3.4 Shadows of the city

Kuulin hänen askelensa kokolattiamatolla. Hän oli tulossa luokseni, tulossa kertomaan, etten saisi jäädä. Että minun olisi palattava äitini ja Adamin luo. Paikkaan, johon minua ei edes haluttu takaisin.
   Ovi avautui. Jeremy sulki sen perässään ja astui eteeni.




Hän näytti vaivaantuneelta, mies hieroi niskaansa ja katsoi minuun. Hän huokaisi.
   ”No… sinulle varmaan tuli aika selväksi, mitä mieltä vaimoni on tästä.” Jeremy vilkaisi kohti suljettua ovea ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun. ”Ei hän siitä päätä, mutta… kuulit varmaan, mitä hän sanoi. Ja minun on myönnettävä, että Alicia on oikeassa. Meillä ei vain ole varaa, William. Me olemme rehellisesti sanoen suossa jo nyt.”
   En vastannut hetkeen mitään. Puhuessani viimein ääneni oli vaisu.
   ”He eivät halua minua kotiin, Jeremy. He haluaisivat, että saisin jäädä.”
   ”Se ei ole mahdollista.”
   ”Minä tiedän sen, mutta he eivät tule sitä ymmärtämään.”
   Jeremy katsoi minua jonkin aikaa. Lopulta hän käveli sängyn luo ja istuutui sille.



”Minusta tuntuu siltä, ettet sinä kerro minulle aivan kaikkea, William.”
   Vilkaisin mieheen. Näin hänen kurtistavan kulmiaan. Hän jatkoi.
   ”Älä yritä väittää minulle, että kotonasi kaikki on ihan normaalisti samana päivänä, kun sisareni on sanonut minulle, ettei sinun tarvitse tulla kotiin. Minä tunnen kyllä sisareni ja olisin odottanut, että hän olisi lähtenyt välittömästi taksilla Riverview’stä tänne hakeakseen sinut. Mikä kotonasi oikein hiertää?”
   ”Adam.”
   Nimi lipsahti suustani ennen kuin ehdin edes tajuta sanoneeni sen. Jeremy kallisti päätään.
   ”Isäpuolesi? Mainitsitkin hänet. Millainen mies hän on?”
   ”Hän on…” Nielaisin, en voisi kertoa kaikkea. En vain voisi. Se, että Adam löi minua olisi kuitenkin Jeremynkin mielestä oma vikani. Äiti taas tappaisi minut, jos saisi kuulla, että olin kertonut Adamin lyövän myös häntä ja ryyppäävän suurimman osan talouden rahoista.
   ”Hän on ihan mukava mies. Me emme vain tule toimeen keskenämme, emme ole tulleet koskaan.”
   ”Miksi?”
   ”En minä tiedä, emme me vain pärjää keskenämme. Riitelemme aika usein.”



Oli hiljaista. Jeremy ei sanonut mitään, minäkään en sanonut mitään. En edes katsonut mieheen päin. Viimein puhuin.
   ”Äiti rakastaa Adamia”, sanoin peläten, että epäusko omiin sanoihini kuuluisi äänestäni. ”Kai hän rakastaa myös minua, ja siksi hän ei halua, että me kaksi riitelemme koko ajan. Tai jotain. Ehkä hänenkin mielestään olisi parempi, jos me kaksi olisimme vähän aikaa erossa toisistamme.”
   Jeremy oli hiljaa. Hän näytti miettivän jotain.
   ”Sinustako olisi siis itsestäkin hyvä vaihtoehto asua väliaikaisesti jossain muualla?” Jeremy lopulta kysyi. Nyökkäsin.
   ”Väliaikaisesti… tai pysyvästi. Aivan sama.”
   ”Ei se ole aivan sama.”
   ”Ei niin. En halua enää mennä sinne.”



Jeremy nousi huokaisten. Hän käänsi selkänsä minulle ja hieroi leukaansa mietteissään. Pari kertaa hän elehti ikään kuin kääntyäkseen ja sanoakseen jotain, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. Kuulin Alician kävelevän hermostuneena oven toisella puolella, nainen taisi miettiä, astuisiko sisään vai ei. Lopulta naisen askelet loittonivat hieman kauemmas, sohva narahti.



Jeremy kääntyi minua kohti. Hän näytti edelleen mietteliäältä, mutta myös siltä, että oli ehkä tajunnut jotain.
   ”Jos sanoisin, että saat jäädä…” Jeremy aloitti hitaasti partaansa hipoen, ”jos sanoisin, että voit asua meidän luonamme ainakin jonkin aikaa… oletko valmis tekemään töitä ruokasi eteen?”
   Katsoin Jeremyä pitkään. Puhuessani takeltelin sanoissani, vaikka olin täysin varma siitä, mitä sanoisin.
   ”Totta kai… ilman muuta”, änkytin Jeremylle. ”Ilman muuta minä teen töitä. Mitä tahansa.”
   ”Hyvä. Kerron Alicialle päätöksestäni.”

”Odota!” huudahdin Jeremylle ja nousin ylös miehen käännyttyä kohti ovea. ”Mitä töitä sinä tarkoitit?”
   Eno virnisti, hän kääntyi katsomaan minua ilkikurisesti näyttäen enemmän minun ikäiseltäni kuin nelikymppiseltä.
   ”Saat nähdä sitten.”



Jeremy käveli ovesta ulos, mies näki Alician istumassa sohvalla. Seurasin enoani epävarmana ja jäin muutaman askelen päähän hänestä ja Aliciasta.
   Alicia vilkaisi minuun, sitten Jeremyyn. Nainen kallisti päätään.
   ”No?” hän kysyi mieheltään. ”Milloin hän lähtee?”



