Verta. Sitä tippui matolle pieninä pisaroina jättäen mattoon punaiset jäljet. Se lämmitti käsiäni ja teki ne tahmeiksi. Tykyttävä kipu, särky, polttelu, jokin. Jokin, joka sattui helvetisti.
Olin pyyhkinyt kasvojani liikaa, veri oli levinnyt jokaiseen sormeeni. En tiennyt, oliko verenvuoto jo tyrehtynyt vai ei, mutta kipu oli silti läsnä joka sekunnilla. Kipu… ja tieto siitä, että Rodriquez oli kyyristynyt eteeni ja että hänellä oli edelleen veitsi kädessään.
Rodriquez kumartui lähemmäs. Kivusta huolimatta tuijotin sormieni lomasta hänen veistä pitelevää kättään ja pidin miehen jokaista liikettä silmällä.
”Voi sentään”, Rodriquez voivotteli teeskennellyn lempeällä äänellä. ”Ei kai sinuun sattunut? Voi voi, laittaisin poskeesi sellaisen näteillä kuvilla koristellun lasten laastarin, jos minulla olisi sellaisia.”
En vastannut mitään. Käteni tärisivät, ajatus ei kulkenut. Olinko shokissa? Tiedostiko ihminen yleensä olevansa sellaisessa?
”Nouse ylös”, Rodriquez komensi. Näin hänen työntävän veitsen takaisin taskuunsa ja vaihtavan sen aseeseen. ”Toivon mukaan opit kerrasta ja palaat nyt kiltisti takaisin kellariin. Jos et suostu, voin koristella toisenkin poskesi.”
Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nousin vapiseville jaloilleni ja kompuroin toista kättä edelleen kasvoillani pidellen kohti suuntaa, josta olin tullut. Ainakin oletin käveleväni siihen suuntaan, varma en ollut. Kellarin portaissa olin lähellä kaatua ja kieriä portaat alas, mutta onnistuin pitämään tasapainoni.
Kellarissa Armstrong oli noussut ylös ja nojasi nyt seinään kylkeään pidellen. Rodriquez kuului puhuvan miehelle.
”Yläkertaan, Armstrong. Meillä on puhuttavaa.”
”Pirun kakara mursi kylkiluun…” Armstrong aloitti, mutta Rodriquez keskeytti hänet.
”Yläkertaan, minä sanoin! Minä pidän huolen pojasta, sinua ei tarvita nyt.”
Rodriquez sitoi minut takaisin kellarin keskellä odottavaan tuoliin. Hän kiskoi köydet niin tiukalle, etten kyennyt enää huokaisemaan tai vetämään syvään henkeä.
”Kiitä onneasi, että tyydyin vain yhteen viiltoon”, mies murahti. ”Olisin voinut myös kirjoittaa nimeni kasvoihisi. Seuraavalla kerralla saatan tehdä senkin. Ai niin, ja koska plastiikkakirurgia on kallista, Stevenson saa maksaa meille kymppitonnin lisää.”
Sen sanottuaan mies kääntyi. Hän harppoi portaisiin ja katosi yläkertaan jättäen minut yksin kellariin.
Epätoivo. Se oli ainoa oikea sana sille tilanteelle. Epätoivo ja tuskallinen aavistus siitä, että Rodriquez ei rahat saatuaan jättäisi minua henkiin. Hän tappaisi minut enemmän kuin mielellään.
Kasvoja kirveli. Verenvuoto vaikutti lakanneen. En nähnyt kasvojani enkä tiennyt, miltä näytin, mutta tuskinpa sillä oli enää väliä. Millään ei ollut enää väliä. Ei ollut olemassa pakokeinoa, ei mitään, minkä avulla pelastautua.
Kukaan ei tiennyt, missä olin.
Kukaan ei tulisi pelastamaan minua.
Ei kukaan.
***
Karkausyrityksestäni ei ollut voinut kulua montaa tuntia, mutta siitä huolimatta käsiini sattui. Ehkä se oli Rodriquezin entistä tiukemman sidonnan ansiota, ehkä sen, että käteni olivat olleet aiemmin monta tuntia samassa asennossa, ehkä molempien. Rannekipu oli kuitenkin sillä hetkellä huolenaiheistani pienin, etenkin, kun askelet kertoivat aseistetun Rodriquezin saapuvan jälleen alakertaan.
