RH Savingsin koreat pääovet olivat tuskin ehtineet kolahtaa kiinni, kun jalkani takoivat jo pihakivetystä hyvän matkan päässä sisäänkäynnistä. En tarkkaan ottaen tiennyt, minne olin juoksemassa, kunhan juoksin. Kuulin veren kohinan korvissani, tunsin sydämeni hakkaavan kiivaasti. Kaiken sen keskellä yritin ajatella edes jokseenkin järkevästi.
Saatoin kuvitella Myersin tuijottavan minua myhäillen pankkinsa ikkunasta sälekaihtimien raosta. Saatoin suorastaan tuntea hänen tyytyväisen katseensa selässäni. Helvetti! Se kusipää, jota olin herra Myersiksi nimittänyt, oli kaikkea muuta kuin kunniallinen herrasmies. Karenin katoaminen oli mitä ilmeisimmin hänen syytään. Myers oli rakentanut välillemme luottamusta pitkään, hän oli huolehtinut hyvinvoinnistani ja nimittänyt minua parhaaksi työntekijäkseen – vain saadakseen minut luottamaan itseensä niin sokeasti, että hän voisi käyttää minua pelinappulana omissa juonissaan! Jos en olisi epäröinyt siinä, että minun oli tuotava isäni Myersin tapettavaksi, mies ei välttämättä olisi koskaan kertonut Karenista sen enempää, ja olisin saanut tanssia hänen marionettinaan ties miten pitkään…
Ja isästäni puheenollen… vaikka Myers olikin osoittautunut kieroksi kuin korkkiruuvi, todisteet puhuivat sen puolesta, että Victor de Luca todella oli se, joka halusi tappaa minut. Palkkakuitit olivat osoittaneet, että isäni oli Millerin puolella, karttaan ympyröity kalastusmökki ja alaisten minuun kohdistuvia lisätoimia koskeva pyyntö puolestaan näyttivät toteen, että hän oli junaillut taannoisen sieppaukseni. Ja Brooks. Mies, jonka Myers oli saanut näppeihinsä kesken keikan, mies, joka oli saanut käskyn tappaa minut… hänkin oli isäni alaisia. Keneen tässä maailmassa saattoi enää luottaa? Tuskin keneenkään! Ajatus siitä sai minut tuntemaan oloni nurkkaan ajetuksi eläimeksi.
Kun viimein voimani loppuivat ja valahdin katukivetykselle vetämään henkeä, huomasin olevani keskuspuistossa. Hengitin raskaasti, haroin hiuksiani ja tajusin, että mediatalo kohosi heti keskuspuiston vieressä. Ja juuri mediatalolle minun olisi mentävä…
Minä tekisin sen. Myers saisi, mitä halusi. Minä raahaisin isäni Roaring Heights Newsistä hänen luokseen, ja hän saisi tehdä isälleni mitä tahtoisi. Ja vastineeksi siitä Myers luovuttaisi minulle Karenin. Sehän oli sentään vähintäänkin oikeudenmukaista, niin ainakin yritin uskotella itselleni. Yritin myös uskotella, että tein oikean teon; Karen oli tässä tilanteessa vastoin tahtoaan, täysin viattomana sivullisena, isäni puolestaan oli palkannut ihmisen tappamaan minut. Jos minun oli valittava kahdesta ihmisestä, joista toinen halusi rakastaa minua ja toinen tappaa, eikö ollut selvää, kumman valitsisin?
Nousin ylös. Lähdin juoksuun, mutta en vielä kohti mediataloa.
Ennen mediatalolle menoa olisi nimittäin hoidettava eräs asia. Olisi haettava ase kotoani. Saatoin vain toivoa, että Kathyn kanssa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Myers oli palauttanut sen pöytälaatikkooni. Että edes yhdessä asiassa mies oli ollut luottamukseni arvoinen.
***
Mediatalolla oli sillä hetkellä hiljaista. Edes aulan sihteeri ei istunut tavanomaisella paikallaan kirjoituskoneen ääressä vastaanottamassa vieraita. Hän saattoi olla ruokatunnilla tai sitten yksinkertaisesti hakemassa tarvitsemiaan papereita toisesta huoneesta. Se tarkoittaisi sitä, ettei sihteeri viipyisi kauaa, ja se taas tarkoitti, että minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni. En antaisi kenenkään hidastaa itseäni, sillä kello tikitti uhkaavasti ja oli jo ohittanut puoli kahdentoista.
