Minä en tarvinnut kuin yhden ainoan päivän tunteakseni, miten järkeni rippeet jättivät minut yksin pimeään eristysselliin. Yhden ainoan päivän siihen, etten enää kyennyt ajattelemaan selkeästi. Yhden päivän siihen, että lakkasin syömästä – ja tällä kertaa myös juomasta.
Olin onnistunut pilaamaan kaiken. Minulla oli ollut mahdollisuus. Andrews olisi saattanut saada minut vapaaksi.
Seitsemän viikkoa.
Seitsemän viikkoa ilman ainuttakaan ihmiskontaktia, ilman toivoa pelastumisesta.
Minä tulisin hulluksi.
Minä kuolisin.
En ollut koskaan ollut niin ahdistunut. Olin täysin varma, että alkaisin nähdä harhoja ja kuulla ääniä, kuten Carpenter oli nähnyt ja kuullut.
Seitsemän viikkoa.
Ja tämä oli päivistä ensimmäinen.
’Maksa virheistäsi, idiootti.
Muista, että sotkit asiasi itse.
Mitä isäsikin sanoisi, jos tietäisi?’
Minä huusin. Huusin niin, että eristyssellin kiviseinät vastasivat minulle omalla äänelläni. Huusin niin, että keuhkoihin sattui, tietäen, ettei kukaan silti kuulisi, tai ainakaan välittäisi. Mitä sitten, jos vanki numero 353-2 tulisi hulluksi? Mitä sitten, jos hän menehtyisi nääntymykseen?
Mitä sitten, jos vain katoaisin, haihtuisin pois… lakkaisin olemasta?
***
Ihminen selviää noin kolme päivää ilman vettä.
Ja päivistä toisena jano on niin polttava, että eristyssellin lattialle muodostuva vesilätäkkö alkaa näyttää houkuttelevalta.
Minä vain en juonut.
Mitä sillä olisi ollut väliä? Mitä väliä millään muullakaan olisi ollut? En aikonut elää loppuelämääni vankilassa. Parempi siis kuolla nyt, säästyisin paljolta.
Tuskin edes kiinnitin huomiota ovelta kuuluviin askeliin. Kuulin puhetta, mutta en ymmärtänyt sanoista mitään.
”… ei ole millään tavoin perusteltua estää häntä menemästä omaan oikeudenkäyntiinsä, oli hän eristyksessä tai ei!”
”Teidän päämiehenne riehui ruokailutiloissa puukon kanssa --”
”Se ei ole peruste, on teidän vastuullanne järjestää asianmukainen vartiointi, mikäli pidätte häntä vaarallisena – teillä ei ole valtuuksia vain paiskata miestä eristykseen antamatta hänelle mahdollisuutta osallistua oman elämänsä järjestämiseen!”
Avain kääntyi lukossa, ja eristyssellin ovi aukesi.
Kengät. Jollakulla oli hienot kengät. Pukukengät. Ne eivät kuuluneet vanginvartijan univormuun.
”Victor?”
En vastannut, eihän minua puhuteltu. Ei minulla ollut nimeä, olin vain numero muiden joukossa. 353-2.
Tuntematon, mutta silti jollain tapaa niin tuttu ääni toisti sanansa. ”Victor?”
”Andrews?”
Miehen nimi karkasi huuliltani käheänä kuiskauksena.
Näin silmieni raosta Andrewsin polvistuvan eteeni. Mies tutkaili minua päästä varpaisiin.
”Oletko sinä --?”Andrews aloitti, mutta keskeytin hänet entistäkin hiljaisemmalla ja käheämmällä kuiskauksella.
”Mitä sinä teit?”
Andrews oli häkeltynyt. ”Mitä?”
”Mitä sinä teit?” toistin. ”Kenet sinä tapoit?”
Andrews oli hetken hiljaa ja pudisti sitten päätään.
