"En ole vihainen sinulle, William.”
”En ole vihainen”, Andrews toisti. ”Yllättynyt ehkä senkin edestä, enkä täysin positiivisella tavalla.”
Andrews käänsi hetkeksi päätään tuijottaakseen kauas merelle. Olimme kävelleet koko matkan rannalle hiljaisuuden vallitessa, minä miettien, mahtaisiko Andrews hukuttaa minut meriveteen vaiko kenties lähettää seuraavan rahtilaivan mukana Kiinaan.
Andrews näytti odottavan jotain, ilmeisesti sitä, että minä puhuisin. Yritin kuumeisesti keksiä jotain sanottavaa.
”Se ei ollut sitä, miltä se näytti.”
Valhe. Oli se. Ja Andrews tiesi sen.
”Älä valehtele minulle.”
Mustasankaisten lasien kehystämät silmät olivat yhtäkkiä pistävät, läpitunkevat. Vähän samaan tapaan kuin Karenin silmät. Oli heissä siis jotain samaa, isässä ja tyttäressä.
”Minä en sanonut, etten hyväksyisi sinua – vielä”, Andrews sanoi vakavana. ”Mutta valehtelemalla päin naamaa edesautat mielipiteeni kallistumista itsellesi huonompaan suuntaan.”
En sanonut mitään, vaikka mieli tekikin. Kuvitteliko Andrews, että hän päättäisi, kenen kanssa Karen seurustelisi? Jos Andrews puuttuisi tähän liikaa, sanoisin mielelläni mielipiteeni ja vaikka riitelisin Andrewsin kanssa, mutta toistaiseksi oli hyvä edes yrittää pitää välit kunnossa Karenin isään.
”Joka tapauksessa”, Andrews jatkoi, ”en aio kieltää teitä seurustelemasta, jos sellaista kerran haluatte. Mutta haluan tehdä selväksi, etten halua nähdä tytärtäni kertaakaan itkemässä minkään sellaisen asian vuoksi, mihin sinä olet osallinen. En kertaakaan.”
Andrews nousi. Seurasin miestä katseellani.
”Mene kotiin, William”, Andrews komensi. ”Haluan puhua tästä myös Karenin kanssa, ja haluan tehdä sen kahden kesken. Niin, ja vielä yksi asia. Onko sinulla kolikoita?”
Hämmennyin Andrewsin kysymyksestä, mutta vastasin nyökkäämällä. Andrews jatkoi.
”Hyvä. Tien toisella puolella on automaatti. Tiedät kyllä, mitä haluan sinun hakevan sieltä.” Mies katsoi minua kulmiensa alta tiukasti ja käänsi minulle selkänsä.
Vasta Andrewsin kadottua kaukaisuuteen nousin itse ja lähdin kävelemään kohti kotia. Matkalla ohitin Andrewsin mainitseman automaatin, jossa myytiin ehkäisyvälineitä, mutten pysähtynyt ostaakseni siitä mitään. Sen aika olisi myöhemmin, jos koskaan.
***
”Mitä helvettiä?!”
Herra Myersin kädet läimähtivät pöytään niin kovaa, että pöydälle laskettu kahvikuppi helähti asettia vasten. Pöydälle levitetyn sanomalehden reuna värähti ilmavirran voimasta.
”Annoin sinulle yhden tehtävän”, Myers ärisi tiukaksi viivaksi puristettujen huulten välistä. ”Yhden simppelin tehtävän. Yhden ainoan helpoistakin helpoimman työn, ja jo seuraavana aamuna Roaring Heights News esittelee meille kuvaa herra Keatonista slummialueen sivukujalla?! Mitä hittoa sinun päässäsi oikein liikkui?! Sinäkö ne paparazzit kutsuit paikalle?!”
”Minä en --” aloitin, mutta Myers huitaisi hermostuneesti kädellään ilmaa keskeyttäen minut ja jatkaen ärhentelyään.
”Keaton on niitä ihmisiä, joita ei todellakaan pidä nähdä jossain slummialueella epämääräinen reppu selässä! Onneksi et sattunut itse päätymään kuvaan, muuten olisit... no, muuten kävisi huonosti itse kullekin! Tässä on kyse senaattorin paikasta, William, ja jos sinä nyt tuhosit Keatonin mahdollisuudet tulevissa vaaleissa…” Myers pudisteli päätään ja huokaisi syvään, hermostuneena. Jokin osa aivoistani keksi viimein, missä olin nähnyt Keatonin kasvot, nimittäin vaalimainoksissa. Ajatus Keatonin tunnistamisesta jäi kuitenkin tässä tilanteessa sivuun.