Olin ehkä näennäisen rauhallinen ohittaessani sihteerikön pöydän ja lähestyessäni hissejä. Mielessäni ajatukset kuitenkin huusivat nimeään yhteen ääneen, kämmeneni hikosivat ja paitani povitaskuun piilotettu ase poltteli rintaani. Sydämeni hakkasi niin kovaan ääneen, etten olisi ihmetellyt, vaikka pulssini olisi hakannut tuhannen kontrabasson volyymillä koko rakennuksessa.
Mitä oikein olin tekemässä?
Hakemassa isääni Myersin tapettavaksi?
Pelastamassa avovaimoani?
Vai hukkumassa suohon, johon olin omaa tyhmyyttäni vajonnut?
Kerros 18. Hallintokerros.
Käteni vapisi painaessani hissin nappia. Hissin ovet sulkeutuivat ja hissin kori alkoi kuljettaa minua ylöspäin. Tukahdutin haluni heittäytyä hissin ovia vasten saadakseni laitteen epäkuntoon. Halusin hidastaa, halusin pysähtyä miettimään – halusin aikaa. Mutta aikaa minulla ei ollut, ja se oli varmasti osa Myersin suunnitelmaa. Mies ei ollut jättänyt minulle ylimääräisiä tunteja miettimiseen ja suunnitelman keksimiseen, hän oli vain tarjonnut minulle valmiin ratkaisun, jota minun oli pakko totella.
Päästyäni hallintokerrokseen suuntasin kohti työhuonetta, joka oli aikoinaan ollut Andrewsin ja jonka uskoin nyt kuuluvan isälleni. Kulkiessani käytävällä näin oletetun isäni työhuoneen vieressä seisomassa miehen, joka luki lehteä, ja vähän matkan päässä hänestä toisen oven edessä tuiman näköisen miehen, joka selvästi tarkkaili minua. Tunsin hermostuvani entistä pahemmin, ja kun tuimailmeinen mies tuli lähemmäs minua, ajattelin vain, että eihän tämä nyt tietenkään voinut liian helppoa olla.
”Seis.”
Sanomalehteä lukenut mies oli laittanut lehden sivuun ja astunut hänkin lähemmäs minua. Tuimempi mies oli kohottanut kätensä eteeni, ele kertoi selvästi, etten ollut tervetullut tämän pidemmälle.
”Emme ole saaneet sihteeriltä ilmoitusta vieraasta”, tuima mies ärähti. ”Missä on kulkukorttinne?”
Mietin kuumeisesti. Vartiointia Roaring Heights Newsissä oli näemmä tehostettu. Ilmiselvästi nämä kaksi miestä olivat täällä huolehtimassa siitä, ettei ketään ylimääräistä päässyt tapaamaan mediatalon hallintoa. Minun olisi keksittävä jotain, joka saisi miehet ajattelemaan, että kulkukortin puuttumisesta huolimatta olin tervetullut.
”Olen William de Luca”, sanoin viimein. ”Victor de Lucan, tämän mediatalon suurimman osakkeenomistajan, poika. Minun täytyy --”
Tuimailmeinen vartija naurahti.
”Kuka tahansa voi kävellä tänne ja väittää olevansa vaikka Yhdysvaltain presidentti”, hän murahti. ”Eikä sekään mahdollisuus, että saattaisitte vaikka ollakin johtajan poika, poista sitä tosiasiaa, että meidän ohjeistukseemme kuuluu poistaa jokainen kutsumaton vieras mediatalon tiloista.”
Aloin toden teolla hermostua. En todellakaan antaisi ajan kulua loppuun, en antaisi Myersille syytä satuttaa Karenia, vain siksi, että mediatalon vartijat eivät päästäneet minua lähellekään isääni!
”Teidän on pakko päästää minut”, ärähdin vartijoille. ”Jos te ette päästä minua hyvällä, niin --”
”… niin teemme ilmoituksen asiattoman henkilön uhkaavasta käytöksestä ja poistamme kyseisen henkilön näistä tiloista”, vartija edessäni täydensi. ”Tämä ei ole mikään puisto, meillä on kaikki valtuudet käyttää myös voimakeinoja päästäksemme eroon teistä. Olkaa siis hyvät ja --”
Vartijan puhe keskeytyi hänen kiinnittäessä huomionsa nopeaan liikehtimiseeni.
