Välillämme vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan takkatulen rätinä ja hiiltyneiden puunkappaleiden rasahdukset isäni kohentaessa tulta estivät taloa vaipumasta täyteen äänettömyyteen. Minä en sanonut mitään, Andrews ei sanonut mitään, isäni ei sanonut mitään.
Hän käyttäytyi niin kuin meitä ei olisikaan. Hän ei ollut kutsunut meitä sisälle, ei tosin myöskään estänyt meitä astumasta kynnyksen tälle puolen tai kieltänyt meitä istuutumasta tuoleilleen. Hän ei katsonut meihin eikä osoittanut eleelläkään minkäänlaista vieraanvaraisuutta.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt kyllin pitkään, Andrews karaisi kurkkuaan.
”Nathan Daniels?”
Isäni ei reagoinut mitenkään. Hän tökki edelleen pitkällä raudasta valmistetulla tikulla puita eikä edes vilkaissut Andrewsiin. Andrews ei kuitenkaan luovuttanut.
”Miksi, Victor?” hän kysyi hiljaisella äänellä. ”Miksi juuri hänen nimensä?”
Ei vastausta. Andrewsin seuraavien sanojen läpi kuulsi hermostuneisuus.
”Et siis aio selittää mitään mitenkään?”
Isän liikkeet muuttuivat aggressiivisemmiksi. Metallitikku kolisi takan reunoja vasten, puunkappaleet kipinöivät tikun käännellessä niitä edestakaisin. Lieskat leimahtivat kerran, toisen. Viimein hän sanoi jotain.
”Miksi en olisi hyödyntänyt loistavaa tilaisuutta ja napannut nimeä ihmiseltä, jonka kuolemaa päädyin itse todistamaan?”
”Älä valehtele.” Andrewsin ääni oli kuiva. ”Se ei ollut ainoa syy. Päätit ottaa hänen nimensä, koska halusit kiduttaa itseäsi. Muistuttaa itseäsi joka päivä siitä, mitä tapahtui.”
Kuuntelin Andrewsin sanoja ja imin itseeni tietoa kuin sieni. Yritin ymmärtää jotain. Tietenkään en ymmärtänyt, enhän edes tiennyt, kuka Daniels oli tai mitä isälleni oli tapahtunut. Kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan.
”Järjetöntä”, Andrews puuskahti. ”Itsetuhoista ja järjetöntä.”
”Älä sinä tule pitämään minulle moraalisaarnaa elämän järjettömyydestä.”
Jälleen hiljaisuus.
Tuijotettuani tarpeeksi kauan isäni selkää koin tarvetta sanoa itse jotain. Minä olin lopulta se, joka oli halunnut tulla etsimään Victor de Lucaa. Oli oikeus, kohtuus ja velvollisuus, että sanoisin jotain. Jouduin tosin pitkään miettimään, mitä ihmettä sanoisin miehelle, jota en edes tuntenut, mutta johon minulla silti oli jonkin sortin veriside.
Suuni minun oli silti avattava. Sanottava jotain. Rikottava jää. Ehkä meitä auttaisi se sama koru, jonka ansiosta olimme ylipäätään tajunneet tulla Argentatiin?
”Lähetit meille jotain.” Ääneni oli karhea, varovainen ja värisevä. ”Minulle ja Samanthalle. Aika tarkkaan viisi vuotta sitten.”
Isäni käden liike pysähtyi, hän jähmettyi paikoilleen, ja tiesin miehen kuuntelevan. Jatkoin.
”Se on minulla edelleen. Se on minulla aina. Joka ikinen päivä.”
Hiljaisuus. Tulen rätinää lukuunottamatta täysi äänettömyys. Andrewskin pysyi täysin liikkumatta, liekö mies pidätellyt hengitystään. Lopulta Victor laski hitaasti metallitikun kädestään takan vieressä olevaan telineeseen ja kääntyi.
Hän antoi katseensa vaeltaa silmistäni kaulaani, kaulaltani takaisin silmiini. Hänen ilmeensä näytti tyhjältä, tunteettomalta. Sanomatta vieläkään mitään, osoittamatta eleelläkään, että olisi minusta mitenkään kiinnostunut, hän käänsi minulle selkänsä ja jäi tuijottamaan takkatulta kädet rinnalleen ristittyinä. Kuin en olisi koskaan mitään sanonutkaan.
