”Kiitos kyydistä, rouva Torrance!”
”Eipä kestä, William. Viehän kummitädillesi terveisiä, toivottavasti hän paranee pian!”
Se oli mennyt kaikkiin täydestä. Olin William Stevenson, paria päivää vaille kahdeksantoistavuotias ja matkalla Roaring Heightsiin tapaamaan sairasta kummitätiäni. Niin koskettavaa tarinaa ei kukaan tohtinut kyseenalaistaa, ei myöskään tämä nainen, jonka kyydissä olin matkustanut viimeiset viisikymmentä kilometriä.
Liftaten ja kuskeja vaihdellen matka oli kestänyt neljä päivää, mutta viimein olin perillä. Saisin ryhtyä etsimään Jeremy-enoa ja sitä myöten myös isääni. Jeremy varmasti tuntisi isäni, hänen avullaan löytäisin myös Victor de Lucan, olin varma siitä.
Kävellessäni meren rannalta kohti kaupunkia ja kaupungin koon viimein realisoituessa minulle tulin ajatelleeksi, oliko tämä sittenkään ollut järin hyvä ajatus. Olin elänyt koko ikäni Riverview’n kokoisessa pikkukaupungissa, enkä ollut tajunnut, miten suuri kaupunki Roaring Heights pilvenpiirtäjineen oli. Jos haluaisin löytää enoni ja mahdollisesti samassa kaupungissa asuvan isäni täältä, tarvitsisin mukaan roiman annoksen tuuria.
Annoksista puheenollen… olin nälkäinen. Olin syönyt viimeksi aamupäivästä edellisen kuskini tarjotessa minulle voileivän eräällä huoltamolla. Nyt minulla ei ollut ketään, kuka olisi tarjonnut minulle mitään syötävää, eikä minulla myöskään ollut rahaa, millä ostaa sellaista itse. Tarkoitukseni oli ollut huolehtia ravinnostani niillä rahoilla, jotka olisin saanut varastetun tupakan myynnistä, mutta lähtöni oli tapahtunut niin äkkiä, etten ollut ehtinyt hankkia edes tupakoita, saati rahoja. Ja nyt äkkilähtö kostautuisi.
Karu totuus iski voimalla päin kasvoja kävellessäni jonkinlaiseen keskuspuistoon ja jäädessäni tuijottamaan suihkulähdettä. Minulla ei ollut rahaa. Ei ruokaa. Ei yösijaa. Ei suunnitelmaa. Ainoa, mitä minulla oli, oli vähintään yhtä epätodennäköinen kuin todennäköinenkin ajatus siitä, että enoni ehkä asui jossain täällä pilvenpiirtäjien keskellä. Eikä minulla ollut edes hänen puhelinnumeroaan, osoitteesta nyt puhumattakaan.
En siitäkään huolimatta aikonut antaa epätoivon ottaa yliotetta minusta. Minun oli tehtävä jotain, kun vielä pysyin pystyssä enkä pyörtyillyt pitkin katuja nääntymyksestä. Oli selvitettävä enon olinpaikka niin nopeasti kuin suinkin.
En ollut yksin siinä puistossa. Muutama ihminen käveli siellä täällä. Kenties lähimpänä heistä minua oli muuan vanha herra, joka istui penkillä ja tuijotti minun tapaani suihkulähdettä.
Ei, minulla ei vieläkään ollut minkäänlaista kunnollista suunnitelmaa, mutta jotain saattaisin silti tehdä. Kuten kysellä ihmisiltä, tunsivatko he Jeremy Stevensonia.
”Hyvää iltaa, herra.”
Puhuttelin häntä kohteliaasti, halusin tehdä hyvän vaikutuksen ja saada mieheltä asiallisen vastauksen. Vanhus katsoi minuun hieman hämillään, mutta nyökkäsi.
”Iltaa, nuorukainen.”
Mietin hetken, miten jatkaisin. Päätin ottaa luontevimman mahdollisen linjan ja puhua peräti totta.
”Tulin tänne tapaamaan enoani”, sanoin miehelle. ”En vain tiedä, missä hän asuu. Sattuisittekohan te tuntemaan häntä? Hänen nimensä on Jeremy Stevenson.”
Mies rypisti kulmiaan. ”Jeremy Stevenson?” hän toisti, ja hetken ehdin jo luulla, että hän olisi vastannut myöntävästi. Hän kuitenkin pudisti päätään. ”Ei, en tunne ketään sen nimistä. Onnea etsintöihin.”
”Kiitos.”
