Taustamusiikkia:
Samantha nukkui. Kuulin tytön rauhallisen hengityksen hiljaisessa huoneessa. Kuulin sängyn natinan hänen kääntäessä kylkeään, kuulin hiljaisen ynähdyksen. Minä vain en nukkunut.
’Miten he saattoivat?’
Kyyneliä ei enää tullut, silmäni olivat kuivat, punaiset ja turvonneet. En voinut uskoa sitä. En sitä, että isä oli kuin olikin elossa, vielä vähemmän sitä, että he eivät olleet kertoneet minulle. Että he kaikki olivat valehdelleet minulle, väittäneet auto-onnettomuuden vieneet Victor de Lucan hengen ollessani vasta vauva. Miten Samantha tiesi? Miksei hän kertonut? Miksi?
Minä vihasin heitä. Vihasin heitä kaikkia niin paljon, että ainoa järkevä ajatus päässäni heitä koskien oli se, etten enää tarvitsisi heitä. En enää koskaan.
***
Kuutta yli kuusi.
Juuri sen verran, että kaikki olivat jo heränneet.
Juuri sen verran, että voisin lähteä kouluun, vaikken ollut sinä yönä nukkunut kuin tunnin verran.
”Ja mihin sinä luulet olevasi matkalla, nuori herra?”
Äidin ääni oli varovaisen tiukka. Niin varovaisen, etten ottanut sitä edes tosissani.
”Kouluun.”
”Koulusi alkaa vasta kahdeksalta”, äiti muistutti. ”Koulubussi hakee sinut puoli kahdeksan. Kello on vasta vähän yli kuusi. Ei sinulla ole mikään kiire, ethän ole syönyt edes aamiaista.”
”Anna pojan olla syömättä, jos niin haluaa”, Adam murahti.
Äiti nousi ylös ja käveli luokseni.
Hän katsoi minuun kulmiensa alta osin surumielisenä, osin vihaisena. Osin taas sen näköisenä, ettei tiennyt, mitä sanoa. Äiti katsoi hetken Adamin hakkaamia kasvojani, muttei sanonut sanaakaan niihin jääneistä ruhjeista. Sen sijaan hän torui minua.
”Et kertonut, mistä sait sen viisi dollaria. Varastitko sen todella?” äiti kysyi vaativalla äänellä.
”Mitä se sinulle kuuluu”, vastasin. Yritin äidin ohi, mutta hän tarttui minua olkapäästä.
”Vastaa, William!”
Vedin syvään henkeä. Pakotin raivon pysymään sisälläni ja tuijotin takaisin äidin silmiin.
”Olisit onnellinen, että edes joku tässä talossa tuo tänne rahaa, eikä vain ryyppää kaikkea”, lausuin hitaasti mulkaisten kohti Adamia. Samaan aikaan, kun Adam nousi ylös ja karjaisi jotain ’helvetin kakarasta’, äiti yritti tarttua minua ranteesta.
”William Lawrence de Luca, nyt pyydät anteeksi--!”
”En!”
Tallasin äidin varpaille, en liian kovaa, mutta tarpeeksi voimakkaasti saadakseni hänet perääntymään ja älähtämään. Kuulin Adamin ärähtävän, mies harppoi lähemmäs, mutta ei ehtinyt saavuttaa minua. Siinä vaiheessa, kun hän oli ehtinyt äitini luo, olin jo avannut oven ja poistunut talosta.
He eivät lähteneet perääni juostessani pihatietä pitkin kohti kaupunkia. He eivät edes avanneet ovea, eivät huutaneet minulle, eivät tehneet mitään.
Enkä minä olisi voinut vähempää välittää, vaikka he olisivatkin tehneet sen.
***
”Yksi, kaksi, kolme, neljä, uudelleen! Yksi, kaksi, kolme neljä…"
Lehtori Young laski tahtia vanhan vinyylisoittimen soittaessa taustamusiikkia voimistelutunnillemme. Oppilaat jumppasivat hikisinä, tekivät kuka mitäkin liikettä – lehtorille ei ollut väliä, miten liikkui, kunhan liikkui.