”Oletko ihan varma, ettei sinun tarvitse sanoa mitään?” Andrews kysyi merkitsevällä äänellä isältäni.
Victor käänsi hitaasti päätään juuri ja juuri sen verran, että saattoi nähdä silmäkulmastaan Andrewsin. Muutaman paljonpuhuvan sekunnin jälkeen isäni avasi suunsa.
”Minulla ei ole mitään sanottavaa.”
”Eikö yhtään mitään?” Andrews kysyi. ”Kuusitoista vuotta, Victor...”
”Kuusitoista vuotta”, isäni toisti pilkallisesti. ”Todellakin kuusitoista vuotta. Olisi se kai pitänyt arvata, etten minä ikuisesti saisi olla rauhassa. Jos et satu muistamaan, niin minun ei edes pitäisi olla tässä, minun piti ampua aivoni seinälle eikä lähteä lentokentälle ja napata ensimmäistä äkkilähtöä Jumalan selän taakse Eurooppaan.”
Kylmä hiljaisuus. Niin kylmä, että tunsin väristyksiä. Ampua aivoni seinälle. Mitä hittoa kuusitoista vuotta sitten oli oikein tapahtunut? Ja miksi Victor oli lähetellyt argentatilaisia matkamuistoja Riverviewiin, jos kerran halusi olla rauhassa eikä pitää mitään yhteyttä?
Ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle, isäni vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseen. Hän sylki sanat suustaan katkerana, karhealla äänellä.
”Oli ehkä liikaa vaadittu, että näin typerä mies osaisi pysytellä piilossa”, hän sanoi ja pudisti hiljaa päätään. ”Typerän miehen typerä virhe, sitä se postipaketti oli. Vielä typerämpi virhe oli jäädä senkin jälkeen tänne eikä paeta vaikkapa Kiinaan ja olla kiltisti lähettelemättä riisiä postissa.”
”Victor, lopeta”, Andrews pyysi rauhallisesti. ”Et voi --”
Isä käännähti niin nopeasti, että ele sai Andrewsinkin vaikenemaan ja minut hätkähtämään.
Hän oli puristanut kätensä nyrkkiin ja jännittänyt hartiansa aggressiivisesti. Miehen silmät kipinöivät samalla tavoin kuin tulisija hänen vieressään.
”Minä voin ja minä myös teen ihan mitä tahansa omassa talossani”, Victor ärähti.
”En silti katsoisi tarpeelliseksi käyttäytyä noin lapsellisesti”, Andrews huomautti saaden Victorin kohentamaan ryhtiään.
”Lapsellisesti?” hän toisti jälleen samalla pilkallisella äänellä, jolla oli aiemmin toistellut Andrewsin sanoja. ”Annahan, kun väännän rautalangasta sinulle syyni käyttäytyä lapsellisesti. Kyllä, siitä on kuusitoista vuotta, olet oikeassa. Kuusitoista vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksitoista päivää. Eikä niitä päiviä ole tarvinnut merkitä kalenteriin, minä muistan ne ihan itse – vaikken edes haluaisi.”
Isä vilkaisi minuun. Jos hänen katseestaan saattoi mitään päätellä, niin edessäni seisova mies ei tuntenut kaipausta, jälleennäkemisen riemua, iloa – ainoastaan silkkaa vihaa ja katkeruutta.
Victor käänsi katseensa jälleen Andrewsiin, joka oli vaiennut isäni puhuessa.
”Minä muistan kaiken, Andrews”, isä sanoi tukahtuneella äänellä. ”Kaiken. Sitä kaikkea pakenin tänne, ehkä raukkamaisesti, mutta pakenin kuitenkin. Luulisi, että olisit ollut sen verran tyytyväinen jätettyäni Roaring Heights Newsin täyteen omistukseesi ja saatuasi sen myötä liiketoimesi kukoistamaan, että olisit antanut minun olla. Sen sijaan juuri, kun onnistun edes villeimmissä kuvitelmissani ajattelemaan, että ehkä elämä jatkuu ja ehkä voin unohtaa, sinä tulet tänne ja raahaat mukanasi teinin, jota en tunne ja joka voi ihan yhtä hyvin olla minun poikani kuin oma poikasi tai joku taskurahaa kaivannut vastaantulija.”
