Varovasti makuuhuoneen mattoa hapuilevat, heikosti vapisevat kädet etsivät jotain. Kenties turvapaikkaa. Pelastusta. Tai sitten ne yrittivät estää jotain, hapuilla edelleen asetta itselleen, vaikka käsien omistaja tiesi vallan hyvin, että se oli jo myöhäistä.
Vihlontaa. Kylmyyttä. Vaikea hengittää.
Hän tuijotti minua avoimin silmin, katse silti lasittuneena, pyytäen apua, jota ei koskaan saanut. Veri valui hänen suustaan matolle, jolle alkoi levitä punainen lammikko. Hänen oikean kätensä sormet olivat jääneet pistoolin liipaisinkaaren sisään, ja ase oli edelleen hänen kädessään.
Ja kun suurin kivulta suojaava adrenaliinivirta oli poissa, kun huomasin kykeneväni jo vetämään johtopäätöksiä ympäröivästä maailmasta, kun turta olo väistyi ja vihlova tunne vatsassani sai yliotteen, kadotin kykyni ajatella minkään syitä tai seurauksia. Kykenin ainoastaan tajuamaan sen, että joku liikehti, joku puhui, mutta en saanut sanoista mitään selvää.
Askelia.
Kipua.
Avasin suuni, haukoin henkeäni. Joka hengenveto sattui. Nimeni mainittiin, puoleeni kyyristyvä hahmo katkaisi näköyhteyden Kathyyn. Erotin kolme sanaa, kolme hätääntynyttä parkaisua.
”Will, oletko kunnossa?!”
Hän itki. Hän vapisi ja itki ja hän työnsi kätensä lähemmäs. Ehkä hän kosketti minua, en tiedä, kipu oli niin raastavaa, etten erottanut keveitä kosketuksia.
Näin Karenin kasvot yläpuolellani. Haukoin henkeäni entistä kiivaammin. Oli kylmä. Tunsin Karenin käden painavan voimakkaasti vatsaani, nainen yritti hillitä verenvuotoa.
”Sano jotain”, Karen sopersi. ”Sano nyt… odota tässä, soitan ambulanssin --”
”Ei…”
Ääneni oli heikko ja vapiseva. Pelkäsin, ettei Karen kuullut, mitä sanoin, joten toistin sanani.
”Ei…” sanoin ja vedin henkeä vapisten. ”Ei ambulanssia.”
”Sinä hourailet, Will, sinun on päästävä hoi--”
”Soita Myersille”, sain sanottua hiljaa keskeyttäen Karenin puheen. ”Soita hänelle… pomolleni. Hän hoitaa tämän…”
”Will!”
”Sinä et ymmärrä…”
Vedin uuden, vapisevan hengenvedon. Olisi saatava Karen tajuamaan, ymmärtämään se tosiseikka, etten voisi antaa hänen sotkea tähän viranomaisia. Ambulanssin perässä tulisivat poliisit, he ihmettelisivät Kathyn pitelemän aseen alkuperää, ja pahimmassa tapauksessa… uusi, terävä vihlaisu vatsassani sai minut vavahtamaan.
”Minä soitan ambulanssin.”
”Et!” sain kähähdettyä voihkaisten. ”Karen, soita pomolleni, tai hän tappaa minut! Hän on täällä nopeasti, hän osaa auttaa, usko minua…”
Ei kai se ollut valhe, en tiennyt. Ei sillä ollut väliä. Tappouhkaus sai Karenin silti miettimään hetken, ja yltyvä verenvuoto sai hänet päättämään nopeasti.
”Numero?”
”Löytyy muistikirjasta puhelimen vierestä…”
Karenin kadottua viereltäni yritin pitää itseni tajuissani. Toinen käteni haparoi tietään alemmas ja löysi jotain lämmintä ja tahmeaa. Haavan painaminen sattui, mutta painoin sitä silti, vaikkei minulla totta puhuen ollut juuri voimia tehdä sitä kunnolla.
Olisin halunnut sulkea silmäni, mutta pelkäsin, että se olisi edesauttanut tajunnan menetystä. Niinpä tuijotin itsepintaisesti eteeni, vaikken olisi halunnut.
Sillä hän makasi edelleen edessäni. Enkä päässyt eroon ajatuksesta, että olisin voinut tehdä jotain toisin.
Olisin antanut mitä tahansa siitä, että kellot olisivat kääntyneet pari tuntia taaksepäin.
Mitä tahansa siitä, että olisin onnistunut valitsemaan sanani toisin...
***
Kun seuraavan kerran tunsin, kuulin ja näin jotain, kipu oli poissa. Sen tilalla oli kevyt turtumuksen tunne. Väsynyt katseeni kohtasi vaaleat seinät ja sisäkaton, sälekaihtimet ikkunoissa, kirkkaan kattovalon ja vieressäni telineessä roikkuvan pussin jotain, joka näytti kuvottavasti ihmisvereltä.
Ehkä jossain toisessa tilanteessa olisin tajunnut, missä olin, mutta en nyt. Olo oli liian turta, kevyt ja sumuinen.
Olin selvinnyt, se oli ainoa varma ja selkeä asia. Kathyn ampuma luoti ei ollut onnistunut tappamaan minua… eikä Karenia. Huolimatta sekavasta olostani muistikuvani olivat kristallinkirkkaat. Muistin, miten Kathy oli suunnannut aseensa – minun aseeni – Kareniin. Muistin työntäneeni Karenin väkivalloin kauemmas, päätyneeni itse tulilinjalle. Kykenin kuulemaan mielessäni laukaukset, ajatellessani niitä koko kehoni vavahti kerran, sitten toistamiseen, kuin korostaakseen kahta laukausta.
Annoin katseeni vaeltaa pienessä huoneessa edestakaisin, kunnes näin liikettä.
Pienikokoinen nainen oli selin minuun. Hän pyyhki kasvojaan kädellään mumisten jotain itsekseen ja harppoi pitkin askelin kohti ovea. En aikonut antaa hänen mennä.
”Odota!”
Nainen säpsähti selvästi yllättyneenä ja kääntyi.
Arviolta hieman keski-ikäistä vanhemman naisen kasvot eivät säpsähtämisestä huolimatta antaneet nähdä minkäänlaisia yllättymisen merkkejä. Naisen katsoessa minua arvioivasti erotin tittelin ja nimen hänen rintaansa koristavasta kortista; ylihoitaja Jackson.
”Olet hereillä”, nainen totesi ja käveli lähemmäs.
Ylihoitaja Jackson pysähtyi ja oli pitkään vaiti mittaillen minua edelleen kuin parhaassakin terveystarkastuksessa. Minä puolestani olin juuri tajunnut, missä olin. Vaaleat, ankeat seinät, kylmä metallisänky, verensiirtopussi – joka tosin ei ollut kiinni minussa – ja vieressäni seisova, ylihoitajan titteliä kantava nainen eivät jättäneet kovin montaa vaihtoehtoa olinpaikastani. Ennen kuin ehdin sumuisessa mielessäni hahmottaa paikan nimeä, hoitaja Jackson puhui.
”Olet nyt Twinbrookin sairaalassa.”
”Twinbrookin?” toistin hiljaa. Twinbrook, Twinbrook… missä olin kuullut sen kaupungin nimen aiemmin? En muistanut, mutta sen verran osasin ihmetellä, etten tajunnut, miksi olin täällä enkä Roaring Heightsissa.