Yritin tavoittaa katseeseeni vilpittömyyttä. Vilpitön olinkin, mutta halusin myös Myersin tietävän sen.
”Vannon, etten kutsunut sinne ketään”, sanoin painokkaasti. ”Vannon myös, etten huomannut yhtäkään paparazzia. Huomasin kyllä valonvälähdyksen, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä.”
”Myöhäistäpä hyvinkin”, Myers murahti. ”Kiitos eilisten tapahtumien ja tämän lehtijutun, vilkkaimmat huhut tietävät kertoa varsin omituisia asioita Keatonista. Tajuat varmasti, ettei sellainen tee hyvää hänen uralleen.”
”Ei yksi valokuva tarkoita mitään.” Yritin kuumeisesti keksiä, miten lepyttelisin työnantajani, ja sanoin lähinnä mitä mieleen juolahti. ”Kellä tahansa on oikeus kävellä niillä sivukujilla --”
”Olet ehkä oikeassa, mutta Keaton sattuu muutenkin olemaan juorujen tähtäimessä”, Myers keskeytti. ”Se, että hän liikkuu oudon repun kanssa slummialueella, on omiaan lisäämään niitä.”
Hiljaisuus oli painostava, tosin lähinnä minulle, ei Myersille. Halusin tietää.
”Mitä siinä repussa oli?”
Myers risti kätensä rinnalleen. Hän katsoi minua pitkään, ennen kuin puhui.
”Olet utelias, William. Vaarallisen utelias.” Myers pudisti päätään ja jatkoi sitten. ”Sähläyksestäsi huolimatta jatkat töitäsi. Caitlinilla on sinulle jälleen toimitettavaa. Hänellä on sinulle reppu, joka sisältää viisi tuhatta dollaria käteistä. Ota se ja käy tallettamassa se Joseph Ramsey –nimisen miehen tilille Keskuspankkiin. Tarvittavan valtakirjan saat niin ikään Caitlinilta. Tule takaisin tänne, kun olet valmis.”
”Teillähän on pankki itsellänne”, totesin ihmetellen. ”Miksi siis Keskuspankkiin?”
”Vaarallisen utelias, William, vaarallisen utelias. Tarkoitin, mitä sanoin, ja toivon, ettet kysele enempää.” Myers viittoili kohti ovea. ”Mene. Rahojen on oltava perillä vajaan tunnin kuluttua.”
Kun muutaman minuutin kuluttua seisoin RH Savings –pankin hississä ja painoin pohjakerroksen nappia, en voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen olin tietämättäni sekaantunut. Myersillä vaikutti olevan runsaasti salattavaa, asioita, joita hän ei pahaiselle kuriirille kertoisi. Ehkä minun ei tarvinnut tietää?
Pankissa oli sinä aamuna hiljaista, ja Caitlin naputteli kirjoituskonettaan yksin muiden virkailijoiden hyödyntäessä asiakaspulaa viettämällä ylimääräistä kahvitaukoa. Brunette nainen vilkaisi minuun kylmällä katseella.
”Haluat varmaan sen repun.” Kylmä alttoääni ei kysynyt, vaan totesi. Caitlin kumartui hieman pöydän alle ja ojensi vihreän selkärepun minulle. Ynähdin jotain epämääräistä kiitokseksi ja käänsin naiselle selkäni.
Reppu painoi selässäni enemmän, kuin sen olisi pitänyt painaa.
Viisi tuhatta dollaria. Myers ei luottaisi sellaisia summia kenen tahansa käsiin.
Mikä minusta teki siis niin erikoisen?
Parasta, kun en tietäisi. Parasta, kun en ajattelisi asiaa.
Parasta olla vain luotettu kuriiri, joka pesisi kätensä kaikesta vähänkin epäilyttävämmästä.
***
”Ei, herra Myers ei ota tällä hetkellä ketään vastaan.”
