyökkäsin äkäisesti.
”Lepää kai makuuhuoneessa”, ärähdin kykenemättä peittämään ärtyneisyyttäni. ”Saa luvan lähteä heti, kun herää.”
”Käyn herättämässä hänet.”
En vastannut mitään, vaan annoin Karenin mennä makuuhuoneeseen.
Pesin vielä tiskialtaan karkottaakseni liiat ajatukset mielestäni. Halusin rauhoittua, kyetä ohjaamaan Kathyn ulos talosta täysin rauhallisena. En halunnut tästä sen suurempaa draamaa.
Makuuhuoneen ovi aukesi, kuulin sen naksahtavan. Askelia, jotka pysähtyivät kuin seinään. Ja hiljaisuus, epäilyttävä hiljaisuus, jota kesti aivan liian pitkään.
”Karen?”
Kurtistin kulmiani ja yritin kurkkia makuuhuoneeseen avonaisesta ovesta. Näin vain kaistaleen Karenin kyljestä, en mitään muuta. Nainen oli pysähtynyt makuuhuoneen ovelle.
”Karen, onko kaikki hyvin?”
Ei vastausta. Kävelin naisen perässä makuuhuoneeseen ripein askelin. Pelkäsin. Oliko Kathy tehnyt jotain itselleen?
Ei ollut. Päästyäni ovelle ja kohdattuani Kathyn katseen pysähdyin itsekin.
”Kathy…”
Muuta en sanonut. En kyennyt. Karenkaan ei sanonut mitään, nainen tärisi voimakkaasti pidellessään käsiään ylhäällä Kathyn kädessään pitelemän pistoolin edessä. Minun pistoolini edessä. Hemmetti, enkö ollut lukinnut laatikkoa? En muistanut tehneeni sitä, olin ollut ajatuksissani… voi helvetti!
Kathy hymyili. Kyynelet valuivat valtoimenaan naisen poskilla, mutta hän hymyili silti. Hänen kätensä tärisivät.
”Hei, Will”, tyttö kujersi aurinkoisella äänellä. ”Löysin tämän kivan leikkikalun yöpöytäsi laatikosta… melko varomatonta, etten sanoisi…”
Kathy kallisti päätään. Hänen hymynsä vain leveni.
”Kumman ammun ensin?”
Päässäni raksutti kiivaasti. Kathy oli nuori nainen, Kathy ei mitä todennäköisimmin ollut koskaan käsitellyt asetta. En ollut tähän mennessä kuullut varmistimen naksahtavan, Kathy ei osaisi poistaa sitä. Hän ei osaisi ampua. Siihen ajatukseen minä ainakin luottaisin.
Ehdin ottaa kaksi askelta eteenpäin Karenin ohi, kun Kathy liikautti hiukan sormiaan ja pistooli naksahti.
Pysähdyin. Varmistin oli pois päältä. Kathy virnuili edelleen. Hän osoitti nyt aseella selkeään kohteeseen – Kareniin.
”Ei niin nopeasti”, tyttö sanoi hiljaa, ”ei ollenkaan niin nopeasti, tai ammun tytöltäsi aivot pihalle. Luuletko sinä, ettei tyypeillä, jotka järjestävät minulle heroiinia ja käyttävät minua toistuvasti hyväkseen, ole aseita? Luuletko sinä, etten ole koskaan päässyt itse kokeilemaan pistoolia? Typerää, Will, todella typerää.”
En saanut sanaakaan sanottua, en osannut tehdä mitään. Paitsi yhden asian. Sen olisi pakko toimia.
Kohotin vapisevan käteni hitaasti ylös, mahdollisimman rauhalliseen tahtiin, ettei Kathy kuvittelisi minun uhkaavan häntä. Puhuin. Puhumalla tästä olisi pakko selvitä.
”Anna se minulle.”
Suutani kuivasi. Jatkoin silti, vaikka tunsin puheeni puuroutuvan.
”Anna se minulle, Kathy”, toistin. ”Keneenkään ei tarvitse sattua.”
Kathy naurahti ilottomasti.
”Minuun sattui jo!” nainen kivahti ja puristi pistoolia entistä tiukemmin. ”Sinä satutit minua, Will!”
Kathy hermostui, eikä se ollut hyvä asia. Minun pitäisi korjata sanani. Nopeasti.
”Olet oikeassa!”
Pysyin edelleen paikoillani. Tiesin paniikin näkyvän silmistäni, mutta toivoin, että Kathy uskoisi valheeni silti. Se oli ainoa toivo.
”Olet aivan täysin oikeassa”, toistin tuntien käteni vapisevan entistä pahemmin. ”En ajatellut järkevästi. Siitä on vuosia, Kathy, mutta minä rakastan sinua! Anna se pistooli, niin puhutaan asiat --”
”Valehtelija!” Kathy kirkaisi. ”Valehteleva paskiainen!”
Kathy tähtäsi ensin minuun, sitten Kareniin, sitten takaisin minuun. Hänen koko kehonsa vapisi, kun hän sanoi sen.
”Hyvästi, Will.”
Tajusin, mitä se tarkoitti.
”Kathy, ei!"
Laukaus. Heti perään toinen.
Lopulta hiljaisuus.
***
Irviksen kommentteja:
Hm hm. Osa oli nyt normaalia pidempi, taisi olla 75 kuvaa. Syynä se, että olin suunnitellut melkosen tarkkaan koko osan ja halusin sen alkavan ja päättyvän tietyistä asioista, ja sitten siinä välissä olevat asiat veivätkin odotettua enemmän tilaa. :D
Kysymyksiä pitkästä aikaa:
1. Kuka mahtaa olla se taho, joka käski tappaa Williamin?
2. Mihin mahtoi Kathy suunnata kaksi laukausta?
