”Vuokralle tarjotaan valoisa yksiö Roaring Heightsin keskustassa. Kuntosali ja kirjasto sijaitsevat tien toisella puolella. Lisätietoja varten olkaa hyvä ja ottakaa yhteys herra Simmonsiin.”
”Edullinen kaksio merinäköalalla etsii uutta vuokralaista, lemmikkieläimet sallittuja…”
”… rauhallinen alue. Vuokra neuvoteltavissa.”
Asuntotarjoukset lipuivat silmieni ohi yhtenä sekavana joukkona. En jaksanut keskittyä. Mielessäni pyöri tasan kaksi asiaa; uusi työni ja Karen. Enemmän kuitenkin Karen ja se, mitä eilen oli tapahtunut syntymäpäivilläni. Miten lähellä toisiamme olimme seisseet, miten lämpimästi Karen oli puristanut kättäni, miten olin melkein ehtinyt maistaa hänen huulipunansa huulillani.
Pakko se oli myöntää. Niiden parin vuoden aikana, joina olin tuntenut Karen Andrewsin, meistä oli tullut hyvin läheiset. Ja myönnettävä oli sekin, ettei oma toimintani edellispäivän tilanteessa ollut tullut itsellenikään täysin yllätyksenä. Olin ajatellut sitä, liikaakin. Olin miettinyt, millaista olisi seurustella Karenin kanssa. Olin miettinyt, ettei se olisi mahdollista, ettei minua neljä vuotta vanhempi Karen olisi edes kiinnostunut minusta. Naisen eilinen käytös antoi kuitenkin ymmärtää toisin.
”Se on muuten toissapäivän lehti.”
Havahduin kuullessani ääntä läheltäni. Nostin katseeni sanomalehdestä ja kohtasin isäni katseen. Isä hymähti.
”Uusin lehti on minun huoneessani”, hän totesi. ”Jos siis haluat lukea hieman uudempia uutisia. Voin tosin kertoa jo etukäteen, ettei mitään jännittävää ole tapahtunut ja jos mitään maata mullistavaa ei tapahdu tänäänkään, huomisen lehti on ihan yhtä tylsä.”
Victorin kävellessä kahvinkeittimen luo taittelin lehden ja laskin sen pöydälle.
Isän juodessa kahvia vieressäni vaitonaisena katsoin häntä tutkivasti. Yritin nähdä miehessä jotain viitteitä siitä, olisiko nyt hyvä hetki ottaa jotain tärkeää puheeksi. Nimittäin se, että olin saanut töitä ja aioin muuttaa pois kotoa. Lähdettyäni Myersin luota olin saanut kuulla palkkani ja se oli pahaisen kuriirin palkaksi niin suuri, että voisin hyvinkin aloittaa jo oman elämäni, enkä sen myötä haluaisi enää asua isäni nurkissa.
Ehkä olisi vain parasta ottaa härkää sarvista.
”Isä?”
Victor kohotti katseensa kahvikupistaan ja katsoi minuun odottavasti. Annoin itselleni vielä muutaman sekunnin aikaa epäröidä, mutta lopulta puhuin.
”Sain töitä.”
”Mistä?” Victor kysyi heti, ja minä tajusin, että tätä olisi pitänyt valmistella paremmin. Vaitiolovelvollisuuteni nojalla en saanut sanoa edes isälleni, missä työskentelin, vaikka syytä sille en tiennytkään. Jokin hätävalhe pitäisi keksiä… jokin, joka olisi tarpeeksi lähellä totuutta. Valehteleminen tuntui pahalta, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä?
”Olen kuriirina postitoimistossa.”
Postitoimisto kuulosti hyvältä ja luontevalta. Ja isä uskoi sen. Hän nyökkäsi ja katsoi minuun kuin tietäen, että aioin jatkaa puhettani.
Vedin syvään henkeä.
”Ajattelin odottaa ehkä kuukauden verran, että pääsen kärryille tuloistani ja menoistani”, sanoin isälle. ”Ja… ja sen jälkeen muutan omilleni.”
Isän reaktio oli täysin odottamaton.
Kahvikuppi putosi matolle ja halkesi reunasta, muttei hajonnut sirpaleiksi. Kahvi sen sisällä levisi matolle värjäten sen tummanruskeaksi. Isä ei edes hätkähtänyt tai yrittänyt napata pudottamaansa mukia kiinni ilmasta, vaan antoi sen tömähtää lattialle kaikessa rauhassa.
