Joskus ihminen ei tarvitse sanoja kertoakseen tunteistaan. Joskus ei tarvittu kuin yksi kosketus, yksi hyväily, yksi osoitus siitä, että toinen oli siinä.
Yksi katse. Kahden silmäparin kohtaaminen, iiristen tuike kynttilänvalossa. Silmänräpäys. Lämmin henkäys toisen poskella.
”En enää koskaan lähde luotasi.”
Ei vastausta. Hiljaisuus. Ehkä hän ei puhunut, koska sanoja ei tarvittu.
”En hylkää sinua ikinä. En anna minkään tulla väliimme.”
”Minä kaipasin sinua, Susie. Kaipasin niin paljon, että ne yksinäiset yöt olivat tehdä minut hulluksi… mutta nyt olen tässä, enkä aio enää mennä minnekään.”
Täysin ilmeetön, sitä hän oli. Ehkä jopa surullinen? Pettynyt?
”Susie?”
Miksen nähnyt rakkautta hänen silmissään?
”Susie, onko kaikki hyvin?”
”Rakas?”
”Mitä?”
”Mikä sinun on?”
Hän nousi nopealla liikkeellä, niin nopealla, ettei käteni ehtinyt reagoida. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta ote jäi kevyeksi sormien hipaisuksi.
Susie huokaisi. Nainen jäi seisomaan vähän matkan päähän minusta selin minuun. Naisen puhuessa hänen äänensä oli hauras, surullinen.
”Tajuatko sinä, mitä sinun paluusi merkitsee?”
Hetken tuijotin naista hämilläni. Lopulta nousin ylös ja kävelin hänen luokseen.
Kurkkuani kuristi. Yritin silti saada sanoja ulos suustani. Tärkeintä oli nyt puhua.
”Se merkitsee sitä, että me voimme elää vihdoinkin yhdessä”, kuiskasin Susielle ja hipaisin hänen niskaansa. ”Me voimme viimein olla perhe. Sinä, minä, William ja Samantha. Me voimme --”
”Älä viitsi, Victor.” Susien ääni oli tukahtunut. ”Älä viitsi puhua kauniisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin kaikki olisi kunnossa. Kuin sinun vapautumisesi olisi kaikkien kannalta vain hyvä asia.”
Susien lakattua puhumasta laskin käteni hitaasti hänen harteiltaan. Kävelin kauemmas naisesta pudistellen päätäni itsekseni.
”Se johtuu Jeremystä, niinhän?”
”Kenestä muustakaan?”
Huokaisin, pudistin jälleen päätäni. Tämä ei voinut mennä näin. Ei vain voinut. Vieläkö se sekopää sotki ihmisten asioita, vieläpä olematta itse paikalla?
”Sinä olet kohtuuton, Susie.”
”Kohtuuton?!”
Käännähdin ympäri vain kohdatakseni Susien vihaisen katseen.
”Sinun mielestäsi minä olen kohtuuton?!” Susie huusi minulle. ”Kukahan se oli, joka passitti veljeni vankilaan?!”
”Jeremy itse sotki asiansa, minä en langettanut hänelle viiden vuoden tuomiota väärän valan vannomisesta ja todistajan lahjomisesta!”
”Sinä kuitenkin annoit Andrewsin antaa hänet ilmi, sinä tiesit, miten siinä käy! Miettisit vähän, miltä minusta tuntuu se, että ensin veljeni joutuu sinun takiasi kiven sisään ja sitten tulet vielä syyttämään minua kohtuuttomuudesta!”
”Minusta on melko kohtuutonta olettaa, että olisin jäänyt siihen rotankoloon loppuelämäkseni vain siksi, että sinun veljesi on mielenvikainen kusipää!”
Susie harppasi lähemmäs. Nainen kohotti oikean kätensä ja läimäisi minua poskelle. Se teki kipeää, mutta en inahtanutkaan. Susie sen sijaan puhui, tai pikemminkin kiljui.
”Älä enää koskaan kutsu veljeäni tuollaisilla nimityk-- päästä irti!”
Susie rimpuili hetken. Kiristäessäni otettani naisen ranteista hän kuitenkin jäi paikoilleen seisomaan eikä tehnyt elettäkään vastustellakseen. Hän oli täysin hiljaa, ja minä käytin hiljaisuutta hyväkseni.
”Sinä et tiedä, mitä minä jouduin siinä paikassa kestämään”, sihahdin Susielle suupielet raivosta jännittyneinä. ”Sinä et tiedä, millaista siellä on. Minä en tule koskaan antamaan veljellesi anteeksi sitä, että hän oli valmis jättämään minut sinne istumaan elinkautista. Viisi vuotta on vielä pientä, rakkaani, hyvin pientä, ja viiden vuoden päästä toivon, että kultainen veljesi on saanut niin kunnolla turpaansa, että on tullut viimein järkiinsä.”
Hän tuijotti minua silmät laajenneina, hartiat vapisten. Tajusin puristavani naisen ranteita lujaa, aivan liian lujaa. Ennen kuin ehdin reagoida asiaan, Susie puhui kuiskaten.
”Päästä irti, Victor… ole kiltti, sinä satutat minua.”