Kyselin muutamalta muultakin puistossa kulkijalta enostani. Kukaan heistä ei kuitenkaan tuntenut häntä. Tajusin kysyä jopa suoraan, tunsiko kukaan Victor de Lucaa, mutta hänenkään nimensä ei herättänyt juuri minkäänlaisia reaktioita. Se, ettei Jeremy Stevenson tai Victor de Luca ollut yhdellekään tapaamalleni kaupunkilaiselle tuttu, ei tosin välttämättä tarkoittanut mitään. Roaring Heights vain yksinkertaisesti oli aivan liian suuri kaupunki tämän kaltaiseen sokkona haravointiin.
Kävelin pois puistosta ja aloin vaellella kaupungilla. Toivoin löytäväni jotain, jonkin merkin, viittauksen siihen, missä enoni ja isäni saattaisivat olla. Samaan aikaan toivoin löytäväni rahaa tai ruokaa. Aloin olla niin nälkäinen, että vatsaan sattui. Lisäksi minua väsytti. Ja kun ensimmäinen vesipisara putosi päälleni, minusta tuntui siltä, etteivät asiat olisi voineet huonommin enää olla.
Tiesin, että minun oli löydettävä suoja ja paikka, jossa viettää yöni. Käännyin ahtaalle, epäsiistille sivukujalle. Paikka ei näyttänyt siltä, että ihmisiä ramppaisi täällä solkenaan. Ehkä löytäisin jostain rauhallisen paikan lepäämistä varten. Lepoa minä nimittäin tarvitsin.
Kävellessäni eteenpäin lähinnä jonkinlaista slummia muistuttavilla kujilla tulin ajatelleeksi, ettei tämä ehkä sittenkään ollut kovin hyvä ajatus. Alue ei vaikuttanut erityisen rauhalliselta, saati turvalliselta. Mieleni kuitenkin muuttui, kun näin erään kujan päässä jotain.
Se oli rakennettu maitolaatikoista, yhteenliimatuista sanomalehtistä, pahvista ja vanhoista kangasriekaleista, mutta sänkyä se eniten muistutti, ja lisäksi se sijaitsi katoksen alla. Mitenkään kutsuvalta se ei näyttänyt, mutta sillä ei ollut väliä. Olin väsynyt, kuolemanväsynyt ja nälissäni. Halusin vain sateensuojaan lepäämään.
En aikonut missään nimessä nukahtaa, en siihen paikkaan. Jonkun katujuopon sängyntapaiseen nukahtaminen ei vaikuttanut erityisen hyvältä ajatukselta, ja pelkäsin, että jos nyt nukahtaisin, en välttämättä enää näkisi seuraavaa aamua. Mutta aioin toki levätä hetken. Hetken vain.
Jaksoin pitää silmiäni auki ehkä minuutin, korkeintaan kaksi. Kun katulamppu välähti muutaman kerran ja sammui poksahtaen jättäen minut pimeyteen, en voinut väsymykselle enää mitään.
Nukahdin siihen.
***
”… mitäs helvettiä tämä on?!"
”Helvetin kakara!”
Heräsin juuri ajoissa nähdäkseni, miten minua hätyyttelemään tullut elämäntapajuoppo kohotti pulloa pitelevän kätensä. Väistin, älähdin pudotessani sängyltä ja ruumiini mätkähtäessä kovalle asvaltille.
Kohotin käteni kasvojeni suojaksi juopon heittäessä pullonsa minua kohti. Pullo osui pääni vasemmalle puolelle aitaan ja putosi siitä maahan. Siihen tuli säröjä, mutta sirpaleiksi se ei hajonnut.
”Kyllä minä tuollaiset pennut opetan…” juoppo sammalsi. Tajutessani miehen tulevan lähemmäs ponkaisin ylös.
En jäänyt ottamaan selvää, mitä mies olisi minulle opettanut. Sen sijaan juoksin kuin hullu, juoksin, minkä pystyin, vaikka tunsin oloni heikoksi oltuani liki vuorokauden syömättä mitään ja pitkän aikaa myös juomatta. Juoppo seurasi minua vähän matkaa, mutta ei humalatilastaan johtuen pysynyt perässäni. Onneksi.
No, jos näin äkillisessä ja adrenaliininnostattavassa aamuherätyksessä oli jotain hyvää, niin se, että sentään olin hereillä, ennen kuin olin niin nälkäinen, etten enää pysyisi pystyssä. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa; löytää eno tai löytää ruokaa. Tai rahaa. Niin tai näin, syömättä en selviäisi kauaa keskellä Roaring Heightsia.