Isä vaikeni hetkeksi. Miehen jatkaessa puhettaan hänen äänensä oli aavistuksen hiljaisempi.
”Saatan olla typerä, mutta en täysi idiootti, Andrews”, Victor totesi. ”Vaikka haluaisinkin uskoa muuta, tajuan kyllä, miksi olette täällä. Ja ei – minä en todellakaan lähde teidän kanssanne takaisin Roaring Heightsiin enkä edes Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolelle. Jos yrität pakottaa, tajunnet itsekin, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Sinulla sen sijaan on… murha kun ei vanhene koskaan, kuten eräs yhteinen ystävämme joskus totesi.”
Andrews säpsähti rajusti. Minun ajatukseni kiersivät kiivasta kehää, mutteivät päätyneet mihinkään lopputulokseen. Liikaa tietoa, liikaa suoraan sanomattomia salaisuuksia… liikaa lauseita, joissa en pysynyt kärryillä. Ja tieto siitä, ettei isä aikonut lähteä. Olisin odottanut reagoivani voimakkaammin, mutta ehkä olin vain niin pettynyt tähän mieheen, etten edes halunnut hänen palaavan kanssamme…
Andrews pudisti päätään hieman vapisten.
”Sinä et tiedä, mitä puhut”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä et ole niitä miehiä, jotka kiristävät ihmisiä, jotka kerran auttoivat heitä. Sinä et ole onnellinen täällä, Victor, sen näkee sinusta kilometrin pääh--”
”Minä olen ihan helvetin onnellinen!” Victor karjaisi ja tehosti sanojaan lyömällä nyrkillään tulisijaa niin, että se rämisi pitkän aikaa.
Victorin katse lasittui. Hetken hän räpytteli silmiään kiivaasti kuin pakottaakseen kyynelet pysymään sisällään. Hänen käytöksensä ei kuitenkaan antanut mitään osviittaa siitä, että mies olisi herkistynyt. Isäni käyttäytyi niin aggressiivisesti, että se toi mieleeni lähinnä juopuneen Adamin.
”Minä olen niin onnellinen kuin oman ja muiden elämän tuhonnut mies saattaa vain olla”, Victor ärähti. ”Usko tai älä, mutta on vaihteeksi ihan rentouttavaa nostella viinilaatikoita työkseen pelkäämättä, milloin tulee luoti niskaan tai milloin joku yrittää polttaa sinut elävältä. On vaihteeksi rentouttavaa elää yksin pelkäämättä, että satutan ihmisiä, joita en koskaan halunnut satuttaa.”
”Sinä et --” Andrews aloitti, mutta Victor keskeytti hänet.
”.. näytä rentoutuneelta?” mies lopetti Andrewsin lauseen. ”Minä en ole rentoutunut niin kauan, kuin talossani on kaksi minulle täysin vierasta ihmistä, jotka eivät tajua lähteä ensimmäisestä vihjeestä.”
Andrews avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun minä puhuin. Ääneni vapisi, mutta ei pelosta. Se vapisi pettymyksestä, tukahdutetusta raivosta, turhautuneisuudesta.
”Ehkä olet oikeassa”, sanoin hiljaa, mutta painokkaalla äänellä. ”Ehkä todella olet raukkamainen typerys.”
Victor ei edes hämmentynyt tukahdutetun raivon värittämistä sanoistani. Hän käänsi katseensa minuun.
”Veit sanat suustani”, hän ärähti. ”Jos en olisi raukkamainen typerys, olisin jättänyt antamatta ne kolme sekuntia ja vetänyt liipaisimesta välittömästi nähdessäni sinut.”
Andrews nousi ylös tuolilta.
”Victor, tuo oli täysin tarpeetonta!”
”Sanoo mies, joka on itsekin ampunut ihmisiä!”
”Ei sentään omaa poikaansa, herranjest--”
”Minulla ei ole poikaa!”
Se oli tarpeeksi.