Hetken ajan vain seisoin paikoillani tekemättä mitään. En löysännyt otettani, en toisaalta kiristänytkään sitä. Viimein päästin naisen vapaaksi.
Välittömästi tuntiessaan otteeni kirpoavan Susie käännähti kohti lastenhuonetta. Vasta nyt tajusin kummankin vauvan itkevän. Tiesin, että lapsia oli mentävä rauhoittelemaan, mutta en halunnut päästää Susieta lastenhuoneeseen siinä tilassa – en nyt, kun näin kyynelten alkavan valua hänen poskillaan, kun hänen kasvoiltaan paistoivat säikähdys ja suru.
”Susie, odota!” huusin ja yritin pysäyttää naisen siinä onnistumatta.
”Älä koske minuun!” Susie vastasi, riuhtaisi kätensä irti otteestani ja paiskasi lastenhuoneen oven kiinni perässään.
Lastenhuoneen oven takaa kuului hiljaista hyräilyä. Satunnaisia sanoja sieltä täältä, lempeitä säkeitä rauhoittamaan lapsia ja heidän äitiään. Hetken harkitsin meneväni Susien perässä lasten luo, mutten lopultakaan tehnyt sitä.
Mitä hyötyä siitä olisi ollut?
Kuullessani lasteni itkun vaimenevan Susien ääni kantoi entistä paremmin lastenhuoneen ulkopuolelle. Hiljaisessa talossa ei enää kuulunut laulua, ei kauniita sanoja, ei osoituksia rakkaudesta. Vain nyyhkettä, katkeraa, surullista nyyhkettä, joka kertoi yksinomaan siitä, ettei mikään enää ollut, kuten ennen.
***
Susie oli nukkunut yönsä kaksosten huoneessa. Aamulla naisen tullessa lastenhuoneesta alakertaan hän otti mitään sanomatta kirjan ja ryhtyi lukemaan sitä. Minä puolestani join kahvia ja yritin keksiä jotain sanottavaa siinä onnistumatta.
Emme puhuneet. Emme vilkaisseetkaan toisiimme. Ei anteeksipyyntöä kummankaan suusta, ei halausta, ei katsekontaktia. Ei mitään.
Ovikellon soidessa Susie nousi avaamaan. Minä jatkoin kahvini juomista, kunnes kuulin Susien mainitsevan tutun nimen.
”Hei, Thomas.”
”Huomenta.”
Laskin kahvikuppini pöydälle ja nousin ylös vastaanottaakseni vieraan.
Susie käveli suoraan yläkertaan jättäen minut ja Andrewsin kahden. Andrews katsoi hetken Susien perään, vilkaisi sitten minuun ja jälleen suuntaan, johon Susie oli kadonnut.
”Aamuväsymystä?”
”Niinkin voisi sanoa”, murahdin miehelle ja viittasin hänet istumaan istuutuen samalla itsekin.
”Otatko kahvia?”
”Ei kiitos, Victor, en tullut tänne sitä varten.”
Huokaisin, laskin katseeni kahvikuppiini. ”Tiedetään, pitäisi palata töihin”, mutisin Andrewsille. ”Juuri nyt kaipaisin vain pari päivää asioiden järjestämiseen. Lupaan kyllä ryhtyä töihin järjestön kanssa heti, kun --”
”Siitä minun pitikin puhua. Järjestöstä nimittäin.”
Kohotin katseeni kahvistani. Andrewsin äänensävy ei luvannut hyvää.
”Mikä on pielessä?”
Andrews katsoi minua silmiin. Jos jotain tässä miehessä arvostin, niin sitä, ettei hän huonoja uutisiakaan tuodessaan vältellyt katsekontaktia.
”Ennen, kuin sanon asioita suoraan, haluan sinun ymmärtävän jotain”, Andrews aloitti. ”Nimittäin sen, miten paljon lauma ihmisiä, jotka sotivat kaikkia mahdollisia yhteiskunnan normeja vastaan, tarvitsee koossa pysyäkseen vahvaa johtajaa. Jos johtajalle käy huonosti, kukaan ei luota enää keneenkään. Se nähtiin jo silloin, kun isäsi menehtyi.”
”Puhu suoraan, Andrews”, ärähdin hammasta purren. ”Järjestöä ei enää ole, vai mitä?”
”Victor, jos johtaja joutuu vankilaan, väistämätön ajatus on, että kuka tahansa muukin --”
”Minä jätin järjestön sinun vastuullesi”, keskeytin Andrewsin puheen äkäisesti. ”Minä käskin sinua huolehtimaan siitä.”
Andrews huokaisi. Epätoivon eleestä huolimatta katsoin häntä tiukasti ja odotin miehen jatkavan.
”Sinä et ymmärrä”, Andrews totesi päätään pudistellen. ”Järjestön rippeiden koossa pitäminen oli yhtä helppoa, kuin olisi yrittänyt pidellä savua käsissään. He käänsivät selkänsä minulle yksitellen, lopulta joukolla. En voinut mitään.”
”Olisit ampunut heidät.”
”Älä ole naiivi, sillä tavoin olisin vain kerännyt kapinahenkeä ja lopulta joku olisi ampunut minut.”