”Mitä sinä sanoit?”
Isän ääni oli hauras, mutta kireä – pelokas, mutta vihainen. Hän katsoi minua katseella, jollaista en ollut ennen hänen silmissään nähnyt, en edes Ranskassa kaksi vuotta sitten. En antanut hämmennykseni kuitenkaan näkyä.
”Isä, täytin juuri kahdeksantoista”, totesin rauhallisesti, kiirehtimättä. ”Se tarkoittaa, että olen aikuinen mies. Minulla täytyy olla omakin elämä, en voi asua eläkeikään asti sinun nurkissasi.”
”Minä en elä niin kauaa, että sinä jäät eläkkeelle.”
”Kymmeniä vuosia vähintään, lähestyt vasta viittäkymmentä.”
Isä nousi.
Victor käänsi selkänsä minulle ja marssi huoneeseensa aggressiivisin askelin. Jäin katsomaan pöllämystyneenä hänen peräänsä. Vasta, kun hän oli sulkenut oven perässään, tajusin mennä hänen peräänsä.
Isän huoneen perällä sijaitsi lasinen parvekkeen ovi. Sen ollessa auki ja itse isän huoneen ollessa täysin tyhjä tiesin, että isä olisi parvekkeella. En epäröinyt, vaan kävelin avoimesta ovesta ulos viileään, kosteaan aamuun.
”Isä?”
Victor istui parvekkeen penkillä turhautuneen näköisenä. Hän ei vastannut mitään kutsuuni, ei edes siinä vaiheessa, kun toistin sen.
En jäänyt odottamaan vastausta, jota ei koskaan tulisi. Otin ne muutamat tarvittavat askelet lähemmäs isää ja istuuduin penkille hänen viereensä.
En katsonut isään, tuijotin vain eteeni tiedostaen sen, että vaatteeni kastuivat vähitellen tihkusateessa. Isäkään ei sanonut mitään, hän vain istui ja näytti edelleen turhautuneelta. Lopulta hän avasi suunsa.
”Anteeksi. Olen idiootti.”
En kieltänyt isän väittämää. Sen sijaan sanoin luontevimmat kolme sanaa, jotka mieleeni tulivat.
”Ei se mitään.”
Syvä hiljaisuus, vain sade piti ääntä ympärillämme ropistessaan rakennuksen seiniä vasten. Kun sitä oli kestänyt tarpeeksi kauan ja minun alkoi tulla jo kylmä, aloin viedä keskustelua eteenpäin.
”Miksi menit niin pois tolaltasi?”
Vieressäni istuva mies vaikutti havahtuvan ja ryhdisti selkänsä.
Victor katsoi minuun, minä katsoin häneen. Isä näytti yhtäkkiä ikään kuin… kärsivältä. Pettyneeltä ja katkeralta. Hän pudisti päätään varovasti kuin vastaten kysymykseen tavalla, jota en ymmärtänyt.
Pitkään aikaan isä ei sanonut mitään. Kun hän puhui, hänen äänensä kuulosti taas hauraalta, vanhalta ja rikkonaiselta.
”Hukkasin kuusitoista vuotta sinun elämästäsi”, mies sanoi hiljaa. ”Sinun ja Samanthan elämästä. Samanthaa en ole edes nähnyt kuin pari kertaa, sinä sentään halusit muuttaa luokseni asumaan ja olen siitä sanoinkuvaamattoman kiitollinen, mutta nyt… nyt haluat jo muuttaa pois, enkä voi syyttää sinua siitä… minun on vain vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että tunnettuamme vain kaksi pahaista vuotta sinun lapsuutesi on jo ohi.”
”Lapset kasvavat”, sanoin isälle aivan yhtä hiljaa kuin hänkin oli omat sanansa sanonut. ”Tämä olisi ollut edessä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko mikään eri tavalla, vaikka olisitkin ollut kanssani vauvaiästä asti?”
”Olisi.”
”Mikä?”
”Omatunto.”
Huokaisin turhautuneena. Yritin pitää itseni tyynenä, vaikka raivostuttikin.
”Isä”, sanoin hitaasti kuin puhuisin vähäjärkiselle, ”sinä et voi kahlita minua asumaan nurkissasi vain siksi, ettei sinulla itselläsi olisi huono omatunto siitä, että olit kuusitoista vuotta elämästäni teillä tietymättömillä.”