”En ketään, Victor. Minä en ole tehnyt mitään, en tullut tänne kärsimään rangaistusta mistään. Tulin hakemaan sinut pois. Tuomio kumottiin tänään. Olet vapaa mies.”
Pudistin päätäni heikosti.
”En minä voi lähteä… yli kuusi viikkoa jäljellä. En voi mennä minnekään.”
Andrews katsoi minua jälleen hiljaisuuden vallitessa. Hetken kuluttua mies nousi jaloilleen ja käänsi minulle selkänsä.
”Mitä te olette tehneet hänelle?” Andrews ärähti ovella seisovalle Porterille. ”Hän puhuu aivan sekavia, lisäksi hän vaikuttaa olevan hyvin heikossa kunnossa!”
”Ei se ole meidän vikamme, jos hän päättää kerta toisensa jälkeen hylätä ruokansa ja ryhtyä nälkälakkoon”, Porter vastasi hyytävällä äänellä. ”Jos hän ei juo eikä syö, minkä me olisimme voineet sille tehdä?”
”Oletko koskaan kuullut sairaalahoidosta?!” Andrews korotti ääntään. ”Hänen hyvinvointinsa on teidän vastuullanne!”
”Aikuinen mies vastaa itsestään”, vartija ärisi takaisin. Andrews ei kuitenkaan siihen tyytynyt. Hän kohotti raivosta vapisevan kätensä ylös ja osoitti sormellaan Porteria.
”Sinä et tule selviämään tästä”, Andrews ärisi. ”Teillä on täällä mies, joka tarvitsee välitöntä sairaalahoitoa. Vankilanjohtaja on varmasti hyvin, hyvin kiinnostunut sinun asenteestasi sitä faktaa kohtaan. Sinä tulet menettämään työsi, Porter, sinut tuomitaan vähintäänkin virkavelvollisuuden rikkomisesta ja heitteillejätöstä. Jos et halua, että teen elämästäsi vieläkin ikävämpää, suosittelen hakemaan paikalle sairaanhoitajan ja järjestämään päämiehelleni asianmukaisen hoidon siihen asti, että hän kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja lähtemään kanssani kotiin.”
Porter kuului hymähtävän.
”Sinä et voi todistaa mitään.”
”Enkö?” Andrewsin ääni oli hiljainen, mutta kuulosti sitäkin vaarallisemmalta. ”Oletko aivan varma, ettei todisteeksi riitä yksi vakavasta nestehukasta kärsivä mies ja meidän molempien lausunto sinua vastaan? Haluatko ottaa sen riskin?”
Porter risti kätensä rinnalleen ja katsoi Andrewsia. Pitkän aikaa mies vaikutti siltä, että aikoi sanoa jotain, muttei lopultakaan saanut mitään sanottua. Lopulta hän murahti itsekseen ja siirtyi hieman sivuun ovelta viitaten kädellään kohti käytävää.
”Tuo hänet tänne. Järjestän hänelle paikan sairastuvalta.”
Porterin viimein taipuessa Andrewsin luoman paineen alla en jaksanut tuntea edes voitonriemua.
***
Yksi tippa.
Toinen tippa.
Kolmas tippa.
Tippa per sekunti.
Seurasin pisaroiden putoilemista, kuin se olisi maailman mielenkiintoisin asia.
En ollut vieläkään varma, olinko vain houraillut, vai pitivätkö hatarat muistikuvani paikkansa. Toisaalta olin melko varma, että olin todella tavannut Andrewsin, että mies oli tullut hakemaan minua eristyksestä ja sanonut minun olevan vapaa. Toisaalta en saattanut edes uskoa sitä todeksi. Ei se ei olisi edes voinut olla totta. Vaikka olisinkin nyt vapaa, tuskin olisin sitä kauaa. Päätyisin takaisin tänne Arpinaaman puukotuksesta. Murhayrityksestä.