”Kokeilemisen arvoista, vai mitä?”
Andrews oli hetken hiljaa. Ollen täysin ilmeetön ja eleetön mies nousi hitaasti seisomaan.
Katse, jonka Andrews minuun loi, sai kylmät väreet hiipimään selkäpiitäni pitkin kohti niskaa. Äänestä puhumattakaan.
”Onnittelut vapautumisestasi, Victor.” Andrewsin ilme ei värähtänytkään. ”Toivottavasti nautit siitä.”
Andrews kääntyi. Hän käveli pitkin askelin ovelle ja poistui talosta painaen oven kiinni perässään suorastaan korostetun hiljaa.
Andrewsin suljettua oven perässään ja jätettyä minut yksin pöydän ääreen nojasin huokaisten leukani toisen käteni varaan. Kahvi jäähtyi edessäni, ei tehnyt edes mieli juoda sitä.
Andrews oli suuttunut minulle, Susie oli suuttunut minulle, järjestöä ei enää ollut. Mitä vielä?
Ehkä olisi aika yrittää pelastaa se, mitä pelastettavissa oli. Vähintäänkin vaimoni suhteen.
”Saanko minä?”
Susie kääntyi kuullessaan ääneni lastenhuoneen ovelta. Hän katseli minua hetken päästä varpaisiin ottaen sitten tuttipullon pois Williamin suusta. Poikavauva nikotteli kovaäänisiä vastaväitteitä Susien eleelle.
Harpoin lähemmäs Susieta, ja hän antoi lapsen minulle.
”Muista tukea niskaa”, Susie sanoi hiljaa ja siirsi käteni oikeaan asentoon vauvan niskan taakse. Annoin hänen tehdä sen, vaikka olin kyllä osannut jo eilen pidellä lapsiani sylissä.
Hymy hiipi väkisin huulilleni tuntiessani poikani lämmön käsivarsillani. William joi ahnaasti silmät ummistettuina, ja lapsen keskittyessä ruokailuun minulla oli aikaa vain katsella häntä. Katsella ja tuntea sitä maagista ylpeyden tunnetta, jota vain isä saattoi tuntea.
Kun William oli juonut kyllikseen maitoa, Susie otti lapsen takaisin syliinsä ja taputteli Williamin selkää saadakseen vauvan röyhtäisemään.
”Haluatko mennä Samanthan kanssa kävelylle?” Susie kysyi hiljaisella äänellä. ”Tytöllä ei ole vielä nälkä, raitis ilma voisi tehdä ihmeitä.”
Minä suostuin.
Ulkona oli kaunis ilma, ja Samantha selvästi nautti kävelylenkistä. Tyttö jokelteli onnellisena rattaissaan saaden minutkin hymyilemään.
Mutta hymystä huolimatta en voinut olla miettimättä, halusiko Susie minun lähtevän Samanthan kanssa ulos vain päästäkseen minusta eroon. Ajatus oli ehkä hieman lapsellinen, mutta eilisen jälkeen minulla oli syytä olettaa, ettei kaikki ollut minun ja Susien välillä kunnossa.
Samantha jokelsi edelleen, vaikka aurinko selvästi häikäisi lapsen silmiä. Kumarruin laskemaan vaunujen aurinkosuojaa alemmas ja kuiskasin samalla tyttärelleni jotain.
”Minä lupaan, että kaikki järjestyy, Samantha. Isä ja äiti rakastavat toisiaan, eikä mikään muuta sitä.”
”Ei mikään.”
***
Susie luki nykyään paljon. Niinä hetkinä, kun nainen ei tehnyt kotitöitä tai hoitanut lapsia, hän luki. Hänet löysi aina jostain kirjan kanssa. Niin myös tällä kertaa.
”Saako häiritä?”
Susie nosti katseensa kirjastaan ja nyökkäsi vaitonaisena. Kävelin sängyn toiselle puolelle. Hetken epäröin, lopulta kävin Susien viereen makaamaan. Tartuin naisen pitelemään kirjaan hellästi. Susie ei vastustellut, kun vein kirjan häneltä ja laskin sen yöpöydälle.
Vedin Susien lähemmäs itseäni ja tartuin naisen käteen. Susie säpsähti hieman, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään vastustaakseen elettäni. Ei hän tosin myöskään myötäillyt mitenkään.
”Anteeksi.”
Sana tuli suustani ulos käheästi, katkonaisesti. Toistin sen.
”Anteeksi, rakas”, sanoin hiljaa Susielle. ”En olisi saanut huutaa sinulle.”
Hetkeen Susie ei sanonut mitään. Lopulta hän teki jotain uskomatonta – hymyili.
”Ei se mitään, Victor.” Susien ääni oli jälleen hauras, mutta tiesin hänen silti tarkoittavan, mitä sanoi. ”Saat anteeksi.”
Hetken olimme vain siinä hiljaa, sanomatta yhtään mitään. Hetken vain tuijottelimme toisiamme silmiin. Lopulta katkaisin hiljaisuuden.
”Muistatko ne ajat… ne päivät, viikot ja kuukaudet, joina me olimme niin nuoria ja typeriä, että vain välttelimme toisiamme, vaikka olisimme voineet myös rakastaa? Muistatko, miten paljon kyyneliä vaadittiin, ennen kuin kumpikaan meistä uskalsi lopulta myöntää sen?”
