Ensimmäinen asia, jonka havaitsin herätessäni, olivat omat jalkani ja kylmä kivilattia.
Ensimmäiset asiat, jotka tunsin, olivat kylmyys, kosteus ja homeen haju.
Ensimmäiset asiat, jotka tunsin, olivat kylmyys, kosteus ja homeen haju.
Ensin ajattelin paikan olevan autotalli. Kun ajatukseni vähitellen selkiintyivät, tajusin, ettei paikka autotarvikkeista huolimatta ollut ainakaan maan pinnalla sijaitseva talli, vaan luultavasti jonkun kellari. Täällä oli niin kylmää ja kosteaa, että sijaintini jossain maan alla oli selvää.
Missä olin? Mitä oli tapahtunut? Viimeinen asia, jonka muistin, oli Kathy… Kathyn hahmo jossain kauempana. Hautausmaa… ja joku, joka löi minua kahdesti.
Aloin vähitellen tajuta jotain ympäristöstäni. Ensimmäinen tajuttava asia oli se, että minut oli sidottu kunnon köysinipulla kiinni tuoliin, jossa istuin. Käteni oli väännetty taakse, niitä särki, mutten kyennyt liikuttamaan niitä lainkaan.
Seuraava asia, jonka tajusin, oli se, etten kyennyt puhumaan saati huutamaan. Kykenin maistamaan ilmastointiteipin liimapinnan huulteni sisäpinnalla. Ja kun nämä kaksi asiaa – suukapula ja sidottu vartalo – tukivat toisiaan ja kertoivat minulle, mistä oli kyse, en voinut olla älähtämättä. Se älähdys jäi tietenkin vain hiljaiseksi muminaksi.
Ei helvetti.
Ei helvetin helvetti.
Tämä ei näyttänyt hyvältä. Ei yhtään hyvältä.
Temmoin koko vartaloani eri suuntiin minkä ehdin, yritin päästä irti. Se ei tietenkään onnistunut, köydet olivat paksuja ja ne oli solmittu huolella yhteen selkäni taakse.
Tämän oli oltava jonkun sairasta pilaa. Oli pakko olla. Näin ei voinut käydä, ei vain voinut – kukaan ei siepannut teinipoikia kellariinsa paitsi jossain Ö-luokan kauhunovelleissa, joissa ne pojat hakattiin, raiskattiin, paloiteltiin ja ruumiit hävitettiin polttamalla… voi helvetti!
Kylmän hien kihotessa otsalleni lopetin käsieni riuhtomisen. Pälyilin kiivaasti ympärilleni ja yritin löytää jotain, jonkin esineen tai asian, joka auttaisi minua tässä tilanteessa. Sinänsä turhaa - vaikka olisinkin sellaisen löytänyt, en olisi kuitenkaan päässyt tästä tuolista minnekään hakemaan sitä.
Turhaa. Niin turhaa.
Eivätkä päässä hakkaavaa ajatusta siitä, ettei tilanne olisi voinut juuri epätoivoisemmaksi muuttua, helpottaneet lainkaan ne askelten äänet, joita kuulin yläpuoleltani.
Ensimmäisenä näin reikäiset, siniset tennistossut. Likaisten farkkujen ja sitäkin likaisemman pusakan laskeutuessa portaita myöten näköpiiriini tunnistin, kuka tulija oli. Hemmetti, olisihan se pitänyt arvata…
”Sinä siis olet hereillä?”
Rodriquez pysähtyi vähän matkan päähän minusta tutkaillen minua tarkkaan. Hänen perässään kellariin saapui se toinen, lihava mies, jonka muistelin olevan Armstrong. Partasuu vilkuili vuoroin minuun, vuoroin rikostoveriinsa, kunnes jäi katsomaan Rodriquezia.
”Kiitä onneasi, että poika heräsi”, Armstrong murahti. ”Tiedät kyllä, mihin minä vedän rajan.”
”Alat tulla vaarallisen pehmeäksi”, Rodriquez irvaili. ”Sinun rajasi vain hidastavat meitä.”
Rodriquez asteli lähemmäs. Yritin vaistomaisesti perääntyä ja taivutin niskaani taakse paetakseni miehen kättä. Se ei tietenkään onnistunut, mutta ei Rodriquez mitään varsinaisesti pahaa ollutkaan tekemässä, vaan repäisi ilmastointiteipin pois suuni päältä.
En katsonut Rodriqueziin. En halunnut katsoa. Välillä minun oli tosin pakko vilkuilla mieheen päin pysyäkseni selvillä hänen liikkeistään ja osatakseni varautua, jos Rodriquez kävisi päälle. Ei minulla tosin ollut mitään tietoa siitä, mitä siinä tapauksessa tekisin. Tuskin kykenisin tekemään mitään.
