Roaring Heights näytti yllättävän pieneltä lentokoneen bisnesluokan ikkunasta katsoen. Meri taas näytti suurelta, uskomattoman suurelta. Vieläkin uskomattomammalta tuntui se, miten helppoa kaikki oli ollut. Miten Andrews oli vajaassa vuorokaudessa hoitanut kaiken. Miten helppoa oli ollut pakata ne vähäiset vaatteet, jotka äiti oli postin mukana minulle lähettänyt, reppuun ja hiipiä aamuyön pimeinä tunteina ulos Jeremyn talosta herättämättä ketään. Miten tässä koneessa Thomas Andrewsin seurana ei istunut William de Luca, vaan Tony Allison.
Se sama Tony Allison tuijotti nyt merta ikkunasta ja mietti, oliko oikeilla jäljillä vai ei. Tapaisinko viimein isäni, ja jos tapaisin, millainen mies hän olisi? Olin yrittänyt kysellä Andrewsilta jotain, mutta mies oli kuitannut hieman vaivaantuneena kaiken sanomalla, että isäni kertokoon minulle itse sen, minkä itsestään halusi kertoa, jos hänet löytäisimme. Olin tyytynyt siihen vastaukseen.
Argentat oli pieni maalaiskylä noin viidensadan kilometrin päässä Pariisista. Argentatilla ei ollut omaa lentokenttää, vaan lähimpänä sitä sijaitsi Bergerac-Roumanièren lentokenttä 116 kilometrin päässä. Lentokone laskeutui sinne, ja pitkän matkan päätteeksi saimme jatkaa kulkua taksilla toista tuntia. Kun viimein olimme perillä, aikaerorasitus ja pitkä matka olivat tehneet jo tehtävänsä, enkä muista koskaan aiemmin olleeni niin väsynyt.
Andrews ei ollut halunnut, että yöpyisimme hotellissa. Mies oli vuokrannut meille lyhyeksi aikaa pienen lomamökin kaupungin laitamilta. Tarkoituksemme oli viipyä Ranskassa kaksi päivää toivoen, että sinä aikana löytäisimme isäni, mutta Jeremy ei ehtisi hälyttää puolen osavaltion poliisivoimia etsimään teille tietymättömille juuri ennen koulun aloittamista kadonnutta teinipoikaa. Andrews ei nimittäin ollut halunnut, että sanoisin Jeremylle mitään lähdöstäni. Hän tuntui olevan vakaasti sitä mieltä, että Jeremy tuskin ottaisi muutenkaan yhteyttä poliisiin.
”Mitä me teemme nyt?”
Luonteva kysymys, väsyneellä äänellä lausuttu. Andrews nojasi ikkunalautaan ja tuijotti tyhjyyteen, hänkin vaikutti todella väsyneeltä. Mies haukotteli syvään.
”Nukumme”, hän tokaisi. ”Etsiminen sujuu paremmin, jos emme ole kuolemanväsyneitä.”
Katsoin Andrewsia kärsimättömästi.
”Me olemme täällä vain kaksi päivää”, muistutin. ”Jos me emme aloita --”
”William, sinä matkustit juuri reilut puoli vuorokautta lentokoneella ja sen jälkeen vielä liki pari tuntia taksilla”, Andrews keskeytti. ”Kello on viisi aamulla Ranskan aikaa. Älä väitä minulle, ettet ole väsynyt, nukuit lentokoneessakin vain muutaman pätkän. Me nukumme nyt ainakin jokusen tunnin ja lähdemme sitten hoitamaan asioita.”
”Sinullako on suunnitelma?”
”On, ja hyvä sellainen. Yläkerrassa pitäisi olla kaksi erillistä vuodetta. Mennään nukkumaan.”
Olin vastahakoinen, mutta väsynyt, joten suostuin tottelemaan Andrewsia. En muutenkaan halunnut suututtaa tahallani miestä, joka oli paitsi järjestänyt minulle asianmukaiset paperit päästäkseni Ranskaan, myös maksanut meidän molempien matkan. Jos löytäisimme Victor de Lucan, olisin Andrewsille vieläkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa.
Silmien sulkemisesta kului tuskin muutamaa sekuntia, kun vaivuin uneen.
Se oli ihan tavallinen talo. Ihan tavallinen, joskin ränsistynyt asunto ja sen saman asunnon keittiö. En tuntenut olevani läsnä, tiesin, etten ollut siellä – jostain syystä kuitenkin näin keittiön silmieni edessä. Jostain yhtä kummallisesta syystä tunsin keittiön lämpötilan ihollani. Hyytävän kylmyyden, aistit turruttavan pakkasen.