Hoitaja ei vastannut yksisanaiseen kysymykseeni mitenkään. Sen sijaan hän puhui aivan muista asioista.
”Ilmoitan lääkärillesi, että virkosit”, hän sanoi. ”Hän onkin odottanut heräämistäsi. Käsittääkseni sinua katsomassa kävi juuri vieraskin – jos hyvä tuuri käy, ehdin tavoittaa hänet ennen kuin hän ehtii kovin kauas.”
”Kuka kävi?” kysyin hoitajalta. ”Karen… avovaimoniko?”
Miten hassua puhua avovaimosta. Ihan kuin olisimme melkein naimisissa, emmekä edes olleet. Hassua. Outoa. Kummallista. Niin kuin kaikki muukin, myös se, ettei hoitaja vastannut kysymykseeni, vaan käänsi minulle selkänsä ja poistui huoneesta.
Peitto putosi yhdeksi mytyksi lattialle sängyn viereen, minun oli yhtäkkiä kovin kuuma. Heti peiton pudotettuani huoneen kylmyys iski puolestaan vastaan, mutta en kumartunut nostamaan peittoa. Halusin tietää, miksi olin täällä. Halusin tietää, missä Karen oli, miten hän oli suhtautunut tapahtuneeseen. Halusin puhua hänen kanssaan ja selvittää asian. En vain tiennyt, miten.
Ehkä puolen tunnin kuluttua avain kuului kiertyvän lukossa, näin liikettä oven lasin takana… hetkinen. Olivatko sairaaloiden potilashuoneet yleensä lukittuja?
Hoitaja Jacksonin kanssa samaa ikäluokkaa edustava lääkäri astui sisään ja pysähtyi sänkyni päätyyn. Hän vilkaisi lattialle viskattua peittoa, muttei sanonut siitä mitään, vaan sanoi jotain.
”Miten voit?”
En tiennyt, mitä olisin vastannut kysymykseen. Outoa, ei kai se niin vaikeaa voinut olla… joka tapauksessa kohautin olkiani. Lääkäri murahti itsekseen.
”Ainakin olet tajuissasi ja ilmeisen voimissasi leikkauksesta huolimatta”, mies sanoi nyökäten kohti käsiäni, joilla pitelin ylävartaloani koholla. ”Hoitaja tulee pian tekemään sinulle muutaman kokeen, hän mittaa verenpaineen ja sen sellaista. Ennen sitä eräs henkilö kuitenkin haluaa tavata sinut.”
Askelia. Koputus ovelta, näin vilaukselta lyhyet, punaruskeat hiukset enkä voinut hillitä voihkaisua. Olisin halunnut nähdä Karenin, en pomoani, joka mitä luultavimmin halusi huutaa minulle. Vähintään huutaa. Ehkä hän tukehduttaisi minut tyynyyni?
Lääkäri kohotti hieman kulmiaan kuullessaan voihkaisuni, mutta kääntyi ja avasi oven herra Myersille.
Herra Myers astui sisään, vilkaisi minuun kerran ja jäi sitten ovelle puhumaan matalalla äänellä lääkärille, niin hiljaa, etten kuullut kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Lääkäri nyökkäili ja puhui hänkin, hieman kovemmalla äänellä, mutta kyllin hiljaa silti. Viimeiset sanat keskustelusta kyllä erotin.
”… kaksi viikkoa riittänee?” lääkäri kysyi Myersiltä, joka nyökkäsi.
”Kuulostaa erinomaiselta.”
Lääkäri vilkaisi minuun, kääntyi ja astui ulos ovesta sulkien sen perässään. Kuulin hänen askeltensa loittonevan käytävää myöten poispäin.
Herra Myers veti itselleen huokaisten tuolin huoneen seinustalta ja istuutui sille. Hän katsoi minua ilmeettömänä, en kyennyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Lopulta hän pudisti päätään.
”Ampumahaava, William. Olisit voinut kuolla, ja lähellä olikin, ettei niin käynyt. Miten helvetissä?”
Edes Myersin kaksi viimeistä sanaa eivät olleet vihaisia tai tulleet esiin korotetulla äänenvoimakkuudella, vaan täysin rauhallisesti, joskin painokkaasti. Ja ehkä siitä syystä, tai sitten turtumuksen ja muutenkin leijuvan olon vuoksi, kykenin vastaamaan heti.
”Se oli vahinko, herra Myers –”
"Harva ihminen onnistuu järjestämään vahingon, jonka korjaaminen vaatii viidentoista tuhannen dollarin lahjuksen, yhden ruumiin hävittämisen, yhden rikotun lääkärinvalan ja pitkän sairasloman parhaalle työntekijälleni”, Myers murahti. ”Harva ihminen jakelee työnantajansa aseita tyttöystävilleen.”
”Kathy ei ollut tyttöystäväni”, sanoin hiljaa. Jos olisin antanut hänen olla sitä, tätä ei olisi tapahtunut, lisäsin mielessäni.
Myersin ilme odotti vastausta ääneen lausumattomaan kysymykseen. Annoin sen hänelle parhaan kykyni mukaan.
”Kathy oli vanha… ystäväni”, sanoin muuttaen viime hetkellä sanan ”rakastettuni” joksikin hieman lievemmäksi. ”Hän nukkui yönsä meillä. Hän oli heroiinikoukussa ja luulin hänen päänsä olleen selvä seuraavana aamuna, mitä se ei selvästikään ollut. Se oli onnettomien sattumien summa… olin unohtanut lukita aselaatikkoni, olin loukannut Kathya, Karen oli lähtenyt töihin eikä kukaan pitänyt Kathya silmällä, en ollut heittänyt häntä ajoissa ulos.”
Vedin syvään henkeä. Puhuminen otti koville.
”Se, mitä tapahtui, ei olisi saanut tapahtua”, sanoin ja pudistin päätäni sanojeni vakuudeksi. ”Ei tietenkään olisi saanut. Mutta se on nyt tapahtunut kuitenkin, eikä minulla ole antaa enää mitään muuta kuin nöyrä anteeksipyyntöni ja lupaukseni siitä, ettei se toistu enää koskaan.”
Olin selvinnyt, se oli ainoa varma ja selkeä asia. Kathyn ampuma luoti ei ollut onnistunut tappamaan minua… eikä Karenia. Huolimatta sekavasta olostani muistikuvani olivat kristallinkirkkaat. Muistin, miten Kathy oli suunnannut aseensa – minun aseeni – Kareniin. Muistin työntäneeni Karenin väkivalloin kauemmas, päätyneeni itse tulilinjalle. Kykenin kuulemaan mielessäni laukaukset, ajatellessani niitä koko kehoni vavahti kerran, sitten toistamiseen, kuin korostaakseen kahta laukausta.
Annoin katseeni vaeltaa pienessä huoneessa edestakaisin, kunnes näin liikettä.
Pienikokoinen nainen oli selin minuun. Hän pyyhki kasvojaan kädellään mumisten jotain itsekseen ja harppoi pitkin askelin kohti ovea. En aikonut antaa hänen mennä.
”Odota!”
Nainen säpsähti selvästi yllättyneenä ja kääntyi.
Arviolta hieman keski-ikäistä vanhemman naisen kasvot eivät säpsähtämisestä huolimatta antaneet nähdä minkäänlaisia yllättymisen merkkejä. Naisen katsoessa minua arvioivasti erotin tittelin ja nimen hänen rintaansa koristavasta kortista; ylihoitaja Jackson.