Kävellessäni valkoisen mökin ohi huomasin sen pihalla muuan kyltin. ”Tunnelmallisia teehetkiä – tervetuloa teehuoneelle!”. Sitä katsoessani sain ajatuksen. Ehkä voisin vain marssia sisään ja varastaa jotain syötävää? Ei se niin vaikeaa voisi olla.
”Onko se pian valmis?”
Sisällä teehuoneella ensimmäinen, mitä näin, oli savuava gramofoni, jota vaaleahiuksinen mies sorkki kiivaasti ruuvimeisselin ja pienen jakoavaimen avulla. Miehen vieressä seisoi tummatukkainen nainen esiliinassa, ilmeisesti hän oli täällä töissä.
”Kohta”, mies murahti naiselle saaden tämän tuhahtamaan.
”Pidä kiirettä, pian alkaa tulla asiakkaita ja – ai, hei!”
Nainen kohotti katseensa nähdessään minut.
Hänen hymynsä ei ollut erityisen leveä, mutta hän sentään hymyili, kuten kunnon asiakaspalvelija ainakin. Nainen nyökäytti päällään kohti vasemmalla puolellaan sijaitsevaa tiskiä.
”Miranda tuossa tiskillä tuuraa minua, kunnes saamme vian korjattua”, nainen tokaisi. ”Ole hyvä ja tilaa häneltä.”
”Kiitos”, mutisin naiselle ja kävelin tiskin luo.
”Mitä saisi olla?”
Katselin hetken Mirandaksi nimitetyn kahvilatyöntekijän taakse ja luin hinnastosta, mitä teehuoneella olisi tarjolla. Ei oikeastaan mitään kunnollista, lähinnä kakunpaloja, viinereitä ja sen sellaista. En edes erityisemmin pitänyt makeasta, mutta se saisi nyt kelvata. En ollut näin nälkäisenä turhan tarkka siitä, mitä söisin.
”Yksi muffini, kiitos.”
”Se tekee sitten puolitoista dollaria, kiitos. Haluaisitko jotain juotavaa myös?”
”Ei kiitos… hetki pieni, kyllä minulla täällä jossain piti olla pari kolikkoa.”
Kaivelin suurieleisesti taskujani ja teeskentelin, että minulla oli rahaa. Miranda odotteli kärsivällisesti ja laski muffinilautasen pöydälle odottamaan. Heti lautasen kolahdettua pöytään ojensin käteni, nappasin muffinin taskuuni ja suorastaan syöksyin kohti ovea.
”Pysäyttäkää varas!”
Mirandan kiljaisu suorastaan kaikui teehuoneella. Kiihdytin vauhtiani, onneksi minulla oli nopeat jalat, pääsisin ulos --
”Seis, nilkki!”
Hän oli ollut alun perinkin aivan liian lähellä ovea. Se gramofonia korjannut mies oli harpponut ovelle ja painoi sitä nyt toisella kädellään kiinni katsoen minua ylimielisesti.
”Päästä minut ulos, tai --!” älähdin osaamatta kuitenkaan lopettaa lausettani mitenkään.
”Tai mitä?” mies kysyi kohottaen toista kulmaansa.
”Lyön sinua!”
”Sopii yrittää.”
Yritinkin. Huitaisin kädelläni kohti miestä, mutta tuntiessani käsiparin tarttuvan minuun takaapäin en kyennyt tekemään enää mitään.
”Päästä irti minusta!”
Rimpuilin minkä ehdin, yritin saada itseni irti minua pitelevän naisen otteesta. Osittain onnistuinkin heikosta olostani huolimatta, mutta edessäni seisova mies työnsi minut takaisin naisen syliin.
”Mitä teemme hänelle?” nainen kysyi. Mies pudisteli päätään ja ojensi toisen kätensä pidelläkseen minua paremmin aloillaan.
”Soitamme vanhemmille, hän on alaikäinen”, mies vastasi. ”Ei poliisia.”
”Etkö ole hivenen vainoharhainen, Jeremy?!” nainen älähti. Mies soi naiselle tiukan katseen vastatessaan.
”Me emme sotke jonkun pikkupojan näpistyksiin koppalakkeja ja sillä hyvä!”
”Jeremy?”
Ääneni oli hiljainen toistaessani nimen, jonka olin naisen suusta kuullut. Rimpuiluni laantui, riuhdoin edelleen itseäni vapaaksi, mutta aiempaa heikommin ottein. Mies kurtisti kulmiaan kuullessaan minun sanovan nimensä.