Kävellessään portaita alas Rodriquez loi minuun ylimielisen katseen.
”Aika lähteä”, hän murahti. ”Armstrong jää tänne.”
Tunsin sykkeeni kiihtyvän. Kello varmaankin lähestyi kolmea aamuyöstä, ja Rodriquez halusi lähteä hakemaan rahojaan. Niitä kolmea… ei, vaan neljääkymmentä tuhatta dollaria. Olisiko Jeremy edes saanut ne hankittua?
Rodriquez pysähtyi eteeni ja kaivoi jotain taskustaan. Yritin väistää, mutta köydet pitivät minut tiukasti aloillani ja Rodriquez sai teipattua suuni uudelleen.
”Tämä tuskin olisi tarpeen, jos et olisi idiootti”, mies tokaisi. ”Huudat kuitenkin kuin palosireeni.”
Rodriquezin avatessa köysiäni pistooli edelleen tiukasti otteessaan tunsin jälleen kylmän hien valuvan otsallani. En edes ajatellut, että olisi väärin pelätä tai väärin myöntää pelkäävänsä. Ei sellaisessa tilanteessa niin ajatellut. Sitä vain pelkäsi, ja paljon.
Rodriquez kyllä irrotti köydet, mutta riuhdottuaan minut käsivarresta ylös hän sitoi niillä samoilla köysillä ranteeni yhteen.
”Tule”, mies komensi. ”Auto odottaa pihalla.”
***
Tilanteessa, jossa itse makaa takapenkillä suukapuloituna ja kädet selän taakse sidottuina, ei ehkä systemaattisesti ajattele muuta kuin pelkoa, mutta mieleen tulvii ympäristöstä koko ajan asioita, joihin ei muuten kiinnittäisi huomiota. Kuten esimerkiksi nyt se, että Rodriquezin auto oli vanha ja se rämisi äänekkäästi. Tai se, ettei ohitsemme ajanut ainuttakaan poliisiautoa. Se, ettei kukaan pysäyttäisi Rodriquezia.
Näin takapenkiltä, mihin Rodriquez pysäköi auton; meren rannalla sijaitsevan rakennustyömaan viereen. En tiennyt paikasta mitään, en ollut lyhyen Roaring Heightsissa asumiseni aikana tutustunut niin syrjäisiin paikkoihin. Saatoin kuitenkin kuvitella, ettei tähän aikaan täällä olisi ketään.
Rodriquez avasi auton oven noustakseen autosta. Hän avasi takaoven ja riuhtoi minut jaloilleni.
Hänen ei tarvinnut sanoa, mitä hän halusi minun tekevän. Riitti, että mies työnsi minua edellään suuntaan, johon halusi, että kävelin. Rodriquez painoi pistoolin piippua selkääni vasten, se teki kipeää, mutta sai minut hylkäämään kaikki ajatukset mahdollisesta pakenemisesta tyystin.
Mietin silti. Yritin keksiä jotain, mitä tahansa. Voisinko survaista kyynärpääni Rodriquezin kylkeen ja..? Ei, se ei onnistuisi, sidotut ranteet pitivät siitä huolen. Jos potkaisisin häntä? Kyllä vain, aivan varmasti osuisin selkäni takana seisovaan Rodriqueziin… tai sitten en, ja mies ampuisi minut siihen paikkaan.
Mitä pidemmälle sokkeloisella rakennustyömaalla kävelimme, sitä laahaavimmiksi askeleni kävivät. Rodriquez huomasi sen ja antoi äänettömän käskyn kävellä kunnolla tökkäämällä pistoolinsa piipulla kylkiluitteni väliin. Se sattui, mutta en inahtanutkaan.
Ja vihdoin, kun jo luulin, ettei Jeremy ollut paikalla, että mies ei ollut hankkinut rahoja, näimme heidät. Nimenomaan heidät, ei hänet.
Jeremy… ja hänen vieressään Andrews. Rodriquezin askelet hidastuivat, mies epäröi. Hän pysäytti minut kovakouraisesti monen metrin etäisyydelle Jeremystä ja taivutti päätäni taakse.