Corey Gray seisoi herra Myersin toimiston edessä kuin porttivahtina. Hän piti kätensä tiukasti puuskassa ja oli kaikin tavoin mahdollisimman torjuvan näköinen.
”Hän käski palata toimistoonsa”, sanoin Graylle hämilläni. ”Hän varta vasten --”
”Kuten sanottu, hän ei ota ketään vastaan. Tilanteet muuttuvat.”
Samassa oven takaa kuului askelia, kahva kääntyi ja ovi aukesi.
Herra Myers seisoi ovensuussa ja loi ensin pitkän katseen Grayhyn, sitten minuun.
”William on poikkeus”, Myers murahti. ”Tule sisälle. Gray vahtii, ettei ketään asiaankuulumatonta tule häiritsemään meitä.”
Myersin kääntyessä seurasin häntä hämmentyneen Grayn ohi toimistoon.
Myersin toimistossa meitä odotti tuttu henkilö istumassa yhdellä toimiston nojatuoleista. Myers viittasi kädellään miestä kohti.
”Muistanet herra Keatonin eiliseltä tehtävältäsi”, Myers sanoi. ”Häneen liittyy eräs lisätehtävä, jonka ajattelin antaa sinulle. Istu.”
Istuuduttuani Myersin perässä nojatuolille johtajani alkoi keskustella Keatonin kanssa.
”Luotan Williamiin sataprosenttisesti”, Myers sanoi Keatonille. ”Hän on lyhyen työsuhteensa aikana osoittautunut kullanarvoiseksi työntekijäksi.”
Rypistin hieman kulmiani. Kullanarvoiseksi? Juurihan Myers oli tänä aamuna huutanut minulle siitä, miten olin pilannut kaiken. Keatonkaan ei vaikuttanut luottavan täysin Myersin sanoihin, vaan näytti aavistuksen tyytymättömältä.
”Onko hänellä kokemusta?” Keaton murahti.
Myers käänsi katseensa minuun. Hänen huulilleen piirtyi hymy.
”En usko, mutta varmistetaan asia”, Myers totesi. ”William, oletko koskaan toiminut kenenkään henkivartijana?”
”Mitä?!” älähdin uskomatta korviani. ”Ei, en tosiaan ole toiminut!”
”Arvasin, ettei --” Keaton aloitti, mutta Myers keskeytti hänet.
”Siitä huolimatta, ettei hänellä ole kokemusta, uskon hänen selviytyvän tehtävästä loistavasti”, Myers selitti. ”Sitä paitsi – emmekö ole yhtä mieltä siitä, että kyseinen henkivartija toimii tehtävässään vain ja ainoastaan pelottelemassa ylimääräiset tunkeilijat pois, ei niinkään siksi, että mitään oikeasti tapahtuisi?”
”Olen eri mieltä”, Keaton vastasi äreästi. ”Mitä tahansa voi tapahtua. Osaako hän edes ampua?”
Myers naksautti kieltään. ”Eipäs olla negatiivisia”, mies hymähti. ”Jos ei osaa, minä opetan.”
”Hetkinen”, sanoin Myersille hermostuneena. ”Minulta ei ole toistaiseksi kysytty, haluanko edes olla kenenkään henkivartija saati opetella ampumaan!”
Myers oli tyytymätön, ja hän antoi tyytymättömyytensä näkyä kasvoiltaan. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän karaisi kurkkuaan.
”Suonet anteeksi, Keaton. Käyn vaihtamassa pari sanaa Williamin kanssa.”
Myers nousi. Seurasin häntä edelleen hermostuneena.
Herra Myers vei minut huoneensa toisesta ovesta pitkään, tyhjään käytävään. Heti suljettuaan toimistonsa oven mies puhui hiljaisella äänellä, jottei Keaton kuulisi.
”Keaton ylireagoi, William”, Myers selitti. ”Hän säikähti sitä paparazzia ja kuvittelee nyt jonkun haluavan hänen päänsä vadille. Se ei tule tapahtumaan. Mitään ei tule tapahtumaan. Ainoa, mitä pyydän sinulta, on, että olet pari yötä hänen kotonaan luomassa turvallisuuden tunnetta.”
”Miksi juuri minä?” älähdin Myersille.