Jeremy istuutui nojatuolille ja nojasi rennosti tyynyyn. Hän katsoi Aliciaan tyynesti.
   ”Ei hän lähde.”
   ”Mitä?!”
   ”William ei mene minnekään.” Jeremy virnisti. ”Löysimme ratkaisun, joka jos ei sentään miellytä, niin ainakin tyydyttää jokaisen osapuolen tarpeet. William saa tehdä töitä. Hän tuo taloon tarvittavat rahat ruokkimiseensa, ja --”
   ”Jeremy!” Alicia kivahti. ”Tuo pikkupoika --”
   ”… varasti yhden muffinin sinun työpaikaltasi ja pyysi sitä juuri vuolaasti anteeksi”, Jeremy tokaisi ja vilkaisi minuun varoittavasti, jotten sanoisi vastaan enoni väitteelle. ”William on ihan kunnon kaveri, vai mitä, Will?”
   Nyökkäsin. Alicia tosin ei nähnyt sitä, koska katsoi minun sijaani aviomieheensä.



”Ja mistä sinä kuvittelet, että tuon ikäinen pentu saa mitään töitä?” Alicia sihahti. ”Miten sinä luulet, että hän saa rahaa mistään?”
   ”Herra Castillo varmasti järjestää hänelle jotain.”
   ”Et voi viedä alaikäisiä työpaikallesi!”
   ”Voinpas, ja vienkin. Jos en työn merkeissä, niin huvin sitten.” Jeremyn kasvoilla oli jälleen ilkikurinen virne. ”Ja jos tämä suunnitelma ei toimi… älä huoli, Alicia, järjestän jotain. Jotenkin. Jos en muuten, niin pyydän Andrewsilta. Hänellä, jos kenellä, sitä rahaa riittää.”
   Alicia tuhahti.



Nainen katsoi minuun ylimielisesti. Hän tuhahti uudemman kerran ennen kuin puhui.
   ”Kai sinä sitten jäät”, hän ärähti ja vilkaisi Jeremyyn murhaavasti. ”Mutta vain, jos teet jotain leipäsi eteen. Täällä ei laiskottele kukaan, sukulaispoikia tai ei.”
   Alicia käänsi katseensa takaisin Jeremyyn.
   ”Haen Jeffin ja Seanin mumminsa luota”, hän tokaisi ja nousi ylös sohvalta. ”Olisit voinut kertoa minullekin, että he menivät sinne. Seanilla on huomenna koulupäivä, eikä hänen olisi pitänyt alun perinkään olla missään näin myöhään.”



Alicia nousi. Nainen kääntyi ja harppoi ulko-ovelle. Hän nappasi mukaansa käsilaukun oven vierestä ja poistui talosta. Katsoin hetken naisen perään, kunnes astuin lähemmäs Jeremyä ja istuuduin sohvalle samalle paikalle, jolla Alicia oli hetki sitten istunut.



Jeremy oli maininnut Andrewsin. Miehen, josta enoni oli puhunut jo aikaisemmin äitini kanssa puhelimessa. Andrews oli se tyyppi, joka oli auttanut isääni joskus. Halusin tietää hänestä lisää.
   ”Kuka on Andrews?” kysyin Jeremyltä. Mies katsoi minuun hymähtäen.
   ”Vanha perhetuttu”, hän totesi. ”Omistaa kaupungin suurimman median, Roaring Heights Newsin, ja lisäksi asianajotoimiston. Rikas kuin mikä."
   Nyökkäsin. Olisin halunnut tietää Andrewsista enemmänkin, mutten halunnut herättää epäilyksiä Jeremyssä. Sen sijaan kysyin jotain muuta, joka niin ikään kaihersi mieltäni.
   ”Keitä ovat Sean ja Jeff? Lapsiasi?”
   ”Kahdeksan- ja kaksivuotiaat poikani”, Jeremy vastasi. ”Saat nukkua yösi Seanin huoneessa, lainaat hänen makuupussiaan.”



Olin edelleen mietteliäs. Jeremy ei sanonut mitään, mies taisi odottaa, että saisin itse suuni auki.
   ”Miten luulet, että poikasi suhtautuu siihen, että joku tuntematon hyypiö tulee hänen huoneeseensa asumaan?” kysyin lopulta ahdistuneena. Jeremy naurahti.
   ”Et tunne Seania”, mies totesi. ”Etkä ole tuntematon hyypiö, vaan hänen serkkunsa. Sean ottaa sinut ihan hyvin vastaan, se poika ilahtuu seurasta, kunhan pääsee ujoutensa yli.”
   ”Oletko varma?”
   ”Will, luuletko sinä, etten tiedä, miten oma poikani reagoi sinuun?” Jeremyn kasvoilla kareili hymy. ”Kyllä se hyvin menee. Sean on varmasti pian kotona, mutta jos haluat, voit mennä jo nukkumaan. Näytät aika väsyneeltä.”
   Nyökkäsin vaitonaisena. Nousin hitaasti ylös sohvalta ja katsoin Jeremyyn. Mielessäni kävi sanoa kiitos, jonkinlainen kunnianosoitus siitä, että enoni oli kuin olikin antanut minun jäädä, mutta en yksinkertaisesti saanut sitä sanottua.

***



Valkeus. Hitonmoinen valkeus. Se häikäisi silmiä ja sai ne särkemään. Se ahdisti ja hohkasi kylmyyttä. Se oli lähellä, liian lähellä.



’Missä minä olen?’
   Ahdasta, ahdistavaa. Seinät ympäröivät minua joka puolelta. Ei ovia, ei ikkunoita. Ei hajuja, ei makuja, ei ääniä. Mutta tunto… kylmyyden tunne. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin vähitellen, kuin varkain.

Kylmä. Niin kylmä. En kyennyt ajattelemaan muuta. Hengitykseni höyrysi, vapisin, kiedoin käteni ruumiini ympärille ja yritin lämmittää itseäni. Tajusin, missä olin. Siinä hemmetin kylmähuoneessa.
   ’Minun täytyy löytää tie ulos!’