Liikunta oli suosikkiaineeni, oikeastaan ainoa aine, josta pidin edes jossain määrin. Siitä huolimatta jumppaaminen ei lukeutunut lempiliikuntamuotoihini. Eikä ilmeisesti monen muunkaan, ainakaan siitä purnaamisen määrästä päätellen.
”Miksemme me voi tehdä jotain kunnollista, kuten pelata jalkapalloa?”
”Vaiti, Fred! Jumppaaminen on loistava liikuntamuoto, eikä teillä pitäisi olla mitään sitä vastaan.”
”Koska tunti loppuu?” Elaine valitti laiskalla äänellään.
”Kun minä sanon, että se loppuu”, lehtori Young vastasi äreästi. ”Nyt joka iikka on hiljaa ja jumppaa!”
Koko luokka jatkoi sanomatta sanaakaan vastaan, joskin hiljaista mutinaa kuului vielä sieltä täältä.
”Taasko sait isäpuoleltasi turpaan?”
Tommyn ääni oli mairea pojan kuiskatessa minulle ivallisia sanoja jumpatessaan. Vilkaisin poikaan äreänä, hain katseellani Samanthaa luokkatovereideni joukosta. Pakkoko sisareni oli juoruta kaikki asiat jengilleen? Jopa tällaiset asiat?
”Ei kuulu sinulle.”
Tommy virnisti. ”Tiesithän, että söpöt kasvosi näyttävät aika kauniilta noin? Melkein, kuin olisit meikannut.”
”Turpa kiinni.”
”Oho, oho, kuka puhuu? Ettei vain olisi se isukkinsa pieksemä pikku Willie--”
”Turpa kiinni!”
Koko luokka kääntyi katsomaan meitä hyökätessäni Tommyn kimppuun hampaat irvessä.
Kaadoin Tommyn lattialle. Puristin hänen kaulaansa kaksin käsin saaden pojan haukkomaan henkeään.
”Will!” joku kirkaisi, tajusin sen olevan Samantha.
”Hän ei todellakaan ole minun isukkini”, ärisin Tommylle. ”Älä enää ikinä kutsu häntä siksi, tai tapan sinut…”
”William!” lehtori Young kiljui. ”Heti irti Tommysta!”
Tommy korisi. Kukaan ei tehnyt mitään. Aluksi kukaan ei uskaltanut, kai minä näytin tarpeeksi mielipuolelta. Lopulta ensimmäinen rohkea heistä oli Samantha. Tyttö tarttui käsivarteeni ja alkoi kiskoa.
”Älä koske minuun, helvetin juorukello!”
”Will!”
”Älä koske!”
Toinen käsi tarttui toiseen käsivarteeni. Yhdessä kaksikko onnistui kiskomaan minut irti Tommysta.
Lehtori Young hengitti raskaasti, opettajatar oli raivoissaan.
”Koko seitsentoistavuotisen opettajanurani aikana en ole nähnyt vastaavaa!” lehtori kivahti. ”William de Luca, ole hyvä ja mene rehtorin kansliaan! Saat selittää hänelle itse, mitä tapahtui. Sinä myös, Tommy.”
”Minä en tehnyt --!”
”Riitaan tarvitaan aina kaksi! Minä tulen kanssanne, kunhan tunti on päättynyt. Menkää!”
Harkitsin jo sanovani opettajalle vastaan, mutta en tehnyt sitä. Sen sijaan riuhtaisin itseni irti Samanthan otteesta, käännyin ja marssin kohti pukuhuonetta vastalauseita jupiseva Tommy perässäni.
***
”Siis mitä sinä teit?!”
Rehtori Parker oli vihainen, hyvin vihainen. Kuultuaan ensimmäisenä Tommyn version siitä, miksi me kaksi ilmestyimme kanslian oven taakse, mies oli viskannut tuolinsa sivuun, ponkaissut ylös ja lyönyt kämmenensä pöytään niin, että pöydän päällä lepäävä kirjoituskone rämähti.
En vastannut mitään. En halunnut vastata. Ei kiinnostanut vastata. Parker jatkoi.