”Liiankin hyvin.” Susie pudisteli päätään surullisena. Jatkoin nopeasti, en halunnut Susien pahoittavan mieltään.
”Otin sen puheeksi, koska en halua, että heitämme kaiken sen hukkaan”, kuiskasin naiselle. ”En halua, että me vain hylkäämme polun, jota olemme päässeet jo niin pitkälle. Haluan olla kanssasi aina, Susie. Aina.”
”Victor, minä --”
”Shh.”
”Älä sano sanaakaan.”
Tuntiessani Susien vastaavan sanat vaientavaan suudelmaani en olisi voinut olla onnellisempi.
***
Tuut.
Tuut.
Tuut.
Klik.
”Andrews.”
”Minä täällä. Victor.”
Hiljaisuus.
”Ai.”
Andrews ei sanonut muuta. Hän taisi odottaa minun puhuvan. Vedin syvään henkeä, ennen kuin aloitin.
”Olen pahoillani.” Pyyhkäisin kasvojani kädelläni ja jatkoin. ”Hermostuin turhasta. Ei se ole sinun syysi, että järj… yhtiö hajosi. Ei tietenkään ole.”
”Sinähän jätit yhtiön minun vastuulleni.”
”Niinhän minä sanoin, mutta toisaalta se, mitä minulle tapahtui, tuskin oli omiaan nostattamaan luottamusta johtajia kohtaan.”
Andrews ei sanonut taas hetkeen mitään. Kuulin hänen huokaisevan.
”Olen iloinen, että pystyt viimein käsittelemään asioita niiden vaatimalla järjellä”, mies lopulta totesi.
”Niin minäkin”, vastasin.
Andrews karaisi kurkkuaan, mies puhui nyt vakavammalla äänellä.
”Toimeentulon suhteen meillä ei ole toistaiseksi mitään huolta”, hän kertoi. ”Kuten muistanet, Roaring Heights News on suurimmaksi osaksi yhtiön jäljellejääneen osuuden, toisin sanoen meidän kahden, omistuksessa. Voit siis olla rauhassa sen asian suhteen. Roaring Heights Newsin osakkeet ovat niin rajussa kasvussa, ettei odotettavissa ole minkäänlaisia ongelmia ainakaan lähikuukausina.”
”Loistavaa”, sanoin ja tarkoitin sitä. Oli aikakin kuulla vaihteeksi hyviä uutisia.
”Minun täytyy mennä nyt”, Andrews sanoi. ”Puhutaan paremmalla ajalla, tulen vaikka käymään lähipäivinä.”
”Selvä. Kuulemiin.”
”Kuulemiin.”
Tuskin olin ehtinyt laskea luurin alas, kun puhelin soi uudelleen. Nostin kuulokkeen saman tien ja vastasin.
”De Luca.”
Nyyhkettä. Kovaäänistä parkumista. Naisen nikottelevaa ääntä. Tunnistin äänen.
”Olivie?”
”Onhan Susie kotona?” Olivie nyyhki.
”On, mutta --”
”Anna puhelin hänelle.”
”Mikä on hätänä?”
”Anna nyt se hiton puhelin tyttärelleni!”
Susie tuli paikalle kuullessaan äitinsä nimen. Annoin luurin hänelle, ja Susie vastasi puheluun omalla nimellään. Jäin lähelle seisomaan, mutta en saanut Olivien puheesta selvää, tajusin vain naisen olevan todella järkyttynyt ja itkevän koko puhelun ajan. Susie ei sanonut puhelun aikana lähestulkoon mitään, mutta näin hänen kalpenevan hetki hetkeltä yhä enemmän.
Mitä oikein oli tapahtunut?
Susien laskettua luurin alas nainen jäi tuijottamaan puhelinta kuin kivettyneenä. Katsoin häntä hämilläni ja katkaisin lopulta hiljaisuuden.
”Mikä Oliviella --”
Kysymykseni keskeytyi Susien parkaisuun. Nainen valahti polvilleen lattialle ja alkoi itkeä hysteerisesti. Laskeuduin itsekin hänen tasolleen ja kohotin molemmat käteni hipoakseni naisen kasvoja.
”Susie… mikä hätänä?” sopersin hiljaa. Susie oli todella poissa tolaltaan.
”Isä”, Susie sai vinkaistua itkunsa lomasta.
”Mitä Steven… mitä Jackista?”
Susien itku vain yltyi, nainen liki huusi suoraa huutoa.
”Isä on…” Susie aloitti, nyyhkäisi ja jatkoi taas. ”Isä on kuollut.”
En ollut uskoa korviani. En tiennyt, mitä sanoa Susielle. Oliko tämä jotain sairasta pilaa? Tuskin. Sain suustani ulos yhden ainoan kysymyksen.
”Miten… miten se tapahtui?”
”Mitä se sinua kiinnostaa!”
Susie nousi jaloilleen, ja minä tein samoin. Yritin kietoa käteni naisen ympärille, mutta hän työnsi minut kauemmas.