”Olet hereillä”, nainen totesi ja käveli lähemmäs.
Ylihoitaja Jackson pysähtyi ja oli pitkään vaiti mittaillen minua edelleen kuin parhaassakin terveystarkastuksessa. Minä puolestani olin juuri tajunnut, missä olin. Vaaleat, ankeat seinät, kylmä metallisänky, verensiirtopussi – joka tosin ei ollut kiinni minussa – ja vieressäni seisova, ylihoitajan titteliä kantava nainen eivät jättäneet kovin montaa vaihtoehtoa olinpaikastani. Ennen kuin ehdin sumuisessa mielessäni hahmottaa paikan nimeä, hoitaja Jackson puhui.
”Olet nyt Twinbrookin sairaalassa.”
”Twinbrookin?” toistin hiljaa. Twinbrook, Twinbrook… missä olin kuullut sen kaupungin nimen aiemmin? En muistanut, mutta sen verran osasin ihmetellä, etten tajunnut, miksi olin täällä enkä Roaring Heightsissa.
Hoitaja ei vastannut yksisanaiseen kysymykseeni mitenkään. Sen sijaan hän puhui aivan muista asioista.
”Ilmoitan lääkärillesi, että virkosit”, hän sanoi. ”Hän onkin odottanut heräämistäsi. Käsittääkseni sinua katsomassa kävi juuri vieraskin – jos hyvä tuuri käy, ehdin tavoittaa hänet ennen kuin hän ehtii kovin kauas.”
”Kuka kävi?” kysyin hoitajalta. ”Karen… avovaimoniko?”
Miten hassua puhua avovaimosta. Ihan kuin olisimme melkein naimisissa, emmekä edes olleet. Hassua. Outoa. Kummallista. Niin kuin kaikki muukin, myös se, ettei hoitaja vastannut kysymykseeni, vaan käänsi minulle selkänsä ja poistui huoneesta.
Peitto putosi yhdeksi mytyksi lattialle sängyn viereen, minun oli yhtäkkiä kovin kuuma. Heti peiton pudotettuani huoneen kylmyys iski puolestaan vastaan, mutta en kumartunut nostamaan peittoa. Halusin tietää, miksi olin täällä. Halusin tietää, missä Karen oli, miten hän oli suhtautunut tapahtuneeseen. Halusin puhua hänen kanssaan ja selvittää asian. En vain tiennyt, miten.
Ehkä puolen tunnin kuluttua avain kuului kiertyvän lukossa, näin liikettä oven lasin takana… hetkinen. Olivatko sairaaloiden potilashuoneet yleensä lukittuja?
Hoitaja Jacksonin kanssa samaa ikäluokkaa edustava lääkäri astui sisään ja pysähtyi sänkyni päätyyn. Hän vilkaisi lattialle viskattua peittoa, muttei sanonut siitä mitään, vaan sanoi jotain.
”Miten voit?”
En tiennyt, mitä olisin vastannut kysymykseen. Outoa, ei kai se niin vaikeaa voinut olla… joka tapauksessa kohautin olkiani. Lääkäri murahti itsekseen.
”Ainakin olet tajuissasi ja ilmeisen voimissasi leikkauksesta huolimatta”, mies sanoi nyökäten kohti käsiäni, joilla pitelin ylävartaloani koholla. ”Hoitaja tulee pian tekemään sinulle muutaman kokeen, hän mittaa verenpaineen ja sen sellaista. Ennen sitä eräs henkilö kuitenkin haluaa tavata sinut.”
Askelia. Koputus ovelta, näin vilaukselta lyhyet, punaruskeat hiukset enkä voinut hillitä voihkaisua. Olisin halunnut nähdä Karenin, en pomoani, joka mitä luultavimmin halusi huutaa minulle. Vähintään huutaa. Ehkä hän tukehduttaisi minut tyynyyni?
Lääkäri kohotti hieman kulmiaan kuullessaan voihkaisuni, mutta kääntyi ja avasi oven herra Myersille.
Herra Myers astui sisään, vilkaisi minuun kerran ja jäi sitten ovelle puhumaan matalalla äänellä lääkärille, niin hiljaa, etten kuullut kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Lääkäri nyökkäili ja puhui hänkin, hieman kovemmalla äänellä, mutta kyllin hiljaa silti. Viimeiset sanat keskustelusta kyllä erotin.
”… kaksi viikkoa riittänee?” lääkäri kysyi Myersiltä, joka nyökkäsi.
”Kuulostaa erinomaiselta.”
Lääkäri vilkaisi minuun, kääntyi ja astui ulos ovesta sulkien sen perässään. Kuulin hänen askeltensa loittonevan käytävää myöten poispäin.
Herra Myers veti itselleen huokaisten tuolin huoneen seinustalta ja istuutui sille. Hän katsoi minua ilmeettömänä, en kyennyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Lopulta hän pudisti päätään.
”Ampumahaava, William. Olisit voinut kuolla, ja lähellä olikin, ettei niin käynyt. Miten helvetissä?”
Edes Myersin kaksi viimeistä sanaa eivät olleet vihaisia tai tulleet esiin korotetulla äänenvoimakkuudella, vaan täysin rauhallisesti, joskin painokkaasti. Ja ehkä siitä syystä, tai sitten turtumuksen ja muutenkin leijuvan olon vuoksi, kykenin vastaamaan heti.
”Se oli vahinko, herra Myers –”
"Harva ihminen onnistuu järjestämään vahingon, jonka korjaaminen vaatii viidentoista tuhannen dollarin lahjuksen, yhden ruumiin hävittämisen, yhden rikotun lääkärinvalan ja pitkän sairasloman parhaalle työntekijälleni”, Myers murahti. ”Harva ihminen jakelee työnantajansa aseita tyttöystävilleen.”
”Kathy ei ollut tyttöystäväni”, sanoin hiljaa. Jos olisin antanut hänen olla sitä, tätä ei olisi tapahtunut, lisäsin mielessäni.
Myersin ilme odotti vastausta ääneen lausumattomaan kysymykseen. Annoin sen hänelle parhaan kykyni mukaan.
”Kathy oli vanha… ystäväni”, sanoin muuttaen viime hetkellä sanan ”rakastettuni” joksikin hieman lievemmäksi. ”Hän nukkui yönsä meillä. Hän oli heroiinikoukussa ja luulin hänen päänsä olleen selvä seuraavana aamuna, mitä se ei selvästikään ollut. Se oli onnettomien sattumien summa… olin unohtanut lukita aselaatikkoni, olin loukannut Kathya, Karen oli lähtenyt töihin eikä kukaan pitänyt Kathya silmällä, en ollut heittänyt häntä ajoissa ulos.”
Vedin syvään henkeä. Puhuminen otti koville.
”Se, mitä tapahtui, ei olisi saanut tapahtua”, sanoin ja pudistin päätäni sanojeni vakuudeksi. ”Ei tietenkään olisi saanut. Mutta se on nyt tapahtunut kuitenkin, eikä minulla ole antaa enää mitään muuta kuin nöyrä anteeksipyyntöni ja lupaukseni siitä, ettei se toistu enää koskaan.”
Myers vaikutti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan enää näyttänyt odottavan minun puhuvan, mikä oli helpotus. Puhuminen väsytti, se oli hidasta, ja loogisten lauseiden muodostaminen tuntui jostain syystä vaikealta.