”Sinä siis hyökkäsit Tommy Franklinin kimppuun kesken liikuntatunnin ja aloit kuristaa häntä ilman mitään syytä?!” rehtori rähjäsi. ”Uhkasit tappaa hänet?! Mikä sinua vaivaa?!”
En katsonut rehtoriin päin, kieltäydyin antamasta miehelle sitä iloa, että hän olisi tavoittanut katseeni. Istuin mielenosoituksellisesti jalat ja kädet ristittyinä tuijottaen kirjahyllyä. Tommy saisi sanoa ihan mitä tahtoisi. Minulle sillä ei ollut mitään merkitystä.
”Hän on hullu, herra Parker”, Tommy sanoi hiljaa, tiesin pojan vuodattavan krokotiilinkyyneliä. ”Täysin sekaisin päästään.”
”Riittää, Tommy”, Parker ärähti. ”William, mitä sinun mielestäsi liikuntatunnilla tapahtui?”
En vastannut mitään. Annoin Parkerin vetää eleestä omat johtopäätöksensä. Mies oli pitkään hiljaa, hän katsoi minuun kulmat kurtussa. Lopulta hän käänsi katseensa Tommyyn.
”Sinäkö tosiaan vain mainitsit hänen isäpuolensa, ja hän uhkasi tappaa sinut?”
Tommy nyökkäsi. Jälleen pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi Parker osoitti sanansa Tommylle.
”Jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?”, mies pyysi liki lempeällä äänensävyllä. ”Minulla on Williamille pari kysymystä.”
Tommyn poistuttua rehtori otti itselleen tuolin, jolla poika oli istunut, ja istuutui itse sille. Mies risti kätensä ja katsoi minua tutkimattomin silmin. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Kello soi tunnin päättymisen merkiksi, lehtori Young saapuisi pian.
”Mistä olet saanut nuo ruhjeet kasvoihisi?”
Rehtorin kysymys ei tullut yllättäen. Arvasin hänen kysyvän sitä kuitenkin jossain vaiheessa. En sanonut vieläkään mitään huolimatta siitä ikävästä ajatuksesta, että vaikutin mököttävältä pikkupojalta.
Parker huokaisi.
”William, minä odotan. Puhu.”
Ei, hän ei taivuttelisi minua näin helposti. Tämä asia ei kuulunut rehtorille sen enempää, kuin kenellekään muullekaan. Pitäisikin muistuttaa siitä asiasta rakasta siskoani, kunhan näkisin hänet.
Parker ei luovuttanut. Hän esitti suoran kysymyksen.
”Oliko se isäpuolesi?”
”Haista paska.”
”William!” Rehtorin ääni oli pöyristynyt. ”Sinä tiedät, ettet voi puhua minulle noin… mikä sinuun on mennyt? Huolimatta siitä, että olet jälki-istunnossa milloin kokeessa lunttaamisesta, milloin läksyjen kopioinnista, et ole koskaan ennen käynyt kenenkään kimppuun tai sanonut opettajalle noin!”
Tuoli kaatui noustessani ylös. Kuulin rehtorin huutavan nimeäni. En pysähtynyt, eikä hän juossut perääni.
Parempi niin.
***
Koulu oli päättynyt jo aikoja sitten. Aurinkokin alkoi jo laskea ja värjätä Riverview’n pikkukylää kullanhohtoiseksi. Minua ei silti kiinnostanut lähteä kotiin.
Kukaan ei ollut lähtenyt etsimään minua karattuani pari tuntia sitten rehtorin kansliasta. Kukaan ei ollut myöskään huomannut kiipeilytelineen ylemmällä tasolla istuvaa tummaa hahmoa, joka tuijotti tyhjyyteen. Ehkä heitä ei vain kiinnostanut. Ei voinut tietää.
Tiesin, etten ollut koulun pihalla yksin. Olin kuullut heidän äänensä jo jokin aika sitten, he olivat pyörineet pihan toisella laidalla porukassa. Luulin, ettei kukaan heistä ollut tajunnut myös minun olevan siellä. Olin väärässä.
”Hei, Will.”