”Päästäkää minut pois!”
   Kynsin seiniä, raavin niitä siitä huolimatta, että kylmyys sai sormeni tunnottomiksi. Hengitykseni salpautui, ilma oli yksinkertaisesti niin kylmää, etten enää kyennyt hengittämään… ja kun vetäydyin kauemmas seinästä, se ei ollut enää lumenvalkea.

Verta. Verta kaikkialla.
   Hänen vertaan. Kauppiaan verta.
   Ja omaani. Miksi?
   ”Hän on kuollut. Sinun takiasi.”



”Minä en tehnyt sitä!”
   Huutoni kaikui pienessä tilassa. Pälyilin paniikissa ympärilleni. Seinät vuotivat verta, minä hukkuisin siihen, jos en pääsisi ulos…
   ”Päästä minut pois täältä!” karjuin sille näkymättömälle jollekin, joka oli minua syytellyt. ”Minä en tehnyt sitä…!”
   Kylmyys…
   Niin kylmä…



”Minä… en… tehnyt… sitä…. tahallani….”



Silmäni rävähtivät auki. Epätodellinen valkeus ja sillä paistavat punaiset veriläiskät väistyivät, kylmyys kaikkosi, kukaan ei puhunut mitään. Ainoa ääni siinä huoneessa oli jonkun tasainen, raskas hengitys, joka kertoi henkilön nukkuvan.

Pieni poika oli ilmestynyt viereiseen sänkyyn nukkumaan sillä välin, kun olin nukkunut Seanin huoneen lattialla makuupussissa. En ollut herännyt edes hänen tuloonsa, olin kai ollut liian väsynyt herätäkseni siihen, etten ollut enää yksin huoneessa. Sikeästi nukkuva poika oli varmasti Sean itse.



Käänsin kylkeä ja suljin silmäni. Yritin nukahtaa uudelleen ja nähdä tällä kertaa parempia unia. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun suljin silmäni, näin vain välähdyksiä verisistä seinistä ja niistä hohkaavasta kylmyydestä.
   Tunsin itseni syylliseksi, ja miksen olisi tuntenut? Turnerin kuolema oli vain ja ainoastaan minun syytäni, vahinko tai ei. Kuinka kauan kykenisin kestämään painostavaa syyllisyyttä?



Jossain vaiheessa nukahdin kuitenkin, sillä aamulla nousin ylös viimeisenä. Jeremy kutsui minut syömään aamiaista perheen kanssa valmiiksi katettuun pöytään Alician mulkoilusta huolimatta. 

   Söimme hiljaisuuden vallitessa. Vilkaisin vaivihkaa vieressäni istuvaa nuorta poikaa ja pöydän päässä istuvaa parivuotiasta lasta. Kumpikaan heistä ei vaikuttanut kiinnittävän minuun juuri lainkaan huomiota, mitä nyt parivuotias välillä unohtui tuijottamaan minua.



Kaikkien muiden syötyä Jeremyä lukuunottamatta Alicia korjasi pöydän, Sean alkoi valmistautua kouluun lähtöön ja Jeff vietiin huoneeseensa leikkimään. Eno katsoi minuun pitämättä turhaan kiirettä köyhien ritareidensa kanssa.
   ”Miten yö meni?” mies kysyi. ”Sean kertoi, että olit jo nukahtanut, kun hän tuli kotiin. Taisit olla aika väsynyt?”
   Nyökkäsin, ja Jeremy jatkoi.
   ”Ehditkö vaihtaa hänen kanssaan sanaakaan?”
   ”En”, sanoin Jeremylle totuudenmukaisesti. Eno naurahti.
   ”Sean on vähän ujo, mutta kyllä te toimeen tulette”, hän sanoi rohkaisevasti ja haarukoi palan lautaseltaan suuhunsa. ”Kerroin pojille kyllä, kuka sinä olet – niin kuin Jeff nyt vielä tietäisi, mikä on serkku, mutta joka tapauksessa... Sanoin, että tulit vain sukuloimaan, ja luotan siihen, että myös sinä jätät sanomatta sen, että karkasit kotoa.”
   ”Ehdottomasti.”

Jeremy otti haarukan käteensä ja alkoi syödä verkkaiseen tahtiin aamiaistaan loppuun. Nielaistuaan pari haarukallista hän kohotti katseensa minuun.
   ”Muuten, kun nyt olet siinä.. äitisi soitti ennen heräämistäsi”, Jeremy sanoi. ”Hän lupasi lähettää sinulle vaatteita postipakettina. Hän myös kyseli koulunkäynnistäsi, ja kerroin hänelle, että aloitat ensi viikolla.”
   ”Aloitanko?”
   ”Roaring Heightsin oppilasakatemiassa oli yksi high schoolin oppilaan paikka vapaana, ja sinä sait sen sillä ehdolla, että aloitat pian.” Jeremy sorkki haarukallaan köyhää ritariaan kuin etsien sen seasta jotain. Näytti lähinnä siltä, ettei miehellä ollut nälkä. ”Jos minulta kysytään, niin koulunkäynti on turhinta ajanhukkaa maailmassa, elämä opettaa kyllä ihan tarpeeksi. Mutta koska sisareni tappaa minut, mikäli et käy kouluasi kunnolla, sinä menet sinne.”
   En sanonut mitään, en aikonut vastustella. Totta kai minun oli käytävä koulua, jos halusin asua enoni luona, se oli selvää.
   ”Entä työt?” kysyin vielä Jeremyltä. ”Puhuit jotain herra Castillosta, kuka hän on?”
   ”Työnantajani”, Jeremy murahti. ”Soitan hänelle iltapäivällä ja kysyn häneltä, kaipaisiko hän apulaista. Jos ei, niin mietitään sitä sitten.”