”Mitä nimestäni?”
Mies katsoi minuun pistävästi kädet rinnalleen ristittyinä. Tuijotin häntä ja jähmetyin paikoilleni. Roaring Heights oli suuri kaupunki, liian suuri, jotta todennäköisyydet olisivat puolellani… mutta minun oli kysyttävä.
”Jeremy Stevenson?”
”Minä kysyin, mitä nimestäni, ja odotan yhä vastausta”, mies ärähti.
En miettinyt, mitä sanoin, avasin vain suuni ja sanoin ääneen sen, mitä ensimmäisenä mieleeni tuli.
”O-olen sisarenpoikasi”, sain änkytettyä hiljaa. ”Susie Sco… Susie Stevensonin poika William de Luca.”
Minä tuijotin häntä. Hän tuijotti minua. En enää riuhtonut, nainen takanani kiristi otettaan minusta. Jeremy puolestaan ei tehnyt mitään, ei elettäkään suuntaani. Kun hän viimein avasi suunsa, hänen äänensä oli varma.
”Sinä valehtelet. Minun sisarenpoikani ei asu Roaring Heightsissa, eikä hänellä pitäisi olla mitään syytä roikkua teehuoneella varastelemassa leivonnaisia.”
”Miksi minä valehtelisin?” vastasin miehelle hiljaa. ”Miten minä tietäisin Susie Scottin tyttönimen? Miten tietäisin, mistä päin Yhdysvaltoja etsiä Jeremy Stevensonia, jos en olisi sinun sisarenpoikasi?”
Jeremy oli taas pitkään hiljaa. Mies käänsi lopulta katseensa naiseen.
”Laske hänet irti, Alicia.”
Nainen irrotti otteensa minusta. Jeremy seisoi edelleen ovella, hän ei aikonut päästää minua juoksemaan ulos teehuoneelta. Minulla tosin ei ollut aikomustakaan karata, ei nyt, kun olin viimein löytänyt enoni.
”Sinä lähdet mukaani”, Jeremy komensi. ”Asun vähän matkan päässä. Älä edes harkitse karkaavasi.”
Pudistin päätäni. Jeremy vilkaisi Aliciaan, tarttui minua käsivarresta tiukasti ja lähti taluttamaan mukanaan ulos.
***
Hiljaisessa talossa ei kuulunut pitkään aikaan muuta, kuin seinäkellon tikitys. Laskin sekunteja sen mukana. Kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi sekuntia olimme istuneet siinä hiljaa. Viisikymmentäkaksi. Seitsemänkymmentäyhdeksän. Vasta sadannen kahdennenkymmenennen kolmannen sekunnin kohdalla Jeremy sanoi jotain.
”Puhu.”
”Mitä haluat tietää?” Vastaus tuli saman tien, kuin tykin suusta.
”Kaiken”, Jeremy tokaisi. ”Alkaen siitä, mitä sinä teet Roaring Heightsissa yksin sen kautta, miksi kasvosi ovat ruhjeilla ja päättyen siihen, mikä on äitisi puhelinnumero. Äläkä unohda selittää sitä, miksi yritit näpistää syötävää mummisi teehuoneelta.”
Hän katsoi minuun tiukasti, armoa tuntematta. Yritin vältellä hänen katsettaan ja tuijotin itsepintaisesti television pimeää kuvaruutua. Siitä ei ollut mitään hyötyä, oli puhuttava ennemmin tai myöhemmin. Kaikkea en sentään aikonut kertoa.
”Tulin etsimään sinua”, kerroin Jeremylle totuudenmukaisesti. ”Tiesin, että asut Roaring Heightsissa. En… en oikein tule toimeen isäpuoleni kanssa. Ajattelin, että olisi hyvä päästä jonkun sukulaisen luo vähän rauhoittumaan.”
Hetken hiljaisuus. Ennen kuin Jeremy ehti vetää mistään sanomastani minkäänlaisia johtopäätöksiä, jatkoin. Puhuin puoliksi totta.
”Joku juoppo hyökkäsi kimppuuni jokin aika sitten”, sanoin Jeremylle. ”Hän ehti lyödä pari kertaa, siitä ruhjeet. Ei sen kummempaa. Syötävää varastin, koska olen etsinyt sinua täältä jo vuorokauden verran, enkä ole koko sinä aikana syönyt mitään. Oli pakko, eno. Muuten olisin nääntynyt nälkään.”
”Mieleesi ei tullut ottaa yhtään rahaa mukaan lähtiessäsi?”
”Ei.”