”Minä en todellakaan ole tyytyväinen, William”, Myers lopulta sanoi. ”Miten voisin olla? Mutta olet oikeassa siinä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Olen ehtinyt miettimään asioita, ja aion antaa sinulle uuden tilai--”
”Ehtinyt miettimään?” toistin keskeyttäen pomoni. ”Kuinka kauan olen ollut täällä?”
”Kolme päivää”, Myers sanoi, nyt äreämmällä äänensävyllä. ”Et siis kovin kauaa, joten ole huoleti.”
”Kai Karen on kunnossa?” kysyin hätääntyneenä saaden Myersin nyökkäämään.
”Täysin. Hän lähetti sinulle kukkiakin.”
Katseeni eksyi viereiselle yöpöydälle, jolle oli asetettu suuri ruusupuska vanhassa, keraamisessa maljakossa.
”Hän ei kuitenkaan tullut tänne itse?” kysyin huolestuneella äänensävyllä.
”On hän käynyt täällä”, Myers rauhoitteli. ”Kerran. Hän sanoi, että hänellä on tulossa viikon työputki. Ja töistä puheenollen, teroitin hänellekin, että jos joku kysyy, sinä olet työmatkalla etkä sairaalassa.”
Olin pitkään vaiti, mutta lopulta nyökkäsin alistuneena. Työmatka, totta kai. En minä voinut sanoa esimerkiksi isälleni, että olin ampumavälikohtauksen vuoksi sairaalassa. Sen esti jo vaitiolovelvollisuuteni, puhumattakaan kaikista muista ongelmista, joita kertominen aiheuttaisi.
”Kauanko joudun olemaan täällä?” kysyin katsoen edelleen kukkia, joista osa oli jo hieman lakastunut.
”Kaksi viikkoa.”
”Kaksi viikkoa?” älähdin. Samassa muistin, että juuri kahdesta viikostahan Myers oli puhunut lääkärin kanssa… tarkkaan ottaen Myers oli vastannut hyväksyvästi lääkärin ehdotukseen kahdesta viikosta. Eikö sen olisi pitänyt mennä juuri toisin päin? ”Sinäkö siitä päätit?!” älähdin kääntäen katseeni Myersiin.
Myers pudisti päätään rauhallisesti.
”En minä siitä päättänyt, vaan lääkäri, tietenkin”, Myers totesi, mutta vastasin heti.
”Tehän juuri puhuitte kahdesta viikosta, ja minusta oli hyvin selvää, että lääkäri kysyi sinun --”
”Me puhuimme muista asioista.”
”Kuten mistä?!”
”Se liittyi sen kaverisi ruumiin hävittämiseen”, Myers ärähti. ”Sen saman ruumiin, jota meillä ei olisi, jos olisit tajunnut lukita aselaatikkosi.”
Vaikenin. Myers oli osunut arkaan paikkaan, enkä kysynyt enempää siitä aiheesta. Vaihdoin puheenaihetta.
”Miksi huoneeni ovi on lukittu?” kysyin.
”Normaali käytäntö, William.”
”Eivätkö ne yleensä ole jo paloturvallisuudenkin takia avoinna?”
”Eivät täällä.”
Myers nousi.
”Voi hyvin, William”, hän totesi nyökäyttäen päätään. ”Minun on palattava töihin, mutta tulen taas --”
”Hän on huolissaan minusta, jos en ilmoita hänelle mitään”, keskeytin Myersin.
”Kuka?” Myers kysyi. ”Karen tietää kyllä, missä olet.”
”En puhunut Karenista”, sanoin totuudenmukaisesti. ”Vaan isästäni.”
”Karen lupasi kertoa hänelle työmatkastasi.”
Suljin hetkeksi silmäni. Myers teki tästä tahallaan hankalaa. Jopa minä, niin lääkkeiden vaikutuksen alaisena kuin vaikutinkin olevani, tajusin, ettei kuulopuhe riittäisi. Isäni olettaisi minun ilmoittavan poissaolostani. Myers ei tuntenut isääni, mutta olisi hänen silti pitänyt tajuta!
”Se ei riitä”, sanoin. ”Isä tietää, että ilmoittaisin kyllä hänelle kahden viikon matkasta.”
Se nyt ei pitänyt täysin paikkaansa, olinhan kerran aikaisemminkin karannut Ranskaan Andrewsin kanssa ilmoittamatta kenellekään mitään, mutta sillä ei ollut sinänsä merkitystä. Isä haluaisi silti kuulla minulta itseltäni, missä olin.
Myersin katse oli epäilevä, itse vastasin siihen tiukalla itsevarmuudella, vaikka katseeni joutuikin haparoimaan hieman kohdatakseen Myersin katseen. Myers oli mietteliäs.
”Et oikeastaan saisi liikkua”, Myers murahti. ”Vaikutat kyllä olevan hyvässä kunnossa, et näytä kivuliaalta, mikä taas saattaa johtua siitä, että…” mies vaikeni, mutta tiesin, että hän olisi sanonut jotain vahvoista kipulääkkeistä tai vastaavasta.
”Minun on pakko saada soittaa hänelle”, sanoin painokkaasti. ”Hän alkaa epäillä, jos minusta ei kuulu mitään.”
Myers huokaisi. Hän pudisti päätään hermostuksissaan ja viittasi sitten kädellään minut mukaansa.
Kiittelin hiljaa mielessäni Myersin hidasta kävelytahtia, jalkojen asetteleminen oikein sairaalan kylmälle lattialle ei nimittäin ollut erityisen helppo tehtävä siinä tilassa. Kävellessäni myös tunsin kummaa, vihlovaa tunnetta vatsassani, ja tajutessani vihlonnan kohdistuvan juuri luodin osumalle alueelle hidastin kävelyvauhtiani entisestään. En halunnut saada mitään komplikaatioita ja joutua viettämään seuraavaa puolta vuotta sairaalassa vain siksi, että halusin soittaa isälleni.
”Muista vaitiolovelvollisuutesi.”
Se oli ainoa lause, jonka Myers sanoi onnistuttuaan johdattamaan minut vähän matkan päähän potilashuoneesta tyhjän päiväsalin puhelimen äärelle. Nyökkäsin, tartuin luuriin ja valitsin ulkomuistista isän numeron.
Se, että Myers seisoi vieressäni ja kuunteli, mitä sanoin puhelimeen, häiritsi hieman, mutta en kai voinut tehdä asialle mitään. Odotin vastausta puhelimen hälyttäessä, ja pian luuri nostettiinkin linjan toisessa päässä ja Victor de Luca tervehti puhelimessa sukunimellään. Vastasin tervehdykseen.
”Hei, isä.”
”William?” isä kysyi puhelimen toisessa päässä selvästi yllättyneenä. ”William, missä sinä olet?”
”Työmatkalla”, sanoin ja vilkaisin Myersiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Työmatkalla missä?” Victor tivasti vaatien tarkennusta. ”Ja kuinka kauan?”
Rypistin kulmiani hieman, mietin kuumeisesti. Lopulta sanoin ääneen ensimmäisen mieleen tulevan kaupungin nimen.
”Seattlessa. Olen täällä vielä pari viikkoa.”
”Seattlessa”, isä toisti ja piti sitten pitkän tauon puheessaan. ”Mitä teet siellä?” hän lopulta kysyi.
”Minulla on vaitiolovelvollisuus”, sanoin isälle. ”Jos kerron työmatkastani lisää, tulen paljastaneeksi postitoimiston liikesalaisuuksia.”