Ovi avautui, ja neiti Richardson käveli sisään. En tervehtinyt naista, eikä hänkään tervehtinyt minua. Sen sijaan hän tarttui käteeni, tutkaili sitä hetken, nipisti kämmenselkäni ihoa ja ryhtyi sitten irrottamaan kanyylia kädestäni. Naisen ottaessa pöydältä desinfektioaineen ja ryhtyessä puhdistamaan kättäni ovelta kuului äreä ääni.
”Älä vaivaudu, Elizabeth. Hän ei ole enää vankilan vastuulla, puhdistakoon haavansa itse.”
Ääni kuului Terence Porterille. Neiti Richardson laski käteni varovasti alas ja poistui takavasemmalle Porterin astuessa lähemmäs.
”No? Aiotko vain maata siinä?”
Kohotin päätäni hieman, katsoin Porteria silmiin. Mies näytti ärsyyntyneeltä. Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa. En ehtinyt varmistaa sitä kysymyksellä, kun Porter jatkoi.
”Rakas lakimiehesi odottaa sinua toimistossa”, mies tuhahti. ”Sinuna liikkuisin jo, minulla ei ole kärsivällisyyttä loputtomuuksiin saakka.”
Kävellessäni Porterin edellä kohti toimistoa en olisi voinut olla hämmentyneempi. Porter ei maininnut sanallakaan Arpinaaman puukotusta. Hän ei tehnyt mitään vangitakseen minua uudestaan. Sen sijaan hän vaikutti olevan sitä mieltä, että olin nyt vapaa. Mitä oikein oli tekeillä?
Sisällä toimistossa Andrews istui tuolilla ja kohotti katseensa, kun ovi avautui ja astuimme Porterin kanssa sisään. Katsoin miestä kysyvästi, mutta Andrews käänsi katseensa Porteriin.
”Oletan, että kaikki on selvää?”
Porter oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
”Mikäli kaikki on selvää teidän puoleltanne.”
Andrews nousi ylös, vilkaisi vielä kerran vartijaan ja katsoi sitten minuun.
”Toin sinulle vaatteet.”
Porter karaisi kurkkuaan.
”Vankila on kyllä säilyttänyt hänen vanhat vaatteensa, joten --”
”Älä viitsi, Porter, hän on laihtunut ainakin viisi kiloa täällä ollessaan”, Andrews totesi pisteliäästi. ”Victor, ole hyvä, miestenhuone on tuolla ja sen nurkassa on vaatepino.”
Vaatteiden vaihtaminen ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä, ja koskaan ennen en ollut tuijottanut peilikuvaani niin häkeltyneenä, kuin nyt. Vasta, kun oranssi haalari makasi sekavana myttynä miestenhuoneen nurkassa ja päälläni oli aivan tavallinen paita, todella tajusin, että pääsisin pois täältä. Pääsisin vihdoin pois. Se oli maailman mahtavin tunne.
”… hänellä oli henkilökohtaisten tavaroidensa joukossa vihkisormus, älä edes harkitse unohtavasi sitä.”
Andrews lateli Porterille ohjeita miehen naputellessa aggressiivisesti kirjoituskonettaan. Jäin Porterin taakse seisomaan ja yritin tavoittaa Andrewsin katseen. Pian mies katsoikin minuun, ja hänen huulilleen piirtyi hymy.
”Lähdetään pian, Victor. Heti, kun herra Porter on palauttanut vihkisormuksesi.”
***
Twinbrookin vankila.
Paikka, jossa vietin elämäni pahimmat kuukaudet.
Tätä paikkaa ei todellakaan tulisi ikävä.
Andrews oli poistuessamme vihjannut jotain siihen suuntaan, että Porteria oli hieman suostuteltu olemaan nostamatta syytettä minua vastaan, kunhan Andrews ei myöskään ilmiantaisi Porteria virkavelvollisuuden rikkomisesta. Kuulemma se, että minulta satuttiin löytämään veitsi, ei muutenkaan olisi ollut riittävä todiste osoittaakseen, että minä puukotin Arpinaamaa, mutta Andrews ei halunnut ottaa enää ainuttakaan riskiä. Hän halusi käyttää kaikki mahdolliset keinot varmistaakseen, etten enää koskaan joutuisi tänne.