Katsoin taas muualle. Jeremy tavoitteli väkisin katsettani. Lopulta hän pudisti päätään.
”Olet siis kuusitoistavuotias sisarenpoikani, jota en ole koskaan nähnyt”, hän totesi. ”Voin kertoa jo näin ensitapaamisemme ensimmäisten minuuttien aikana, että olet idiootti.”
”Kiitos.”
”Siitä huolimatta sinun on syötävä jotain. En aio ottaa kunniaa sinun nälkäkuolemastasi. Kelpaako jogurtti ensi hätään? Ja se muffini lienee edelleen taskussasi, jos se on syömäkelpoinen, anna mennä.”
Jeremy vei minut ruokapöydän ääreen ja antoi minulle jääkaapista lautasellisen jogurttia. Söin suorastaan hävettävän hyvällä halulla, olisin syönyt toisenkin lautasellisen, mutta en kehdannut pyytää lisää.
Syötyäni täyden hiljaisuuden vallitessa Jeremy avasi suunsa.
”Mitä luulet, että nyt tapahtuu?” mies kysyi pahaenteisellä äänellä. Kohautin olkiani.
”En tiedä.”
”Jos muistelet oikein tarkkaan, niin taisin kysyä sinulta äitisi puhelinnumeroa.” Jeremy kallisti päätään ja katsoi minuun vaativasti. ”Anna tulla.”
Katsoin Jeremyä epäuskoisena. Mies taisi olla typerämpi kuin olin kuvitellut.
”En.” Pudistin päätäni ainoan sanani vakuudeksi. "En aio antaa sitä."
”Sinä olet mitä ilmeisimmin karannut kotoa”, Jeremy ärähti. ”Sisareni kaipaa sinua kotiin. Minä en aio piilotella sinua täällä, sinua varmasti etsitään jo.”
”Sinä et soita hänelle”, ärähdin takaisin. ”Usko minua, he eivät odota minun palaavan.”
”Sittenhän voit varsin hyvin antaa hänen numeronsa”, Jeremy vastasi ja hymyili kireästi, ilottomasti. ”Riittänee, että ilmoitan, että olet täällä.”
”Sinä et voi --!”
”Haluatko, että kutsun mieluummin poliisit viemään sinut saman tien takaisin kotiin?!” Jeremy huusi ja nousi ylös tuolistaan läimäisten kädellään pöytää. Ääni sai minut säpsähtämään.
Katsoin muualle. Jeremy ei jättänyt minulle montaakaan vaihtoehtoa. Vastahakoisesti luettelin puhelinnumeron Jeremylle numero kerrallaan.
”… kaksi viisi.”
”Kiitos”, Jeremy murahti. ”Soitan heti.”
Seurasin enoani hänen kävellessään puhelimen luo. Mies nosti kuulokkeen ja veivasi luettelemani numeron ulkomuistista numerolevyyn. Hän piteli puhelinta pitkään korvallaan odottaen, että joku vastaisi. Viimein minäkin kuulin etäistä muminaa luurista, puhetta, josta en saanut selvää.
”Hei, Susie”, Jeremy sanoi puhelimeen. ”Kyllä, se olen minä, veljesi. Tiedän, että siitä on vuosia, älä lyö luuria korvaan… minä tiedän!”
Mies huokaisi turhautuneena kuunnellessaan äitini ääntä. Hän vilkaisi minuun, muttei sanonut mitään.
”Minulla oli asiaakin”, Jeremy murahti. ”Poikasi on täällä. Kyllä vain, William. En tiedä, miten hän on tänne päässyt, mutta jotenkin… varmaankin liftaamalla. Hän sanoi tulleensa tänne rauhoittumaan, ei kuulemma tule toimeen isäpuolensa kanssa… olet siis mennyt uusiin naimisiin?”
Hetken hiljaisuus. Lopulta kohtalokkaalta kuulostava kysymys.
”Milloin tuon Williamin kotiin?”
Odotin. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Kaatuisiko kaikki tähän? Minä en aikonut palata äidin, Samanthan ja Adamin luo, en enää. Minulla ei ollut minkäänlaista halua elää samassa talossa niiden valehtelijoiden kanssa.
”Et ole tosissasi.”
Jeremyn ääni oli epäuskoinen. Hän pudisti päätään ja huokaisi.
”Susie, minulla on omakin… Hän on sinun… Voi jumalauta.” Jeremy huokaisi uudelleen. ”Hyvä on. Vähän aikaa. Annan puhelimen Williamille.”