Valhe ontui. Mitä liikesalaisuuksia postitoimistolla muka olisi? Olin kuitenkin aiemmin väittänyt olevani postitoimiston kuriiri, joten muita vaihtoehtoja ei ollut.
”Vai niin.”
Isän ääni oli tyytymätön. Hän jatkoi.
”Tiedätkö muuten, mitä kello on?”
Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa. En edes jäänyt ihmettelemään kysymystä, vaan vastasin siihen.
”Kymmentä vaille yksitoista.”
”Erikoista”, isä totesi mietteliäänä. ”Hyvin erikoista. Kello on nimittäin täsmälleen saman verran Roaring Heightsissa, ja viime tietoni mukaan Seattle sijaitsee melkoisen kaukana, ihan länsirannikolla saakka. Muistaakseni näillä kahdella kaupungilla on kolmen tunnin aikaero, joten kellon pitäisi olla Seattlessa kymmentä vaille kahdeksan, mutta olin kai väärässä.”
En vastannut mitään, en kyennyt vastaamaan. Myers ei kaikeksi onneksi vaikuttanut kuulevan, mitä Victor puhui minulle, joten hän tuskin kuristaisi minua puhelimen johtoon tämän takia. Itse olisin tosin voinut tehdä sen. Twinbrook ja Roaring Heights sijaitsivat lähellä toisiaan, niiden välillä ei ollut aikaeroa, mutta Roaring Heights ja Seattle… voi helvetti!
”Onko Karen kanssasi?” isä tiedusteli kylmän rauhallisesti. Ilmeisesti mies hyväksyi sen, etten kuitenkaan kertoisi hänelle, missä oikeasti olin.
”Ei”, vastasin. Ennen kuin ehdin jatkaa, isä jatkoi.
”Andrews on yrittänyt tavoitella tytärtään”, hän sanoi. ”Karen ei ole kuitenkaan vastannut eikä ollut kotona niinä kertoina, joina Andrews kävi soittamassa ovikelloa. Missä hän on?”
”Hän on varmaankin ollut töissä”, totesin ja ajattelin, että Karen oli kai lisäksi liian järkyttynyt tavatakseen isäänsä. Eikä se ollut mikään ihme, olinhan minäkin yhä järkyttynyt, vaikkakin niin lääkitty, etten osannut edes ajatella asiaa. ”Viimeksi hän kertoi, että hänellä on viikko töitä, joten hän ei kai ole ehtinyt juuri olla kotona.”
Pitkä hiljaisuus. Linja kohisi, kuin Victor olisi korjannut luurin asentoa korvallaan. Kuulin miehen vetävän syvään henkeä.
”Soita minulle taas, kun töiltäsi ehdit”, Victor totesi korostaen kahta viimeistä sanaa ja tehden sen myötä selväksi, ettei hän todellakaan uskonut työmatkaani Seattlessa. ”Pidä minut ajan tasalla.”
En ehtinyt edes hyvästellä, kun Victor sulki puhelimen.
***
Kuluvan kahden viikon aikana minä vain odotin ja odotin. Sairaala oli kuin vankila, jossa tuomittu odotti pääsyä ehdonalaiseen, ja sitä mielikuvaa ruokkivat lukitut ovet ja se tosiasia, ettei kahden viikon tutkimusjaksolla edes juuri tehty tutkimuksia. Minusta tuntui lähinnä siltä, että lääkärit pitivät minua sairaalassa huvikseen, eivät niinkään tarpeen vuoksi. Haava, josta luoti oli leikkauksella poistettu, oli parantunut erinomaisesti, mutta lääkärit vakuuttelivat, että ”sehän voi vaikka tulehtua vielä”.
Karenin tuoma kukkapuska oli kuihtunut jo aikapäiviä sitten. Karenia taas ei ollut näkynyt. Olin odottanut, että hän tulisi käymään, tai että saisin hänet edes sairaalan puhelimella kiinni. Minulla oli lupa soittaa yksi puhelu joka toinen päivä – typerä sääntö sekin, mutta sitä perusteltiin sillä, että muutkin potilaat halusivat soittaa – ja kaikki ne puhelut käytin Karenille soittamiseen. Nainen ei kuitenkaan vastannut, ei kertaakaan. Ja minulla oli niin raastava ikävä ja syyllisyydentunne, että mietin jo sairaalasta karkaamista mitä epätoivoisimpien suunnitelmien avustuksella.
Karen ei tosiaan ollut käynyt, mutta Myers oli vieraillut luonani pariinkin kertaan. Mies vaikutti antaneen anteeksi minun osuuteni välikohtauksessa, ja saisin kuulemma jatkaa hänen alaisenaan – joskin olisin hänen edellisen määräyksensä mukaisesti lomalla siihen asti, että selvittäisin, kuka halusi minut hengiltä. Mielessäni oli käynyt Kathy, nainen oli sentään ampunut minua, mutta ei se käynyt järkeen. Kathy oli ensinnäkin päätynyt meille sattumalta ja löytänyt aseen sattumalta, ei suunnitelmallisesti. Toisekseen Kathy ei ollut mies, ja miehen äänenhän Myersin vangitsema Brooks oli sanonut kuulleensa. Kolmannekseen Kathy oli yrittänyt ampua alun perin Karenin, ei minua.
Myers oli kertonut minulle, mitä ampumavälikohtauksen jälkeen oli tapahtunut. Karen oli kuin olikin soittanut Myersille, mutta minun menetettyä tajuntani hän oli paniikissa soittanut myös hätänumeroon. Se oli sinänsä ollut onni, olin nimittäin päässyt tietenkin välittömästi ammattilaisten hoidettavaksi, mutta Myers oli joutunut maksamaan ensihoitajille jokusen tonnin saadakseen heidät suuntaamaan Roaring Heightsissa sijaitsevan Avalonin sairaalan sijaan Twinbrookiin ja suostutellakseen miehet olemaan täysin hiljaa tapahtuneesta. Hätäilmoitus kirjattiin perättömäksi, ja Twinbrookissa joku Myersin tuttu, josta mies ei sen enempää suostunut kertomaan, oli järjestänyt minut hoidettavaksi kaupungin sairaalaan. Näin Myers sai pidettyä hämäräperäiset liiketoimensa salassa, enkä minäkään joutunut vastuuseen luvattomasta aseen hallussapidosta.
Ymmärsin tietenkin, että minun kuljettamiseni ambulanssilla Avalonin sairaalan sijasta Twinbrookiin oli sisältänyt riskin siitä, etten olisi ehtinyt ajoissa leikkauspöydälle. Olin kuitenkin ymmärtänyt jo tähän mennessä, että mikä tahansa lupaus, vala tai ihmishenki oli tässä maailmassa korvattavissa rahalla. Ja sitä Myersillä tuntui riittävän.
Kun kotiinpaluun hetki viimein koitti ja Myers oli juuri jättänyt minut minun ja Karenin yhteisen talon eteen, odotin Karenin tapaamista jännityksen ja pelon sekaisin tuntein. En ollut vaihtanut naisen kanssa sanaakaan sen jälkeen, mitä Kathyn kanssa oli tapahtunut. En ollut saanut tilaisuutta selittää, joskaan en ollut edes täysin varma, mitä ihmettä Karenille selittäisin. Meidän oli kuitenkin puhuttava tästä. Emme voineet vain lakaista tapahtunutta maton alle, ja sitä Karen varmasti viimeiseksi haluaisikin.