Hetken oli hiljaista.
”Tiedän”, isä lopulta murahti. ”Tiedän. Siksi sanoinkin olevani idiootti.”
Victor nousi. Hän otti muutaman askelen ovelle, mutta ei kävellyt sinne asti, vaan pysähtyi eteeni.
”Muuta, jos haluat”, hän sanoi huokaisten. ”Autan sinua takuuvuokran ja muiden kulujen kanssa.”
Sen sanottuaan mies katosi parvekkeen ovesta sisätiloihin.
***
”Tervetuloa, de Luca. Olen odottanut sinua.”
Pöydällä oli kannu ja kaksi vesilasia. Herra Myers täytti kummankin lasin vedellä, joka oli niin kylmää, että lasit huurtuivat reunoilta.
”Istu”, Myers kehotti, ja tein työtä käskettyä.
”No?"
Hämmennyin Myersin kysymyksestä täysin. Mitä ’no’? Mies virnisti ja toisti kysymyksensä, tällä kertaa tarkentaen sitä.
”No? Oletko edelleen sitä mieltä, että olet kaipaamani luotettava ja huolellinen kuriiri?”
”Olen.” Nyökkäsin sanojeni vakuudeksi. Enkö ollut tuonut kantaani Myersin tarjoamista töistä eilen tarpeeksi selvästi esille? ”Olen täysin varma siitä.”
Myers hymähti. Hän kallisti hiukan päätään ja antoi virneensä levitä.
”Minä luotan sinuun, de Luca”, hän totesi. ”Luotan siihen, että pidät salaisuuden ja tiedon siitä, että työskentelet RH Savingsissa omana tietonasi. Kannustaakseni sinua pitämään vaitiolovelvollisuudesta kiinni muistutan sinua eilen allekirjoittamastamme työsopimuksesta ja tarkkaan ottaen salassapitositoumusta koskevan osuuden vasemmasta alalaidasta. Muistathan, mitä siinä luki?”
Nyökkäsin taas. ”Mikäli rikon vaitiolovelvollisuutta, omistamallanne yhtiöllä on oikeus sadan tuhannen dollarin vahingonkorvauksiin sekä lisäkorvauksiin mahdollisista ansionmenetyksistä”, sanoin saaden Myersin myhäilemään.
”Loistavaa”, Myers totesi ja oikoi hihaansa kädellään. ”Kerrassaan loistavaa. Jos joku kysyy, missä sanot työskenteleväsi?”
”Postitoimistossa kuriirina”, kerroin välittömästi jättäen kuitenkin mainitsematta, että itse asiassa minulta oli jo kysytty. Myers katsoi minua pitkään, kunnes naurahti ääneen.
”Kekseliästä, täytyy myöntää. Tarpeeksi lähellä, mutta silti tarpeeksi kaukana.” Myers nyökkäili itsekseen. ”Kuten sanottu, luotan sinuun, William – saanhan käyttää etunimeä?”
Ehdin tuskin nyökätä, kun Myers jatkoi.
”Oletan, että olet luottamukseni arvoinen. Saat ensimmäisen työtehtäväsi, ja sen tehtävän tärkeyttä ei voi kylliksi korostaa. Voinet uskoa, etten luovuttaisi moista tehtävää ihan kenelle tahansa.”
Myers jatkoi yhä. Hänen katseensa muuttui päättäväisemmäksi, tiukemmaksi. Katseeksi, jollaisen saattoi vain työntekijä odottaa saavansa johtajaltaan.
”Alakerran julkitilassa toisella tiskillä vasemmalta istuu Caitlin”, hän opasti. ”Sano hänelle, että johtaja käski sinua viemään terveisiä Keatonille. Caitlin antaa sinulle kirjekuoren, ja sinä viet sen osoitteessa Palmukatu 32 sijaitsevalle entiselle kutomolle, tarkkaan ottaen C-talon nurkalle. Sinua odottaa siellä siniseen liituraitapukuun pukeutunut mies, joka esittelee itsensä Maurice Keatoniksi. Luovutat kirjekuoren hänelle ja kerrot, että hänen mattonsa saapuivat juuri pesulasta ja että valkaisuainetta riittää vielä. Mikäli hän antaa sinulle jotakin, tuo se minulle henkilökohtaisesti.”