Yritin lyödä häntä. Hän kuitenkin väisti ja työnsi refleksinomaisesti minua kauemmas. Vartija veti vasemman kätensä nyrkkiin, mutta onnistuin nappaamaan hänen kätensä otteeseeni. Kuulin toisen vartijan huutavan jotain, jossain särisi radiopuhelin, tunsin toisen vartijan kädet ympärilläni. Jonkin aikaa väänsin kättä sen tuimemman vartijan kanssa ja kamppailin lehteä lukenutta vartijaa vastaan, mutta minusta ei yksinkertaisesti ollut vastusta kahdelle jo työnsäkin puolesta hyväkuntoiselle miehelle.
Jossain aivan toisenlaisessa tilanteessa olisin ehkä ollut ylpeä siitä, että taltuttamiseeni tarvittiin peräti kahden vartijan täysipainoinen työpanos. Toinen vartijoista piteli minua väkivalloin aloillani, toinen puolestaan kaivoi taskustaan jotain. Nähtyäni vilaukselta käsiraudat hänen kädessään aloin huutaa.
”Ette helvetissä!”
”Pysy aloillasi!” toinen vartijoista karjaisi korvaani, toinen puolestaan raudoitti jo toista ranteistani.
”Te ette voi --!”
”Mitä täällä tapahtuu?”
Tuttu, kylmän rauhallinen ääni sai vartijoiden liikehdinnän pysähtymään. Olisin voinut nyt käyttää hämmennystä hyväkseni ja taistella itseni vapaaksi, mutta minusta tuntui, että nyt oli parasta olla täysin rauhallinen ja käyttäytyä niin kuin minua olisi yritetty vangita perusteetta. Tunnistin nimittäin äänen.
Huolella kiillotetut pukukengät astuivat eteeni, ylhäältä prässätyt housut tuoksuivat miedosti piipputupakalle, vaikka tiesin, ettei hän polttanut.
”William?”
En saanut vastattua mitään. Toinen vartijoista onneksi katkaisi hiljaisuuden puolestani.
”Tunnetteko hänet?”
”Kyllä tunnen”, pukukenkäinen mies vastasi, nyt aiempaa äreämmin. ”Hän on johtajan poika. Clarkson, Adams, päästäkää hänet irti - nyt heti!”
Toisen vartijan ote keveni ja nousi lopulta kokonaan irti minusta. Toinen vartijoista puolestaan hapuili hätäisesti raudoitettua rannettani, ja pian tunsin kylmän metallin kosketuksen katoavan. Vartijat tarttuivat minua olkavarsista ja auttoivat minut jaloilleni.
Noustuani seisomaan Andrews vilkaisi kerran minuun ja loi sitten tiukan katseen toiseen vartijoista. Ennen kuin Andrews itse ehti sanoa yhtään mitään, vartija puhui.
”Hän käyttäytyi uhkaavasti, herra Andrews --”
”Minusta hän ei juuri nyt vaikuta lainkaan uhkaavalta”, Andrews vastasi.
”Hän yritti --!”
”Oletteko te kaksi pitäneet edes kahvitaukoa?” Andrews ärähti keskeyttäen vartijansa uudelleen. ”Virkaintoisuudestanne päätellen ette. Menkää pohjakerrokseen kahville ja olkaa siellä vähintään puoli tuntia. Voitte pitää silmällä vaikka rakennuksen pääsisäänkäyntiä.”
Vartijoista kumpikin äännähti aloittaakseen vastalauseen, mutta Andrews vaiensi heidät tuimalla katseella. Toinen vartijoista huokaisi turhautuneena, mutta yhteistuumin miehet kääntyivät ja suuntasivat hissillä pohjakerrokseen.
Heti vartijoiden kadottua näköpiiristämme suljetun liukuoven taa ja hissin lähdettyä liikkeelle vastasin Andrewsin kysyvään katseeseen.