”Jos Jeremy ei olisi parhaillaan vankilassa, hän olisi voinut pelastaa isäni!” Susie kiljui huitoen käsillään ilmaa. ”Jos sinä et olisi passittanut häntä kiven sisään, hän olisi ehkä saattanut olla siellä... tajunnut jotain.. haistanut palaneen käryä, ehtinyt sammuttaa tulen, jotain! Sinun takiasi isäni on kuollut, Victor – sinun takiasi minulla ei pian ole enää ketään!”
”Susie, rauhoitu.”
”Minulla ei ole pienintäkään syytä rauhoittua! Kaikkein eniten tällä hetkellä kadun sitä, että koskaan, että milloinkaan rakastuin sinuun, Victor de Luca! Kaikkein eniten!”
Tuijotin Susieta epäuskoisena. Näin kyynelten valuvan naisen kasvoilla valtoimenaan, mutta sillä hetkellä tunsin häntä kohtaan kaikkea muuta, kuin myötätuntoa.
”Sinä et voi olla tosissasi.”
Susie ei vastannut. Toistin sanani.
”Et voi olla tosissasi, Susie”, ärähdin naiselle. ”Sinä et voi tosissasi syyttää minua siitä, että isäsi talo syttyi syystä tai toisesta tuleen.”
”Minä syytän sinua siitä, että henkilö, joka olisi voinut estää sen, istuu vankilassa.”
”Minä sanon nyt sadannen kerran; Jeremy sotki asiansa ihan itse!”
”Ole hiljaa!”
”Sinä et käske minua olemaan hiljaa omassa talossani!”
”Sinun talossasi”, Susie toisti. ”Sinunpa hyvinkin, Victor! Milloin kyse on viimeksi ollut mistään muusta, kuin sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi?!”
”Viimeksi äsken, kun sinä istuit lattialla parkumassa!”
”Ja minullako ei ole oikeutta parkua isäni kuolemaa?! Vain sinulla on oikeus tehdä täällä mitään, onhan tämä sinun talosi! Sopiihan, että pakkaan tavarani heti?!”
”Sinä et ole menossa minnekään!”
”Yritäkin estää minua!”
Nyrkkiin puristuneet kädet.
Silmänräpäys, jonka aikana kohotin käteni.
Ja toinen silmänräpäys, jonka aikana laskin sen takaisin alas.
”En estä.”
Pudistin päätäni hiljaa. ”En estä, mutta toivon, ettet myöskään mene.”
”Hyvä. En mene."
Susien kävellessä yläkertaan lasten luo toivoin vain yhtä asiaa.
Että olisin voinut palata ajassa taaksepäin.
Aikaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin.
Se ei vain ollut enää mahdollista.
***
Minua ei oltu kutsuttu hautajaisiin. Se oli tietenkin loogista, eihän yksikään Stevenson halunnut nähdä minua siellä. Lisäksi Samanthalle ja Williamille tarvittiin lastenvahti, joten minä olin se, joka jäi kotiin.
Lasten takia yritin olla pirteä ja iloinen, vaikka sisimmässäni olin sekä surullinen että raivoissani. Miten Susie saattoi syyttää minua Stevensonin kuolemasta? Se oli ollut tulipalo, onnettomuus, eikä kukaan voinut sille mitään. Ja miten minä olin saattanut käyttäytyä, kuten olin käyttäytynyt? Ja mitä minä voisin tehdä saadakseni Susien puhumaan, katkaistakseni jo päiväkausia kestäneen hiljaisuuden välillämme?
En sanonut sitä ääneen Samanthalle, mutta mielessäni mietin, että saattaisin joutua rikkomaan lapselleni antamani lupauksen. Tässä talossa ei enää tunnettu sanaa ”rakkaus”. Jokin oli muuttunut, pysyvästi. Enkä tiennyt, voiko sitä muutosta enää mitenkään korjata.
Ovikello soi. En jaksanut mennä avaamaan. Se tosin soi vaativasti toisen kerran ja kolmannenkin. Huokaisin. Oliko Susie unohtanut avaimet kotiin?
”Kohta!” huusin ovelle ja hyssyttelin Samanthaa, joka oli säikähtänyt tavallista voimakkaampaa äänensävyäni. Saatuani tytön rauhoittumaan laskin hänet takaisin kehtoon.
Kiivetessäni portaita alas ovikello soi jälleen, nyt entistäkin aggressiivisemmin. Tulija ei ollut Susie, hän ei pahoinpitelisi ovikelloa noin kiivaasti. Menin silti avaamaan.
”Mitä asi--”
Vaikenin nähdessäni tulijan. Jähmetyin täysin paikoilleni hänen kohottaessaan toisen kätensä.
Pistoolin piippu osoitti suoraan rintaani. En kyennyt toimimaan, en edes nostamaan käsiäni ylös antautumisen merkiksi. Henkeni ei kulkenut.
Tämä ei voinut olla todellista, ei vain voinut. Tämä oli sula mahdottomuus.
”Pitkästä aikaa, de Luca.” Nathan Danielsin huulille piirtyi hymy. ”Kutsuhan minut peremmälle. Meillä on paljon kuulumisia vaihdettavana.”