Ikkunat oli laudoitettu harvaan, mutta vaikka lautojen lomitse näkikin ulos, kasvillisuus oli niin tiheää, ettei ulos näkemisestä paljoa hyötynyt. Yhdessä vanhojen, lahoavien ja maalipinnoiltaan hilseilevien kalusteiden kanssa peitetyt ikkunat ja villiintynyt pihamaa kertoivat jotain. Tässä asunnossa ei ollut asunut ketään vuosiin.
Kylmyys kävi yhä kylmemmäksi. Ajatukset eivät enää kulkeneet. Paitsi yksi ajatus.
Tämä oli isäni asunto.
Ja sen tajuttuani tajusin, että keittiön pöydällä oli jotain.
Uurna.
Kuolleen ihmisen jäänteet.
Isäni jäänteet.
’Murhaaja.’
Ja kun kylmyys kävi niin sietämättömäksi, että tunsin jäätyväni kauttaaltani, minä huusin.
Ja sen huudon aikana tiesin, että juuri samalla tavalla Turner oli huutanut apua ennen kuolemaansa…
”William?”
”William?”
Hän toisteli nimeäni ja kumartui hieman ilmeisesti ravistaakseen minua olkapäästä. Ennen kuin hän ehti sitä tehdä, nousin ylös niin nopealla liikkeellä, kuin tokkurassa kykenin.
”Mitä?”
”Onko kaikki hyvin?”
Olin potkinut peiton mykkyrälle jalkoihini. Andrews seisoi vieressäni aavistuksen huolestuneen näköisenä. En vaivautunut katsomaan häneen päinkään.
”Olen ihan täysin kunnossa”, tokaisin ja huitaisin merkitsevästi kädelläni kohti Andrewsia, jotta mies väistäisi ja mahtuisin ylipäätään nousemaan jaloilleni.
”Oletko varma?” Andrews varmisti. ”Sinä huusit, ja --”
”Minä olen kunnossa”, toistin painokkaasti kuin vähäjärkiselle. ”Joko me lähdemme?”
Andrews ei kysellyt enempää, onneksi. Minua hävetti se, että olin ilmeisesti huutanut suoraa huutoa ihan oikeasti enkä vain unissani. En halunnut selittää asiaa sen enempää. Kai oli ihan normaalia nähdä painajaisia silloin tällöin?
Haarukoin haluttomana salaattiannosta, jonka Andrews oli kaivanut täyteen tilaamastaan jääkaapista minulle ja siinä sivussa itselleenkin. Ei ollut nälkä, tai oikeastaan oli, mutta ei tehnyt mieli syödä.
”Mennään ensin siihen liikkeeseen, joka myy niitä solkikoruja”, Andrews mutisi, mies kuulosti edelleen väsyneeltä. ”Ehkä löydämme sieltä jonkin johtolangan.”
En vastannut. Andrewsin suunnitelma kuulosti ihan tarpeeksi hyvältä, eikä minulla ollut siihen vastaan sanomista.
***
”… Non, minä en todellakaan muista jok’ikistä asiakastani, joka on sattunut ostamaan kylän tunnetuimman matkamuiston.”
Ranskalainen kauppias puhui kyllä englantia, mutta kuulosti hyvin tympääntyneeltä vastatessaan Andrewsin kesken jääneeseen kysymykseen. Andrews ei kuitenkaan luovuttanut heti.
”Mies, jota etsimme, on noin nelikymppinen, hänellä on ruskeat hiukset ja siniset silmät, eikä hän puhu äidinkielenään ransk…”
”Minä sanoin jo, etten muista”, mies ärähti. ”Jos ette aio ostaa mitään, jatkakaa matkaanne.”
Seurasin tilannetta sivusta, minulla kun ei ollut mitään järkevää sanottavaa. Huomasin Andrewsin katselevan kauppiaan taakse ja osoittavan sitten hyllyllä nököttävää suurta lasivaasia.
”Jos se virkistää muistianne, ostan tuon taideteoksen tuplahinnalla”, Andrews totesi. Kauppias kohotti hivenen kulmiaan, mutta pudisti päätään.
”Non, monsieur. Minä en muista. Jos haluatte edelleen ostaa vaasin, sen hinta on tuplattuna 3240 frangia.”