Kohotin kulmiani, mutten sanonut mitään. Tehtävä vaikutti erikoiselta ja melkoisen… salailevalta. Myers ei tainnut kertoa minulle ihan kaikkea.
”Asia ymmärretty?” Myers kysyi, ja ihmeteltyäni tilannetta hetken vastasin.
”Ymmärretty.”
Kun hetken kuluttua poistuin pankin pääovista kirjekuori taiteltuna suojaan aluspaitani ja kauluspaitani väliin, päässäni pyöri vain aavistus siitä, että jotain kieroa oli tekeillä. En suoranaisesti ajatellut sen olevan laitonta, mutta ajattelin, että kyseessä olisi jonkin sortin bisneskieroilu. No, minä en tiennyt siitä mitään, joten olisin täysin turvassa. Olinhan vain ja ainoastaan kuriiri, en mitään muuta.
Palmukatu 32. Entinen kutomo, nykyään tunnettu rähjäisenä slummina, joka olisi pitänyt purkaa jo parikymmentä vuotta sitten. Muistin harhailleeni täällä joskus teininä, joskus silloin, kun olin karannut yksin Riverview’stä Roaring Heightsiin. Muistin myös jonkun vanhan juopon tulleen viskomaan minua kaljapullolla. Oliko siitäkin vasta kaksi vuotta?
Ajatukseni olivat alkaneet harhailla, mutta ne palasivat takaisin töihin, kun lähestyin C-taloa ja näin vähän matkan päässä siniseen liituraitapukuun pukeutuneen miehen. Jotenkin mies ei vaikuttanut sopivan kuvaan lainkaan, tuntui kummalliselta, että tällaisella alueella liikkui pukumiehiä. Vielä kummallisemmalta näytti se, että mies kantoi selässään rähjäistä selkäreppua. Salkku olisi ehkä istunut näkyyn paremmin.
Pukumies nyökkäsi pysähtyessäni hänen eteensä.
”Maurice Keaton”, hän esitteli itsensä, muttei kohottanut kättään kätelläkseen. En ollut varma, pitikö minun esittäytyä vai ei, joten jätin sen tekemättä – ties vaikka olisin muutoin rikkonut vaitiolositoumusta.
Tuskin olin ehtinyt kaivaa kirjekuoren paitani sisältä, kun Keaton jo nappasi sen itselleen ja työnsi puvuntakkinsa povitaskuun murahtaen jotain kiitoksen tapaista. Muistin, että minun piti sanoa jotain.
”Mattonne ovat saapuneet pesulasta”, kerroin Keatonille, jonka kasvoilla käväisi ilahtunut hymynkare. ”Ja valkaisuainetta on riittämiin.”
”Hyvä”, Keaton tokaisi. Hän laski repun olaltaan ja ojensi sen muitta mutkitta minua kohti. ”Vie tämä herra Myersille. Kerro hänelle, että siinä on lisää likapyykkiä ja että haluan ne puhtaiksi kahdessa viikossa.”
"Selvä.”
Uteliaisuus tuntui kuumotuksena poskilla, kevyenä perhosten tunteena vatsanpohjassa. Olisin halunnut tietää, kysyä lisää, kurkistaa repun sisälle. Mutta sen sijaan, että olisin tehnyt jotain kaikessa typeryydessään aivan järjetöntä ja vaarantanut työpaikkani, lähdin kävelemään reppu selässäni kauemmas Keatonista. Samalla mietin, missä olinkaan kuullut nimen Maurice Keaton. Missä olin nähnyt nuo keski-ikäisen miehen kasvot?
Valonvälähdys kaukana takanani. En kiinnittänyt siihen liikaa huomiota, ehkä jossain päin ukkosti.
Pilvettömältä taivaalta?
Askelia. Juoksuaskelia.
Keaton melkein kaatoi minut juostessaan ohitseni, mutta pysyin pystyssä. Jäin katsomaan miehen menoa ja vilkaisin taakseni. Ei, en nähnyt ketään, kukaan ei seurannut miestä. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut juoksevan lämpimikseen tai siksi, että hänellä olisi vain kiire jonnekin. Hän pakeni. Mutta mitä tai ketä?