Elaine kiipesi kiipeilytelineen tikkaita ylös ja tervehti minua iloisesti. Tyttö asettui istumaan toiselle puolelle telinettä ja katsoi minua virnuillen.
”Mokasit sitten rehtorin puhuttelunkin?”
En vastannut mitään.
Virne Elainen kasvoilta katosi, tyttö vakavoitui. Hän vaihtoi puheenaihetta.
”Joko sinulla on ne tupakat?”
Pudistin päätäni. Elaine ei tyytynyt vastaukseen.
”Miksi ei?” tyttö kivahti hermostuneena. Katsoin häntä kulmieni alta ärsyyntyneenä.
”Minulla oli eilisiltana muutakin mietittävää, kuin teidän tupakkanne”, ärähdin vastaukseksi.
”Sinun olisi syytä hankkia ne ja vähän äkkiä, jos haluat saada rahaa!”
”Minä en tarvitse teidän rahojanne!”
Elaine tuijotti minua osin hämillään, osin raivoissaan. Katsoin häntä silmiin puhuessani.
”Kuulit oikein”, sihahdin ja lausuin sanani hitaasti, kuin puhuisin vähäjärkiselle. ”Minä en tarvitse rahaa. En enää.”
Se oli totta. Minä en tarvinnut mitään. Äitini tulisi hyvin ilmeisesti mainiosti toimeen Adamin rahoilla – niillä, joita se juoppo ei tuhlannut alkoholiin. Minulla ei ollut mitään velvollisuutta hankkia hänelle rahaa. Ei kai ollut koskaan ollutkaan.
Elaine katsoi minuun silmiään siristellen. Tyttö näytti loukkaantuneelta.
”Siinä tapauksessa meillä ei ole enää puhuttavaa”, tyttö sihahti. ”Ikinä. Minä olin kanssasi vain siksi, että järjestit minulle ja muille tupakkaa, en mistään muusta syystä, luuseri.”
Elaine lähti. Hän jätti minut yksin kiipeilytelineelle ja harppoi pitkin askelin koulun toiselle puolelle. Tiesin siellä odottavan Tommyn, Eddien ja Trevorin, kenties myös Lisan ja Samanthan.
Elainen sanat eivät olleet tulleet minulle minään yllätyksenä. Kai minä sisimmässäni olin tiennyt, ettei tyttö ollut koskaan rakastanut minua oikeasti. Enkä kai minäkään ollut rakastanut häntä. En tiennyt enää. Joka tapauksessa Elainen sanat satuttivat minua vähemmän, kuin olin odottanut.
Huokaisten pudottauduin alas kiipeilytelineeltä ja lähdin kävelemään poispäin koululta. Tiesin, että Elainen jälkeen tupakkaa tulisivat mankumaan Tommy kumppaneineen. He eivät kuitenkaan tyytyisi Elainen tuomiin uutisiin siitä, etten minä tarvinnut rahaa, enkä sen myötä varastaisi heille tupakkaakaan. He yrittäisivät kaikkensa pyörtääkseen päätökseni. Saamarin nikotiiniriippuvuus.
Illan alkaessa jo hämärtyä kävelin edelleen joenviertä vailla päämäärää, vailla mitään, minkä vuoksi oikeastaan jatkoin matkaa. Halusin vain kävellä, olla yksin, tehdä jotain.
He pyörivät mielessäni koko ajan. Äiti ja Samantha, varsinkin Samantha. Kuinka kauan se ääliö oli tiennyt? Miksi äiti oli kertonut hänelle, muttei minulle? Miksi minun piti asua heidän kanssaan? Miksi minun piti asua Adamin kanssa?
He eivät tarvinneet minua. He eivät välittäneet minusta. He olivat salailleet minulta olennaista tietoa isästäni ja antaneet minun luulla, että hän oli kuollut. Heille ei ollut mitään merkitystä sillä, miltä minusta tuntui – kuinka monta kertaa Adam heitti minut seinään tai kuinka monta nyrkiniskua sain Tommylta, Eddieltä ja Trevorilta vähäisen rahasumman ohella palkkioksi varastettuani heille tupakkaa. Heille tärkeintä olivat ne kulissit, joita he olivat vaivalla rakentaneet. Idylli pikkumökin uusioperheestä, äidistä, joka löysi uuden rakkauden ja lapsista, jotka saivat uuden isän.