Andrews näytti miettivän hetken. Miehen puhuessa hänen äänensä oli viekas liikemiehen ääni.
”Tarjoan siitä neljätuhatta frangia. Sitä vastaan saan sekä vaasin että tiedon Victor de Lucan olinpaikasta.”
Kauppias kohotti leukaansa. Mies katsoi Andrewsia nenänvarttaan pitkin.
”Tarjouksenne houkuttelee valehtelemaan, mutta minä en anna väärää todistusta asiakkaistani.”
”Siinä tapauksessa meillä ei ole muuta asiaa”, Andrews totesi. ”Jos muutatte mielenne, lomailemme pari päivää Lepattavien vaahteroiden talossa. Olette tervetulleita heti, kun kykenette myymään minulle haluamani.”
”Mitä me teemme nyt?”
Kysymys oli epätoivoinen, turhautunut. Olin ehkä kuvitellut isäni etsimisen liiankin helpoksi saatuamme tietää, mistä päin kaulakoruni oli peräisin. Nyt, kun asiaa ajatteli tarkemmin… eihän mikään sanonut, että Victor de Luca olisi koskaan edes asunut Argentatissa. Hän oli vain sattunut joskus käymään täällä tai saattanut jopa löytää minun ja sisareni korut tyystin muuta kautta. Hän ei välttämättä ollut koskaan ollutkaan täällä. Hän ei välttämättä ollut elossa…
”Emme ainakaan luovuta”, Andrews sanoi mietteliäänä keskeyttäen ajatuksenjuoksuni. ”Menen kaupungintalolle pyytämään rekisteriä kylän asukkaista.”
”Onko sellainen rekisteri muka kenen tahansa luettavissa?”
Andrews oli hetken hiljaa.
”On…” mies lopulta vastasi. ”On, kun tietää, mitä tekee. Tuon aukion toisella puolella on ilmeisesti kahvila, voit mennä sinne odottamaan. Palaan ehkä tunnin kuluttua.”
Andrewsin sanat herättivät toivon, toisaalta myös pelon. Jos isäni nimeä ei löytyisi rekisteristä, se tarkoittaisi sitä, ettei hän asunut täällä – tai sitten sitä, että hän oli vaihtanut nimensä. Kumpikin vaihtoehto tarkoitti, että isän löytäminen olisi taas mutkikkaampaa, jopa mahdotonta.
Yritin pyyhkiä pelon mielestäni ja ajatella vain toiveikkaampaa puolta. Sen siivin tottelin Andrewsin sanoja, vaikka olisin oikeastaan halunnut mennä miehen mukaan, ja kävelin vähän matkan päähän kahvilan luo.
Kahvilaan astuessani kuulin ensimmäisenä vanhan gramofonin äänen. Ääni särisi hieman ja nuotit olivat katkonaisia, mutta jollain tapaa se loi tunnelmaa kahvilaan. Tiskin ääressä seisoi mies, joka selitti jotain ranskaksi tarjoilijalle.
Olin janoinen, tarvitsin vettä. Se saattaisi olla jopa ilmaista. Asetuin tiskin edessä seisovan miehen taakse odottamaan vuoroani.
”Voici votre café, monsieur Daniels. S'il vous plaît.”
Tarjoilija ojensi kahvin tiskin yli miehelle. Mies nyökkäsi ja kiitti hiljaa, käheällä äänellä.
”Merci, mademoiselle.”
Mies käännähti katsomatta minuun. Hän harppasi nopean askelen eteenpäin.
”Regarde où tu vas!”
En osannut sanaakaan ranskaa, mutta tajusin kyllä, mitä melkein minua päin kävellyt mies tarkoitti äkäisellä tiuskaisullaan.
”Katsoisit itse eteesi”, murahdin miehelle hiljaa omalla äidinkielelläni.
Kahvilan myyjä ei puhunut englantia, mutta selostettuani hänelle asiani tarpeeksi kekseliäällä elekielellä sain eteeni lasin vettä, eikä myyjä vaikuttanut vaativan siitä rahaa. Päästyäni pöydän ääreen vesilasi jäi kuitenkin sivuun ensimmäisen kulauksen jälkeen. Tunsin turhautumisen nostavan päätään sisälläni, turhautumisen ja pelon. Edellisöinen uni palasi mieleeni voimakkaiden välähdysten lailla. Mitä jos emme löytäisi isääni? Mitä jos hän olisi kuollut? Jos olimme täysin väärillä jäljillä?