”Mitä kohtaa sanoista 'ei ketään ylimääräistä' et ymmärtänyt, Stevenson?” Rodriquez ärähti Jeremylle. Näin Jeremyn hätkähtävän ja pudistavan päätään.
”Neljäkymmentä tuhatta dollaria, Rodriquez”, Jeremy sanoi hiljaa. ”Tiedät, ettei minulla ole sellaisia rahoja. Tässä on eräs, jolla on ja joka hoitaa velkani puolestani.”
”Minä halusin rahat sinulta, en keltään muulta.”
”Onko sillä väliä, mistä sinä ne saat?” Jeremy rauhoitteli.
Jeremy näytti punnitsevan sanojaan tarkkaan, ennen kuin puhui.
”Minä pyydän”, mies henkäisi. ”Ainoa, mitä pyydän, on, että päästät pojan menemään. Hän on täysin syytön tähän tilanteeseen. Sinä saat ne rahat, ja –”
”Turpa kiinni!” Rodriquez karjaisi. Tunsin hänen otteensa kiristyvän ja kätensä tärisevän hermostuksesta.
Rodriquez painoi pistoolia entistä kovemmalla voimalla ohimoani vasten. Hän painoi toista kättään osittain leukaani, osittain kaulaani vasten. Niskaan sattui, oli hankala hengittää.
”Ainoa, mitä minä pyysin, oli yksinäinen Stevenson neljänkymmenen tuhannen dollarin kanssa!” Rodriquez ärjäisi. ”Minä sanoin, että poika kuolee, jos et tee, kuten sanon, ja sinä et tehnyt!”
”Ihan rauhallisesti, Rodriquez”, kuulin Andrewsin rauhoittelevan, mutta hätääntyneen äänen kauempaa. ”Tässä ei ole syytä vahingoittaa ketään. Minulla on ne rahat --”
”Haista paska!”
Rodriquez riuhtaisi minua käsivarresta ja lähti juoksuun työntäen minua edellään. Kompuroin, melkein kaaduin, mutta Rodriquez karjaisi minulle jotain ja kiskoi minut jaloilleni.
”Rodriquez, pysähdy!” kuulin Jeremyn huutavan kauempaa. Kuulin juoksuaskelten äänet, muutkin, kuin omani ja Rodriquezin.
”Kumpikaan ei juokse perääni, tai ammun pojan!” Rodriquez vastasi, ja ylimääräiset juoksuaskelet lakkasivat… ainakin osa niistä. Jostain kuulin vielä yhdet askelet, yhdet sellaiset, joiden suunta oli täysin toinen. Ne kuuluivat jostain rakennustelineiden takaa…
Tunsin Rodriquezin käden liikkeistä, että mies käänsi päätään. Hänen vasen kätensä nousi hieman hartialtani. Pistooli vetäytyi kauemmaksi selästäni, Rodriquez luultavasti tähtäsi muualle. Ja siinä minulla oli tilaisuuteni.
Tai olisi ollut, jos tasapainon pitäminen juostessa ei olisi ollut mahdotonta sidottujen käsien ansiosta.
Pääni osui kivuliaasti betonialustaan kaatuessani ensimmäisten askelteni myötä kyljelleni maahan. Tiesin näyttäväni säälittävältä yrittäessäni potkia pelkkien jalkojen avustuksella itseäni ylös maasta, mutta käytin paniikissa kaikki keinot selvitäkseni. Näin Rodriquezin jalat edessäni, mies harppoi toiselle puolelleni. Kuulin jonkin naksahtavan.
Jeremy huusi jossain kauempana.
”Rodriquez, ei!”
”Minä en tullut tänne leikkimään kanssanne!” Rodriquez huusi takaisin ja tähtäsi.
Näin Rodriquezin vapisevan käden. Näin pistoolin piipun.
Palava halu sulkea silmät. Palava halu poistua tästä todellisuudesta.
Ja minä yritin, suljin silmäni ja yritin pyyhkiä sen todellisuuden mielestäni.
Silti kuulin laukauksen.
Toisen.
Kolmannen.
Oliko kuoleman jälkeen tietoisuutta?