Jeremy nousi. Ele kertoi keskustelun päättymisestä, mutta en aikonut päästää enoani niin helpolla.
   ”Mitä töitä minä tulisin tekemään?”
   ”Minä sanoin jo eilen, että näet sitten”, Jeremy tokaisi. ”En aio puhua siitä sen enempää.”
   ”Missä sinä edes työskentelet?” yritin vielä. Jeremy virnisti.
   ”Näet senkin sitten”, mies vastasi. ”Voin kertoa, että paikassa, jossa ei ainakaan tule tylsää.”
   Jeremy otti lautasen pöydältä ja käänsi selkänsä minulle. Eno ei tosiaan aikonut kertoa minulle enempää.



Kun Sean oli lähtenyt kouluun ja Jeremykin oli myöhemmin poistunut käymään kaupassa, taloon jäivät vain Alicia ja pikkuinen Jeff. En jaksanut kuunnella Alician nalkutusta ja väistellä teräviä mulkaisuja, joten lähdin itsekin ulos. Alicia tosin ei ollut ainoa syy lähdölleni. Tarvitsin ulkoilmaa ja tekemistä, jos ei muuta, niin kaupungilla kävelyä. Jotain, mitä tahansa, mikä auttaisi minua unohtamaan.



Olisin tehnyt mitä tahansa pyyhkiäkseni sen mielestäni, aivan mitä tahansa. En vain keksinyt mitään, mikä olisi vienyt viimeöisen painajaisen pois – painajaisen, joka johtui todellisesta tilanteesta, todellisista uutisista. Siitä, että olin tietämättäni lukinnut kauppiaan kylmähuoneeseen, että olin tappanut hänet omaa tyhmyyttäni. Se tieto vainosi minua kuin kuolemaa odottava korppikotka, pyöri päässäni jatkuvasti ja esti minua keskittymästä kunnolla mihinkään vain odottaen, että jossain vaiheessa murtuisin.



Kiihdytin askeliani, lopulta aloin juosta. Juoksin karkuun ajatuksiani, omaa mieltäni. Minä en murtuisi, en ikinä! Se kauppias oli ehkä kuollut, mutta minä en voinut sille asialle enää mitään, minä en jäisi kiinni eikä minun tarvitsisi enää huolehtia asiasta. Helvetti! Miksen uskonut itseäni?
   Sain muuta ajateltavaa, kun kuulin juoksuaskelia. Joku huusi.
   ”Pysähdy, likka!”



Melkein törmäsin häneen kerrostalon kulmalla. Tyttö juoksi taakseen vilkuillen kulman takaa suoraan eteeni. Hän ei hidastanut vauhtiaan autotien kohdalla, vaan juoksi suoraan kadun yli pysähtymättä ja saaden ohi ajavan taksikuskin tööttäämään äkäisesti.
   Katsottuani kulman taakse ja nähtyäni, ketä tyttö juoksi karkuun, en juuri ajatellut, mitä tein. En tänä päivänäkään tiedä, mistä sain sen ajatuksen tai mikä sai minut tekemään sen. Ehkä aavistin jotain jo silloin, ehkä tiesin, että nähdessäni tytön juoksevan karkuun en nähnyt vain tuntematonta teiniä, vaan oikeastaan itseni.



Konstaapeli juoksi suoraan ansaan. Hän ei vilkaissutkaan minuun yrittäessään juosta ohitseni eikä huomannut, kun työnsin jalkani muina miehinä hänen eteensä. Mies lennähti vatsalleen maahan älähtäen, ja sinä aikana, kun hän keräili itseään ja kunniansa rippeitä jalkakäytävältä, minä otin jalat alleni.



En tiennyt yhtään, minne juoksin, kunhan juoksin. Kuulin poliisin viheltävän pilliin jossain kauempana, hän huusi pysähtymiskäskyn. Mies oli noussut jaloilleen ja kuulosti siltä, että hän saavutti minua. Oli löydettävä piilopaikka. Onneksi keskusta vaikutti juuri sopivan sokkeloiselta.



Nähdessäni erään kerrostalon katutasolla avonaisen autotallinoven juoksin sitä kohti. Tyhjä parkkihalli olisi hyvä piilopaikka, ja lisäksi hallissa oli toinenkin ovi pakenemista varten siltä varalta, että konstaapeli tajuaisikin, minne olin mennyt.



Piilouduin oven toiselle puolelle ja jäin vilkuilemaan kadulle. Vetäydyin nopeasti seinän suojiin nähdessäni poliisin. Mies juoksi oven ohi tajuamatta edes tarkistaa, miksi ovi ylipäätään oli auki.



Kun poliisin askelet loittonivat ja lakkasivat viimein kuulumasta, kasvoilleni piirtyi hymy, joka leveni nopeasti kunnon virneeksi. Juuri tätä olin kaivannut, toimintaa ja tapahtumia, jotka veivät ajatukset oikeille raiteille. Ensimmäistä kertaa Roaring Heightsissa tunsin oloni kotoisaksi. Tämä oli sitä jotain, mitä tarvitsin.
   En huomannut heitä. En tajunnut heidän läsnäoloaan, ennen kuin joku puhui.
   ”Hänkö se oli?”



Käänsin katseeni äänen suuntaan. Vähän matkan päässä minusta kolme arviolta minun ikäistäni nuorta oli kokoontunut yhteen ja tuijotti nyt minua. Kaksi heistä, mukaan lukien se poliisia karkuun juossut tyttö, seisoi, kun taas yksi oli kyyristynyt alemmas. Tyttö nyökkäsi vieressään seisovan pisamakasvoisen pojan sanoille.
   ”Kyllä vain, juuri hän.”

Pisamakasvoinen käveli lähemmäs. Seisoin paikoillani ja tarkkailin hänen etenemistään. Ele ei vaikuttanut millään tavoin uhkaavalta, mutta siitä huolimatta tunsin oloni epämiellyttäväksi. Tummatukkaisen pojan pysähtyessä parin askelen päähän hän mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin.
   ”Miksi teit sen?” poika kysyi lopulta. ”Miksi kamppasit sen poliisin?”
   Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä.
   ”Ei kuulu sinulle”, ärähdin pojalle. ”Huolehdi omista asioistasi.”