***
Ensimmäisen työpäiväni kunniaksi herra Myers oli päästänyt minut aikaisemmin kotiin, enkä ollut saanut ensimmäisen lähetykseni lisäksi muita työtehtäviä kuin papereitten mapittamista. Olikin ollut onni, että päivä oli päättynyt pian, sillä lähestulkoon heti avattuani kotioven puhelin oli soinut, ja se puhelu oli ollut minulle.
Karen hymyili kainosti, oli hymyillyt koko sen ajan, kun olimme istuneet kahvilassa. Paljoa hän ei ollut sanonut, ei ollut kai kehdannut, tai sitten nainen ei kokenut sanojen olevan tarpeellisia. Veikkasin tosin ensimmäistä, kaipa edellinen tapaamisemme ja se, mihin asti olimme melkein päässeet, pyöri hänenkin mielessään. Hävettikö naista? Tuskin, ei hän muuten olisi halunnut tavata.
Tiesin näyttäväni typerältä virnuillessani siinä Karenin edessä kuin mielipuoli. En vain voinut sille mitään, hymyilin silti niin, että hampaani näkyivät. Enkä sanonut mitään, en, ennen kuin Karen sanoi.
”Mitä ajattelet?”
”Sinua.” Vastaus lipsahti suustani ulos luontevasti, vaivihkaa, ja sai Karenin nauramaan.
”Mitä pahaa minä olen tehnyt?!” nainen huudahti ja nauroi taas. Pudistin päätäni.
”Et mitään. Et yhtään mitään.”
Karenin nauru lakkasi, mutta nainen ei lakannut hymyilemästä.
”Olisin halunnut tietää, mitä olisi tapahtunut”, Karen sanoi hiljaa, ja ymmärsin heti, mistä nainen puhui. Mitä olisi tapahtunut, jos isäni ei olisi keskeyttänyt meitä.
”Jonain päivänä saat tietää”, lupasin Karenille hymyillen. ”Aion hankkia oman asunnon lähiaikoina, nyt kun rahatilanteeni vakiintuu.”
”Oletko saanut töitä? Mistä?”
”Olen postitoimistossa kuriirina.”
Valehteleminen Karenille tuntui jostain syystä pahemmalta kuin valehteleminen isälle. Ehkä siksi, että Karen sentään oli aina kertonut minulle asioita – myönnetään, osin siitä syystä, ettei nainen yksinkertaisesti osannut valehtelemisen taitoa, mutta kuitenkin.
Kahvilan emäntä toi pöytäämme kynttilän. Se oli niin typerää, että meistä kumpikin joutui tukahduttamaan naurunpuuskan emännän käännettyä meille selkänsä. Emme me olleet kynttiläillallisella, herranjestas! Mutta ehkä hänkin oli huomannut jotain, nimittäin vihjailevat katseet, toisiaan kutsuvat kädet… jalat, jotka hipoivat pöydän alla toisiaan.
Ja ei. En halunnut puhua töistä. Liian arkista. Se rikkoisi tunnelman.
”Pitäisikö meidän --?” aloitin samaan aikaan, kun Karen aloitti: ”Haluaisitko --?” Kumpikin meistä naurahti, ja viittasin kädelläni kohti Karenia sen merkiksi, että nainen saisi sanoa sanottavansa ensin.
”No…” Karen aloitti ujosti, naurahti taas ja puhui sitten vahvemmalla äänellä. ”Ajattelin vain, että voisit tulla käymään minun luonani. En pidä tämän paikan kahvista, keitän itse parempaa.”
Tekosyy. Me molemmat tiesimme sen, etenkin, kun Karen joutui laskemaan katseensa ja punastui silminnähden sanojensa jälkeen. Naisparka. Valehteleminen ei tosiaan ollut hänen juttunsa.
”Hyvä on.”
Olin käynyt Karenin asunnolla pari kertaa, viimeksi kaksi viikkoa sitten juomassa kahvia. Kyllä, juomassa kahvia, ei mitään muuta. Emme me silloin olleet olleet näin… rohkeita. Ehkä olisi pitänyt jo silloin tajuta jotain niistä pitkistä katseista. Jotain siitä, että Karen oli samaa mieltä kanssani. Ettei neljä vuotta ollut liikaa.
Karenin käsi hipaisi omaani, mutta kumpikaan meistä ei tarttunut toiseen. Hermostutti.