Ja paskat.
Minä vihasin heitä. Vihasin kaikkia kolmea sydämeni pohjasta.
Kun päässäni alkoi muodostua suunnitelma, tajusin, että tarvitsisin sittenkin rahaa. Ainakin sen parikymmentä dollaria. Onneksi sekatavarakauppa ei ollut kaukana….
***
”Sinä siis hyökkäsit Tommy Franklinin kimppuun kesken liikuntatunnin ja aloit kuristaa häntä ilman mitään syytä?!” rehtori rähjäsi. ”Uhkasit tappaa hänet?! Mikä sinua vaivaa?!”
En katsonut rehtoriin päin, kieltäydyin antamasta miehelle sitä iloa, että hän olisi tavoittanut katseeni. Istuin mielenosoituksellisesti jalat ja kädet ristittyinä tuijottaen kirjahyllyä. Tommy saisi sanoa ihan mitä tahtoisi. Minulle sillä ei ollut mitään merkitystä.
”Hän on hullu, herra Parker”, Tommy sanoi hiljaa, tiesin pojan vuodattavan krokotiilinkyyneliä. ”Täysin sekaisin päästään.”
”Riittää, Tommy”, Parker ärähti. ”William, mitä sinun mielestäsi liikuntatunnilla tapahtui?”
En vastannut mitään. Annoin Parkerin vetää eleestä omat johtopäätöksensä. Mies oli pitkään hiljaa, hän katsoi minuun kulmat kurtussa. Lopulta hän käänsi katseensa Tommyyn.
”Sinäkö tosiaan vain mainitsit hänen isäpuolensa, ja hän uhkasi tappaa sinut?”
Tommy nyökkäsi. Jälleen pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi Parker osoitti sanansa Tommylle.
”Jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?”, mies pyysi liki lempeällä äänensävyllä. ”Minulla on Williamille pari kysymystä.”
Tommyn poistuttua rehtori otti itselleen tuolin, jolla poika oli istunut, ja istuutui itse sille. Mies risti kätensä ja katsoi minua tutkimattomin silmin. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Kello soi tunnin päättymisen merkiksi, lehtori Young saapuisi pian.
”Mistä olet saanut nuo ruhjeet kasvoihisi?”
Rehtorin kysymys ei tullut yllättäen. Arvasin hänen kysyvän sitä kuitenkin jossain vaiheessa. En sanonut vieläkään mitään huolimatta siitä ikävästä ajatuksesta, että vaikutin mököttävältä pikkupojalta.
Parker huokaisi.
”William, minä odotan. Puhu.”
Ei, hän ei taivuttelisi minua näin helposti. Tämä asia ei kuulunut rehtorille sen enempää, kuin kenellekään muullekaan. Pitäisikin muistuttaa siitä asiasta rakasta siskoani, kunhan näkisin hänet.
Parker ei luovuttanut. Hän esitti suoran kysymyksen.
”Oliko se isäpuolesi?”
”Haista paska.”
”William!” Rehtorin ääni oli pöyristynyt. ”Sinä tiedät, ettet voi puhua minulle noin… mikä sinuun on mennyt? Huolimatta siitä, että olet jälki-istunnossa milloin kokeessa lunttaamisesta, milloin läksyjen kopioinnista, et ole koskaan ennen käynyt kenenkään kimppuun tai sanonut opettajalle noin!”
Tuoli kaatui noustessani ylös. Kuulin rehtorin huutavan nimeäni. En pysähtynyt, eikä hän juossut perääni.
Parempi niin.
***
Koulu oli päättynyt jo aikoja sitten. Aurinkokin alkoi jo laskea ja värjätä Riverview’n pikkukylää kullanhohtoiseksi. Minua ei silti kiinnostanut lähteä kotiin.
Kukaan ei ollut lähtenyt etsimään minua karattuani pari tuntia sitten rehtorin kansliasta. Kukaan ei ollut myöskään huomannut kiipeilytelineen ylemmällä tasolla istuvaa tummaa hahmoa, joka tuijotti tyhjyyteen. Ehkä heitä ei vain kiinnostanut. Ei voinut tietää.