Sisällä talossa kohtasin täysin tyhjän asunnon. Ei näkynyt liikettä, ei kuulunut liikehdinnästä aiheutuvia ääniä. Oli vain hiljaisuus, liikkumattomuus – elottomuus. Viimeinen sana kylmäsi minua, se palautti mieleeni ne tapahtumat, joita olin viimeksi tässä talossa ollessani todistanut. En kuitenkaan antanut kylmänväristysten saada yliotetta.
”Karen?”
Ei vastausta.
”Karen”, toistin, ”oletko kotona?”
Talo osoittautui tyhjäksi, ketään ei ollut kotona. Karen taisi olla töissä. Ehkä se oli hyvä asia, nyt minulla oli aikaa istua hetki nojatuolilla ja miettiä, mitä oikein sanoisin Karenille. Olin minä jotain miettinyt sairaalassa ollessani, olin jossain vaiheessa jopa aikonut kertoa Karenille kaiken oikeasta työstäni, mutta se olisi ollut liian riskialtista. Nyt pääni löi aivan tyhjää, ja ne vähäisetkin ideat, joita minulla oli ollut Karenille kertomiseen liittyen, osoittautuivat yksi kerrallaan huonoiksi.
En ollut vieläkään onnistunut luomaan täysin vedenpitävää kertomusta siitä, miksi minulla oli ollut ase meidän talossamme ja miten Myers tähän kaikkeen liittyi, kun ilta laskeutui kaupungin ylle. Se havahdutti minut. Jos Karen oli ollut töissä siihen kellonaikaan, kun olin tullut kotiin, hänen työvuoronsa olisi pitänyt jo loppua. Kaikki ei vaikuttanut olevan kunnossa, mutta ehkä eräs henkilö tietäisi, missä Karen oli?
”Andrews.”
Karenin isä vastasi puhelimeen väsyneenä, ehkä hivenen ärsyyntyneenäkin. Saatoin nähdä mielessäni, miten äkäisesti pirisevä puhelin oli riistänyt miehen papereita ja lakikirjoja pursuavan pöytänsä ääreltä ja tärkeä mietintä siitä, oliko tapaus X laskettavissa tapaus Y:n ennakkotapaukseksi, oli keskeytynyt.
”William täällä”, sanoin puhelimeen. ”Sattuisitko tietämään, missä Karen on? Onko hänellä ollut viime aikoina tavallista pidempiä työvuoroja tai vastaavaa?”
Hetken langan päässä oli hiljaista. Lopulta Andrews vastasi, ja kuulin hänen äänestään selvästi, että mies tukahdutti raivoaan.
”William”, hän totesi pakotetun rauhallisella äänellä, ”hienoa, että olet palannut työmatkaltasi, mutta olisin toivonut, että edes sinä Karenin avomiehenä tietäisit, missä tyttäreni on.”
Sydämeni tuntui jättävän pari lyöntiä väliin.
”Mitä tarkoitat?” kysyin ja puristin luuria kuin hukkuva pelastusrengasta.
”Sitä, etten minä ole kuullut yli kahteen viikkoon mitään tyttärestäni”, Andrews ärähti. ”Kahteen viikkoon. Niiden kahden viikon aikana hän ei ole myöskään ollut töissä --”
”Mitä?!” älähdin puhelimeen. ”Hänellähän oli kuulemma viikon työputki!”
”Niin sinä kuulemma isällesi kerroit”, Andrews sanoi. ”Mielenkiintoista, että tiedät tyttäreni työvuorot paremmin, kuin sairaalakaan tietää. Hänellä ei nimittäin ole ollut niin pitkiä työjaksoja ainakaan kuukauteen, hänhän on sentään raskaanakin ja jää pian äitiyslomalle. Joten lakkaa esittämästä tietämätöntä ja kerro minulle, missä Karen on.”
”En minä tiedä!” huudahdin puhelimeen. ”Miksi ihmeessä olisin soittanut sinulle ja kysynyt asiasta, jos tietäisin vastauksen?”
Andrews huokaisi ärsyyntyneenä.
”Minä en tiedä sinun mielenliikkeistäsi muuta kuin sen, että olit juuri kaksi viikkoa olemattomalla työmatkalla, sinä aikana tyttäreni on kadonnut jälkiä jättämättä ja viimeisimmän sinulta saadun tiedon mukaan hän olisi ollut töissä, vaikka tosiasiassa sairaalassa mietitään hänen irtisanomistaan, koska hän ei ole ollut töissä eikä myöskään ilmoittanut poissaolostaan millään tavoin.”
Vedin syvään henkeä.
”Et voi tosissasi syyttää minua tästä”, ärähdin puhelimeen. ”Minä olen aivan yhtä huolissani kuin sinäkin.”
”Osoita se sitten ja tee asioille jotain.”
”Minä teenkin.”
Paiskasin puhelimen luurin alas niin kovaa, että laite oli kaatua kilahtaen pöydälle.
Nojasin nyrkeilläni puhelinpöytään ja hengitin syvään suu raollaan. Käteni vapisivat hieman, kynteni puristuivat kämmentäni vasten. Mielessäni pyöri vain Karenin nimi ja kysymys siitä, missä nainen oli, jos ei töissä. Missä hän oli ollut koko tämän ajan?
Tajusin, että viimeiseksi Karenin oli tainnut nähdä herra Myers. Myersillekin nainen oli sanonut olevansa seuraavan viikon töissä. Olisi silti kysyttävä, tiesikö edes pomoni mitään Karenin liikkeistä.
Tartuin uudelleen puhelimeen. Olisi saatava herra Myers langan päähän.
***
Olin nukkunut sinä yönä tuskin puolta tuntiakaan, mutta siitä huolimatta lähdin liikkeelle heti auringon ensi säteitten valaistessa kaupungin. En kyennyt olemaan paikoillani, en halunnut olla yksin talossa, jossa Karenia ei näkynyt eikä kuulunut. Sillä soitostani Myersille ei ollut ollut mitään hyötyä; mies kertoi vain sen, minkä jo tiesin, että Karen oli käynyt sairaalalla kertaalleen ja sanonut Myersille, että hänellä oli töitä.
Myers oli vakuuttanut minulle, että Karen oli varmasti lähtenyt jonnekin muualle rauhoittuakseen. Se, mitä Kathyn kanssa oli tapahtunut, oli varmasti järkyttänyt naista, ja hän tarvitsi ”hieman tilaa hengittää”, kuten Myers oli asian ilmaissut. Mies oli kertonut, että hänen oma vaimonsa oli joskus toiminut täsmälleen samoin, mutta en silti ollut vakuuttunut. Tällainen ei vain vaikuttanut olevan Karenin tapaista, ei minun eikä Andrewsin mielestä. Olin pyöritellyt kaikki vaihtoehdot Karenin katoamiselle päässäni, mutta mikään ei vaikuttanut oikealta. Ja nyt olin yksinkertaisesti niin väsynyt ja turtunut tyhjän, ilmeisesti pitkään asumattomana olleen talon tunkkaiseen hajuun, että halusin vain pois ja juttelemaan jonkun kanssa. Ja se joku oli oma isäni, olkoonkin, etten ollut tottunut puhumaan hänen kanssaan juuri mistään.