Jeremy laski luurin korvaltaan ja viittoili minua lähemmäs. Kävelin puhelimen luo ja tartuin luuriin.
”William.”
Hetken aikaa luurin toisessa päässä oli hiljaista. Lopulta kuulin varovaisen nyyhkäisyn.
”Roaring Heights, William?” äiti kysyi tukahtuneella äänellä. ”Tuhannen kilometrin matka liftaten suurkaupunkiin ilman rahaa? Tajuatko sinä, miten vaarallista sellainen on?”
”Tajuatko sinä, miten vaarallista kenenkään on elää Adamin --” aloitin, mutta tajutessani Jeremyn seisovan vieressäni vaihdoin puheenaihetta. ”Minä pärjään ihan hyvin. Mutta en ole tulossa takaisin.”
”Siitä minun pitikin puhua…”
”Minä en tule sinne!”
”William, rauhoitu”, äiti huokaisi. ”Sovimme Jeremyn kanssa, että saat jäädä vähäksi aikaa. Minun on… minun on järjesteltävä täällä asioita. Puhuttava Adamin kanssa ja… sen sellaista."
En sanonut vähään aikaan mitään, kuuntelin vain äitini raskasta hengitystä. Puhuessani ääneni oli tukahtunut.
”Kyse on siitä, ettei Adam halua minua takaisin sinne, vai mitä?” kysyi hiljaa. ”Ja sinä tottelet häntä siinäkin asiassa?”
Äiti veti syvään henkeä. Siitä, mitä hän seuraavaksi sanoi tai jätti sanomatta, tajusin kyllä asian olevan juuri niin, kuin epäilinkin.
”Anna puhelin takaisin Jeremylle, William. Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Sano, että se koskee… hmm… Jeremyn entistä pomoa.”
”Minä… hyvä on.”
Käännyin. Ojensin luurin enolleni.
”Entisestä pomostasi.”
Jeremy kohotti kulmiaan, mutta tarttui luuriin. Samalla hän osoitti minulle muuan ovea huoneen toisessa päässä, ja tajusin mennä oven taakse odottamaan.
Huone, johon Jeremy oli minut sanattomasti komentanut, oli makuuhuone. Kuulin Jeremyn äänen sinne, mutta en saanut sanoista selvää, mies puhui niin hiljaa. Olisin halunnut tietää, mitä mies sanoi, mutten salakuunnellut. En, ennen kuin Jeremy korotti ääntään.
”Pidätkö sinä minua idioottina?!”
Käänsin katseeni kohti ovea. Jeremy puhui edelleen kovalla äänellä.
”Hän ei asu täällä enää! Kyllä, minä otin selvää asiasta päästyäni pois Twinbrookista…”
Mies rauhoittui, hänen äänensä hiipui kuulumattomiin. Minä puolestani hiivin lähemmäs ovea.
Painoin korvani tiiviisti ovea vasten ja kuuntelin. Sain nyt paljon paremmin selvää Jeremyn sanoista.
”Andrews oli viimeinen ihminen, johon hän otti yhteyttä, eikä edes hän tiedä, missä se kusipää on… parempi niin. Toivon mukaan hän on kuollut. Älä viitsi, Susie, minä puhun rakkaasta ex-miehestäsi niin kuin minua huvittaa puhua! Ei, en anna… olipa William tullut häntä etsimään tai ei, hän ei tule löytämään Victoria. Pidän huolen siitä, se mätämuna ei sotkeudu teidän elämäänne enää yhtään. Williamista ei tule samanlaista, lupaan. Minäkin olen lopettanut ne hommat jo.”
Pitkä hiljaisuus. Jeremy jatkoi.
”Andrews vai? Me olemme oikein hyvissä väleissä… se mies teki lopulta vain työnsä, ei hän valitse puolia. Se, että hän auttoi Victoria, merkitsee tuskin mitään.”
Jälleen hiljaista. Tunsin hengitykseni muuttuneen tiheämmäksi. Andrews? Kuka Andrews? Ainakin hän oli joskus auttanut isääni jollain tavalla, mikäli Jeremyn puheista saattoi mitään päätellä. Jeremy taas ei vaikuttanut olevan kovin hyvissä väleissä isäni kanssa… isäni, jonka olinpaikasta ei ollut tietoa. Voi hemmetti, tästä tulisi vaikeampaa, kuin olin luullut.
”Selvä on. Pidän sinut ajan tasalla.” Jeremy kuului lopettelevan puheluaan. ”Kuulemiin, sisko… ai, okei. Pyydän hänet takaisin… William!”