Tiesin, etten ollut koulun pihalla yksin. Olin kuullut heidän äänensä jo jokin aika sitten, he olivat pyörineet pihan toisella laidalla porukassa. Luulin, ettei kukaan heistä ollut tajunnut myös minun olevan siellä. Olin väärässä.
”Hei, Will.”
Elaine kiipesi kiipeilytelineen tikkaita ylös ja tervehti minua iloisesti. Tyttö asettui istumaan toiselle puolelle telinettä ja katsoi minua virnuillen.
”Mokasit sitten rehtorin puhuttelunkin?”
En vastannut mitään.
Virne Elainen kasvoilta katosi, tyttö vakavoitui. Hän vaihtoi puheenaihetta.
”Joko sinulla on ne tupakat?”
Pudistin päätäni. Elaine ei tyytynyt vastaukseen.
”Miksi ei?” tyttö kivahti hermostuneena. Katsoin häntä kulmieni alta ärsyyntyneenä.
”Minulla oli eilisiltana muutakin mietittävää, kuin teidän tupakkanne”, ärähdin vastaukseksi.
”Sinun olisi syytä hankkia ne ja vähän äkkiä, jos haluat saada rahaa!”
”Minä en tarvitse teidän rahojanne!”
Elaine tuijotti minua osin hämillään, osin raivoissaan. Katsoin häntä silmiin puhuessani.
”Kuulit oikein”, sihahdin ja lausuin sanani hitaasti, kuin puhuisin vähäjärkiselle. ”Minä en tarvitse rahaa. En enää.”
Se oli totta. Minä en tarvinnut mitään. Äitini tulisi hyvin ilmeisesti mainiosti toimeen Adamin rahoilla – niillä, joita se juoppo ei tuhlannut alkoholiin. Minulla ei ollut mitään velvollisuutta hankkia hänelle rahaa. Ei kai ollut koskaan ollutkaan.
Elaine katsoi minuun silmiään siristellen. Tyttö näytti loukkaantuneelta.
”Siinä tapauksessa meillä ei ole enää puhuttavaa”, tyttö sihahti. ”Ikinä. Minä olin kanssasi vain siksi, että järjestit minulle ja muille tupakkaa, en mistään muusta syystä, luuseri.”
Elaine lähti. Hän jätti minut yksin kiipeilytelineelle ja harppoi pitkin askelin koulun toiselle puolelle. Tiesin siellä odottavan Tommyn, Eddien ja Trevorin, kenties myös Lisan ja Samanthan.
Elainen sanat eivät olleet tulleet minulle minään yllätyksenä. Kai minä sisimmässäni olin tiennyt, ettei tyttö ollut koskaan rakastanut minua oikeasti. Enkä kai minäkään ollut rakastanut häntä. En tiennyt enää. Joka tapauksessa Elainen sanat satuttivat minua vähemmän, kuin olin odottanut.
Huokaisten pudottauduin alas kiipeilytelineeltä ja lähdin kävelemään poispäin koululta. Tiesin, että Elainen jälkeen tupakkaa tulisivat mankumaan Tommy kumppaneineen. He eivät kuitenkaan tyytyisi Elainen tuomiin uutisiin siitä, etten minä tarvinnut rahaa, enkä sen myötä varastaisi heille tupakkaakaan. He yrittäisivät kaikkensa pyörtääkseen päätökseni. Saamarin nikotiiniriippuvuus.
Illan alkaessa jo hämärtyä kävelin edelleen joenviertä vailla päämäärää, vailla mitään, minkä vuoksi oikeastaan jatkoin matkaa. Halusin vain kävellä, olla yksin, tehdä jotain.
He pyörivät mielessäni koko ajan. Äiti ja Samantha, varsinkin Samantha. Kuinka kauan se ääliö oli tiennyt? Miksi äiti oli kertonut hänelle, muttei minulle? Miksi minun piti asua heidän kanssaan? Miksi minun piti asua Adamin kanssa?