Asunnollaan Karen kehotti minua istuutumaan keittiön pöydän ääreen, ja katsoin hämmentyneenä, kun nainen alkoi todella keittämään kahvia. Minusta tuntui, ettei Karen ollut tuonut minua tänne kahvittelemaan. Ehkä hän oli jänistänyt?
”Karen?”
Nainen vastasi ynähdyksellä ja kantoi kaksi kuppia pöytään.
Nainen ei istuutunut. Sen sijaan hän jäi seisomaan eteeni ja katsoi minua odottavasti. Ja minä sanoin sen, mitä tuli ensimmäisenä mieleeni.
”Kadutko?”
Karenin poskien puna syveni, hän laski katseensa hetkeksi. Lopulta hän katsoi taas minuun ja puhui itsevarmasti, antamatta epäilyksen sijaa.
”En.”
Nainen käveli lähemmäs, tarttui käteeni ja kiskoi minut ylös tuolista.
Kun seisoimme siinä sylikkäin, kun keskityimme vain tuijottamaan toisiamme silmiin, mielessäni ei ollut kovin montaa järkevää ajatusta. Ohimennen ajattelin, mitä Andrews sanoisi, jos tietäisi. Onneksi hän ei tiennyt… onneksi hän ei ollut näkemässä, miten Karenin kädet liukuivat paitani rinnusta pitkin alemmas avaten nappeja yksitellen.
Jotkut sanovat, että yrittävät hillitä itsensä tällaisilla hetkillä. Jotkut romantisoivat tällaisia hetkiä väitteellä, jonka mukaan kyllä yrittivät ajatella järkevästi, mutta antoivat lopulta periksi.
No, minä en edes yrittänyt.
Suudelma kesti pitkään. Ehkä se oli korvausta siitä menetetystä suudelmasta syntymäpäivilläni, kuka tietää.
Joka tapauksessa olimme siinä tasan niin kauan, että Karenin ovikello soi.
”Älä avaa.”
Ovikello soi uudelleen. Hetken tauko ja kolmas kerta.
”Will…”
”Ei sinun tarvitse --”
Avaimen rapinaa lukossa.
Valonvälähdys kaukana takanani. En kiinnittänyt siihen liikaa huomiota, ehkä jossain päin ukkosti.
Pilvettömältä taivaalta?
Askelia. Juoksuaskelia.
Keaton melkein kaatoi minut juostessaan ohitseni, mutta pysyin pystyssä. Jäin katsomaan miehen menoa ja vilkaisin taakseni. Ei, en nähnyt ketään, kukaan ei seurannut miestä. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut juoksevan lämpimikseen tai siksi, että hänellä olisi vain kiire jonnekin. Hän pakeni. Mutta mitä tai ketä?
***
Ensimmäisen työpäiväni kunniaksi herra Myers oli päästänyt minut aikaisemmin kotiin, enkä ollut saanut ensimmäisen lähetykseni lisäksi muita työtehtäviä kuin papereitten mapittamista. Olikin ollut onni, että päivä oli päättynyt pian, sillä lähestulkoon heti avattuani kotioven puhelin oli soinut, ja se puhelu oli ollut minulle.
Karen hymyili kainosti, oli hymyillyt koko sen ajan, kun olimme istuneet kahvilassa. Paljoa hän ei ollut sanonut, ei ollut kai kehdannut, tai sitten nainen ei kokenut sanojen olevan tarpeellisia. Veikkasin tosin ensimmäistä, kaipa edellinen tapaamisemme ja se, mihin asti olimme melkein päässeet, pyöri hänenkin mielessään. Hävettikö naista? Tuskin, ei hän muuten olisi halunnut tavata.
Tiesin näyttäväni typerältä virnuillessani siinä Karenin edessä kuin mielipuoli. En vain voinut sille mitään, hymyilin silti niin, että hampaani näkyivät. Enkä sanonut mitään, en, ennen kuin Karen sanoi.
”Mitä ajattelet?”
”Sinua.” Vastaus lipsahti suustani ulos luontevasti, vaivihkaa, ja sai Karenin nauramaan.
”Mitä pahaa minä olen tehnyt?!” nainen huudahti ja nauroi taas. Pudistin päätäni.
”Et mitään. Et yhtään mitään.”
Karenin nauru lakkasi, mutta nainen ei lakannut hymyilemästä.