Soitettuani ovikelloa isä ei avannut. Oli tietenkin mahdollista, että Victor oli lähtenyt töihin, omistihan hän nykyään suurimman osan Roaring Heights Newsistä. Oli myös mahdollista, että hän yksinkertaisesti nukkui. Joka tapauksessa minulla oli niin palava halu puhua hänen kanssaan, että tein jotain, joka sinänsä oli melkoisen epäkorrektia; otin taskustani isän minulle aikoinaan antaman vara-avaimen ja avasin oven varovasti astuen sisään asuntoon, jossa en itse enää asunut.
”Onko täällä ketään?”
Tilanne muistutti häiritsevän paljon sitä iltaa, jona olin tullut sairaalasta kotiin ja kohdannut tyhjän talon. Nytkin isän asunto vaikutti olevan täysin tyhjä. Hänen makuuhuoneensa ovi oli auki, ja ajatellen sitä mahdollisuutta, että isä oli vielä nukkumassa – vaikkakin hän olisi varmasti herännyt jo avatessani oven – kävelin makuuhuoneen ovesta sisään.
Isä ei ollut nukkumassa, hänen sänkynsä oli huolettomasti sijattu ja huone oli tyhjä. Hän taisi todella olla töissä. Ehkä hän tulisi lounasajalla kotiin? Ehkä voisin jäädä hetkeksi odottamaan?
Otin askelen kohti isän kirjoituspöytää istuutuakseni sen eteen jätetylle tuolille, kun huomioni kiinnittyi pöydällä lepääviin esineisiin ja seinään pöydän edessä.
Pöydällä lojui kirjoja, muistikirja ja kansio, jossa oli pari kuvaa – kasvokuva ja kokovartalokuva. Muistikirjaan oli kirjoitettu yksittäisiä sanoja ja kirjaimia, eräällekin riville oli kirjoitettu ”palkka M:ltä kuun 20. pv”. Kiinnostavin kaikesta oli kuitenkin seinä, jolta oli raivattu toinen hylly pois ja jolle oli kiinnitetty suuri muistitaulu.
Kuitteja, karttoja, käyntikortteja.
Kuvia.
Kuvia, joista yhdessä esiintyi Maurice Keaton ja toisessa Howard Miller. Tunnistin hänet vanhan vaalimainoksen perusteella.
Ja kartta… tarkkaan ottaen karttaan oli ympyröity pieni rakennus lammen rannalla muutaman kymmenen kilometrin päässä Roaring Heightsista. Tarkkaan ottaen kartan mittasuhteitten mukaan matkaa vaikutti olevan noin neljäkymmentä kilometriä.
Eräs kuiteista oli palkkakuitti. Palkkajaksoksi oli merkitty edellinen kuukausi ja summaksi seitsemän tuhatta dollaria. Työn luonnetta kysyvä kohta oli jätetty tyhjäksi, mutta maksajaksi oli merkitty Howard Miller.
Eräs toinen asiakirja puolestaan oli allekirjoittamaton kauppakirja Roaring Heights Newsin osakkeista. Kaupan osapuoliksi oli merkitty Victor de Luca ja Jeremy Stevenson.
Kolmas paperi puolestaan oli kirjoitettu käsin tiiviillä käsialalla, ja luettuani sen olin täysin varma siitä, että olin päätellyt oikein.
”Emme saaneet toivottuja tietoja Myersin juoksupojalta. Odotamme lupaa uuteen yritykseen.”
Nimeäni ei mainittu missään, mutta sillä ei ollut merkitystä. Kaikki oli selvää. Kaikki sopi yhteen.
Mies, joka tunsi minut kyllin hyvin osatakseen antaa minusta täydelliset tuntomerkit ja tiedot liikkeistäni, joka työskenteli Millerille ja joka halusi minut hengiltä, koska tiesin liikaa… hän oli oma isäni. Victor de Luca. Ja minun oli paettava täältä.
Tiesin tarkalleen, mihin suuntaan lähtisin juostessani ulos asunnosta. Tiesin, että oli olemassa tasan yksi ihminen, johon saatoin luottaa. Ihminen, joka oli käyttänyt aikaa ja rahaa huolehtiakseen minun hyvinvoinnistani, ihminen, joka oli pakottanut minut töistäni palkalliselle lomalle, kunnes saisin selville, kuka halusi minut pois tieltään. Ihminen, joka luotti minuun niin täydellisesti, että minunkin oli aika luottaa häneen.
***
”… minun olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, herra Myers, kaikki sopii yhteen niin täydellisesti!”
Myers seisoi paikoillaan selin minuun ja tuijotti mietteliäänä ikkunasta ulos. Hän oli kuunnellut kärsivällisesti koko jutun, selitykseni siitä, mitä kaikkea olin nähnyt isäni asunnossa. Hän ei ollut toistaiseksi sanonut mitään, ei yhtään mitään.
Ääneni oli ahdistunut ja katkonainen, oli hankala puhua tasaisella äänellä.
”Olen pahoillani.”
Myers oli pitkään hiljaa. Viimein puhuessaan hän seisoi yhä samassa asennossa katsomatta minuun.
”Mistä?”
”Siitä, etten tajunnut aikaisemmin”, vastasin yhä ahdistuneempana. ”En vain… ei sitä ensimmäisenä ajattele, että isä tahtoo poikansa hengiltä.”
”Juuri siksi en näe mitään syytä, miksi sinun tulisi olla pahoillasi. Syytä ennemmin isääsi. Ole hyvä, istu alas, niin puhutaan.”
Tottelin Myersiä ja istuuduin. Myers istuutui myös ja katsoi minua vakavana.
”Se, mitä näit isäsi asunnolla, ei jätä epäilyksen sijaa”, Myers totesi rauhallisesti. ”Hän työskentelee Millerille ja antoi mitä luultavimmin Brooksille käskyn tappaa sinut.”
Suljin silmäni hetkeksi. Myersin joka sana sattui. Nyökkäsin silti. Ennen kuin Myers ehti jatkaa, tajusin jotain tärkeää ja silmäni rävähtivät auki.
”Karen.”
Myers kohotti hieman kulmiaan.
”Karen”, toistin ja katsoin Myersiin pelästyneenä ja epätoivoisena. ”Hän on kadonnut. Entä jos… entä jos isäni on tehnyt hänelle jotain?”
”Se on mahdollista”, Myers myötäili kylmän rauhallisesti. ”Itse asiassa jopa todennäköistä. Meillä on yksi tapa saada se selville.”
Pysyin vaiti ja odotin Myersin kertovan lisää.
Myers nojasi rennosti taaksepäin tuolillaan. Hän vaikutti suorastaan viivyttelevän vastauksessaan. Kun hän sitten puhui, hänen äänensä kuulosti varmalta.
”Victor de Luca ei tiedä, että sinä tiedät hänen suunnitelmistaan”, Myers aloitti. ”Hän elää siinä uskossa, että luotat häneen. Satun tietämään, että Victor de Luca on juuri nyt kokouksessa mediatalollaan. Tiedän myös, että jos menet sinne, saat isäsi helpostikin suostuteltua mukaasi.”
Myers piti hetken tauon kuin antaakseen minulle aikaa ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Lopulta hän toi tarkoituksensa ilmi myös ääneen.
”Haluan, että tuot Victor de Lucan minun luokseni. Vapaaehtoisesti, minun kutsumanani hän tuskin tulisi – siitä tarinasta voin kertoa lisää toiste – mutta mikäli hän liikkuu sinun kanssasi, hänen liikkeensä eivät ensinnäkään herätä epäilyksiä ja siksi toisekseen sinulla on loistava tilaisuus päästä hänen lähelleen, ja vaikka hän ei muutoin tulisikaan mukaasi, pieni suostuttelu saattaa johtaa siihen, että hänen on kovin vaikea kieltäytyä.”