”Sinä et sitten joko välittänyt viestiäni tai sitten Stevenson ei siitä välittänyt”, Rodriquez ärähti. ”Kummassakin tapauksessa koko perhe vaikuttaa olevan täynnä idiootteja.”
En sanonut mitään. En ollut tosiaan välittänyt Rodriquezin uhkauksia Jeremylle. Tarkoitukseni oli ollut puhua asiasta isäni kanssa, jos hän olisi osoittautunut hieman toisenlaiseksi… ja kun isäni oli osoittautunut täydeksi ääliöksi, Rodriquezin uhkailut eivät olleet käyneet mieleni vieressäkään. Olin idiootti, tiesin sen, aivan kuten Rodriquez oli juuri todennut.
”Ei tee mieli puhua, vai?” Rodriquez kysyi. ”No, sillä ei ole väliä, puhutko vai et. Riittää, että olet täällä. Olet ja pysyt.” Mies naurahti sanojensa vakuudeksi.
”Rodriquez?”
Armstrong kutsui toista miestä nimeltä saaden hänet käännähtämään.
”Mitä?” siilitukkainen kysyi äreästi.
”Meidän täytyy antaa pojalle jotain syötävää”, Armstrong totesi tyynen rauhallisesti. Rodriquez kuitenkin pudisti päätään.
”Kuvitteletko sinä, että raahasin hänet tänne asumaan hotellissa?” mies ärähti. ”Ei, me emme tosiaankaan ala ruokkimaan pentuja täällä.”
”Minä en aio näännyttää ketään nälkään, tiedät kyllä, ettei meidän ollut tarkoitus sotkea tähän alaikäisiä tai tappaa ketään!”
”Turpa kiinni, Armstrong!” Rodriquez karjahti. ”Tässä ei mene niin kauaa, että poika menehtyisi. Saat ottaa henkilökohtaiselle vastuullesi hänen juottamisensa, mutta ei, minä en ala kokkaamaan yhdellekään Stevensonille. Ja jos juotat häntä, voinet varmasti huolehtia siitä, että hän pääsee käymään vessassa eikä karkaa sinä aikana. Ymmärsitkö?”
”Älä sinä ala määräilemään, oli ylipäätään minun ideani --”
”.. lainata Stevensonille rahaa? Niinpä, ja sen lainan takia minun täytyy selvittää sotku, että saamme rahat takaisin!”
Rodriquez veti syvään henkeä ja käänsi katseensa takaisin minuun.
”Puhutaan tästä lisää yläkerrassa”, mies totesi kireästi. ”Pojan ei tarvitse kuulla kaikkea.”
Mies kääntyi. Hän marssi Armstrong vanavedessään portaat ylös ja kuului paiskaavan jossain oven kiinni. Kuulin heidän riitansa etäisenä muminana jossain päin rakennusta.
En tiennyt, kumpi oli pahempaa – heidän läsnäolonsa vai lähtönsä. Toisaalta heidän ollessaan poissa minun ei tarvinnut pelätä, että Rodriquez ampuisi minut. Toisaalta heidän ollessaan läsnä kuulin, mitä he keskustelivat ja saatoin pysyä edes jokseenkin kärryillä siitä, mitä tapahtui.
Nyt olin kuitenkin yksin. Niin täydellisen yksin. Yksin… ja peloissani.
Mutta yksi toivo minulla oli, yksi ainoa toivo. Kathy oli nähnyt minut. Kathy oli nähnyt Rodriquezin ja varmasti myös mahdollisen auton, johon minut oli viety. Tyttö tajuaisi varmasti kutsua apua.
Tajuaisihan?
***
Rodriquezin ja Armstrongin äänet olivat kauan aikaa sitten vaienneet yläkerrassa. Kellarissa ei kuulunut muuta kuin ilmastointikanavien hiljainen humina ja veden tippuminen katosta pieniin, lattialle muodostuneisiin lätäköihin. Minä odotin, odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi. Mitä tahansa. Hitto soikoon, se tuntui ikuisuudelta.
Kun Rodriquez lopulta käveli rappuset alas luokseni, en tiennyt, olisinko tuntenut helpotusta vai yhä suurempaa epätoivoa. Mies katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan, hän näytti pohtivan jotain.
”Armstrong tuo kohta kynän ja paperia”, Rodriquez lopulta murahti. ”Saat kirjoittaa kirjeen isällesi, Stevenson junior.”
Hätkähdin. Stevenson junior. Aivan, Rodriquez kuvitteli edelleen minun olevan Jeremyn poika. En ajatellut asiaa kovinkaan pitkälle, tajusin vain, että tiedolla siitä, etten ollut Jeremyn poika, voisi olla jonkinlaista vaikutusta tilanteeseen. Puhuessani huomasin, että ääneni oli muuttunut astetta kimeämmäksi ja väriseväksi.