Poika katsoi minua pitkään. Tyttö hänen takanaan tuhahti.
   ”Kuka hitto sinä kuvittelet olevasi?” blondi kivahti. ”Me emme puuttuisi sinun asioihisi, jos sinäkään et puuttuisi meidän.”
   ”Kathy, rauhoitu”, seisomaan noussut siilitukkainen poika tytön vieressä murahti.
   ”Oliko sinulla jokin erityinen syy auttaa häntä?” pisamakasvoinen kysyi nyökäten Kathyksi nimitettyyn tyttöön päin. Vastasin pisamakasvoisen katseeseen uhmakkaasti.
   ”Ei.” Kallistin päätäni hieman jatkaessani. ”Eikä minulla ole mitään velvollisuutta olla tämän ristikuulustelun kohde. Kamppasin sen äijän, koska huvitti tehdä niin.”

Käännyin lähteäkseni. Pisamakasvoinen poika takanani ei kuitenkaan luovuttanut.
   ”Sinuako ei sitten kiinnosta yhtään, miksi kyselin asiasta?” poika uteli.
   ”Ei.” Olin jo puolimatkassa kohti ovea. Poika ei vain lopettanut vieläkään.
   ”Ja et ole lainkaan kiinnostunut kuulemaan, mitä asiaa meillä olisi sinulle?”
   Pysähdyin. Vilkaisin olkani yli.
   ”No?” kysyin pojalta tylysti. ”Kerro sitten.”
   Poika kohautti olkiaan ja virnisti.
   ”Ajattelin vain, että kun kerran sinulla on oikeanlainen asenne virkavaltaa kohtaan, sinua voisi kiinnostaa meihin liittyminen.”
   Käännyin.



Katsoin poikaa yrittämättä peitellä uteliaisuuttani. Näin blondin tytön ja siilitukkaisen pojan tulleen lähemmäs pisamakasvoista. Tyttö näytti tyytymättömältä. Huomasin vasta nyt hänellä olevan musta silmä.
   ”Henry, onko sinun pakko aina --!”
   ”On, Kathy”, pisamakasvoinen vastasi. ”Me puhuimme tästä jo.”
   ”Et sanonut, että ensimmäinen, joka kävelee kadulla vastaan, pääsee mukaan!”
   ”Pääsee mukaan mihin?” Kulmani olivat painuneet hienoiseen ryppyyn kysyessäni tarkennusta. Henry vaiensi Kathyn terävällä katseella ja katsoi sitten minuun.
   ”Jengiin”, Henry vastasi ja virnisti jälleen. ”Kolmen koplaan, josta voisi hyvin tulla myös neljän kopla. Mitä sanot?”
   Tiesin kiinnostuksen paistavan katseestani, mutta yritin silti puhua neutraalilla äänellä.
   ”Ja mitä tämä neljän kopla sitten ylipäätään tekisi keskenään?” kysyin Henryltä.



”Mitä luulisit, että teemme?” Henryn ääni oli hivenen ivallinen. ”Kathy tuskin juoksenteli turhaan kyttää karkuun. Me olemme, hmm, miten sen nyt sanoisi…”
   ”Turpa kiinni, Henry!” Kathy ärähti ja tökkäsi Henryä kyynärpäällään. ”Et kai sinä kaikille sitä kerro!”
   ”En kaikille, mutta tämä tyyppi auttoi sinua”, Henry tokaisi. ”Hän on ansainnut tiedon. Me olemme… kauppamiehiä. Ja –naisia. Hankimme tavaraa omalla tavallamme ja myymme sen eteenpäin. On parikin tyyppiä, jotka ostavat kaikenlaista… alkoholia ja tupakkaa pääasiassa…”
   ”Puhut siis varastetun tavaran myynnistä?” keskeytin Henryn. Kathy naksautti kieltään ja vilkaisi Henryä paljonpuhuvasti.
   ”Minä tiesin, ettei tämä ole hyvä idea! Hän lavertelee!”
   Henry ei sanonut mitään. Poika nyökkäsi kysymykselleni ja jäi katsomaan minuun odottavasti.



En välittänyt tytön sanoista, vaan pidin katseeni kiinni Henryssä. Nojasin tyynesti seinään ja annoin hänen odottaa vastaustani. Kun lopulta puhuin, minulla oli vain yksi kysymys.
   ”Minne allekirjoitan?”
   Henry katsoi minua hetken epäuskoisena, kunnes tajusi kysymykseni olevan vitsi. Poika naurahti.
   ”Tervetuloa joukkoon”, hän sanoi ja astui lähemmäs. ”Mikä on nimesi?”
   ”William.”
   ”William kuka?”
   Suupielissäni kareili hymy vastatessani.
   ”William de Luca.”



Henry nyökkäsi hyväksyvästi.
   ”Selvä, Will… saanhan sanoa Will?” Henry varmisti, mutta ei odottanut vastausta. ”Meidän kannattaa hajaantua nyt ja mennä kotiin siltä varalta, että se poliisi etsii meitä kaupungilta, mutta nähdään huomenna. Miltä kuulostaisi kahdelta Mimissä?”
   ”Missä?”
   ”Hän tarkoittaa kahvilaa”, Kathy murahti Henryn takana kyllästyneellä äänellä. ”Jos et tiedä, missä se on, omapahan on --”
   ”Tiedätkö sen kahvimainoskyltin joen lähellä?” Henry keskeytti. ”Mimi on sen vieressä. Se kyltti, jossa se turkkilaisen näköinen äijä laskee kahvikuppia pöydälle.”
   Nyökkäsin. Muistin kyltin elävästi, olin nähnyt sen kierrellessäni kaupunkia ensimmäisenä iltanani täällä.
   ”Kahdelta?” varmistin, ja Henry nyökkäsi.
   ”Kahdelta. Nähdään silloin, Will.”
   ”Nähdään.”