”Koska sinä olet ainoa työntekijöistäni, joka on saanut kunnian toimittaa Keatonille mitään”, Myers selitti. ”Olet ainoa, joka on tavannut hänet henkilökohtaisesti. Lisäksi luotan sinuun, ja uskon, että sinäkin luotat minuun viimeistään sen roiman ylityökorvauksen myötä, jonka tulet tästä työstä saamaan… sanotaanko vaikka kaksi tuhatta dollaria?”
Myers katsoi minuun odottavasti, ja minun oli pakko myöntää, että niin suuri ylityökorvaus toki houkutteli. Mutta entä se ase?
”Keaton vaati, että osaisin ampua”, sanoin pudistaen päätäni. ”En osaa.”
”Kuten sanoin, minä opetan”, Myers muistutti.
”Minä en aio ampua ketään!”
”No, no, William”, Myers rauhoitteli. ”Eihän tässä nyt sentään laittomuuksiin ruveta. Sinulla tulee olemaan pistooli vain siksi, että Keaton vaatii niin. Ei minkään muun takia.”
Myers hiljensi ääntään entisestään jatkaessaan.
”Olet fiksu nuori mies.” Mies nyökkäili puhuessaan ja katsoi minua luottavaisesti suoraan silmiin. ”Minusta meissä on jotain samaa, enkä nyt puhu ainoastaan arvista kasvoissamme. Minä luotan sinuun kuin peruskallioon. Luota sinäkin minuun, siitä tulee olemaan jatkossa hyvin suurta hyötyä.”
Tukahdutin huokauksen. Tarjous oli liian houkutteleva, vaikka sotikin sitä ajatusta vastaan, etten halunnut sekaantua Myersin selkeästi likaisiin puuhiin yhtään enempää.
”Minä suostun.”
Myersin hymy ei olisi voinut olla leveämpi.
***
Puhelin tuntui hälyttävän ikuisuuden. Liian monta pitkää sekuntia. Liian monta sekuntia, joiden aikana halusin vain puhua jonkun kanssa, vuodattaa kaiken stressin jollekulle. Päästä eroon polttavasta tunteesta povitaskussani. Päästä eroon tunteesta, että ylityökorvauksesta huolimatta parin tunnin päästä alkava työvuoro ei ollut hyvä ajatus...
”Andrews.”
”Karen?” henkäisin puhelimeen kuultuani pirteän naisäänen.
”Will?”
Karenin äänestä ei voinut päätellä mitään siitä, mitä nainen sillä hetkellä tunsi.
”Kyllä, se olen minä”, sanoin hiljaa puhelimeen. ”Oletko yksin?”
”Olen. Tuletko käymään?”
”En voi”, vastasin ja puristin luuria entistä voimakkaammin korvaani vasten. ”Työvuoroni alkaa kahdeksalta, mutta --”
”Millaisessa postitoimistossa työskennellään kahdeksalta illalla?”
En heti tiennyt, mitä vastata. Hitto.
”Ylitöitä”, sanoin lopulta. ”Ei sen enempää.”
Hiljaisuus.
”Karen? Oletko siellä?”
”Olen”, nainen vastasi.
”Mitä ajattelet?”
”Mistä?”
”Meistä.” Kurkkuani kuristi. ”Isästäsi. Siitä, mitä tapahtui…”
”Ajattelen, että voisit tulla käymään, kun töiltäsi suinkin ehdit.”
Suljin silmäni hetkeksi.
”Anteeksi”, sanoin lopulta Karenille. ”Tulen heti, kun pääsen. Vaikka huomenna työvuorojen välissä.”
”Se sopii.”
”Hyvä.” Nielaisin ja toistin sanani. ”Hyvä. No… ei minulla muuta ollut. Kuulemiin.”
”Will, odota!”
Olin jo ehtinyt laskea luuria alemmas, mutta nostin sen takaisin korvalleni kuullessani Karenin huudahduksen.
”No?”
”Halusin vain sanoa, että odotan sinua.”
Hymyilin.
”Samoin. Kuulemiin?”
”Kuulemiin.”
***
Asiat olisivat kai voineet olla huonomminkin. Paljon, paljon huonomminkin.
Keaton oli kehottanut minua olemaan hänen talossaan kuin kotonani, joskin vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Ja minä yritin rentoutua ja olla ihan normaalisti. Siitäkin huolimatta, että povitaskuani poltteli edelleen.