Lähdin. Victor tuskin huomasikaan sitä, Andrews taas vilkaisi minuun ja oli sanoa jotain, muttei sitten sanonutkaan mitään.
Paiskattuani oven kiinni perässäni sellaisella voimalla, että jokin osa ovenkarmista räsähti ja pieniä puunkappaleita putosi terassille, jäin tuijottamaan Argentatin auringonlaskua. Kuulin heidän puheensa selkäni takaa, kovaääniset tiuskaisut, joita ei sen kummemmin peitelty.
”Et ole järjissäsi, Victor – sinulla on kaksi lasta, et voi käyttäytyä niin kuin sinulla ei olisi perhettä!”
”Se Victor, jonka sinä tunsit kuusitoista vuotta sitten, ei ole täällä enää! Ei, minä en todellakaan kaivannut elämääni kumpaakaan teistä! Jos minä jotain haluan, niin unohtaa, eikä sitä asiaa yhtään auta se, että sinä päätät tulla tervehtimään ja selittämään, miten minun pitäisi olla isä kahdelle teinille, joista kumpaakaan en tunne! Se on ohi, Andrews – minulla ei ole lapsia, minä en halua heitä, painu helvettiin!”
Kävellessäni portaat alas kuulin Andrewsin sanovan jotain kylmän rauhallisesti. Nimenomaan kylmästi.
”Sinun poikasi matkusti tänne lähestulkoon kymmenen tuhatta kilometriä vain tavatakseen sinut… vain tavatakseen isänsä. Hän odotti tapaavansa Victor de Lucan, ei miestä, joka uskottelee itselleen olevansa Nathan Daniels ja osoittelee poikaansa haulikolla. Hän näki aivan uskomattoman paljon vaivaa, Victor, hän ei tehnyt sitä hetken mielijoht--”
”Kuvitteletko, että olisin pahoillani?”
Heidän äänensä vaimenivat ja lakkasivat lopulta kokonaan kuulumasta, kun kävelin mutakerroksen peittämää polkua pitkin pois. Olisin toki teoriassa voinut jäädä kuuntelemaan, mutta miksi olisin sen tehnyt? Olin kuullut kaiken tarpeellisen, kuullut ja nähnyt. Hän ei kaivannut minua, hän ei kaivannut ketään. Enkä minäkään kaivannut häntä.
Kai.
***
Kaikista eniten sinä hetkenä olisin kaivannut hiljaisuutta. Olisin halunnut olla yksin oman pääni sisällä kuulematta alhaalla virtaavan joen kohinaa, autojen tööttäyksiä ja jonkun huonokuntoisen vespan moottorin ininää naapurista.
Tuijotin joen tummia syvyyksiä väsynein silmin. Myönnetään, hitto soikoon – olin itkenyt, piru vie, että olinkin. Olin yrittänyt kaikin keinoin välttää moisen tunteenpurkauksen ja pyyhkinyt kyynelet raivoissani poskiltani sitä mukaa, kun niitä oli ilmestynyt, mutta lopulta ne olivat olleet niin vuolas virta, etten ollut voinut enää estää itseäni. Nyt säälittävä parkumiseni oli kuitenkin lakannut, jäljellä olivat punoittavat, särkevät silmät ja käsien vapina. Ja polttelu. Ei silmien, vaan kaulan polttelu. Kaulakorun kuristusote ja sen aiheuttama fyysinen kipu.
Kohotin käteni. Sen enempää miettimättä kiskoin korun kaulastani.
Tuntui hyvältä, uskomattoman hyvältä, nähdä, kuinka koru upposi jokeen. Tiesin, ettei se sieltä tulisi koskaan takaisin. Veden pinta väreili hetken, mutta jäi lopulta liikkumattomaksi jättämättä jälkeäkään siitä, että veteen olisi koskaan mitään heitetty.
Askelia. En vaivautunut edes kääntämään päätäni nähdäkseni tulijan.
”Eikö tuo ole hivenen turhan vaarallinen istumapaikka?”
En vastannut mitään Andrewsin sanoihin. Mies jäi paikoilleen seisomaan hetkeksi, kunnes huokaisi ja käveli lähemmäs.