Oliko sen jälkeen kylmää betonia?
Oliko sen jälkeen juoksuaskelia… huutoja.. ääniä… oliko mitään?
”William?”
Olin aika varma, etten oikeasti nähnyt häntä. Ehkä olin elämän ja kuoleman rajamailla ja hourailin.
”William?” hän toisti ja ravisti minua olkapäästä. ”Oletko kunnossa?”
Tunsin kivun miehen repäistessä teipin pois suuni päältä. Hengitin syvään suu avoinna, tunsin viileän ilmavirran keuhkoissani. Ei, en voinut olla kuollut tai kuolemassa. Sellaisena hetkenä ei enää tuntenut kipua tai ilmavirtoja, niin olin kuullut väitettävän.
”Mitä helvettiä?” kuului Jeremyn älähdys jostain, ja Victor de Luca kohotti katseensa jonnekin ylitseni.
”Pidä suusi kiinni, Stevenson”, isäni ärähti. ”Onko teistä jommallakummalla auto mukana?”
”Minulla on”, Andrews totesi, ja isäni nyökkäsi.
”Hyvä. Ajatte kaikki sinun luoksesi. Minä pidän huolen Rodriquezin ruumiista.”
En tajunnut ajan kulusta mitään, olin liian väsynyt. Melko nopeasti isäni kuitenkin katosi viereltäni ja hänen tilalleen ilmestyi Andrews, joka päästi ranteeni vapaaksi ja nosti minut vapiseville jaloilleni. Hän talutti minut hitaasti kohti työmaan porttia Jeremy vanavedessään.
”Saat selittää minulle tämän…” Jeremy mutisi saaden Andrewsin ärähtämään ensimmäisen kerran minun kuulleni vihaisena.
”Selitän heti, kun sen aika on. Toivottavasti saan Karenin kiinni, hän saa vilkaista Williamia… William?”
Andrews toisti nimeni, mutten sanonut mitään. Kävelin kyllä samaan tahtiin miehen kanssa, mutten saanut sanaakaan suustani ulos. Kun olimme päässeet jo melkein porttien toiselle puolelle, vilkaisin taakseni ja näin hänet.
Hän näytti melkein siltä, kuin olisi nukkunut. Ainoa ero oli, että nukkuvan rinta ei yleensä vuotanut verta. Kun tajusin, että siinä Rodriquezin paikalla olisin voinut maata myös minä, puistatus kävi kehoni lävitse niin suurella voimalla, että jalkani lakkasivat kantamasta ja Andrews joutui puolittain raahaamaan minut autoonsa.
***
”Tämä voi sattua väh--”
”Ai helvetti!”
”.. no niin, minä sanoin, että tämä voi sattua… pysy paikallasi.”
Parkaisin. Karen Andrews ei kuitenkaan lopettanut.
”Paikallasi, minä sanoin. Se kirvelee, tiedän.”
”Eikö ole olemassa mitään hieman vähemmän -- ai!”
”On, mutta minä käytän nyt etanolia, koska muuta ei täällä ole.”
Ikuisuudelta tuntuvan, tuskallisen ajan päätteeksi Karen Andrews sai kasvoni puhdistettua tulen lailla polttelevalla etanolillaan. Nainen, jonka nyt tiesin työskentelevän sairaanhoitajana, jäi seisomaan viereeni kädet puuskassa.
”Kertoisitko minulle, mitä oikein tapahtui?”
”Ei ole minun asiani kertoa.”
Karen huokaisi. Nainen muisti itsekin omat sanansa ja häntä varmasti ärsytti nyt, kun käytin niitä häntä itseään vastaan.
”Hyvä on”, Karen totesi. ”Kysyn sitten isältä. Tuollainen haava ei tule kaatumalla tai vahingossa. Se olisi pitänyt tikata, mutta tikkaaminen olisi pitänyt tehdä jo jokunen tunti sitten.”
”Jääkö siitä arpi?”
”Valitettavan todennäköisesti.”
Karen lähti. Hän jätti oven raolleen, ehkä vahingossa, ehkä tarkoituksella. Joka tapauksessa jäin liikkumatta paikoilleni kuunnellakseni, mitä oven takana puhuttiin. Äänet kuuluivat Karenin vanhaan huoneeseen ovenraosta loistavasti.