”Olisin halunnut tietää, mitä olisi tapahtunut”, Karen sanoi hiljaa, ja ymmärsin heti, mistä nainen puhui. Mitä olisi tapahtunut, jos isäni ei olisi keskeyttänyt meitä.
”Jonain päivänä saat tietää”, lupasin Karenille hymyillen. ”Aion hankkia oman asunnon lähiaikoina, nyt kun rahatilanteeni vakiintuu.”
”Oletko saanut töitä? Mistä?”
”Olen postitoimistossa kuriirina.”
Valehteleminen Karenille tuntui jostain syystä pahemmalta kuin valehteleminen isälle. Ehkä siksi, että Karen sentään oli aina kertonut minulle asioita – myönnetään, osin siitä syystä, ettei nainen yksinkertaisesti osannut valehtelemisen taitoa, mutta kuitenkin.
Kahvilan emäntä toi pöytäämme kynttilän. Se oli niin typerää, että meistä kumpikin joutui tukahduttamaan naurunpuuskan emännän käännettyä meille selkänsä. Emme me olleet kynttiläillallisella, herranjestas! Mutta ehkä hänkin oli huomannut jotain, nimittäin vihjailevat katseet, toisiaan kutsuvat kädet… jalat, jotka hipoivat pöydän alla toisiaan.
Ja ei. En halunnut puhua töistä. Liian arkista. Se rikkoisi tunnelman.
”Pitäisikö meidän --?” aloitin samaan aikaan, kun Karen aloitti: ”Haluaisitko --?” Kumpikin meistä naurahti, ja viittasin kädelläni kohti Karenia sen merkiksi, että nainen saisi sanoa sanottavansa ensin.
”No…” Karen aloitti ujosti, naurahti taas ja puhui sitten vahvemmalla äänellä. ”Ajattelin vain, että voisit tulla käymään minun luonani. En pidä tämän paikan kahvista, keitän itse parempaa.”
Tekosyy. Me molemmat tiesimme sen, etenkin, kun Karen joutui laskemaan katseensa ja punastui silminnähden sanojensa jälkeen. Naisparka. Valehteleminen ei tosiaan ollut hänen juttunsa.
”Hyvä on.”
Olin käynyt Karenin asunnolla pari kertaa, viimeksi kaksi viikkoa sitten juomassa kahvia. Kyllä, juomassa kahvia, ei mitään muuta. Emme me silloin olleet olleet näin… rohkeita. Ehkä olisi pitänyt jo silloin tajuta jotain niistä pitkistä katseista. Jotain siitä, että Karen oli samaa mieltä kanssani. Ettei neljä vuotta ollut liikaa.
Karenin käsi hipaisi omaani, mutta kumpikaan meistä ei tarttunut toiseen. Hermostutti.
Asunnollaan Karen kehotti minua istuutumaan keittiön pöydän ääreen, ja katsoin hämmentyneenä, kun nainen alkoi todella keittämään kahvia. Minusta tuntui, ettei Karen ollut tuonut minua tänne kahvittelemaan. Ehkä hän oli jänistänyt?
”Karen?”
Nainen vastasi ynähdyksellä ja kantoi kaksi kuppia pöytään.
Nainen ei istuutunut. Sen sijaan hän jäi seisomaan eteeni ja katsoi minua odottavasti. Ja minä sanoin sen, mitä tuli ensimmäisenä mieleeni.
”Kadutko?”
Karenin poskien puna syveni, hän laski katseensa hetkeksi. Lopulta hän katsoi taas minuun ja puhui itsevarmasti, antamatta epäilyksen sijaa.
”En.”
Nainen käveli lähemmäs, tarttui käteeni ja kiskoi minut ylös tuolista.
Kun seisoimme siinä sylikkäin, kun keskityimme vain tuijottamaan toisiamme silmiin, mielessäni ei ollut kovin montaa järkevää ajatusta. Ohimennen ajattelin, mitä Andrews sanoisi, jos tietäisi. Onneksi hän ei tiennyt… onneksi hän ei ollut näkemässä, miten Karenin kädet liukuivat paitani rinnusta pitkin alemmas avaten nappeja yksitellen.
Jotkut sanovat, että yrittävät hillitä itsensä tällaisilla hetkillä. Jotkut romantisoivat tällaisia hetkiä väitteellä, jonka mukaan kyllä yrittivät ajatella järkevästi, mutta antoivat lopulta periksi.