”Minun on puhuttava isäni kanssa”, selitin puhuen niin nopeasti, että sanojen alut ja loput sulautuivat yhteen ja lause kuulosti ennemminkin yhdeltä ainoalta, pitkältä sanalta. ”Nyt heti!”
”Isäsi on kokouksessa”, Andrews sanoi rauhallisesti. ”Kai asiasi voi odottaa?”
”Ei todellakaan voi!”
”William, se on tärkeä kokous, et voi keskeyttää sitä noin vain.”
Käteni vapisivat raivosta, pelosta ja ahdistuneisuudesta. Yritin laskea hitaasti kymmeneen hillitäkseni raivoni, mutta pääsin vain kolmeen saakka.
Tartuin Andrewsia hänen pukunsa rinnuksista. Mies vaikutti suhtautuvan eleeseen täysin neutraalisti, mikä oli omiaan lisäämään raivoani. Lausuin sanani yksitellen, ääni paksuna raivosta ja painottaen niitä kuin puhuisin jollekulle henkisesti jälkeenjääneelle.
”Minun on pakko”, ärähdin ja puristin Andrewsin puvun rintamusta nyrkeissäni. ”Minun on pakko, Andrews, ja sinun on pakko kertoa minulle, missä hänen kokouksensa pidetään ja miten helvetissä pääsen juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken!”
Andrews ei sanonut muutamaan sekuntiin yhtään mitään. Hän katsoi minua tyynen rauhallisesti, kunnes kohotti kätensä ja irrotti käteni rintamuksestaan. En vastustellut, Andrews nimittäin vaikutti siltä, että todella ymmärsi pakottavan tarpeeni ”puhua isälleni”.
”Tule.”
Andrews kääntyi. Seurasin hänen vanavedessään kohti ovea, jonka olin alun perinkin ajatellut olevan ovi isäni toimistoon. Jos vartijat eivät olleet tulleet tielleni, olisin aloittanut etsinnät juuri sieltä, ja nähtävästi se olisi ollut oikea osoite.
Andrews kaivoi taskustaan avainnipun, nosti yhden avaimen erilleen muista ja työnsi sen oven lukkopesään. Mielessäni kävi ajatus siitä, että Andrewsin olisi pitänyt koputtaa – eihän nyt tärkeään kokoukseen sopinut vain kävellä sisään – mutta en antanut sen yksityiskohdan häiritä. Sen sijaan mietin kuumeisesti, millä keinolla saisin isäni erotettua muista kokoukseen osallistujista sekä Andrewsista niin, että voisin vapaasti pakottaa hänet mukaani.
Andrewsin saatua oven avattua hän viittoili minut käymään peremmälle. Huoneessa oli hiljaista, liian hiljaista, jotta huoneessa olisi ollut kokous, mutta astuin silti sisään.
Olin ollut oikeassa. Huoneessa ei suinkaan pidetty kokousta, vaan se oli täysin tyhjä. Oletin kuitenkin, että Andrews esimerkiksi tiesi isäni saapuvan pian kokouksesta tai jotain vastaavaa. Toivon mukaan Andrewsin ”pian” myös tarkoittaisi pian… seinällä tikittävä kello sai minut hyvin hermostuneeksi, ja tiesin, ettei minulla ollut enää paljonkaan aikaa.
”Hän tulee kohta, niink--?”
Lauseeni keskeytyi, kun oven lukko naksahti ja ovi rämähti, kuin Andrews takanani olisi kokeillut, oliko ovi mennyt lukkoon vai ei. Kääntyessäni katsomaan Andrewsia näin hänen työntävän kylmän rauhallisesti käyttämänsä avainnipun takaisin taskuunsa.
”Mitä helvettiä?!”
Andrews risti kätensä rinnalleen, minä puolestani puristin omani nyrkkiin. Sydämeni hakkasi jälleen entistä lujempaa. Tämä ei voinut mennä näin. Tämä ei saanut mennä näin!
”En rehellisesti sanottuna tiedä, milloin isäsi palaa kokouksestaan”, Andrews sanoi rauhallisesti. ”Minusta on kuitenkin parempi, että puhut minun kanssani ennen kuin tapaat isäsi, joten minun puolestani Victor saa olla poissa vaikka tunnin, jos niin haluaa.”
”Minulla ei ole tuntia hukattavaksi!” karjaisin Andrewsille. ”Minun täytyy puhua hänen kanssaan nyt heti, välittömästi, ymmärrätkö?!”