Vanha mies kiipesi ähkäisten viereistä tolppaa apunaan käyttäen muurinharjalle ja istuutui viereeni. Hän tuijotteli pitkään eteensä sanomatta mitään, vain kuunnellen joen kohinaa kanssani. Viimein hän sanoi jotain.
”En uskonut, että hän käyttäytyisi niin”, mies sanoi hiljaa. ”En tiennyt… hän on muuttunut, William. Anteeksi.”
Ääneni oli hauras, se värisi pahoin puhuessani.
”Ei se ole sinun vikasi”, murahdin Andrewsille ja pudistin hitaasti päätäni. ”Sinä et ollut se, joka sanoi ne sanat.”
”En olisi koskaan tuonut sinua tänne, jos --”
”En jaksa jossitella.”
Andrews oli taas pitkään hiljaa. Minäkään en sanonut mitään, ei ollut tarvetta sanoa. Ei kiinnostanut sanoa. Ja mitä edes olisin sanonut?
”Aikaistin lähtöämme”, Andrews lopulta sanoi. ”Meidän pitäisi oikeastaan olla jo matkalla lentokentälle. Ajattelin, että se sopii.”
Kohautin olkiani.
”Miten vain.”
”Olisitko halunnut vielä jäädä?”
”En. En olisi halunnut.”
”Jeremy voi olla aika vihainen sinulle, tai oikeastaan meille molemmille. Ajattelin, että voisit nukkua yhden yön minun ja Evelynin luona, kerätä voimia ja --”
”Minun ei tarvitse kerätä voimia.”
”Oletko varma, että jaksat?”
”Täysin.”
”Hyvä on.”
Lento 626, Bergerac-Roumanière - Bridgeport.
Kotiinpaluu.
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli tavanomaista lyhyempi, koska katsoin, että näin isojen asioiden ja henkisen paineen jälkeen ei ole hyvä ympätä vielä seuraavankin osan tapahtumia tähän samaan.
Victor ei sitten tosiaan lähtenyt Roaring Heightsiin... mies ei tainnut olla kovin iloinen nähdessään poikansa ja Andrewsin :( Miten luulette, että William tähän reagoi tulevaisuudessa? Entä millainen vastaanotto poikaa odottaa Jeremyn luona?
Mulla on itellä tällä hetkellä hieman terveydellisiä (fyysisiä) ongelmia ja yritän olla stressaamatta yhtään mistään. Siksi teen seuraavaa osaa silloin, kun se ei aiheuta paineita ja keskeytän osan teon heti, jos alkaa tuntua pahalta. Tästä syystä asioissa voi olla pientä viivettä, mutta kyllä mä täällä olen. :)
Näinkin surullisen osan jälkeiseksi päivän piristykseksi yksi juttu...
Arvatkaa vaan, repesinkö täysin, kun sisäpiirinlukijani ilmaisi yhtäläisyyden... :D
”Sinä et tiedä, mitä puhut”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä et ole niitä miehiä, jotka kiristävät ihmisiä, jotka kerran auttoivat heitä. Sinä et ole onnellinen täällä, Victor, sen näkee sinusta kilometrin pääh--”
”Minä olen ihan helvetin onnellinen!” Victor karjaisi ja tehosti sanojaan lyömällä nyrkillään tulisijaa niin, että se rämisi pitkän aikaa.
Victorin katse lasittui. Hetken hän räpytteli silmiään kiivaasti kuin pakottaakseen kyynelet pysymään sisällään. Hänen käytöksensä ei kuitenkaan antanut mitään osviittaa siitä, että mies olisi herkistynyt. Isäni käyttäytyi niin aggressiivisesti, että se toi mieleeni lähinnä juopuneen Adamin.
”Minä olen niin onnellinen kuin oman ja muiden elämän tuhonnut mies saattaa vain olla”, Victor ärähti. ”Usko tai älä, mutta on vaihteeksi ihan rentouttavaa nostella viinilaatikoita työkseen pelkäämättä, milloin tulee luoti niskaan tai milloin joku yrittää polttaa sinut elävältä. On vaihteeksi rentouttavaa elää yksin pelkäämättä, että satutan ihmisiä, joita en koskaan halunnut satuttaa.”
”Sinä et --” Andrews aloitti, mutta Victor keskeytti hänet.