***
Irviksen kommentteja:
Daniels is back! <3
Ei, tästä tarinasta ei tule yliluonnollista, Daniels ei ole liikkeellä zombina/haamuna/minään muunakaan rajantakaisena olentona, vaan ilmielävänä. Tähän saamme selityksen ensi osassa.
Saavatkohan Susie ja Victor välejään selvitettyä?
Entä mitä Daniels aikoo?
Miten Susie selviää isänsä kuolemasta?
Käsi ylös ne, jotka luuli, että Victor lyö Susieta!
Toinen käsi ylös ne, jotka toivoivat sitä...
”Saanko minä?”
Susie kääntyi kuullessaan ääneni lastenhuoneen ovelta. Hän katseli minua hetken päästä varpaisiin ottaen sitten tuttipullon pois Williamin suusta. Poikavauva nikotteli kovaäänisiä vastaväitteitä Susien eleelle.
Harpoin lähemmäs Susieta, ja hän antoi lapsen minulle.
”Muista tukea niskaa”, Susie sanoi hiljaa ja siirsi käteni oikeaan asentoon vauvan niskan taakse. Annoin hänen tehdä sen, vaikka olin kyllä osannut jo eilen pidellä lapsiani sylissä.
Hymy hiipi väkisin huulilleni tuntiessani poikani lämmön käsivarsillani. William joi ahnaasti silmät ummistettuina, ja lapsen keskittyessä ruokailuun minulla oli aikaa vain katsella häntä. Katsella ja tuntea sitä maagista ylpeyden tunnetta, jota vain isä saattoi tuntea.
Kun William oli juonut kyllikseen maitoa, Susie otti lapsen takaisin syliinsä ja taputteli Williamin selkää saadakseen vauvan röyhtäisemään.
”Haluatko mennä Samanthan kanssa kävelylle?” Susie kysyi hiljaisella äänellä. ”Tytöllä ei ole vielä nälkä, raitis ilma voisi tehdä ihmeitä.”
Minä suostuin.
Ulkona oli kaunis ilma, ja Samantha selvästi nautti kävelylenkistä. Tyttö jokelteli onnellisena rattaissaan saaden minutkin hymyilemään.
Mutta hymystä huolimatta en voinut olla miettimättä, halusiko Susie minun lähtevän Samanthan kanssa ulos vain päästäkseen minusta eroon. Ajatus oli ehkä hieman lapsellinen, mutta eilisen jälkeen minulla oli syytä olettaa, ettei kaikki ollut minun ja Susien välillä kunnossa.
Samantha jokelsi edelleen, vaikka aurinko selvästi häikäisi lapsen silmiä. Kumarruin laskemaan vaunujen aurinkosuojaa alemmas ja kuiskasin samalla tyttärelleni jotain.
”Minä lupaan, että kaikki järjestyy, Samantha. Isä ja äiti rakastavat toisiaan, eikä mikään muuta sitä.”
”Ei mikään.”
***
Susie luki nykyään paljon. Niinä hetkinä, kun nainen ei tehnyt kotitöitä tai hoitanut lapsia, hän luki. Hänet löysi aina jostain kirjan kanssa. Niin myös tällä kertaa.
”Saako häiritä?”
Susie nosti katseensa kirjastaan ja nyökkäsi vaitonaisena. Kävelin sängyn toiselle puolelle. Hetken epäröin, lopulta kävin Susien viereen makaamaan. Tartuin naisen pitelemään kirjaan hellästi. Susie ei vastustellut, kun vein kirjan häneltä ja laskin sen yöpöydälle.
Vedin Susien lähemmäs itseäni ja tartuin naisen käteen. Susie säpsähti hieman, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään vastustaakseen elettäni. Ei hän tosin myöskään myötäillyt mitenkään.
”Anteeksi.”
Sana tuli suustani ulos käheästi, katkonaisesti. Toistin sen.
”Anteeksi, rakas”, sanoin hiljaa Susielle. ”En olisi saanut huutaa sinulle.”
Hetkeen Susie ei sanonut mitään. Lopulta hän teki jotain uskomatonta – hymyili.
”Ei se mitään, Victor.” Susien ääni oli jälleen hauras, mutta tiesin hänen silti tarkoittavan, mitä sanoi. ”Saat anteeksi.”
Hetken olimme vain siinä hiljaa, sanomatta yhtään mitään. Hetken vain tuijottelimme toisiamme silmiin. Lopulta katkaisin hiljaisuuden.
”Muistatko ne ajat… ne päivät, viikot ja kuukaudet, joina me olimme niin nuoria ja typeriä, että vain välttelimme toisiamme, vaikka olisimme voineet myös rakastaa? Muistatko, miten paljon kyyneliä vaadittiin, ennen kuin kumpikaan meistä uskalsi lopulta myöntää sen?”
”Liiankin hyvin.” Susie pudisteli päätään surullisena. Jatkoin nopeasti, en halunnut Susien pahoittavan mieltään.
”Otin sen puheeksi, koska en halua, että heitämme kaiken sen hukkaan”, kuiskasin naiselle. ”En halua, että me vain hylkäämme polun, jota olemme päässeet jo niin pitkälle. Haluan olla kanssasi aina, Susie. Aina.”