”En ole Stevenson.”
”Sitähän sinä toivoisit”, kuului Rodriquezin välitön vastaus.
”Ei”, vastasin Rodriquezille. ”Olen tosissani. En ole Jeremy Stevensonin poika, vaan hänen sisarenpoikansa…”
”Tarpeeksi lähellä kuitenkin", Rodriquez hymähti. ”Kerrohan nyt aikasi kuluksi, mikä sitten on koko nimesi, jollet ole Stevensonin poika?”
Vedin syvään henkeä. Olisiko tästä mitään hyötyä?
”Nimeni on William Lawrence de Luca”, vastasin Rodriquezille kertoen todellakin koko nimeni toista etunimeä myöten. Tehtyäni sen huoneessa vallitsi pitkä hiljaisuus.
Sitä kesti monta sekuntia. Niiden sekuntien aikana Rodriquez tuijotti minua epäuskoisena.
”De Luca?” mies viimein toisti. En ollut varma, kuulinko oikein, mutta olin erottavinani hänen äänessään toisenlaisen sävyn – pelokkuuden. ”Victor de Lucan poika ja Vincent de Lucan pojanpoika?”
”Vincent de Lucasta en tiedä, mutta isäni nimi on Victor”, vastasin. Rodriquez pudisteli päätään.
”Valehtelet”, mies ärähti. ”Aivan varmasti valehtelet.”
”En.” Pudistin itsekin päätäni.
”Miksi sitten kerrot tuon vasta nyt?” Rodriquez tiuskaisi. ”Minä oletin, että olet Stevensonin poika!”
”Ette te kysyneet.”
”Älä viisastele, nulikka!”
Yhtäkkiä Rodriquez vei kätensä taskuunsa. Kun hän otti kätensä pois sieltä, pelästys sai minut vetämään terävästi henkeä.
Hänellä oli puukko. Ja hän tuli sen kanssa lähemmäs.
”Me emme tarvitse de Lucan poikaa, vaan Stevensonin pojan”, Rodriquez ärähti puristaen veistä kädessään. Yritin sanoa jotain, mutta sanani jäivät epätoivoseksi suun aukomiseksi ja hengen haukkomiseksi antaen Rodriquezille tilaisuuden jatkaa. ”Myönnän, sinun raahaamisesi tänne oli virhe, helvetin suuri virhe. Onneksi et jää henkiin kertomaan tästä kenellekään, edes laukausta ei kuull--”
”Rodriquez!”
Armstrongin karjaisu kaikui kellarin portaissa. Ripeät askelet kertoivat miehen tulevan lähemmäs, mutta minä en sitä nähnyt – pidin katseeni tiukasti Rodriquezissa ja hänen veitsessään.
Armstrongin askelet pysähtyivät portaiden alapäähän, ja Rodriquez kääntyi kohti toista miestä.
”Mitä hittoa sinä teet?” Armstrong ärähti Rodriquezille, joka kohotti leukaansa uhmakkaasti vastatessaan.
”Hävitän todistusaineistoa”, mies vastasi. ”Tätä poikaa ei tarvita. On parempi, jos hankkiudumme hänestä heti eroon.”
”Miksi?”
”Koska hänen isänsä ei ole Jeremy Stevenson, vaan Victor de Luca.”
”Mitä?!” Armstrong älähti. Rodriquez nyökkäsi.
”Kuulit oikein. Tässä istuu Victor de Lucan poika, ja ymmärrät varmasti, että meidän on parempi olla, kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut.”
Rodriquez käänsi katseensa minuun. Hän vaikutti silminnähden hermostuneelta, eikä sen huomaaminen rauhoittanut minua itseäni yhtään.
”Meillä ei ole vaihtoehtoja, Armstrong --”
”Odotahan hetki, Rodriquez”, Armstrong totesi rauhallisemmalla äänellä. ”Me emme tapa nyt ketään. De Luca on Ranskassa ja pysyy siellä, hän ei saa koskaan tietää tästä, ja Stevensonin rahojen turvin me voimme lähteä vaikka Alaskaan --”
”De Luca tappaa meidät, jos saa tietää!” Rodriquez karjaisi.
”Sinä sotket sen Ranskaan paenneen, jo kertaalleen vankilassakin istuneen ihmisen, joka ei koskaan saanut mitään aikaan, isäänsä”, Armstrong ärähti. ”Ja muistuttaisin sinua siitä, että me olimme vielä keskenkasvuisia Vincent de Lucan aikana. Hän ei ole enää elossa, hänen poikansa on Ranskassa ja vaikka Victor de Luca sieltä palaisikin, hän ei tee meille kuitenkaan mitään. Jätä se poika henkiin. Jos ja kun hän on Stevensonille jossain määrin tärkeä, me saamme rahat tälläkin keinolla.”