Kolmikon kääntyessä ja lähtiessä kukin eri suuntaan parkkihallista jäin katsomaan heidän peräänsä. Katsellessani heidän menoaan hymyilin. Hymyilin edes tajuamatta sitä itse.

***



Palattuani enon luo näin ensimmäisenä pihaan astuessani avonaisen autotallinoven. Astellessani ovelle huomasin Jeremyn olevan suihkuttamassa vanhan autonromun pintaan jonkinlaista suihketta. Mies vihelteli itsekseen työstäessään auton pintaa ja huomasi minut vasta, kun rykäisin.



Hän ei kääntänyt katsettaan minuun, mutta osoitti sanoillaan tietävänsä, että olin läsnä.
   ”Sinun kanssasi halusinkin puhua, Will”, Jeremy totesi. ”Soitin herra Castillolle juuri.”
   Kurotin vetämään autotallin oven kiinni perässäni. Sen tehtyäni istuuduin tallin seinustalle kyhättyyn tuolintapaiseen.



Kun Jeremy ei hetkeen sanonut mitään, kysyin asiasta itse.
   ”Mitä hän sanoi?”
   Jeremy hymyili.
   ”Se oli pienen suostuttelun takana, mutta kyllä hänellä oli apulaiselle hommia”, mies totesi. ”Hän sanoi, että voit aloittaa tänä iltana. Hän tosin haluaisi, että olisit paikalla myös aamupäivisin, ja siihen minun täytyy kehittää jokin ratkaisu… Castillo kun ei tiedä, että olet alaikäinen ja käyt vielä koulua. Eikä saakaan tietää.”
   ”Missä sinä oikein työskentelet?”
   ”Johan minä olen sata kertaa sanonut, että näet sitten.”
   Jeremy lopetti auton suihkimisen ja nousi. Mies käveli konepellin luo ja ryhtyi rukkaamaan moottoria.



Pitkän aikaa välillämme oli hiljaista, ainoa ääni autotallissa oli jakoavaimen kolina moottorin metalliosia vasten. Jeremy kohotti välillä katseensa minuun, muttei sanonut mitään. Aloin jo hermostua hiljaisuuden vuoksi.
   ”Moneltako aloitan?” kysyin Jeremyltä.
   ”Samaan aikaan, kun minun työvuoroni alkaa”, mies totesi. ”Heitätkö sen öljyrätin minulle?”
   ”Moneltako se sitten alkaa?” kysyin ja viskasin likaisen rätin Jeremylle, joka nappasi sen kiinni ilmasta.
   ”Puoli kuudelta”, Jeremy sanoi. ”Päättyy kolmelta.”
   ”Yöllä?”
   Jeremy nyökkäsi. ”Kuten sanoin, asiaan täytyy keksiä jokin ratkaisu”, hän sanoi. ”Et voi työskennellä pikkutunneille saakka, jos sinun täytyy herätä aamuisin kouluun. Et toisaalta voi myöskään aloittaa aamupäivästä. Täytyy suostutella Castillo jonkinlaiseen iltapäivävuorotyöhön.”



Jeremy kumartui rukkaamaan moottoria syvemmältä.
   ”Lähdemme kohta”, Jeremy totesi. ”Kello on kohta viisi, ja me menemme töihin kävellen. Kuten näet, autoni on vielä vähän vaiheessa. Käyn vaihtamassa vaatteet, odota ulkona.”

***



”Sinä siis työskentelet kasinolla?”
   ”Jep, kasinolla baarimikkona.”



”Mitä minä saan tehdä?” kysyin enolta kävellessämme kohti kasinon pääovia. Jeremy vilkaisi minuun.
   ”Lähinnä siivota. Pyyhkiä ja tyhjentää pöytiä, tiskata ja sen sellaista.” Jeremy irvisti. ”Ei ehkä mukavinta hommaa, mutta saat siitä ihan kohtalaista palkkaa. Muistat vain, että olet töissä paikassa, jossa liikkuu suuria rahoja ja jossa isommatkin bisnesmiehet käyvät huvittelemassa. Olet siis kohtelias ja hyväkäytöksinen.”



Päästyämme sisälle Jeremy pysäytti kulkuni ja kääntyi minua kohti. Mies katsoi minuun tiukasti.
   ”Sen lisäksi, että käyttäydyt hyvin, on olemassa yksi kirjoittamaton sääntö, jonka olemassaolosta ei puhuta kenellekään ja jota ei rikota missään tilanteessa”, mies sanoi hiljaa vilkuillen ympärilleen. Todettuaan, ettei ketään ollut kuulemassa, hän jatkoi. ”Se, mitä tapahtuu näiden seinien sisällä, jää näiden seinien sisälle.”
   ”Mitä tarkoitat?”
   ”Sitä, ettet puhu mistään, mitä täällä tapahtuu, ulkopuolisille. Ulkopuolisiin lukeutuvat Alicia, Sean, Jeff, äitisi ja kuka tahansa muukin, joka ei työskentele täällä.”
   Jeremy oli hetken vaiti, hän tarkkaili minua tiiviisti kuin tarkistaakseen, että näytin ymmärtävän kuulemani. Hän jatkoi.
   ”Jos rikot tätä kirjoittamatonta vaitiolovelvollisuutta, voin taata, että joku on sinulle hyvin, hyvin vihainen”, Jeremy totesi. ”Minä olen sitä myös, mutta usko minua – et halua suututtaa Castilloa.”
   ”Lupaan olla hiljaa”, sanoin Jeremylle huolimatta siitä, että uteliaisuuteni heräsi ja olisin halunnut kysellä lisää. Jeremy kuitenkin nyökkäsi ja päätti keskustelun antamatta minkäänlaisia lisätietoja.