Vääntelin sormiani ahdistuksissani. Andrews oli jättänyt minulle liikaa aikaa, liikaa yksinoloa, ja ehdin pyöritellä asioita päässäni aivan liian paljon. Miksen ollut vaatinut päästä Andrewsin mukaan kaupungintalolle? Oli turhauttavaa vain istua siinä paikoillaan tekemättä mitään Victor de Lucan löytämiseksi. Yksin tuskin edes voisin edistää asiaa mitenkään.
Vesilasi oli jo kauan aikaa sitten tyhjentynyt, kahvilan asiakkaat vaihtuneet ja turhautumiseni ylittänyt ärsytyskynnyksen, kun ulko-ovi viimein aukesi ja Andrews asteli sisään. Hän näytti mietteliäältä ja vakavalta – hyvin vakavalta. Olin varma, ettei hän toisi mukanaan hyviä uutisia.
Mies huomasi minut ja käveli luokseni. Mitään sanomatta hän veti tuolin minua vastapäätä ja istuutui sille.
En ehtinyt sanoa mitään, kun Andrews aloitti.
”Minulla on hyviä ja huonoja uutisia --”
”Löysit hänet, mutta hän on kuollut?” keskeytin äreänä. Andrews kohotti kulmiaan hieman.
”Anna minun nyt kertoa, mitä löysin ja mitä en”, mies totesi rauhallisesti. ”Se on totta, että kaupungin asukasrekisteristä ei löydy Victor de Luca -nimistä elossa olevaa miestä. Ei sen puoleen kuolluttakaan.”
”Hän ei siis asu täällä?”
”Minä kuitenkin pyysin nähtäväkseni myös maahanmuuttajarekisterin”, Andrews jatkoi viis veisaten äkäisestä tokaisustani. ”Sieltäkään ei tietenkään löytynyt isäsi nimeä, mutta huomioitavaa on se, että vain yksi rekisterissä oleva henkilö täsmää ajallisesti isäsi katoamiseen.”
”Sattumaa”, puuskahdin entistäkin turhautuneempana. ”Tässä maailmassa on kolme miljardia ihmistä. Kuka tahansa heistä on saattanut muuttaa Argentatiin samaan aikaan, kun isäni lähti Roaring…”
”Sattumaa lienee siis myös se, että kyseinen maahanmuuttaja käyttää nimeä, joka aikanaan kuului eräälle isäsi tuntemalle henkilölle – joka on sittemmin kuollut?” Andrews kysyi. Miehen äänestä kuulsi hillitty ärtyneisyys.
Katsoin Andrewsia sanomatta sanaakaan. Olin hämilläni.
”Tarkoitatko… että hän saattaa…?” sain sanottua Andrewsille hiljaa, käheällä äänellä. Mies nyökkäsi.
”Hän saattaa ja hän luultavasti myös todella asuu täällä”, Andrews totesi. ”En suostu uskomaan, että samaan aikaan täsmälleen sen niminen mies olisi vain sattumalta ilmestynyt tänne. Sain hänen osoitteensa, voimme lähteä heti.”
”Mitä nimeä hän käyttää?”
Andrews vaikutti vaivaantuneelta. Mies katsoi ohitseni selvästi vältellen katsekontaktia.
”Sillä ei ole merkitystä”, Andrews mutisi ja nousi ylös. ”Lähdetään.”
Nousin ylös Andrewsin perässä, mutten kävellyt hänen luokseen.
”Oletko ihan varma, ettei minun tarvitse tietää hänen nimeään?” kysyin Andrewsilta painokkaasti.
Andrews vaikutti miettivän, hän antoi minun odottaa hetken vastaustaan. Lopulta hän veti syvään henkeä.
”Hyvä on. Mutta et sitten kutsu häntä sillä nimellä, onko selvä?”
Nyökkäsin.
Andrewsin katse oli surullinen. Ennen niin vahva mies näytti nyt yllättäen hauraalta ja järkyttyneeltä.
”Hän käyttää nimeä Nathan Daniels.”
Silmälasipäinen mies kääntyi. Hän lähti harppomaan pitkin askelin pois kahvilasta. Seurasin häntä yhä hämmentyneempänä, minulle Andrewsin mainitsema nimi ei merkinnyt mitään. Tajusin kuitenkin, että Andrewsille ja isälleni sillä nimellä saattaisi olla yllättävänkin suuri merkitys.