Myers oli näyttänyt, miten sitä käytetään. Nimenomaan näyttänyt, enhän ollut voinut keskellä päivää pankin sisätiloissa alkaa testaamaan liipaisinta. Myers oli sitä paitsi vakuuttunut siitä, etten edes tarvitsisi pistoolia. Hän halusi sen olevan mukanani vain, koska Keaton halusi niin. Ja minä uskoin häntä. Tavallaan.
Rasahdus. Säikähdin sitä ja mulkoilin ympärilleni kuin takaa-ajettu peura. Ehkä se oli aavistus, en tiennyt. Pelkäsin sen olevan.
Nousin hitaasti ylös sohvalta ja kävelin ovelle.
Lasiovesta näki ainakin sen, ettei ketään näkynyt missään. Huokaisin. Huolehdin ihan turhaan. Minusta oli tullut yhtä vainoharhainen kuin Keatonista. Se näytti olevan tarttuvaa.
Käänsin selkäni ovelle, kun kuulin jotain muutakin. Moottorin ääntä. Käännyin takaisin kohti ovea katsoakseni ulos.
Tumma auto ajoi hiljaa Keatonin talon ohi. Omituisen hiljaa. Kun se oli jo kadonnut näköpiiristäni, kuulin, kuinka auton moottori sammui ja ovi kolahti. Askelia, kuski tuli lähemmäs.
Hattupäinen mies pysähtyi Keatonin talon portille polttaen rennosti tupakkaa. Hän katsoi suoraan minuun intensiivisellä katseella, kuin pelaisi parhaillaan muistipeliä ja yrittäisi painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan minusta. Mies pudotti tupakan katukivetykselle, tumppasi sen kengällään ja kääntyi lähteäkseen.
Epäilyttävää. Liiankin epäilyttävää. Olisi parasta herättää Keaton, kenties myös soittaa Myersille.
Olin kääntymäisilläni kohti Keatonin makuuhuonetta, kun vilkaisin vielä viimeisen kerran ulos.
Laukaus.
Toinen.
Kolmas.
***
Irviksen kommentteja:
Meh.
Joo. Mua jäi häiritsemään pari juttua edellisessä osassa ihan liikaa ja siksi halusin saada tämän suht nopeasti ulos.
Voi olla, että pidän vähän taukoa ennen seuraavan osan julkaisua. Tai sitten en. Katsotaan. :F
Ja juu. Andrewsin ja Williamin välille ei nyrkkitappelua tms, koska halusin tehdä tietoisen eron Victor/Susie-tilanteen ja William/Karen-tilanteen välille. Näin sitten, vastoin monen ihmisen odotuksia :D
”Muistanet herra Keatonin eiliseltä tehtävältäsi”, Myers sanoi. ”Häneen liittyy eräs lisätehtävä, jonka ajattelin antaa sinulle. Istu.”
Istuuduttuani Myersin perässä nojatuolille johtajani alkoi keskustella Keatonin kanssa.
”Luotan Williamiin sataprosenttisesti”, Myers sanoi Keatonille. ”Hän on lyhyen työsuhteensa aikana osoittautunut kullanarvoiseksi työntekijäksi.”
Rypistin hieman kulmiani. Kullanarvoiseksi? Juurihan Myers oli tänä aamuna huutanut minulle siitä, miten olin pilannut kaiken. Keatonkaan ei vaikuttanut luottavan täysin Myersin sanoihin, vaan näytti aavistuksen tyytymättömältä.
”Onko hänellä kokemusta?” Keaton murahti.
Myers käänsi katseensa minuun. Hänen huulilleen piirtyi hymy.
”En usko, mutta varmistetaan asia”, Myers totesi. ”William, oletko koskaan toiminut kenenkään henkivartijana?”
”Mitä?!” älähdin uskomatta korviani. ”Ei, en tosiaan ole toiminut!”
”Arvasin, ettei --” Keaton aloitti, mutta Myers keskeytti hänet.
”Siitä huolimatta, ettei hänellä ole kokemusta, uskon hänen selviytyvän tehtävästä loistavasti”, Myers selitti. ”Sitä paitsi – emmekö ole yhtä mieltä siitä, että kyseinen henkivartija toimii tehtävässään vain ja ainoastaan pelottelemassa ylimääräiset tunkeilijat pois, ei niinkään siksi, että mitään oikeasti tapahtuisi?”