Kuulin auton tööttäyksen takaani. Andrews oli ajanut autonsa lähemmäs ja odotti minua.
Käänsin selkäni vankilalle. Tehdessäni sen auringonvalo osui vasempaan nimettömääni, ja vihkisormus vastasi valoon kultaisella hohteellaan.
Olisi aika palata kotiin, Susien luo. Susien, Samanthan ja Williamin luo.
Taivas oli selkeä, vailla ainuttakaan synkkää pilveä.
Sillä sateen jälkeen paistaa aina aurinko.
Aina.
***
Siinä se oli. Koti.
Avain poltteli kädessäni. Epäröin. Epäröin, niin kuin olisin tekemässä jotain väärää.
Sisälle oli silti mentävä.
”Susie?”
Kutsuin naista hiljaa, varovasti. Ei vastausta, ketään ei näkynyt missään.
Yläkerrasta kuului vaimeaa ynähtelyä, jokellusta. Susien pehmeä, tyynnyttelevä ääni vastasi siihen.
Kävelin portaita ylös.
Lastenhuoneen ovi oli jätetty auki. Saatoin kuulla Susien hyssyttelevän jommallekummalle lapsista. Kuljin niin hiljaa, kuin kykenin lastenhuoneen ovelle ja tavoittelin heitä katseellani.
Siinä hän istui, keinutuolissa pieni Samantha sylissään. Huoneen toisella laidalla William tuhisi kehdossaan ja päästi välillä vaimean ynähdyksen. Susie ei vaikuttanut huomaavan minua, nainen taisi olla niin ajatuksissaan, ettei tajunnut, että seisoin aivan hänen lähellään.
Yskäisin varovasti. Susie säpsähti ja käänsi katseensa minuun.
”Victor?”
Huuleni kaartuivat varovaiseen hymyyn Susien henkäistessä nimeni. Susie oli varmasti kuullut uutiset vapautumisestani välittömästi oikeudenkäynnin päätyttyä, mutta oli tainnut silti olla hivenen epäuskoinen. Niin kuin minäkin olin ollut.
”Olen tässä.”
Susie nousi. Täysin vaitonaisena nainen käveli tyhjän kehdon luo. Hän hymyili lapselleen, siveli tytön otsaa hellästi ja laski vauvan kehtoon peitellen pienokaisen huolellisesti. Sen jälkeen nainen kääntyi, katsoi minua hetken ja harppoi sitten luokseni.
Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minua itseään vasten. Vastasin halaukseen epäröimättä enää lainkaan. Nuuhkin hänen hiustensa tuoksua, tunsin hänen lämpönsä kehoani vasten. Pidin hänestä kiinni, kuin olisin pelännyt jonkin vievän hänet minulta.
Ehkä pelkäsinkin.
”Olen kotona taas, rakas. Kotona taas.”
”Kotona teidän luonanne.”
Aurinko alkoi painua mailleen ja värjätä sinistä taivasta punaisen ja kullan sävyihin.
Jollekin se oli vain päätös yhdelle aurinkoiselle päivälle muiden joukossa.
Minulle se kertoi sen, että vaikka aurinko laskikin nyt, se nousisi jälleen huomenna.
Sillä eihän pimeyskään voisi kestää ikuisesti?
Eihän?
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli hivenen lyhyempi, kuvia oli vajaa 40. Olikohan 34 tai jotain. Tästä meinasi aluksi tulla ekstrapitkä, mutta koska näin isoja asioita tapahtui, ajattelin, että parempi pitää tämä lyhyenä.
Tän osan kirjoittamisesta tykkäsin hirveästi! :) Jotenkin tuo mielipuolisen sekava Victor tuossa alussa vs. osan tasapainoisempi loppu... äää, mä vaan tykkäsin tehdä tätä.