He eivät tarvinneet minua. He eivät välittäneet minusta. He olivat salailleet minulta olennaista tietoa isästäni ja antaneet minun luulla, että hän oli kuollut. Heille ei ollut mitään merkitystä sillä, miltä minusta tuntui – kuinka monta kertaa Adam heitti minut seinään tai kuinka monta nyrkiniskua sain Tommylta, Eddieltä ja Trevorilta vähäisen rahasumman ohella palkkioksi varastettuani heille tupakkaa. Heille tärkeintä olivat ne kulissit, joita he olivat vaivalla rakentaneet. Idylli pikkumökin uusioperheestä, äidistä, joka löysi uuden rakkauden ja lapsista, jotka saivat uuden isän.
Ja paskat.
Minä vihasin heitä. Vihasin kaikkia kolmea sydämeni pohjasta.
Kun päässäni alkoi muodostua suunnitelma, tajusin, että tarvitsisin sittenkin rahaa. Ainakin sen parikymmentä dollaria. Onneksi sekatavarakauppa ei ollut kaukana….
***
”… kyllä vain, herra, tämä lapio on oikein soveltuva puutarhatöihin.”
”En oikein tiedä… varsi näyttää heppoiselta.”
”Takaan, että varsi kestää puutarhatöissänne vähintään kymmenen vuotta. Jos ei, saatte rahanne takaisin.”
Kauppias oli jonkun asiakkaansa kanssa kaupan perällä hieromassa lapiokauppoja. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Turner ei saisi nähdä minua.
En vaivautunut edes hiipimään, Turner vaikutti muutenkin olevan liian kiinnostunut lapioistaan. Kävelin avaria käytäviä pitkin kohti tupakkahyllyä. Montako minun pitikään tuoda? Kahdeksan askia? Jos toisin kymmenen, ehkä saisin hieman enemmän rahaa. Toivottavasti taskuni riittäisivät…
… siis mikäli saisin ylipäätään mitään varastettua.
Tupakkahyllyä ei nimittäin ollut enää. Sen paikalla oli vain pari sementtisäkkiä. Vilkuilin ympärilleni, mihin Turner oli piilottanut savukkeet?
”Sääli, etteivät lapioni miellyttäneet, mutta tulkaa toki toistekin!”
”Varmasti tulen.”
Kaupan ovi kolahti. Kuulin Turnerin askelet. Hän lähestyi. Vilkuilin ympärilleni pelästyneenä, olisi pakko löytää piilopaikka…
Katseeni osui vieressäni olevaan oveen. Se johtaisi mitä luultavimmin jonkinlaiseen varastoon. Ehkä… ei hemmetti, en ehtisi sinne, olisi piilouduttava muualle!
Peräännyin, hiivin viereisen myyntihyllyn taakse. Tajusin olevani juuri väärällä puolella kauppaa ulko-oveen nähden. Ajatukset kiersivät päässäni kiivaasti, yritin keksiä pakokeinon. Ainoa vaihtoehto olisi odottaa, että kauppias olisi kauempana ovesta ja hiipiä sitten hyllyjen viertä ulos.
Näin hänet. Hän käveli tyynen rauhallisesti kohti ovea, josta olin harkinnut pakenevani itse hetki sitten. Kauppias avasi oven avaimella ja astui sisään sulkien oven perässään. Avain jäi roikkumaan lukkoon, lukko pysyisi auki sillä tavoin… ja siitä sain ajatuksen. Nousin ylös ja harpoin kohti ovea.
Vein avaimen ovesta. Kokeilin vielä, että ovi varmasti pysyisi lukossa.
”Hei!” Turner kuului karjaisevan. ”Kuka siellä on?!”
Askelia. Turner lähestyi ovea ja yritti avata sen. Peräännyin varmuuden vuoksi. Kauppias ei kuitenkaan saanut lukittua ovea avattua.
”Avaa!”
'Turha luulo.'
”Päästä minut ulos!”
En kuunnellut, vaan otin jalat alleni. Tupakat jäivät hakematta, mutta sitäkin tärkeämpää oli olla jäämättä kiinni. Ehkä yrittäisin huomenna uudelleen.