”Olen eri mieltä”, Keaton vastasi äreästi. ”Mitä tahansa voi tapahtua. Osaako hän edes ampua?”
Myers naksautti kieltään. ”Eipäs olla negatiivisia”, mies hymähti. ”Jos ei osaa, minä opetan.”
”Hetkinen”, sanoin Myersille hermostuneena. ”Minulta ei ole toistaiseksi kysytty, haluanko edes olla kenenkään henkivartija saati opetella ampumaan!”
Myers oli tyytymätön, ja hän antoi tyytymättömyytensä näkyä kasvoiltaan. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän karaisi kurkkuaan.
”Suonet anteeksi, Keaton. Käyn vaihtamassa pari sanaa Williamin kanssa.”
Myers nousi. Seurasin häntä edelleen hermostuneena.
Herra Myers vei minut huoneensa toisesta ovesta pitkään, tyhjään käytävään. Heti suljettuaan toimistonsa oven mies puhui hiljaisella äänellä, jottei Keaton kuulisi.
”Keaton ylireagoi, William”, Myers selitti. ”Hän säikähti sitä paparazzia ja kuvittelee nyt jonkun haluavan hänen päänsä vadille. Se ei tule tapahtumaan. Mitään ei tule tapahtumaan. Ainoa, mitä pyydän sinulta, on, että olet pari yötä hänen kotonaan luomassa turvallisuuden tunnetta.”
”Miksi juuri minä?” älähdin Myersille.
”Koska sinä olet ainoa työntekijöistäni, joka on saanut kunnian toimittaa Keatonille mitään”, Myers selitti. ”Olet ainoa, joka on tavannut hänet henkilökohtaisesti. Lisäksi luotan sinuun, ja uskon, että sinäkin luotat minuun viimeistään sen roiman ylityökorvauksen myötä, jonka tulet tästä työstä saamaan… sanotaanko vaikka kaksi tuhatta dollaria?”
Myers katsoi minuun odottavasti, ja minun oli pakko myöntää, että niin suuri ylityökorvaus toki houkutteli. Mutta entä se ase?
”Keaton vaati, että osaisin ampua”, sanoin pudistaen päätäni. ”En osaa.”
”Kuten sanoin, minä opetan”, Myers muistutti.
”Minä en aio ampua ketään!”
”No, no, William”, Myers rauhoitteli. ”Eihän tässä nyt sentään laittomuuksiin ruveta. Sinulla tulee olemaan pistooli vain siksi, että Keaton vaatii niin. Ei minkään muun takia.”
Myers hiljensi ääntään entisestään jatkaessaan.
”Olet fiksu nuori mies.” Mies nyökkäili puhuessaan ja katsoi minua luottavaisesti suoraan silmiin. ”Minusta meissä on jotain samaa, enkä nyt puhu ainoastaan arvista kasvoissamme. Minä luotan sinuun kuin peruskallioon. Luota sinäkin minuun, siitä tulee olemaan jatkossa hyvin suurta hyötyä.”
Tukahdutin huokauksen. Tarjous oli liian houkutteleva, vaikka sotikin sitä ajatusta vastaan, etten halunnut sekaantua Myersin selkeästi likaisiin puuhiin yhtään enempää.
”Minä suostun.”
Myersin hymy ei olisi voinut olla leveämpi.
***
Puhelin tuntui hälyttävän ikuisuuden. Liian monta pitkää sekuntia. Liian monta sekuntia, joiden aikana halusin vain puhua jonkun kanssa, vuodattaa kaiken stressin jollekulle. Päästä eroon polttavasta tunteesta povitaskussani. Päästä eroon tunteesta, että ylityökorvauksesta huolimatta parin tunnin päästä alkava työvuoro ei ollut hyvä ajatus...
”Andrews.”
”Karen?” henkäisin puhelimeen kuultuani pirteän naisäänen.
”Will?”
Karenin äänestä ei voinut päätellä mitään siitä, mitä nainen sillä hetkellä tunsi.
”Kyllä, se olen minä”, sanoin hiljaa puhelimeen. ”Oletko yksin?”
”Olen. Tuletko käymään?”