Andrews oli kuin olikin sitten hoitanut asiat, ja Victor on nyt vapaa mies!
Kysymyksiä, pakko ei ole vastata:
1. Susien tuntemuksiin ei vielä erityisemmin päästy sisälle. Miten luulette naisen lopulta suhtautuvan Victorin paluuseen?
2. Miten Jeremyn mahtoi käydä?
3. Ensi osassa kuullaan myös hieman järjestöstä. Miten luulette, että järjestöllä ovat asiat sujuneet Victorin poissaolon aikana?
Lastenhuoneen ovi oli jätetty auki. Saatoin kuulla Susien hyssyttelevän jommallekummalle lapsista. Kuljin niin hiljaa, kuin kykenin lastenhuoneen ovelle ja tavoittelin heitä katseellani.
Siinä hän istui, keinutuolissa pieni Samantha sylissään. Huoneen toisella laidalla William tuhisi kehdossaan ja päästi välillä vaimean ynähdyksen. Susie ei vaikuttanut huomaavan minua, nainen taisi olla niin ajatuksissaan, ettei tajunnut, että seisoin aivan hänen lähellään.
Yskäisin varovasti. Susie säpsähti ja käänsi katseensa minuun.
”Victor?”
Huuleni kaartuivat varovaiseen hymyyn Susien henkäistessä nimeni. Susie oli varmasti kuullut uutiset vapautumisestani välittömästi oikeudenkäynnin päätyttyä, mutta oli tainnut silti olla hivenen epäuskoinen. Niin kuin minäkin olin ollut.
”Olen tässä.”
Susie nousi. Täysin vaitonaisena nainen käveli tyhjän kehdon luo. Hän hymyili lapselleen, siveli tytön otsaa hellästi ja laski vauvan kehtoon peitellen pienokaisen huolellisesti. Sen jälkeen nainen kääntyi, katsoi minua hetken ja harppoi sitten luokseni.
Hän kietoi kätensä ympärilleni ja veti minua itseään vasten. Vastasin halaukseen epäröimättä enää lainkaan. Nuuhkin hänen hiustensa tuoksua, tunsin hänen lämpönsä kehoani vasten. Pidin hänestä kiinni, kuin olisin pelännyt jonkin vievän hänet minulta.
Ehkä pelkäsinkin.
”Olen kotona taas, rakas. Kotona taas.”
”Kotona teidän luonanne.”
Aurinko alkoi painua mailleen ja värjätä sinistä taivasta punaisen ja kullan sävyihin.
Jollekin se oli vain päätös yhdelle aurinkoiselle päivälle muiden joukossa.
Minulle se kertoi sen, että vaikka aurinko laskikin nyt, se nousisi jälleen huomenna.
Sillä eihän pimeyskään voisi kestää ikuisesti?
Eihän?
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli hivenen lyhyempi, kuvia oli vajaa 40. Olikohan 34 tai jotain. Tästä meinasi aluksi tulla ekstrapitkä, mutta koska näin isoja asioita tapahtui, ajattelin, että parempi pitää tämä lyhyenä.
Tän osan kirjoittamisesta tykkäsin hirveästi! :) Jotenkin tuo mielipuolisen sekava Victor tuossa alussa vs. osan tasapainoisempi loppu... äää, mä vaan tykkäsin tehdä tätä.
Andrews oli kuin olikin sitten hoitanut asiat, ja Victor on nyt vapaa mies!
Kysymyksiä, pakko ei ole vastata:
1. Susien tuntemuksiin ei vielä erityisemmin päästy sisälle. Miten luulette naisen lopulta suhtautuvan Victorin paluuseen?
2. Miten Jeremyn mahtoi käydä?
3. Ensi osassa kuullaan myös hieman järjestöstä. Miten luulette, että järjestöllä ovat asiat sujuneet Victorin poissaolon aikana?