Rodriquez näytti miettivän pitkään. Hän pyöritteli veistä hermostuneesti kädessään ja huokaisi.
”Jos niin sanot”, mies viimein murahti. ”Se on sitten sinun vikasi, jos tässä käy huonosti.”
”Ei käy”, Armstrong lupasi. ”Huonommin käy, jos tapamme hänet ennen, kuin tämä on tehty.”
”Hyvä on.” Rodriquez nyökkäsi ja toisti sanansa. ”Hyvä on. Toitko paperia?”
”Toin.”
”Hyvä. Aloitetaan.”
Eivätkä päässä hakkaavaa ajatusta siitä, ettei tilanne olisi voinut juuri epätoivoisemmaksi muuttua, helpottaneet lainkaan ne askelten äänet, joita kuulin yläpuoleltani.
Ensimmäisenä näin reikäiset, siniset tennistossut. Likaisten farkkujen ja sitäkin likaisemman pusakan laskeutuessa portaita myöten näköpiiriini tunnistin, kuka tulija oli. Hemmetti, olisihan se pitänyt arvata…
”Sinä siis olet hereillä?”
Rodriquez pysähtyi vähän matkan päähän minusta tutkaillen minua tarkkaan. Hänen perässään kellariin saapui se toinen, lihava mies, jonka muistelin olevan Armstrong. Partasuu vilkuili vuoroin minuun, vuoroin rikostoveriinsa, kunnes jäi katsomaan Rodriquezia.
”Kiitä onneasi, että poika heräsi”, Armstrong murahti. ”Tiedät kyllä, mihin minä vedän rajan.”
”Alat tulla vaarallisen pehmeäksi”, Rodriquez irvaili. ”Sinun rajasi vain hidastavat meitä.”
Rodriquez asteli lähemmäs. Yritin vaistomaisesti perääntyä ja taivutin niskaani taakse paetakseni miehen kättä. Se ei tietenkään onnistunut, mutta ei Rodriquez mitään varsinaisesti pahaa ollutkaan tekemässä, vaan repäisi ilmastointiteipin pois suuni päältä.
En katsonut Rodriqueziin. En halunnut katsoa. Välillä minun oli tosin pakko vilkuilla mieheen päin pysyäkseni selvillä hänen liikkeistään ja osatakseni varautua, jos Rodriquez kävisi päälle. Ei minulla tosin ollut mitään tietoa siitä, mitä siinä tapauksessa tekisin. Tuskin kykenisin tekemään mitään.
”Sinä et sitten joko välittänyt viestiäni tai sitten Stevenson ei siitä välittänyt”, Rodriquez ärähti. ”Kummassakin tapauksessa koko perhe vaikuttaa olevan täynnä idiootteja.”
En sanonut mitään. En ollut tosiaan välittänyt Rodriquezin uhkauksia Jeremylle. Tarkoitukseni oli ollut puhua asiasta isäni kanssa, jos hän olisi osoittautunut hieman toisenlaiseksi… ja kun isäni oli osoittautunut täydeksi ääliöksi, Rodriquezin uhkailut eivät olleet käyneet mieleni vieressäkään. Olin idiootti, tiesin sen, aivan kuten Rodriquez oli juuri todennut.
”Ei tee mieli puhua, vai?” Rodriquez kysyi. ”No, sillä ei ole väliä, puhutko vai et. Riittää, että olet täällä. Olet ja pysyt.” Mies naurahti sanojensa vakuudeksi.
”Rodriquez?”
Armstrong kutsui toista miestä nimeltä saaden hänet käännähtämään.
”Mitä?” siilitukkainen kysyi äreästi.
”Meidän täytyy antaa pojalle jotain syötävää”, Armstrong totesi tyynen rauhallisesti. Rodriquez kuitenkin pudisti päätään.
”Kuvitteletko sinä, että raahasin hänet tänne asumaan hotellissa?” mies ärähti. ”Ei, me emme tosiaankaan ala ruokkimaan pentuja täällä.”
”Minä en aio näännyttää ketään nälkään, tiedät kyllä, ettei meidän ollut tarkoitus sotkea tähän alaikäisiä tai tappaa ketään!”
”Turpa kiinni, Armstrong!” Rodriquez karjahti. ”Tässä ei mene niin kauaa, että poika menehtyisi. Saat ottaa henkilökohtaiselle vastuullesi hänen juottamisensa, mutta ei, minä en ala kokkaamaan yhdellekään Stevensonille. Ja jos juotat häntä, voinet varmasti huolehtia siitä, että hän pääsee käymään vessassa eikä karkaa sinä aikana. Ymmärsitkö?”