”.. näytä rentoutuneelta?” mies lopetti Andrewsin lauseen. ”Minä en ole rentoutunut niin kauan, kuin talossani on kaksi minulle täysin vierasta ihmistä, jotka eivät tajua lähteä ensimmäisestä vihjeestä.”
Andrews avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun minä puhuin. Ääneni vapisi, mutta ei pelosta. Se vapisi pettymyksestä, tukahdutetusta raivosta, turhautuneisuudesta.
”Ehkä olet oikeassa”, sanoin hiljaa, mutta painokkaalla äänellä. ”Ehkä todella olet raukkamainen typerys.”
Victor ei edes hämmentynyt tukahdutetun raivon värittämistä sanoistani. Hän käänsi katseensa minuun.
”Veit sanat suustani”, hän ärähti. ”Jos en olisi raukkamainen typerys, olisin jättänyt antamatta ne kolme sekuntia ja vetänyt liipaisimesta välittömästi nähdessäni sinut.”
Andrews nousi ylös tuolilta.
”Victor, tuo oli täysin tarpeetonta!”
”Sanoo mies, joka on itsekin ampunut ihmisiä!”
”Ei sentään omaa poikaansa, herranjest--”
”Minulla ei ole poikaa!”
Se oli tarpeeksi.
Lähdin. Victor tuskin huomasikaan sitä, Andrews taas vilkaisi minuun ja oli sanoa jotain, muttei sitten sanonutkaan mitään.
Paiskattuani oven kiinni perässäni sellaisella voimalla, että jokin osa ovenkarmista räsähti ja pieniä puunkappaleita putosi terassille, jäin tuijottamaan Argentatin auringonlaskua. Kuulin heidän puheensa selkäni takaa, kovaääniset tiuskaisut, joita ei sen kummemmin peitelty.
”Et ole järjissäsi, Victor – sinulla on kaksi lasta, et voi käyttäytyä niin kuin sinulla ei olisi perhettä!”
”Se Victor, jonka sinä tunsit kuusitoista vuotta sitten, ei ole täällä enää! Ei, minä en todellakaan kaivannut elämääni kumpaakaan teistä! Jos minä jotain haluan, niin unohtaa, eikä sitä asiaa yhtään auta se, että sinä päätät tulla tervehtimään ja selittämään, miten minun pitäisi olla isä kahdelle teinille, joista kumpaakaan en tunne! Se on ohi, Andrews – minulla ei ole lapsia, minä en halua heitä, painu helvettiin!”
Kävellessäni portaat alas kuulin Andrewsin sanovan jotain kylmän rauhallisesti. Nimenomaan kylmästi.
”Sinun poikasi matkusti tänne lähestulkoon kymmenen tuhatta kilometriä vain tavatakseen sinut… vain tavatakseen isänsä. Hän odotti tapaavansa Victor de Lucan, ei miestä, joka uskottelee itselleen olevansa Nathan Daniels ja osoittelee poikaansa haulikolla. Hän näki aivan uskomattoman paljon vaivaa, Victor, hän ei tehnyt sitä hetken mielijoht--”
”Kuvitteletko, että olisin pahoillani?”
Heidän äänensä vaimenivat ja lakkasivat lopulta kokonaan kuulumasta, kun kävelin mutakerroksen peittämää polkua pitkin pois. Olisin toki teoriassa voinut jäädä kuuntelemaan, mutta miksi olisin sen tehnyt? Olin kuullut kaiken tarpeellisen, kuullut ja nähnyt. Hän ei kaivannut minua, hän ei kaivannut ketään. Enkä minäkään kaivannut häntä.
Kai.
***
Kaikista eniten sinä hetkenä olisin kaivannut hiljaisuutta. Olisin halunnut olla yksin oman pääni sisällä kuulematta alhaalla virtaavan joen kohinaa, autojen tööttäyksiä ja jonkun huonokuntoisen vespan moottorin ininää naapurista.