”Victor, minä --”
”Shh.”
”Älä sano sanaakaan.”
Tuntiessani Susien vastaavan sanat vaientavaan suudelmaani en olisi voinut olla onnellisempi.
***
Tuut.
Tuut.
Tuut.
Klik.
”Andrews.”
”Minä täällä. Victor.”
Hiljaisuus.
”Ai.”
Andrews ei sanonut muuta. Hän taisi odottaa minun puhuvan. Vedin syvään henkeä, ennen kuin aloitin.
”Olen pahoillani.” Pyyhkäisin kasvojani kädelläni ja jatkoin. ”Hermostuin turhasta. Ei se ole sinun syysi, että järj… yhtiö hajosi. Ei tietenkään ole.”
”Sinähän jätit yhtiön minun vastuulleni.”
”Niinhän minä sanoin, mutta toisaalta se, mitä minulle tapahtui, tuskin oli omiaan nostattamaan luottamusta johtajia kohtaan.”
Andrews ei sanonut taas hetkeen mitään. Kuulin hänen huokaisevan.
”Olen iloinen, että pystyt viimein käsittelemään asioita niiden vaatimalla järjellä”, mies lopulta totesi.
”Niin minäkin”, vastasin.
Andrews karaisi kurkkuaan, mies puhui nyt vakavammalla äänellä.
”Toimeentulon suhteen meillä ei ole toistaiseksi mitään huolta”, hän kertoi. ”Kuten muistanet, Roaring Heights News on suurimmaksi osaksi yhtiön jäljellejääneen osuuden, toisin sanoen meidän kahden, omistuksessa. Voit siis olla rauhassa sen asian suhteen. Roaring Heights Newsin osakkeet ovat niin rajussa kasvussa, ettei odotettavissa ole minkäänlaisia ongelmia ainakaan lähikuukausina.”
”Loistavaa”, sanoin ja tarkoitin sitä. Oli aikakin kuulla vaihteeksi hyviä uutisia.
”Minun täytyy mennä nyt”, Andrews sanoi. ”Puhutaan paremmalla ajalla, tulen vaikka käymään lähipäivinä.”
”Selvä. Kuulemiin.”
”Kuulemiin.”
Tuskin olin ehtinyt laskea luurin alas, kun puhelin soi uudelleen. Nostin kuulokkeen saman tien ja vastasin.
”De Luca.”
Nyyhkettä. Kovaäänistä parkumista. Naisen nikottelevaa ääntä. Tunnistin äänen.
”Olivie?”
”Onhan Susie kotona?” Olivie nyyhki.
”On, mutta --”
”Anna puhelin hänelle.”
”Mikä on hätänä?”
”Anna nyt se hiton puhelin tyttärelleni!”
Susie tuli paikalle kuullessaan äitinsä nimen. Annoin luurin hänelle, ja Susie vastasi puheluun omalla nimellään. Jäin lähelle seisomaan, mutta en saanut Olivien puheesta selvää, tajusin vain naisen olevan todella järkyttynyt ja itkevän koko puhelun ajan. Susie ei sanonut puhelun aikana lähestulkoon mitään, mutta näin hänen kalpenevan hetki hetkeltä yhä enemmän.
Mitä oikein oli tapahtunut?
Susien laskettua luurin alas nainen jäi tuijottamaan puhelinta kuin kivettyneenä. Katsoin häntä hämilläni ja katkaisin lopulta hiljaisuuden.
”Mikä Oliviella --”
Kysymykseni keskeytyi Susien parkaisuun. Nainen valahti polvilleen lattialle ja alkoi itkeä hysteerisesti. Laskeuduin itsekin hänen tasolleen ja kohotin molemmat käteni hipoakseni naisen kasvoja.
”Susie… mikä hätänä?” sopersin hiljaa. Susie oli todella poissa tolaltaan.
”Isä”, Susie sai vinkaistua itkunsa lomasta.
”Mitä Steven… mitä Jackista?”
Susien itku vain yltyi, nainen liki huusi suoraa huutoa.
”Isä on…” Susie aloitti, nyyhkäisi ja jatkoi taas. ”Isä on kuollut.”
En ollut uskoa korviani. En tiennyt, mitä sanoa Susielle. Oliko tämä jotain sairasta pilaa? Tuskin. Sain suustani ulos yhden ainoan kysymyksen.
”Miten… miten se tapahtui?”
”Mitä se sinua kiinnostaa!”
Susie nousi jaloilleen, ja minä tein samoin. Yritin kietoa käteni naisen ympärille, mutta hän työnsi minut kauemmas.
”Jos Jeremy ei olisi parhaillaan vankilassa, hän olisi voinut pelastaa isäni!” Susie kiljui huitoen käsillään ilmaa. ”Jos sinä et olisi passittanut häntä kiven sisään, hän olisi ehkä saattanut olla siellä... tajunnut jotain.. haistanut palaneen käryä, ehtinyt sammuttaa tulen, jotain! Sinun takiasi isäni on kuollut, Victor – sinun takiasi minulla ei pian ole enää ketään!”
”Susie, rauhoitu.”