”Älä sinä ala määräilemään, oli ylipäätään minun ideani --”
”.. lainata Stevensonille rahaa? Niinpä, ja sen lainan takia minun täytyy selvittää sotku, että saamme rahat takaisin!”
Rodriquez veti syvään henkeä ja käänsi katseensa takaisin minuun.
”Puhutaan tästä lisää yläkerrassa”, mies totesi kireästi. ”Pojan ei tarvitse kuulla kaikkea.”
Mies kääntyi. Hän marssi Armstrong vanavedessään portaat ylös ja kuului paiskaavan jossain oven kiinni. Kuulin heidän riitansa etäisenä muminana jossain päin rakennusta.
En tiennyt, kumpi oli pahempaa – heidän läsnäolonsa vai lähtönsä. Toisaalta heidän ollessaan poissa minun ei tarvinnut pelätä, että Rodriquez ampuisi minut. Toisaalta heidän ollessaan läsnä kuulin, mitä he keskustelivat ja saatoin pysyä edes jokseenkin kärryillä siitä, mitä tapahtui.
Nyt olin kuitenkin yksin. Niin täydellisen yksin. Yksin… ja peloissani.
Mutta yksi toivo minulla oli, yksi ainoa toivo. Kathy oli nähnyt minut. Kathy oli nähnyt Rodriquezin ja varmasti myös mahdollisen auton, johon minut oli viety. Tyttö tajuaisi varmasti kutsua apua.
Tajuaisihan?
***
Rodriquezin ja Armstrongin äänet olivat kauan aikaa sitten vaienneet yläkerrassa. Kellarissa ei kuulunut muuta kuin ilmastointikanavien hiljainen humina ja veden tippuminen katosta pieniin, lattialle muodostuneisiin lätäköihin. Minä odotin, odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi. Mitä tahansa. Hitto soikoon, se tuntui ikuisuudelta.
Kun Rodriquez lopulta käveli rappuset alas luokseni, en tiennyt, olisinko tuntenut helpotusta vai yhä suurempaa epätoivoa. Mies katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan, hän näytti pohtivan jotain.
”Armstrong tuo kohta kynän ja paperia”, Rodriquez lopulta murahti. ”Saat kirjoittaa kirjeen isällesi, Stevenson junior.”
Hätkähdin. Stevenson junior. Aivan, Rodriquez kuvitteli edelleen minun olevan Jeremyn poika. En ajatellut asiaa kovinkaan pitkälle, tajusin vain, että tiedolla siitä, etten ollut Jeremyn poika, voisi olla jonkinlaista vaikutusta tilanteeseen. Puhuessani huomasin, että ääneni oli muuttunut astetta kimeämmäksi ja väriseväksi.
”En ole Stevenson.”
”Sitähän sinä toivoisit”, kuului Rodriquezin välitön vastaus.
”Ei”, vastasin Rodriquezille. ”Olen tosissani. En ole Jeremy Stevensonin poika, vaan hänen sisarenpoikansa…”
”Tarpeeksi lähellä kuitenkin", Rodriquez hymähti. ”Kerrohan nyt aikasi kuluksi, mikä sitten on koko nimesi, jollet ole Stevensonin poika?”
Vedin syvään henkeä. Olisiko tästä mitään hyötyä?
”Nimeni on William Lawrence de Luca”, vastasin Rodriquezille kertoen todellakin koko nimeni toista etunimeä myöten. Tehtyäni sen huoneessa vallitsi pitkä hiljaisuus.
Sitä kesti monta sekuntia. Niiden sekuntien aikana Rodriquez tuijotti minua epäuskoisena.
”De Luca?” mies viimein toisti. En ollut varma, kuulinko oikein, mutta olin erottavinani hänen äänessään toisenlaisen sävyn – pelokkuuden. ”Victor de Lucan poika ja Vincent de Lucan pojanpoika?”
”Vincent de Lucasta en tiedä, mutta isäni nimi on Victor”, vastasin. Rodriquez pudisteli päätään.
”Valehtelet”, mies ärähti. ”Aivan varmasti valehtelet.”
”En.” Pudistin itsekin päätäni.
”Miksi sitten kerrot tuon vasta nyt?” Rodriquez tiuskaisi. ”Minä oletin, että olet Stevensonin poika!”
”Ette te kysyneet.”
”Älä viisastele, nulikka!”
Yhtäkkiä Rodriquez vei kätensä taskuunsa. Kun hän otti kätensä pois sieltä, pelästys sai minut vetämään terävästi henkeä.
Hänellä oli puukko. Ja hän tuli sen kanssa lähemmäs.