***
"Missähän sinä olet luuhannut?”
Äiti oli vihainen, sen näki kilometrin päähän. Vastasin hänen äkäiseen katseeseensa uhmakkaasti.
”Ei kuulu sinulle.”
”Minä olen sinun äitisi, William, ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, miksi lehtori Young soitti minulle tänään hyvin tuohtuneena ja kertoi sinun paitsi karanneen kesken päivän, myös kuristaneen toista oppilasta!” äiti kivahti.
Tuijotin äitiä ilmeettömänä, mutta sisälläni kiehui.
”Oletko tosissasi?” kysyin äidiltä hiljaa, raivoa tihkuvalla äänellä. ”Sinä siis kysyt minulta selitystä sille, miksi kuristin Tommya, mutta et vaadi rakasta miestäsi selittämään, miksi hän paiskoo vaimoaan ja poikapuoltansa seinille?”
Äiti oli hiljaa. Käytin tilaisuutta hyväkseni.
”Onko hän muuten taas ryyppäämässä?”
”William, tuo on asiatonta!”
”Aivan sama!”
”Ei todellakaan ole aivan sama!” äiti huusi ja kumartui eteenpäin huutaessaan. ”Sinun olisi parasta opetella puhumaan vähän kunnioittavammin!”
”Miksi puhuisin valehtelijalle yhtään kunnioittavammin?!” karjaisin takaisin. ”Sinä olet valehdellut minulle vaikka kuinka kauan, väittänyt, että Victor de Luca on kuollut!”
”Vain siksi, etten halunnut sinusta samanlaista!”
”Millaista?!" huusin. "Halusitko minusta siis mieluummin vaimoaan ja poikapuoltaan hakkaavan juopon, joka --”
Lätsähdys kaikui talossa. Kohotin käteni poskelleni.
Hiljaisuus. Laskin käteni hitaasti hieman alemmas kasvoiltani, tunsin poskeani tykyttävän. Ääneni oli tukahtunut sanoessani ilmiselvän asian ääneen.
”Sinä löit minua.”
Äiti ei vastannut mitään. Pudistin päätäni itsekseni. En kyennyt katsomaan äitiin. Millainen äiti lyö omaa poikaansa?
Äiti näytti pelästyneeltä.
”William…” äiti aloitti hiljaisella äänellä, ”William… sattuiko sinuun?”
”Sitähän sinä olisit toivonut.”
”En minä tarkoittanut – William!”
”Irti!”
Hän harppasi ovelle saakka lähteäkseen perääni, mutta ei lopultakaan lähtenyt. Hän antoi minun poistua talosta ja juosta yöksi kääntyvän illan selkään.
Ehkä hän ei tiennyt, ehkä ei tajunnut, etten aikonut enää palata tänne.
Valkenevan aamun myötä liikennettäkin alkoi ilmestyä. Ensimmäinen auto ei pysähtynyt. Toinen pysähtyi. Kuski ei kysellyt liikoja, vaan meni suoraan asiaan.
”Minne matka, poika?”
”Tuhat kilometriä etelään päin.”
”No, minä en ole menossa niin pitkälle – riittääkö kaksisataa kilometriä?”
”Riittää.”
Samantha olisi sanonut minua hulluksi. Lähteä nyt kuusitoistavuotiaana liftaten eri autoilla kohti Roaring Heightsia ilman rahaa, tietäen vain, että Jeremy-eno oli ainakin ennen asunut siellä.
Onneksi Samanthan mielipiteellä ei ollut väliä. Ei enää.
Ei enää koskaan.
***
Irviksen kommentteja:
No jaa. En ole erityisen tyytyväinen, mutta pistetään kuumeen piikkiin, joohan? :D
Muutin joitain suunnitelmia osan suhteen viime hetkillä, se vaikuttanee myös asiaan. Kauppiaskohtaus saattoi senkin takia vaikuttaa hivenen irralliselta, mutta siitä tullaan puhumaan vielä myöhemmin, joten halusin sen mukaan.
William sitten lähti ja uhkasi olla koskaan palaamatta :) Mitenhän tässä käy?