Tuijotin Myersia pitkään ja pyörittelin hänen sanojaan päässäni. Myers alkoi jo näyttää hermostuneelta, kun sain jotain sanottua.
”Haluat siis isäni tänne”, sanoin käheällä äänellä. ”Mitä aiot tehdä hänelle?”
”Sinun ei tarvitse siitä huolehtia”, Myers sanoi pehmeällä äänellä. Olin näkevinäni hymynkareen hänen suupielissään. ”Toimit vain ohjeeni mukaisesti, eikä sinun tarvitse enää huolehtia perässäsi roikkuvista palkkatappajista tai avovaimosi katoamisesta.”
”Aiot tappaa hänet”, sihahdin Myersille. ”Herranjestas, hän on sentään isäni!”
”Isäsi, joka haluaa tappaa poikansa”, Myers muistutti.
”Tähän on olemassa järkevämpi selitys!” huudahdin Myersille. ”Ehkä… ehkä Miller on pakottanut hänet siihen! Haluan kuulla hänen versionsa tästä, ennen kuin… ennen kuin…” Lauseen loppu jäi ilmaan roikkumaan, ja epäilemäni hymynkare Myersin huulilla vain syveni.
Hymy katosi Myersin kasvoilta nopeasti, ja mies muuttui jälleen vakavaksi. Hän tutki minua pitkään katseellaan, kunnes hymähti.
”Arvelin, että tässä saattaa käydä näin”, Myers totesi hiljaa. ”Ettet ehkä suostu näin nopeaan toimintaan. Sinun on kuitenkin ymmärrettävä, että tämä on sinun parhaaksesi, lisäksi minulla liikemiehenä on kovin kiire hoitaa asiat loppuun, sillä kuten tiedät, aika on rahaa. Siksipä minulla saattaa olla jotain, joka muuttaa mielesi, joskin olisin toivonut, että olisin saanut pitää pikku salaisuuteni toistaiseksi itselläni.”
Jostain syystä Myersin äänensävy kylmäsi minua. Vielä enemmän minua kylmäsi hymy, joka haki uudelleen paikkaansa Myersin kasvoilta.
Herra Myers nojautui eteenpäin ja nojasi kyynärpäällään pöytään. Odotin hänen puhuvan, mutta jälleen kerran Myers antoi minun odottaa muutaman sekunnin. Lopulta hän avasi suunsa.
”Olet puhunut kovin paljon naisesta nimeltä Karen Andrews”, Myers sanoi hitaasti, venytellen. ”Ymmärtääkseni hän on sinulle kovin tärkeä, ja olisi sinun kannaltasi ikävää, mikäli hänen katoamisensa olisi… miten sen nyt sanoisi… lopullista.”
Jysähdykset rinnassani kertoivat sydämeni hakkaavan kiivaasti. En olisi halunnut ymmärtää, mitä Myers tarkoitti, en ainakaan sillä tavalla, mutta ymmärsin silti.
Nousin ylös ja harppasin aivan lähelle Myersin pöytää.
”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?!”
Myers vastasi raivoisaan katseeseeni suorastaan ärsyttävän rauhallisesti. Mies pudisti päätään hitaasti, kiireettä.
”En mitään. En yhtään mitään.” Myers hymyili. ”Enkä minä sano, että olisin syypää hänen katoamiseensa. Sanoin vain, että katoamisen lopullisuus olisi harmillista.”
”Älä selitä, Myers, kai minä nyt ymmärrän, mitä sinä --!”
”Tsot tsot”, Myers tokaisi ja naksautti kieltään paheksuvasti. ”Älähän huuda toimistossani. Voimme keskustella tästä täysin rauhallisesti.”
Kohottauduin pöydän äärestä seisomaan.
Puristin käteni nyrkkiin, tuijotin Myersia katse suorastaan täynnä vihaa. Hengitin raskaasti ja yritin hillitä haluni repiä Myersilta pää irti.
”Missä hän ikinä onkin, päästä hänet menemään”, ärähdin Myersille. ”Voin vannoa yhden asian, nimittäin sen, että jos et suostu päästämään häntä, minä tapan sinut omin käsin. Voin tehdä sen vaikka heti, jos niin haluat!”
Myers ei liikahtanutkaan tuoliltaan eikä näyttänyt lainkaan vakuuttuneelta uhkauksestani. Hän toi sen ilmi myös suullisesti.
”Ei sellainen kannata”, Myers hymähti. ”Mietihän nyt. Jos tapat minut ja syypää olenkin minä, et saa koskaan tietää, missä tyttösi on.”
”Haluat ilmeisesti, että hakkaan sinusta tiedon ulos?”
”Minkä tiedon?” Myers kysyi. ”Voihan toki olla, että syyllinen on myös joku alaisistani, eikä minun hakkaamiseni silloin aiheuta mitään muuta kuin aiheetonta viivytystä. Kello nimittäin tikittää, William, on tikittänyt siitä alkaen, kun soitit minulle puhelinkioskista ja ilmoitit haluavasi keskustella kanssani isästäsi. Sinuna pitäisin kiirettä.”
Myers kallisti hieman päätään katsoessaan minuun ja nyökkäsi kuin vastatakseen kysymykselle, jota en edes ääneen kysynyt.
”Vaihtokauppa”, hän totesi. ”Saattaa olla, että minusta on yllättävää hyötyä Karen Andrewsin etsimisessä, mutta vastineeksi siitä haluan isäsi. Tarjous on voimassa rajoitetun ajan, tarkkaan ottaen kello puoli yhteen saakka, ja mikäli kelloni on oikeassa…”
Vilkaisin seinäkelloon samaan aikaan kuin Myerskin.
Myersin ääni oli hyytävän huvittunut hänen selventäessään kellonajan merkityksen minulle.
”Aivan oikein, William. Vajaat kaksi tuntia.”
Sen sanottuaan Myers nousi tuoliltaan ja käveli tyynen rauhallisesti ohitseni poistuakseen toimistosta.
***
Irviksen kommentteja:
Tauolta palattu! Meinasi parikin kertaa usko loppua taukoiluni kanssa, kun ei teksti ottanut sujuakseen sitten millään, mutta tulihan se osa sieltä. Piti tosin varmaan parikymmentä kertaa selata vanhoja osia ja tarkistaa, mitä oon missäkin satuillut. :D
Hmm, osasta. Ensinnäkin inhoan noita verimuokkauksia tuossa alussa, tai lähinnä Kathyn suupieltä, mutta en saanut aikaan ton parempaa. On helpompi tehdä ampumahaavoja kehoon näkyvälle paikalle kuin muokata sim sen näköiseksi, että ampui just itteään takaraivoon...
Monesti mulla osat valmistuu parissa päivässä kun pääsen vauhtiin. Tän kanssa tapahtui kuitenkin jotain mulle uutta, nimittäin se, että kuvasin useampana päivänä _vähän_ (tosin viimesenä päivänä aika paljon). Saapi siis nähdä, millä aikataululla seuraava osa valmistuu.
Olen jossain vaiheessa luvannut ilmoitella, kun tarina lähestyy loppuaan. Sanottakoon nyt siis, että osia on jäljellä ARVIOLTA kuutisen kappaletta plus epilogi, joka tulee sitten lyhyehkönä omana osanaan viimeisen osan jälkeen.