Viimeinen huudahdus oli osoitettu minulle. Avasin oven ja astuin takaisin samaan huoneeseen Jeremyn kanssa.
Jeremy piti luuria korvallaan. Hän viittoili minua lähemmäs.
”Siskosi”, Jeremy sanoi ja ojensi puhelimen minulle. Tartuin siihen vastahakoisesti, ei minua olisi kiinnostanut puhua Samanthan kanssa.
Jeremy jätti minut yksin puhelimeen, hän käveli pöydän luo ja otti siltä jogurttilautaseni tiskatakseen sen. Heti kuultuani hengitykseni puhelimessa Samantha sanoi nimeni.
”Will?”
”Mitä?”
Samantha huokaisi.
”Idiootti”, hän tuhahti. ”Äiti on ollut huolissaan, samoin minä.”
”Älä valehtele.”
”En valehtele!” Samantha kivahti. ”Minulla oli sitä paitsi syyni puhua kanssasi.”
Odotin. Samantha madalsi äänensä lähes kuiskaukseksi.
”Äiti ei ole tässä nyt”, hän sanoi hiljaa. ”Voit kertoa minulle mitä tahansa.”
”Minulla ei ole mitään kerrottavaa.”
"Eikö?” Samantha kysyi. ”Entäpä ne tupakat, jotka lupasit Tommylle? Yrititkö hankkia ne?”
Vilkaisin Jeremyyn, mies tiskasi eikä varmasti kuullut, mitä Samantha sanoi. Siitä huolimatta hermostuin.
”Minä en puhu siitä asiasta puhelimessa kanssasi!”
”Puhutpas! Sinä kävit kaupalla, vai mitä?”
”Mitä se sinulle kuuluu?!”
”Ei se minulle sinänsä kuulukaan, mutta minä haluan tietää, olitko se sinä, joka lukitsi kauppiaan kylmävarastoon yöksi!”
Olin pudottaa luurin kädestäni.
”Mitä?!”
Samantha veti syvään henkeä. Hänen äänensä kuulosti surulliselta, pettyneeltä.
”Will… se kauppias kuoli.” Samantha huokaisi jälleen. ”Hänet löydettiin aamulla kuoliaaksi paleltuneena. Siinä varastossa on parikymmentä astetta pakkasta… Miten sinä saatoit?”
”En minä…” änkytin puhelimeen. ”En… en ollut siellä… se en ollut minä… miten sinä saatat syyttää siitä minua, minä en tehnyt sitä!”
”Will…”
”Hyvästi!”
Löin luurin paikalleen saaden puhelimen kilahtamaan iskun voimasta. Painoin kasvoni kättäni vasten, tunsin vapisevani.
”Ei tainnut mennä erityisen hyvin?”
Jeremyn ääni oli tyyni miehen kävellessä lähemmäs. Vilkaisin häneen sormieni lomasta. Minun oli kuuma. Kamalan kuuma. Pitäisi päästä ulos. Pitäisi tehdä jotain.
”Tarvitsen raitista ilmaa”, sain sanottua värisevällä äänellä.
”Ulkona sitä riittää”, Jeremy vastasi. ”Kunhan et karkaa minnekään, voit mennä.”
***
Kaupungin valot hohtivat hämärtyvässä illassa kutsuvasti. Ne tanssivat pimeydessä tulikärpästen lailla, neontauluihin vangittujen kärpästen, jotka eläisivät tasan niin kauan, kunnes joku sammuttaisi ne tai ne menisivät rikki. Niiden elämä oli epävakaata. Yhtä epävakaata kuin minun elämäni.
Olin tappanut ihmisen. Vanginnut kauppiaan omaan kylmähuoneeseensa kuolemaan tietämättäni. Mitä väliä sillä oli? Se kauppias oli hullu kusipää, joka yritti lyödä minua pesäpallomailalla.
Tiesin, että sillä oli silti väliä.
’Sinä et jää kiinni. Kukaan ei tiennyt sinun olleen siellä sinä iltana.’
’Samantha tiesi.’
’Hän ei kerro kenellekään. Sinä et jää kiinni, usko pois.’
Uskoin omaa päätäni, omia ajatuksiani. Virhe tai ei, se nähtäisiin myöhemmin. Nyt olisi kuitenkin aika palata Jeremyn luo.
Kuulin riidan jo kauas oven ulkopuolelle. Se oli se sama nainen, joka oli pidellyt minua aloillani teehuoneella. Alicia. En erottanut, mitä hän huusi, mutta kylmästä äänestä ei voinut erehtyä. Soitin riitelyn äänistä huolimatta ovikelloa, ja nainen tuli avaamaan.