Jeremy vei minut kasinon pelialueen baaritiskille. Mies alkoi välittömästi puhdistamaan laseja sen näköisenä, että tiesi, mitä teki.
   ”Tähän aikaan on vielä vähän hiljaista”, mies mutisi. ”Kyllä se tästä täyttyy. Saat kuluttaa tämän päivän jonkinlaiseen perehtymiseen, toisin sanoen minä teen sinun hommasi, sinä seuraat perässä ja opit. Ensi kerralla toimit yksin. Castillolle ei puhuta perehtymisestä mitään, hän olettaa, että tartut heti toimeen.”
   ”Voisin kyllä aloittaa --” yritin sanoa Jeremylle, mutta mies keskeytti minut.
   ”Et voisi. Näytän sinulle ensin, miten homma toimii.”



Asiakkaita ei ensimmäisen tunnin aikana juuri ollut, ja Jeremy keskittyi lähinnä baaritiskin kiillottamiseen ja juomahanojen täyttöön. Hän näytti minulle työskennellessään, miten hanat täytettiin ja mistä haettiin jäitä tiskin alle, mutta mitään ei tarvinnut vielä tehdä – paitsi yksi asia.



Miesten vessat sain siivota ilman perehdytystä. Ehkä pisuaarien hinkkaaminen harjalla oli Jeremyn käsitys siitä, miten nuoret saatiin innostumaan työnteosta. Tein kuitenkin kaiken kiltisti, olinhan luvannut tekeväni töitä leipäni eteen.



Kun palasin siivoamasta vessoja, joku pukuun pukeutunut mies oli juuri tilannut Jeremyltä neljä drinkkiä. Mies katseli tarkkaan Jeremyn liikkeitä. Enon aikoessa ojentaa drinkit miehelle hän sujautti tiskin yli Jeremyn rintataskuun pari seteliä, ja Jeremy kaivoi vielä tiskin alta pullollisen jotain kirkasta nestettä, josta lisäsi lorauksen kahteen drinkeistä.



Kun mies oli lähtenyt, istuuduin jälleen tiskin ääreen Jeremyn viereen. Mies puhdisti laseja aivan normaalisti, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
   ”Mitä tuo oli?” kysyin Jeremyltä, en syyttävästi, vaan ihmetellen.
   ”Kuten sanoin, mikä tapahtuu täällä, pysyy täällä”, Jeremy totesi ympäripyöreästi. ”Mitä vähemmän tiedät, sen parempi. Onko vessat siivottu?”
   ”On”, vastasin. ”Mitä se litku oli?”
   ”Jotain, mitä en suosittelisi juotavaksi kenellekään, mutta josta joku onnistuu repimään aimo annoksen hupia.” Jeremy nosti katseensa minuun puhdistamastaan lasista. ”Älä kysele enempää, Will. Hakisitko nuo lasit rulettipöydästä?”



Loppuilta ja alkava yö sujuivat rauhallisissa merkeissä. Arkipäivisin kasinolla ei kuulemma ollut juuri ruuhkaa ainakaan näkyvillä paikoilla. Kuulemma suurin osa arkipäivän kävijöistä oli bisnesmiehiä, jotka puolestaan pysyttelivät kasinon VIP-tiloissa. Viikonloppuisin pöydissä olisi enemmän väkeä, ja Jeremy varoitti minua siitä, että kiireestä huolimatta työt olisi hoidettava hyvin ja käytös pidettävä asiallisena.



Poistuessamme kasinolta työvuoron jälkeen Jeremy katsoi minua odottava hymy huulillaan.
   ”No?”
   ”Mitä?”
   ”Mitä pidit työpaikastasi?”
   Kohautin olkiani. ”Siinä se menee, kun mikä tahansa muukin työ.”
   Jeremy naurahti. ”Kyllä sinä vielä pääset mukaan hommiin”, hän myhäili. ”Ensi kerralla saat jo tehdä paljon muutakin, kuin siivota vessoja, ja…”
   Jeremy vaikeni yllättäen. Mies katsoi eteenpäin ja hidasti askeliaan huomattavan paljon. Seurasin hänen katsettaan.



Kasinon pihalla, meidän kulkureittimme varrella, seisoi kaksi miestä. Toinen heistä oli lihava, parrakas ja tatuoitu, toisen lyhyeen siilitukkaan oli ajeltu jonkin sortin kuvioita. He katsoivat Jeremyyn, ja Jeremy katsoi heihin. Näin Jeremyn epäröivän askelissaan. Kun hän puhui, hänen äänensä oli hiljainen ja pelokas.
   ”Mitä tahansa tapahtuukin, pysy lähelläni”, Jeremy sihahti. ”Juokse vain, jos käsken tehdä niin.”
   ”Keitä he --?”
   ”Suu kiinni, minä hoidan puhumisen.”



Jeremyn ja minun päästyä lähemmäs mieskaksikko astui aivan Jeremyn eteen katkaisten miehen kulun. Jeremy kohotti varoittavasti vasenta kättään komentaen sanattomasti minua jäämään hieman taaemmas. Miehet vilkaisivat minuun, minkä jälkeen parrakas mies puhui.
   ”Hyvää iltaa, Stevenson”, hän sanoi ja virnisti. ”Oliko hyvä työpäivä? Palkka juoksee ja niin edelleen?”
   Jeremy ei vastannut mitään.



Parrakas mies käänsi katseensa minuun, mutta osoitti edelleen sanansa Jeremylle.
   ”Olet näemmä saanut apulaisenkin”, mies myhäili. ”Hänkö on poikasi? Paljonko hän tienaa?”
   ”Tarpeeksi”, Jeremy murahti jättäen vastaamatta ensimmäiseen kysymykseen. ”Ei sinun tarvitse siitä huolehtia.”