***
”Oletko varma, että se on tämä?”
Ääneni oli ahdistunut, mutta toisin kuin olisi voinut luulla, se ei johtunut ränsistyneestä hökkelistä eikä villiintyneestä pihamaasta. Se johtui siitä, että olimme niin lähellä. Niin uskomattoman lähellä. Andrews vieressäni hipaisi olkapäätäni rohkaisevasti kuin olisi aikeissa taputtaa sitä isällisesti, mutta muuttikin sitten viime hetkellä mielensä.
”Tämä se on”, mies totesi hiljaa. ”Muista sitten, mitä sanoin matkalla. Hän ei ole nähnyt meitä vuosiin, hän saattaa järkyttyä. Mitä ikinä tapahtuukin, mitä ikinä hän sanookin, muista, että hän saattaa olla tolaltaan.”
En liikkunut minnekään. Andrews oli jäänyt taakseni kuin odottaen, että ottaisin ensimmäiset askelet taloa kohti. En vain aikonut tehdä sitä. Hengitykseni oli muuttunut kiivaammaksi, tajusin pelkääväni. Ja se pelko minun olisi sanottava ääneen.
”Hän on tuomittu murhamies.”
Se oli toteamus, ei kysymys. Andrews liikehti takanani.
”Oletko muuttanut mieltäsi?”
”En, mutta…
”Kuuntele, William.” Andrewsin ääni oli hiljainen, mutta päättäväinen. ”Mitä ikinä tahdotkin tehdä, valinta on sinun. Me voimme kääntyä takaisin ja palata Roaring Heightsiin. Me voimme myös käydä koputtamassa oveen ja tavata isäsi. Kumman tahansa valitsetkin, niin rehellisyyden nimissä minun on sanottava sinulle yksi asia; en ole tavannut koskaan niin oikeudentajuista, rehellistä ja hyväntahtoista miestä kuin tämä tuomittu murhamies on. Vankila saattoi muuttaa häntä, vuodet ovat saattaneet muuttaa häntä, mutta sisimmässään hän on varmasti se sama mies, joka aikoinaan auttoi minuakin pyytämättä mitään vastapalvelukseksi. Mutta sinä valitset, William. Vain sinä.”
Andrewsin sanat riittivät. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, ja vaikka ne kolme sanaa tulivatkin suustani hidastempoisesti ja väristen, olin silti täysin varma päätöksestäni.
”Me tapaamme hänet.”
Kovan mutakerroksen päälleen kuivattanut maa rusahteli jalkojeni alla. Ohitimme pari rikkoutunutta tuolia, päättömän puutarhatontun, rikkinäisen ruohonleikkurin. Sydämeni hakkasi kilpaa tiheiden askelteni kanssa, veri kohisi korvissani.
’Vastaaja Victor Benjamin de Luca on myöntänyt ampuneensa Nicholas Gareth Coruccia neljästi rintakehään surmaamistarkoituksessa.’ Miltä tuntui saada neljä luotia rintakehäänsä?
Talon ovi seisoi edessäni niin torjuvan näköisenä kuin ovi vain saattoi seistä. Olisi väärin väittää, etten olisi muka epäröinyt. Minä epäröin niin paljon kuin ehdin niiden sekunnin murto-osien aikana, joina pakotin itseni kohottamaan käteni ja tarttumaan kolkuttimeen. Koskettaessani kolkutinta ovi liikahti. Se ei ollut lukossa, vaan jätetty hieman raolleen.
Olin aikeissa kiskaista oven auki ja astua suin päin sisään, kun Andrews tarttui käsivarteeni.
”Älä.”
”Mitä nyt?”
”Anna minun mennä ensin.” Andrewsin ääni oli vaativa. ”En odottanut, että ovi olisi auki, joten tarkistan tilanteen. Odota tässä.”
En sanonut vastaan, vaan päästin Andrewsin ohitseni sisälle taloon. Mies sulki oven perässään ja jätti minut yksin kuistille seisomaan. En tiennyt, mitä mies tarkkaan ottaen etsi – pienessä talossa hän tuskin tarvitsi montaakaan silmäystä nähdäkseen, oliko isäni kotona – mutta ainakin hän halusi tehdä sen rauhassa. Sen rauhan kyllä antaisin hänelle, Andrews oli auttanut minua niin paljon, että olisi ollut vähintään typerää pyöriä tahallaan jaloissa.