”Me emme tarvitse de Lucan poikaa, vaan Stevensonin pojan”, Rodriquez ärähti puristaen veistä kädessään. Yritin sanoa jotain, mutta sanani jäivät epätoivoseksi suun aukomiseksi ja hengen haukkomiseksi antaen Rodriquezille tilaisuuden jatkaa. ”Myönnän, sinun raahaamisesi tänne oli virhe, helvetin suuri virhe. Onneksi et jää henkiin kertomaan tästä kenellekään, edes laukausta ei kuull--”
”Rodriquez!”
Armstrongin karjaisu kaikui kellarin portaissa. Ripeät askelet kertoivat miehen tulevan lähemmäs, mutta minä en sitä nähnyt – pidin katseeni tiukasti Rodriquezissa ja hänen veitsessään.
Armstrongin askelet pysähtyivät portaiden alapäähän, ja Rodriquez kääntyi kohti toista miestä.
”Mitä hittoa sinä teet?” Armstrong ärähti Rodriquezille, joka kohotti leukaansa uhmakkaasti vastatessaan.
”Hävitän todistusaineistoa”, mies vastasi. ”Tätä poikaa ei tarvita. On parempi, jos hankkiudumme hänestä heti eroon.”
”Miksi?”
”Koska hänen isänsä ei ole Jeremy Stevenson, vaan Victor de Luca.”
”Mitä?!” Armstrong älähti. Rodriquez nyökkäsi.
”Kuulit oikein. Tässä istuu Victor de Lucan poika, ja ymmärrät varmasti, että meidän on parempi olla, kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut.”
Rodriquez käänsi katseensa minuun. Hän vaikutti silminnähden hermostuneelta, eikä sen huomaaminen rauhoittanut minua itseäni yhtään.
”Meillä ei ole vaihtoehtoja, Armstrong --”
”Odotahan hetki, Rodriquez”, Armstrong totesi rauhallisemmalla äänellä. ”Me emme tapa nyt ketään. De Luca on Ranskassa ja pysyy siellä, hän ei saa koskaan tietää tästä, ja Stevensonin rahojen turvin me voimme lähteä vaikka Alaskaan --”
”De Luca tappaa meidät, jos saa tietää!” Rodriquez karjaisi.
”Sinä sotket sen Ranskaan paenneen, jo kertaalleen vankilassakin istuneen ihmisen, joka ei koskaan saanut mitään aikaan, isäänsä”, Armstrong ärähti. ”Ja muistuttaisin sinua siitä, että me olimme vielä keskenkasvuisia Vincent de Lucan aikana. Hän ei ole enää elossa, hänen poikansa on Ranskassa ja vaikka Victor de Luca sieltä palaisikin, hän ei tee meille kuitenkaan mitään. Jätä se poika henkiin. Jos ja kun hän on Stevensonille jossain määrin tärkeä, me saamme rahat tälläkin keinolla.”
Rodriquez näytti miettivän pitkään. Hän pyöritteli veistä hermostuneesti kädessään ja huokaisi.
”Jos niin sanot”, mies viimein murahti. ”Se on sitten sinun vikasi, jos tässä käy huonosti.”
”Ei käy”, Armstrong lupasi. ”Huonommin käy, jos tapamme hänet ennen, kuin tämä on tehty.”
”Hyvä on.” Rodriquez nyökkäsi ja toisti sanansa. ”Hyvä on. Toitko paperia?”
”Toin.”
”Hyvä. Aloitetaan.”
Armstrong käveli lähemmäs. Sain viimein ääneni kuuluviin, hiljaisena, mutta kuitenkin.
”Älä tule lähemmäs”, sopersin. ”Ei yhtään lähemm--”
”Hiljaa”, Armstrong komensi. ”Pääset nyt hetkeksi irti, mutta teet, kuten sanomme.”
Naksahdus Rodriquezin suunnasta.
Katsoessani Rodriqueziin näin hänen vaihtaneen veitsensä pistooliin, jota nyt piteli kasvojensa tasalla ilmeisesti aseensa juuri ladanneena.
”Ei äkkiliikkeitä”, mies lausui hitaasti ja selkeästi. ”Emme ehkä tapa sinua – vielä. Mutta jalkaan ampuminen sattuu. Onko ymmärretty?”
Nyökkäsin vapisten.
***
’Jeremy,
toivoisin, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa tätä, mutta minut pakotettiin…’
”Ei liikaa tunteisiin vetoamista”, Armstrong ärähti vieressäni.
”Sanoitte ’omin sanoin’”, vastasin miehelle, joka tuhahti.
”Omin sanoin, mutta yritä nyt edes pysyä asiassa.”