No, minä en edes yrittänyt.
Suudelma kesti pitkään. Ehkä se oli korvausta siitä menetetystä suudelmasta syntymäpäivilläni, kuka tietää.
Joka tapauksessa olimme siinä tasan niin kauan, että Karenin ovikello soi.
”Älä avaa.”
Ovikello soi uudelleen. Hetken tauko ja kolmas kerta.
”Will…”
”Ei sinun tarvitse --”
Avaimen rapinaa lukossa.
Karen liikkui nopeammin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, tai sitten olin vain liian kauhuissani tajutakseni, mitä juuri tapahtui. Joka tapauksessa pian seisoin Karenin makuuhuoneessa suljetun oven edessä ja kuuntelin.
Lukko naksahti. Joku astui sisään.
”Ai, oletkin kotona.”
Tunnistin äänen. Voi helvetti.
Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri hän?
Karen puhui, hänen äänensä oli raivoisa.
”Minä en antanut sinulle vara-avainta siksi, että voit hiippailla asuntooni koska haluat, isä!”
”Rauhoitu, Karen, äidilläsi on kiireellinen tilaustyö ja häneltä loppui sininen lanka, soitin kyllä ovikelloa, mutta --”
”Kaupasta saa sinistä lankaa!”
”Sen pitää olla pellavalankaa ja se oli myyty loppuun, äitisi sanoi, että sinulla on… Karen, onko sinulla vieraita?”
Hätkähdin. Kuulin kauhun Karenin äänestä.
”Miten niin?”
”Kaksi kahvikuppia.”
Koskettaessani paljasta rintakehääni tajusin, etteivät kahvikupit olleet ainoa asia, jota ei oltu ehditty siirtää pois näkyvistä.
Voi helvetti, älä anna hänen huomata sitä…
”Unohdin toisen aamulla pöydälle.” Karenin ääni oli kimeä, niin kimeä, että Andrews varmasti tajusi tyttärensä valehtelevan.
”Vai niin.” Andrewsin ääni oli kylmä. ”Unohdit aamulla varmaan myös miesten kauluspaidan keskelle keittiön lattiaa?”
Saavillinen kylmää vettä kaatui niskaani. Ainakin siltä tuntui.
Askelia. Lähestyviä askelia.
”Sinulla ei ole mitään tekemistä siellä, isä – pysähdy!”
Pälyilin ympärilleni. Minne ihmeeseen piiloutuisin? Sänky näytti liian matalalta, en mahtuisi sen alle… kenties mahtuisin vaatekaappiin?
”Isä!”
Otin harppauksen kohti kaappia… liian myöhään. Oven kahva kääntyi ja ovi aukesi.
Piinaavan pitkä hiljaisuus.
Karen näytti pelästyneeltä, Andrewsin ilme taas… no, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. Itse olin vakuuttunut siitä, että kaikki veri oli paennut kasvoiltani ja näytin vähintäänkin sydäninfarktin saaneelta. Hiljaisuuden kestettyä jo tolkuttoman pitkiä aikoja Andrews nyökkäsi.
”Hei, William.”
Miehen ääni oli tyynen rauhallinen. Ehkä sellaiseksi pakotettu? Ei voinut tietää.
Seisoin vain siinä, en vastannut mitään. Mietin, miten harvinaisen typerä idea Karenilta oli työntää minut nimenomaan makuuhuoneeseen piiloon. Jos olisin ollut vaikka kylpyhuoneessa, olisin voinut väittää olleeni menossa suihkuun. Mutta paidaton mies makuuhuoneessa… siitä oli vaikea olla vetämättä minkään sortin johtopäätöksiä.
Andrews hoiti edelleen puhumisen.
”Pue päällesi”, mies komensi. ”Lähdemme kävelylle.”
***
Irviksen kommentteja:
Ahahaha rakastin tämän osan lopun kirjoittamista :D Minkähän sortin kävely mahtaa olla Andrewsilla tiedossa? ;)
Hmm, mitäs luulette, mistä Maurice Keaton on tuttu? (Turhaan selaatte vanhoja osia, ei näy niissä!) Ja mitähän Arpin... Andy Myers puuhailee?
Miten Victor lopulta suhtautuu Williamin muuttoon? Tällä hetkellä ei vaikuta olevan kovin mielissään :)