”Kappas”, Alicia sihahti nähdessään minut. ”Siinä paha missä mainitaan. Se ei siis riittänyt, että meille tulee joku tuntematon pikkupoika asumaan, vaan hänen täytyy olla peräti pikkurikollinen? Oikein pikku järjestöläinen?”
”Alicia, lopeta”, Jeremy ärähti. ”Päästä hänet sisälle.”
”Minun kotiini?”
”Tämä on myös minun kotini ja William on minun sisarenpoikani!”
Alicia väistyi ovelta ja päästi minut sisälle taloon.
Jeremy katsoi minuun väsyneen näköisenä.
”Mene makuuhuoneeseen, William”, hän sanoi äreästi. ”Minun ja Alician täytyy jutella.”
”Älä luule!” Alicia kivahti. ”Siellä on minun korujani, ties vaikka hän --”
”William ei tee sinun helyillesi yhtään mitään”, Jeremy ärähti takaisin. ”Mene, Will.”
Tottelin.
Minun ei tarvinnut edes painaa korvaani ovea vasten kuullakseni heidän riitansa. He huusivat niin kovaa, että äänet kaikuivat jopa makuuhuoneessa.
”Missä sinä odotat hänen nukkuvan?! Meidän vieressämme?!”
”En tietenkään odota, hän nukkuu Seanin huoneessa makuupussissa!”
”Entä hänen koulunsa?”
”Soitin jo oppilasakatemialle, heillä on paikka Williamille, kunhan toimitan paperit!”
”Sinä siis olet suunnitellut kaiken ilman minua!”
”Sinä olit töissä!”
”Töissä, joista rakas sisarenpoikasi yritti käydä näpistelemässä!”
”Yhden muffinin nälkäänsä, Alicia, yhden muffinin!”
En olisi voinut tuntea oloani yhtään vähemmän tervetulleeksi. Alicia jatkoi huutoaan.
”Ja miten luulet, että me ruokimme yhden lisäsuun, kun se velkakin on maksamatta?”
”Älä sotke lainaa tähän, ei ole Williamin vika, että --”
”… sinä olet idiootti?! Korko juoksee, Jeremy, jos me alamme ruokkia sisaresi pentuja, me emme pysty maksamaan sitä velkaa senkään vertaa, mitä nyt pystymme, ja tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa!”
Hiljaisuus. Täysi hiljaisuus.
”Minä puhun pojan kanssa.”
”Hyvä.”
Tiesin, että joutuisin lähtemään. En ollut tervetullut. En minnekään.
Kotiin en voinut mennä. Tänne en voinut jäädä.
Mitä minä teen?
***
Irviksen kommentteja:
Mjaa. Tässäkin osassa muutin vähän suunnitelmia viime hetkillä ja siirsin niitä eteenpäin. Saapa nähdä, mitä tapahtuu. :)
Tuo kuva, jossa se juoppo heitti Williamia olutpullolla, oli kyllä tahattoman koominen. :D Nauroin sille itsekin. Vähän huumoria tähän tarinaan!
Pari sanaa Jeremystä ja ote edellisen osan kommenteista:
"Ai kamalaa en ikinä voisi kuvitella että Jeremy asuisi jossain isossa hienossa omakotitalossa ja sitten hänellä olisi vaimo ja lapsia..."
Eh... kuinkas sitten kävikään :'D Nyt näyttää uhkaavasti juuri päinvastaiselta!
Mä siis ensin itse asiassa ajattelin, että Jeremy asuu jossain pikku kerrostalokämpässä ja William menee sinne ja siellä on juuri silloin joku nainen alusvaatteisillaan, mutta sitten mietin, että hei, ihmiset kasvaa kuudessatoista vuodessa ja ehkä Jeremyllekin on ihan luontevaa vakiintua joskus. Ei se mikään Susie ole vieläkään, Jeremyn nykyisestä elämästä kuullaan kyllä lisää tulevissa osissa. :) Voi olla, että paljastuu vähän jännempiä juttuja. :D
Kauppias sitten meni ja kuoli, tehden samalla Willistä murhaajan. Aika nuorena aloitti.
Pari kysymystä, ei ole pakko vastata:
1. Tajusiko joku jo gramofoninkorjauskuvasta, kuka vaaleahiuksinen mies on? :D
2. Mistä velasta Alicia puhui?
3. Onko Jeremy oikeasti "lopettanut ne hommat"? Jos joku ei tajunnut, niin puhun rikoksista. :)