”En voi”, vastasin ja puristin luuria entistä voimakkaammin korvaani vasten. ”Työvuoroni alkaa kahdeksalta, mutta --”
”Millaisessa postitoimistossa työskennellään kahdeksalta illalla?”
En heti tiennyt, mitä vastata. Hitto.
”Ylitöitä”, sanoin lopulta. ”Ei sen enempää.”
Hiljaisuus.
”Karen? Oletko siellä?”
”Olen”, nainen vastasi.
”Mitä ajattelet?”
”Mistä?”
”Meistä.” Kurkkuani kuristi. ”Isästäsi. Siitä, mitä tapahtui…”
”Ajattelen, että voisit tulla käymään, kun töiltäsi suinkin ehdit.”
Suljin silmäni hetkeksi.
”Anteeksi”, sanoin lopulta Karenille. ”Tulen heti, kun pääsen. Vaikka huomenna työvuorojen välissä.”
”Se sopii.”
”Hyvä.” Nielaisin ja toistin sanani. ”Hyvä. No… ei minulla muuta ollut. Kuulemiin.”
”Will, odota!”
Olin jo ehtinyt laskea luuria alemmas, mutta nostin sen takaisin korvalleni kuullessani Karenin huudahduksen.
”No?”
”Halusin vain sanoa, että odotan sinua.”
Hymyilin.
”Samoin. Kuulemiin?”
”Kuulemiin.”
***
Asiat olisivat kai voineet olla huonomminkin. Paljon, paljon huonomminkin.
Keaton oli kehottanut minua olemaan hänen talossaan kuin kotonani, joskin vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Ja minä yritin rentoutua ja olla ihan normaalisti. Siitäkin huolimatta, että povitaskuani poltteli edelleen.
Myers oli näyttänyt, miten sitä käytetään. Nimenomaan näyttänyt, enhän ollut voinut keskellä päivää pankin sisätiloissa alkaa testaamaan liipaisinta. Myers oli sitä paitsi vakuuttunut siitä, etten edes tarvitsisi pistoolia. Hän halusi sen olevan mukanani vain, koska Keaton halusi niin. Ja minä uskoin häntä. Tavallaan.
Rasahdus. Säikähdin sitä ja mulkoilin ympärilleni kuin takaa-ajettu peura. Ehkä se oli aavistus, en tiennyt. Pelkäsin sen olevan.
Nousin hitaasti ylös sohvalta ja kävelin ovelle.
Lasiovesta näki ainakin sen, ettei ketään näkynyt missään. Huokaisin. Huolehdin ihan turhaan. Minusta oli tullut yhtä vainoharhainen kuin Keatonista. Se näytti olevan tarttuvaa.
Käänsin selkäni ovelle, kun kuulin jotain muutakin. Moottorin ääntä. Käännyin takaisin kohti ovea katsoakseni ulos.
Tumma auto ajoi hiljaa Keatonin talon ohi. Omituisen hiljaa. Kun se oli jo kadonnut näköpiiristäni, kuulin, kuinka auton moottori sammui ja ovi kolahti. Askelia, kuski tuli lähemmäs.
Hattupäinen mies pysähtyi Keatonin talon portille polttaen rennosti tupakkaa. Hän katsoi suoraan minuun intensiivisellä katseella, kuin pelaisi parhaillaan muistipeliä ja yrittäisi painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan minusta. Mies pudotti tupakan katukivetykselle, tumppasi sen kengällään ja kääntyi lähteäkseen.
Epäilyttävää. Liiankin epäilyttävää. Olisi parasta herättää Keaton, kenties myös soittaa Myersille.
Olin kääntymäisilläni kohti Keatonin makuuhuonetta, kun vilkaisin vielä viimeisen kerran ulos.
Laukaus.
Toinen.
Kolmas.
***
Irviksen kommentteja:
Meh.
Joo. Mua jäi häiritsemään pari juttua edellisessä osassa ihan liikaa ja siksi halusin saada tämän suht nopeasti ulos.
Voi olla, että pidän vähän taukoa ennen seuraavan osan julkaisua. Tai sitten en. Katsotaan. :F
Ja juu. Andrewsin ja Williamin välille ei nyrkkitappelua tms, koska halusin tehdä tietoisen eron Victor/Susie-tilanteen ja William/Karen-tilanteen välille. Näin sitten, vastoin monen ihmisen odotuksia :D