Kynä rapisi paperilla kirjoittaessani Armstrongin vaatiman viestin pahvikantiseen vihkoon. Kirjaimet olivat suttuisia ja kukin kallellaan mihinkin suuntaan. Minulla ei ollut koskaan ollut erityisen siisti käsiala, mutta nyt se näytti entistäkin sotkuisemmalta.
’Joka tapauksessa herrat A ja R haluavat velkansa takaisin korkoineen. He haluavat, että toimitat tasan kolmekymmentä tuhatta dollaria käteistä rahaa osoitteessa Rantatie 25 sijaitsevalle rakennustyömaalle. Odota heitä siellä kello kolme aamuyöstä ja pidä huolta, ettei ylimääräisiä ole paikalla’
”… jos haluat nähdä minut elävänä”, Armstrong täydensi. En sanonut vastaan, vaikka Armstrong olikin käskenyt minun muotoilla lauseeni itse.
’ettei ylimääräisiä ole paikalla, jos haluat nähdä minut elävänä. Älä kerro tästä poliisille tai kenellekään muullekaan. Jos sinua ja rahoja ei yöllä näy, he tappavat minut. Sen jälkeen he tappavat Seanin ja Jeffin, viimeiseksi Alician. He ovat tosissaan.
William’
”Allekirjoitus.”
Sutaisin nopean allekirjoituksen nimeni alle ja ojensin vihon Armstrongille, joka ojensi sen Rodriquezille.
Rodriquez luki kirjeeni nopeasti läpi ja laski sitten vihon alas riiputtaen sitä kädessään. Hän katsoi minua ylimielisesti.
”Hyvä”, mies tokaisi lyhyesti. ”Vien tämän Stevensonille välittömästi. Armstrong, sido poika.”
Rodriquezin kadottua yläkertaan ja Armstrongin käännettyä minulle selkänsä ottaakseen seinällä roikkuvan köysinipun ja sitoakseen minut uudelleen ehdin miettiä jo pariin otteeseen karkaamista. Armstrong ei juuri silloin katsonut minuun päin, mutta mikään ei sanonut, etteikö hänelläkin olisi asetta, jolla mies ampuisi minua jalkaan… ja Rodriquez miehistä selvästi äkkipikaisempana tuskin olisi tyytyväinen, jos hänen palattuaan kävisi ilmi, että olin tehnyt jotain typerää. Mutta oliko minulla mitään hävittävää? Oli täysin mahdollista, että kun miehet olisivat saaneet rahansa Jeremyltä, kuolisin kuitenkin. Tai sitten Jeremy ei edes toimittaisi rahoja. Se nyt oli epätodennäköistä, mutta… jotain oli silti keksittävä. Minun oli hyödynnettävä tilaisuuteni, mahdollisesti pitkitettävä aikaa, jonka sain olla vapaana, ja keksittävä jotain…
”Odota.”
Armstrong pysähtyi ja käännähti ympäri kulmiaan rypistäen.
”Minun on…” aloitin ja vedin henkeä. ”Minun on käytävä vessassa.”
Armstrong katsoi minua hetken arvioivasti. Hän taputti reisitaskuaan kuin varmistaakseen, että jokin tietty esine olisi paikoillaan, ja varmistuin siitä, että Armstrongilla todella oli ase. Ajatus siitä sai hengitykseni tihentymään ja käteni tärisemään. Olisi oltava nopea. Ja varovainen. Ja ihan ensimmäiseksi ylipäätään keksittävä jotain, jonka avulla paeta.
”Hyvä on”, Armstrong totesi. ”Tulen mukaasi. Kuten sanottu – ei äkkiliikkeitä.”
Armstrong tuli lähemmäs. Hän tarttui minua kovakouraisesti käsivarresta ja lähti taluttamaan eteenpäin.
Miehen puristaessa käsivarttani ja pakottaessa minut kävelemään eteenpäin pälyilin vaivihkaa ympärilleni. Yritin löytää romun seasta jonkinlaista apuvälinettä, ehkä jotain kättä pidempää. Seinällä roikkui lapio, mutta se oli liian kaukana…
Jotain kuitenkin näin. Työkalupöydän, jolla oli sikin sokin kaikenlaisia kovan ja metallisen näköisiä käsityökaluja. Muun muassa vasara.
Hengitin syvään. Nopeutta, sitä vaadittiin nyt, uskomatonta nopeutta. Armstrong ei saisi ehtiä vetämään pistooliaan esille.
Armstrongin talutettua minut lähemmäs aikeenaan viedä minut pöydän ohi kohti portaita kurotin käteni ja tartuin vasaran kädensijaan.