”Minulla ei ole pienintäkään syytä rauhoittua! Kaikkein eniten tällä hetkellä kadun sitä, että koskaan, että milloinkaan rakastuin sinuun, Victor de Luca! Kaikkein eniten!”
Tuijotin Susieta epäuskoisena. Näin kyynelten valuvan naisen kasvoilla valtoimenaan, mutta sillä hetkellä tunsin häntä kohtaan kaikkea muuta, kuin myötätuntoa.
”Sinä et voi olla tosissasi.”
Susie ei vastannut. Toistin sanani.
”Et voi olla tosissasi, Susie”, ärähdin naiselle. ”Sinä et voi tosissasi syyttää minua siitä, että isäsi talo syttyi syystä tai toisesta tuleen.”
”Minä syytän sinua siitä, että henkilö, joka olisi voinut estää sen, istuu vankilassa.”
”Minä sanon nyt sadannen kerran; Jeremy sotki asiansa ihan itse!”
”Ole hiljaa!”
”Sinä et käske minua olemaan hiljaa omassa talossani!”
”Sinun talossasi”, Susie toisti. ”Sinunpa hyvinkin, Victor! Milloin kyse on viimeksi ollut mistään muusta, kuin sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi?!”
”Viimeksi äsken, kun sinä istuit lattialla parkumassa!”
”Ja minullako ei ole oikeutta parkua isäni kuolemaa?! Vain sinulla on oikeus tehdä täällä mitään, onhan tämä sinun talosi! Sopiihan, että pakkaan tavarani heti?!”
”Sinä et ole menossa minnekään!”
”Yritäkin estää minua!”
Nyrkkiin puristuneet kädet.
Silmänräpäys, jonka aikana kohotin käteni.
Ja toinen silmänräpäys, jonka aikana laskin sen takaisin alas.
”En estä.”
Pudistin päätäni hiljaa. ”En estä, mutta toivon, ettet myöskään mene.”
”Hyvä. En mene."
Susien kävellessä yläkertaan lasten luo toivoin vain yhtä asiaa.
Että olisin voinut palata ajassa taaksepäin.
Aikaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin.
Se ei vain ollut enää mahdollista.
***
Minua ei oltu kutsuttu hautajaisiin. Se oli tietenkin loogista, eihän yksikään Stevenson halunnut nähdä minua siellä. Lisäksi Samanthalle ja Williamille tarvittiin lastenvahti, joten minä olin se, joka jäi kotiin.
Lasten takia yritin olla pirteä ja iloinen, vaikka sisimmässäni olin sekä surullinen että raivoissani. Miten Susie saattoi syyttää minua Stevensonin kuolemasta? Se oli ollut tulipalo, onnettomuus, eikä kukaan voinut sille mitään. Ja miten minä olin saattanut käyttäytyä, kuten olin käyttäytynyt? Ja mitä minä voisin tehdä saadakseni Susien puhumaan, katkaistakseni jo päiväkausia kestäneen hiljaisuuden välillämme?
En sanonut sitä ääneen Samanthalle, mutta mielessäni mietin, että saattaisin joutua rikkomaan lapselleni antamani lupauksen. Tässä talossa ei enää tunnettu sanaa ”rakkaus”. Jokin oli muuttunut, pysyvästi. Enkä tiennyt, voiko sitä muutosta enää mitenkään korjata.
Ovikello soi. En jaksanut mennä avaamaan. Se tosin soi vaativasti toisen kerran ja kolmannenkin. Huokaisin. Oliko Susie unohtanut avaimet kotiin?
”Kohta!” huusin ovelle ja hyssyttelin Samanthaa, joka oli säikähtänyt tavallista voimakkaampaa äänensävyäni. Saatuani tytön rauhoittumaan laskin hänet takaisin kehtoon.
Kiivetessäni portaita alas ovikello soi jälleen, nyt entistäkin aggressiivisemmin. Tulija ei ollut Susie, hän ei pahoinpitelisi ovikelloa noin kiivaasti. Menin silti avaamaan.
”Mitä asi--”
Vaikenin nähdessäni tulijan. Jähmetyin täysin paikoilleni hänen kohottaessaan toisen kätensä.
Pistoolin piippu osoitti suoraan rintaani. En kyennyt toimimaan, en edes nostamaan käsiäni ylös antautumisen merkiksi. Henkeni ei kulkenut.
Tämä ei voinut olla todellista, ei vain voinut. Tämä oli sula mahdottomuus.
”Pitkästä aikaa, de Luca.” Nathan Danielsin huulille piirtyi hymy. ”Kutsuhan minut peremmälle. Meillä on paljon kuulumisia vaihdettavana.”
***
Irviksen kommentteja:
Daniels is back! <3
Ei, tästä tarinasta ei tule yliluonnollista, Daniels ei ole liikkeellä zombina/haamuna/minään muunakaan rajantakaisena olentona, vaan ilmielävänä. Tähän saamme selityksen ensi osassa.
Saavatkohan Susie ja Victor välejään selvitettyä?
Entä mitä Daniels aikoo?
Miten Susie selviää isänsä kuolemasta?
Käsi ylös ne, jotka luuli, että Victor lyö Susieta!
Toinen käsi ylös ne, jotka toivoivat sitä...