”Onko hän kunnossa?” kuului Andrewsin ääni. Kuulin Karenin vetävän syvään henkeä.
”Niin kunnossa kuin voi olla”, Karen totesi. ”Ei hän ole enää edes shokissa.”
Hiljaisuus. Karen jatkoi.
”Minä sen sijaan olen.”
”Karen…”
”Tässä on taas kyse siitä, vai mitä?”
Karenin ääni muuttui surumieliseksi, silti äreäksi.
”Sinä lupasit”, nainen ärähti. ”Sanoit, että olet jättänyt ne hommat taaksesi. Ettet enää koskaan --”
”Karen, kyse ei ollut siitä.”
”Mistä sitten?”
”Minä --”
”Anna minun selittää, Andrews”, Jeremy kuului murahtavan.
Nousin hiljaa ylös tuolilta ja kävelin ovelle. Halusin tietää.
Ei tarvinnut edes painaa korvaa ovea vasten. Sen kun seisoin siinä ja kuuntelin raollaan olevasta ovesta. Jeremy kuului huokaisevan syvään.
”Kyse oli minusta, ei Andrewsista. Ei ole helppoa olla aviomies ja kahden lapsen isä”, Jeremy mutisi. ”Ei varsinkaan, kun sattuu olemaan entinen vanki.”
”Jeremy, onko aivan tarpeellista kertoa Karenille --” Andrews aloitti, mutta Jeremy keskeytti hänet.
”Kerron samalla sinulle”, mies sanoi ja jatkoi. ”Tiivistettynä se meni niin, että kun Jeff syntyi jokunen vuosi Seanin jälkeen ja tila alkoi käydä ahtaaksi, pari vanhaa tuttavaa tarjosi apuaan. He lainasivat minulle rahaa aika paljon, jotta saisin kunnon talon perheelleni. Harmi vain, ettei heidän sopimuksensa ollut järin pätevä ja se sisälsi sellaisia yksityiskohtia, joista en ollut itsekään tietoinen. Kuten melkoisen suuren koron.”
”En halua tietää enempää”, Karen tuhahti. ”Parempi, kun en tiedä…”
”Andrewsin täytyy tietää.”
”Minun ei.”
Askelia. Karen kuului lähtevän talosta. Kuulin Jeremyn selittävän Andrewsille sieppauksestani ja uhkauskirjeestä – asioista, jotka tiesin jo. Ei ollut tarpeellista kuunnella enää… ei olisi ollut, ellen olisi kuullut Andrewsin aloittavan omaa selitystään.
”Hän tuli seuraavalla lennolla perässämme Roaring Heightsiin”, Andrews totesi, ja tajusin, että puhe oli isästäni. ”Tietenkään tietämättä sieppauksesta mitään…”
”Ja sinä kerroit hänelle?!”
”Totta kai minä kerroin, sillä tavalla sain jonkun taustatueksi työmaalle varmistamaan, ettei tilanne pääse kääntymään huonompaan suuntaan! Etkä voi kieltää – jos Victor ei olisi seissyt toisella puolella työmaata pitämässä Rodriquezia silmällä, William ei olisi täällä nyt.”
”Tiedän, mutta… äh, helvetti, tilanne ei olisi koskaan eskaloitunut siihen pisteeseen, jos et olisi vaatinut päästä mukaan tuomaan rahoja! Ja missä se kusipää edes luuhaa, ei kai yhden ruumiin hävittämiseen mene --”
Ovikello soi. Huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus. Tiesin, kuka ovella olisi, joten työnsin Karenin huoneen oven auki ja harpoin aulaan juuri parahiksi kohdatakseni tulijan.
He seisoivat siinä kuin kivettyneinä paikoilleen, isäni ja enoni. Andrews oli ainoa, joka pani merkille tuloni ja vilkaisi minuun. Kykenin lukemaan hänen katseestaan ääneen lausumattoman käskyn pysyä paikoillani ja olla hiljaa.
Mutta koska minä olisin totellut ketään?