En epäröinyt. Armstrong ehti huudahtaa jotain, mies yritti tarttua toisella kädellään vasaraa pitelevään käteeni siinä onnistumatta. Huitaisin vasaralla kohti Armstrongia, mies väisti, mutta toinen isku osui Armstrongin kyljen yläosaan. Kuulin kuvottavan rusahduksen, mies karjaisi kivusta ja valahti lattialle makaamaan.
Armstrongin maatessa kylmällä kivilattialla uikuttaen minä otin jalat alleni. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin portaisiin ja kompuroin portaat ylös. Jalkani olivat puutuneet istumisesta, en päässyt niin kovaa, kuin yleensä, mutta Armstrong tuskin heti juoksisi minua kiinni.
Kellarin portaat johtivat jonkinlaiseen välitilaan, jossa oli kaksi ovea. Toinen niistä oli auki, joten valitsin sen toivoen, että se johtaisi ulos talosta, jossa olin. Jos ei johtaisi, pakenisin vaikka ikkunasta. Mistä tahansa, kunhan vain pääsisin ulos!
Päädyin olohuoneeseen, josta jatkoin matkaa kohti ainoaa näkemääni ovea. Ikkunoista näkyi ulos ja saatoin todeta, että oli jo vähintään ilta, jollei jopa yö. Jos jokin siinä tilanteessa oli hyvää, niin se, että olin tajunnut karata nyt – aamukolmeen tuskin olisi pitkä aika, ja sen aamukolmen jälkeen… en halunnut edes ajatella asiaa. Armstrong oli kyllä vaikuttanut siltä, ettei haluaisi missään nimessä tehdä ylimääräisiä surmatöitä, mutta entä Rodriquez? Saatoin hyvin kuvitella, että hän veisi henkeni ilomielin...
Työnsin liiat ajatukset syrjään. Nyt oli tärkeintä vain paeta. Saavutin oven ja avasin sen, huomasin astuneeni keittiöön, ja --
”Kappas.”
Uskomatonta.
Rodriquez seisoi edessäni ja tuijotti minua kulmiensa alta. Hetkeen en kyennyt liikkumaan, en tekemään mitään. Vasta, kun Rodriquez avasi suunsa, muistin sen toisen oven välitilan toisella puolella.
Käännyin juostakseni.
”Pysähdy, tai ammun!”
Se uhkaus oli tarpeeksi. En edes harkinnut jatkavani juoksua, vaan pysähdyin ja nostin vapisevat käteni ylös. Kuulin Rodriquezin tekevän jotain selkäni takana, jokin kolahti. Mies käveli minua kohti. Mitä lähemmäs hän tuli, sen paremmin kuulin hänen raivokkaan, raskaan hengityksensä.
Älähdin Rodriquezin potkaistessa minut polvilleni. Pian tunsin miehen käden kaulallani.
Rodriquez tuijotti minua suoraan silmiin ja puristi kaulaani kädellään. Yritin nykiä miehen kättä pois, oli vaikea hengittää, mutta nykiminen ei hyödyttänyt mitään, ja lakkasin yrittämästä nähdessäni veitsen Rodriquezin kädessä. Yritin puhua Rodriquezille, anella, että mies irrottaisi otteensa, mutta en kyennyt puhumaan.
”Teit aika suuren virheen, poika”, Rodriquez ärähti. ”On Armstrongin onni, että satuin unohtamaan autoni avaimet sisälle ja tultuani takaisin kuulin idiootin kaverini huutavan kellarissa. Harmi vain, että toisen onni on toisen epäonni.”
Happi tuntui loppuvan, eikä ainoa syy sille ollut Rodriquezin kuristusote. Yritin koko voimallani työntää miestä kauemmas, mutta se ei onnistunut. Rodriquez kohotti veistä pitelevää kättään, ja suljin vaistomaisesti silmäni.
Joku huusi, suorastaan karjui. Vasta, kun tunsin kunnolla kivun, tajusin sen olevan minä itse.
***
Irviksen kommentteja:
Edellisen osan kommentteihin vastattu ja se sanottakoon, että musta on ihanaa, kun ihmiset spekuloi juonenkäänteitä! Oikeasti, rakastan teitä <3
Nyt jätettiin sitten tällaiseen kohtaan. :P Osan teossa meni hetki, koska tappelin pari päivää Milkshapen kanssa. Tarkoitus oli konvertoida tuo EA:n lapio accessoryksi, jotta William saisi sillä lyödä Armstrongia, mutta se ei onnistunut, joten käytin vasaraa... Sitten tein parit poset ja ensi osaa varten olen tehnyt yhden cas-jutun, jota sitten nähdään tosiaan ensi osan alussa.
Ensi osa vaatii myös jonkin verran lavastamista, yritän saada sen viikonlopun aikana tehtyä, mutta en lupaa mitään.