Yhtäkkiä kuulin kolinaa jostain lähistöltä, en kuitenkaan talon sisältä. Pälyilin ympärilleni kiivaasti, mutten nähnyt muuta kuin villiintynyttä ruohikkoa, vanhan vajan ja romua.
Uusi kolahdus. Askelia. Ne kuuluivat nurkan takaa.
Ehdin juuri ja juuri harkita Andrewsin nimen huutamista, kun se tapahtui.
Hän astui esiin kulman takaa. Ehdin perääntyä kaksi askelta sinä aikana, kun mies harppoi kuistin lyhyet portaat ylös ja kohotti haulikkonsa.
”Qui-est tu et qu'est-ce que tu fais ici?!” mies karjui ja harppasi lähemmäs työntäen haulikon piippua minua kohti. Peräännyin paniikissa, olin kohottanut käteni ylös. Mies jatkoi. ”Répond-moi!”
En saanut hetkeen sanaa suustani. Kun viimein liian monen pitkän sekunnin jälkeen onnistuin avaamaan suuni, ääneni vapisi.
”Älä ammu… en puhu ranskaa, mutta älä silti ammu…”
”No englantia sitten”, mies ärähti samalla kielellä kanssani. ”Kuka olet ja mitä helvettiä teet täällä? Kolme sekuntia aikaa vastata, enkä minä vaivaudu laskemaan ääneen.”
Tajusin jotain. Tämä ei ollut sattumaa. Tämä ruskeahiuksinen, sinisilmäinen mies, jonka muistin nähneeni kahvilassakin… hän asui täällä. Hän oli se, ketä etsimme. Victor de Luca.
Nielaisin. Kolme sekuntia aikaa…
”Minä olen sinun poikasi. William de Luca.”
Nyt se oli sanottu. Kieltäydyin sulkemasta silmiäni, vaikka olisin halunnut.
Mies ei liikahtanutkaan, ei reagoinut mitenkään. Hetkeen. Sen hetken aikana kuulin liikettä talon sisältä, mutta isäni ei sitä ilmeisesti kuullut.
”Kehno vitsi”, mies kähähti äänellä, joka oli muuttunut yllättäen paljon karheammaksi. ”Seuraavaksi tänne ilmestyy varmaan Thomas And…”
”Victor, laske se haulikko alas.”
Isä säpsähti. Hän kääntyi nopealla liikkeellä haulikko edelleen koholla, mutta heti nähtyään Andrewsin mies laski aseensa lantionsa tasolle.
”Mitä helvettiä?”
Isäni ääni värisi. En tiennyt, mistä se johtui – raivosta, pelosta, järkytyksestä, ehkä niistä kaikista. Hän tuijotti Andrewsia ja vaikutti etsivän hänen kasvoistaan yksityiskohtia, kuin etsisi jotain, joka todistaisi, ettei hän tuijottanut oikeasti Andrewsia vaan halpaa kopiota.
Andrews oli meistä ainoa, joka osasi käyttäytyä edes näennäisen rauhallisesti.
”Kutsuisitko meidät sisälle?” Andrews kysyi tyynesti. ”Meillä on puhuttavaa.”
Hetken hän tuijotti meitä kahta vuoron perään. Yllättävän lyhyen hetken. Lopulta hänen ryhtinsä lysähti alistuneesti kasaan. Mies kääntyi ja kiskoi oven auki marssien sisälle. Andrews meni isäni perässä, ja minä seurasin miestä epätietoisena.
Tällainenko oli mies, jonka vuoksi olin matkustanut Ranskaan?
Oliko väärin ajatella tämän olleen virhe?
***
Irviksen kommentteja:
Mua jäi suuresti harmittamaan, kun tajusin, että tänäänhän on DLT:n 1-vuotissynttärit (eka osahan julkaistiin 10.6.2014) eikä mulla ole edes ekstraa teille! Meinasin värkätä sellaisen, mutta sitten ajattelin, että haluatte mielummin osan... ;)
Joka tapauksessa, suuret kiitokset jokaiselle lukijalle ja kommentoijalle tämän vuoden aikana. Suuuuuri haliruts teille kaikille! <3
Osasta mulla ei taida olla kummosta sanottavaa. Kauheasti en halunnut Victorin aka Nathan Danielsin (:D) löytämistä pitkittää, joten se hoidettiin näin sitten. Mutta miten luulette miehen reagoivan siihen, että yhtäkkiä naaman edessä seisoo oma poika sekä entinen rikostoveri? ;)