Tuijotin joen tummia syvyyksiä väsynein silmin. Myönnetään, hitto soikoon – olin itkenyt, piru vie, että olinkin. Olin yrittänyt kaikin keinoin välttää moisen tunteenpurkauksen ja pyyhkinyt kyynelet raivoissani poskiltani sitä mukaa, kun niitä oli ilmestynyt, mutta lopulta ne olivat olleet niin vuolas virta, etten ollut voinut enää estää itseäni. Nyt säälittävä parkumiseni oli kuitenkin lakannut, jäljellä olivat punoittavat, särkevät silmät ja käsien vapina. Ja polttelu. Ei silmien, vaan kaulan polttelu. Kaulakorun kuristusote ja sen aiheuttama fyysinen kipu.
Kohotin käteni. Sen enempää miettimättä kiskoin korun kaulastani.
Tuntui hyvältä, uskomattoman hyvältä, nähdä, kuinka koru upposi jokeen. Tiesin, ettei se sieltä tulisi koskaan takaisin. Veden pinta väreili hetken, mutta jäi lopulta liikkumattomaksi jättämättä jälkeäkään siitä, että veteen olisi koskaan mitään heitetty.
Askelia. En vaivautunut edes kääntämään päätäni nähdäkseni tulijan.
”Eikö tuo ole hivenen turhan vaarallinen istumapaikka?”
En vastannut mitään Andrewsin sanoihin. Mies jäi paikoilleen seisomaan hetkeksi, kunnes huokaisi ja käveli lähemmäs.
Vanha mies kiipesi ähkäisten viereistä tolppaa apunaan käyttäen muurinharjalle ja istuutui viereeni. Hän tuijotteli pitkään eteensä sanomatta mitään, vain kuunnellen joen kohinaa kanssani. Viimein hän sanoi jotain.
”En uskonut, että hän käyttäytyisi niin”, mies sanoi hiljaa. ”En tiennyt… hän on muuttunut, William. Anteeksi.”
Ääneni oli hauras, se värisi pahoin puhuessani.
”Ei se ole sinun vikasi”, murahdin Andrewsille ja pudistin hitaasti päätäni. ”Sinä et ollut se, joka sanoi ne sanat.”
”En olisi koskaan tuonut sinua tänne, jos --”
”En jaksa jossitella.”
Andrews oli taas pitkään hiljaa. Minäkään en sanonut mitään, ei ollut tarvetta sanoa. Ei kiinnostanut sanoa. Ja mitä edes olisin sanonut?
”Aikaistin lähtöämme”, Andrews lopulta sanoi. ”Meidän pitäisi oikeastaan olla jo matkalla lentokentälle. Ajattelin, että se sopii.”
Kohautin olkiani.
”Miten vain.”
”Olisitko halunnut vielä jäädä?”
”En. En olisi halunnut.”
”Jeremy voi olla aika vihainen sinulle, tai oikeastaan meille molemmille. Ajattelin, että voisit nukkua yhden yön minun ja Evelynin luona, kerätä voimia ja --”
”Minun ei tarvitse kerätä voimia.”
”Oletko varma, että jaksat?”
”Täysin.”
”Hyvä on.”
Lento 626, Bergerac-Roumanière - Bridgeport.
Kotiinpaluu.
***
Irviksen kommentteja:
Osa oli tavanomaista lyhyempi, koska katsoin, että näin isojen asioiden ja henkisen paineen jälkeen ei ole hyvä ympätä vielä seuraavankin osan tapahtumia tähän samaan.
Victor ei sitten tosiaan lähtenyt Roaring Heightsiin... mies ei tainnut olla kovin iloinen nähdessään poikansa ja Andrewsin :( Miten luulette, että William tähän reagoi tulevaisuudessa? Entä millainen vastaanotto poikaa odottaa Jeremyn luona?
Mulla on itellä tällä hetkellä hieman terveydellisiä (fyysisiä) ongelmia ja yritän olla stressaamatta yhtään mistään. Siksi teen seuraavaa osaa silloin, kun se ei aiheuta paineita ja keskeytän osan teon heti, jos alkaa tuntua pahalta. Tästä syystä asioissa voi olla pientä viivettä, mutta kyllä mä täällä olen. :)
Näinkin surullisen osan jälkeiseksi päivän piristykseksi yksi juttu...
Arvatkaa vaan, repesinkö täysin, kun sisäpiirinlukijani ilmaisi yhtäläisyyden... :D