Partasuu katsoi taas Jeremyä kohti. Hän naksautti kieltään paheksuvasti.
   ”Maksusi on myöhässä, Stevenson. Pahasti myöhässä.”
   ”Minulla on perhe elätettävänäni”, Jeremy vastasi hiljaa.
   ”Se ei ole mikään syy. Teit sopimuksen, ja sitä sopimusta me noudatamme.”
   ”Sopimuksessa ei mainittu mitään korkojen noususta, ja --”
   ”… ja se, ettet ottanut mahdollisia korkoja huomioon, on täysin oman tyhmyytesi syytä”, siilitukkainen mies jatkoi Jeremyn lausetta. ”Me olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan. Sinä maksat tai itket ja maksat.”



Siilitukkainen tuijotti Jeremyä pitkään.
   ”Jottei tämä unohtuisi…” mies lopulta aloitti ja vilkaisi partasuuhun vieressään, ”meillä on sinulle pieni muistutus. Terveisiä perintätoimistolta.”
   Partasuu astui lähemmäs Jeremyä. Lihavan miehen kohottaessa kätensä astuin vaistomaisesti askelen taaksepäin.



Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Ainakaan mitään järkevää. Partasuu löi Jeremyä niin kovaa, että mies kaatui parkaisten maahan.



Se ei riittänyt äijälle. Mies kumartui ja tarttui toisella kädellään Jeremyn paidan rinnuksista ja toisella kädellään enoni korvalehdestä. Hän työnsi kasvonsa aivan lähelle Jeremyn kasvoja.
   Se oli jotain, mitä en aikonut katsoa vierestä.
   ”Näpit irti hänestä, kusipää!”
   Yritin potkaista partasuuta, mutta hän väisti antaen Jeremyn pudota selälleen asfaltille.



Tatuoitu mies jäi tuijottamaan minua epäuskoisena. Käytin hiljaisuutta hyväkseni.
   ”Painu helvettiin!” karjuin miehelle täyttä kurkkua. ”Sinä et koske häneen, et nyt etkä tulevaisuudessa!”
   ”Noh, noh”, mies murahti minulle. ”Oletpa varsin epäkohtelias kakara. Haluatko sinäkin eräpäivämuistutuksen?”
   En vastannut mitään, keskityin vain tuijottamaan partasuuta äkäisesti.



Hetken aikaa luulin, että hän hyökkäisi kimppuuni. Mies kuitenkin pudisti päätään.
   ”Minä en hakkaa teinipoikia”, hän ärähti. ”Ainoastaan miehiä, jotka ovat mokanneet kyllin pahasti ansaitakseen selkäsaunan. Tule, Rodriquez, eiköhän tässä ollut Stevensonille tarpeeksi.”



Miehet kääntyivät. He lähtivät pois kasinon pihalta jättäen minut ja maassa makaavan Jeremyn kaksin. Kun miehet olivat kyllin kaukana, kumarruin Jeremyn puoleen.



”Jeremy?”
   Ravistelin miestä olkapäästä. ”Jeremy?” toistin hänen nimensä. ”Eno?”
   Jeremy ähkäisi ja raotti silmiään. Hän pyyhkäisi toisella kädellään nenänalustaan ja vilkaisi kättään, johon oli jäänyt veritahra.
   ”Helvetti…” Jeremy voihkaisi. ”Löin pääni… sanoinko jo, että olet helvetin tyhmä, Will?”
   ”Sinä löit pääsi”, toistin Jeremyn sanat. ”Sinä hourit.”
   ”Enkä houri… sinä olet typerä, helvetin idiootti… sinun ei olisi pitänyt sotkeutua tähän…”
   ”He olisivat tappaneet sinut!”
   ”Eivätkä olisi, korkeintaan hakanneet tajuttomaksi.” Jeremy veti syvään henkeä ja nousi istumaan asfaltille.



Jeremy istui siinä pitkään vetämässä henkeä. Pari ihmistä ehti kävellä ohi ja katsoa Jeremyä kummissaan, mutta kukaan ei pysähtynyt kysymään mitään. Edes minä en kysynyt mitään, en, vaikka pääni oli täynnä kysymyksiä.
   ”Sovitaan yksi asia”, Jeremy viimein totesi. ”Yksi tärkeä asia.”
   ”Mikä?”



Jeremy katsoi minuun tiukasti.
   ”Tästä ei puhuta kenellekään.” Mies pudisti päätään sanojensa vakuudeksi. ”Ei kenellekään. Etenkään Alicialle.”
   ”Eikö vaimosi pitäisi tietää?”
   ”Etenkään Alicialle, Will.” Jeremy pudisti päätään. ”Ei hänelle eikä kenellekään muullekaan.”



Jeremyn pyyhittyä kasvonsa taskustaan löytämäänsä paperinenäliinaan aloitimme kotimatkan, joka sujui hiljaisuuden vallitessa. Jeremyn keskittyneestä ilmeestä oli kuitenkin pääteltävissä, että mies mietti ankarasti. Niin mietin minäkin.



Öisen kaupungin ympäröidessä kahta kulkijaa tajusin, että näiden varjojen alla piti olla varovaisempi kuin koskaan. Että turvallisinta oli olla työntämättä nenäänsä liian pitkälle vääriin asioihin. Että parasta oli olla vaiti ja jättää väärät asiat sanomatta.
   Tai olisi ollut, jos se olisi ollut yhtään minun tapaistani.

***

Irviksen kommentteja:

Tän osan kirjoittaminen tuntui venyvän ja venyvän, koska alku ei tahtonut millään lähteä rullaamaan! Kyllä se sitten lähti, ja loput osasta tuli kirjoitettua suht nopeasti. :)
Ääh, en keksi oikein mitään sanottavaa tästä. Tavallaan piti kirjoittaa tähän osaan aika monestakin asiasta, mutta tila ei yksinkertaisesti riittänyt, osassa on jo nyt 76 kuvaa. Ensi osassa päästään sitten syventymään vähän muihin asioihin.

Ei kysymyksiä tällä kertaa, mutta kommentteja otan silti ilomielin vastaan. :)