Hetkeen en tiennyt, mitä sanoa, mutta lopulta yksinkertainen kysymys ”miksi” tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Miksi tulit tänne? Miksi autoit minua? Miksi…
”Mik--”
Tuskin olin ehtinyt suuni avata, kun kumpikin heistä työnsi kätensä vyölleen.
Kaksi naksahdusta. Kaksi ääntä, jotka kertoivat liipaisinten olevan valmiita.
Kaksi miestä, jotka tuijottivat toisiaan katseissaan silkkaa vihaa.
”Mitä…” aloitin. Olin hetken hiljaa tajuttuani, että ääneni käyttäminen oli äskenkin aiheuttanut äkkiliikkeitä. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, uskaltauduin puhumaan lisää. ”Mitä hittoa te teette?”
”Älä sotkeudu tähän, Will”, Jeremy ärisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. ”Näin me aikuiset selvitämme asiamme. Opit sitten joskus…”
”Älä edes kuvittele opettavasi pojalleni, että toisen ihmisen ampuminen on ratkaisu jokaiseen ongelmaan”, Victor ärisi takaisin.
”Ranskaan pakeneminenko sitten on?”
”Nyt riittää!” Andrews karjaisi saaden jokaisen meistä hätkähtämään. Jeremy ja Victor eivät kuitenkaan laskeneet aseitaan.
”Tässä ei ole taas mitään järkeä!” Andrews karjui. ”Victor, sinun poikasi ja Jeremy, sinun sisarenpoikasi on juuri ollut useamman tunnin ajan siepattuna --”
”Hänen velkojensa takia”, Victor ärähti Andrewsille, näin hänen asekätensä tärisevän raivosta. ”Hänen typeryytensä takia.”
”Älä sinä ala syyttelemään ketään typeryydestä, herra hoidan-lankoni-vankilaan-ja-pakenen-Ransk--”
”Lopettakaa!”
Karjaisuni kaikui Andrewsin asunnossa. En ollut koskaan huutanut niin kovaa silkasta raivosta, en ainakaan uskonut, että olisin huutanut. Nyt kuitenkin tein sen, ja se toimi; kumpikin miehistä laski aseensa.
Tuijotin heitä kumpaakin vuoron perään. Ei minulla ollut mitään sanottavaa, ainakaan mieleeni ei tullut mitään. Tärkeintä oli kuitenkin, etteivät enoni ja isäni olleet enää tappamassa toisiaan – ainakaan heti.
”Tahdon nukkua”, ärähdin, kun en muutakaan keksinyt. ”Andrews, saanko lainata Karenin huonetta?”
Andrews nyökkäsi hiljaa. Käänsin selkäni mieskolmikolle ja kävelin takaisin Karenin huoneeseen paiskaten oven perässäni kiinni.
Se ei paljoa tarvinnut. Nukahdin melkein saman tien kaaduttuani täysissä pukeissa Karenin sängyn päiväpeitteen päälle.
Ehkä muutaman minuutin päästä heräsin sen verran, että huomasin jonkun astuvan ovenrakoon. Se samainen joku sammutti huoneesta valot ja sanoi jotain. Karhealla, matalalla äänellä.
”Anteeksi.”
Ei muuta. Ei mitään muuta.
Minä tosin en tiennyt, riittikö yksi anteeksipyyntö kuuteentoista vuoteen. Ehkä se riitti. Ehkä.
Olihan hän lopulta pelastanut henkeni.
***
Irviksen kommentteja:
Tässä ei sitten mennytkään niin tuhottoman kauaa :P Posejen teossa olen nopeutunut ja tuo mainitsemani cas-tavarakin (aka Williamin naamahaava) oli jo puoliksi valmis osaa aloittaessani. Vähän piti suunnittelutaukoa pitää, mutta kirjoittaminen sujui sen jälkeen niin nopeaan tahtiin, että osa valmistui silti!
Palasi se Victor sieltä Ranskasta sitten :) Eivät tosin ole Jeremyn kanssa kamalan hyvissä väleissä... mitähän seuraavaksi tapahtuu? ;) Saavatko miehet koskaan sovittua välejään? Entä miten William suhtautuu jatkossa isäänsä - sikäli kun isä on ylipäätään jäämässä Roaring Heightsiin?