Andrews seisoi paikoillaan lukitsemansa oven edessä ja pudisti hitaasti päätään.
”Jotain minä sentään ymmärrän. Nimittäin sen, ettet sinä käyttäydy normaalisti.”
”Miten minä voisin käyttäytyä normaalisti?!” huusin takaisin. ”Sinä lukitsit meidät tänne estääksesi minua tapaamasta isääni!”
”Väärin”, Andrews totesi kuivasti. ”Enemmänkin estääkseni sinua häiritsemästä tärkeää kokousta ja saadakseni sinut rauhoittumaan ja ajattelemaan järkevästi.”
”Voi jumalauta!”
Sokea raivo.
Epätoivo.
Ahdistus.
Ja hän vastasi sokeaan raivooni kylmän rauhallisella katseella. Suorastaan tyynnyttelevällä.
Hän ei todellakaan tajunnut.
Ja jos hän ei tajunnut, hän saisi kärsiä.
Andrews ei reagoinut, kun työnsin käteni paidankauluksesta povitaskuuni, vaikka tein sen niin aggressiivisesti, että yksi nappi paidastani repesi irti. Ei hän kai olettanut, että minulla olisi ase. Miten hän olisi voinut olettaa sellaista? Ja siinä vaiheessa, kun hän tajusi, että minulla todella oli sellainen, olin jo ehtinyt kohottaa pistoolin ja tehdä jotain peruuttamatonta.
Hän väisti, mutta se oli myöhäistä. Olin jo ehtinyt vetää liipaisimesta.
Laukaus.
Korviavihlova metallin pirstoutumisesta aiheutuva, vingahteleva ääni.
Räsähdys, jonka seurauksena lattialle putosi pieniä lasinsirpaleita. Niiden joukossa oli myös mustia ja kuparinhohtoisia kappaleita – kummatkin metallisia.
Tiesin heti nähdessäni kupariset luodinsirpaleet, ettei pahin mahdollinen ollut käynyt toteen. Että luoti oli osunut johonkin, todennäköisesti Andrewsin silmälasien sankaan, ja hajonnut iskun voimasta pirstaleiksi hajottaen samalla metallisen sangan. Mutta tyhmä minä en ollut, tajusin, että eri suuntiin sinkoutuvat luodinsirpaleet saattoivat saada aikaan pahaakin vahinkoa.
Ja kun hän huusi kaatuessaan lattialle, tiesin, että vahinkoa olin todella aiheuttanut.
”Andrews?”
Mies makasi selällään lattialla ja piteli toista kättä kasvoillaan, hänen vartalonsa kouristeli ja toinen käsi raapi mattoa. Hän hengitti raskaasti, ja vedettyään muutaman kerran henkeä hän huusi suoraa huutoa. Katkonaista, epätasaista, säröilevää tuskanhuutoa.
Vasta nähdessäni verinoron valuvan hänen kasvojaan pitkin tajusin todella, mitä olin tehnyt. Vasta, kun Andrewsin ääni alkoi muuttua käheäksi, kun mies ei enää jaksanut kunnolla ja täyteen ääneen edes huutaa tuskaansa ulos, tajusin asioiden todellisen laidan.
Olin ampunut Andrewsia. Karenin isää. Isäni liikekumppania. Miestä, jonka ansiosta olin ylipäätään löytänyt oman isäni vuosia sitten. Miestä, joka oli kaikesta huolimatta yrittänyt vain auttaa…
Oven takaa kuului ripeitä askelia, ne kiihtyivät juoksuksi. Joku tarttui ovenkahvaan ulkopuolelta ja yritti avata oven. Kun se ei heti onnistunut, avain kuului työntyvän lukkoon ja ovi aukesi.
”Mitä täällä--?”
Tulija vaikeni kesken lauseen.
Victor katsoi minuun lyhyen hetken ajan, liian lyhyen tajutakseen, että siirsin vaistomaisesti pistoolikättäni hieman selän taakse piilottaakseni aseen isäni näkyviltä. Käännettyään katseensa pois minusta ja nähdessään lattialla makaavan miehen häntä alkoi kiinnostaa enemmän Andrews, jonka tuskanhuudot olivat vaihtuneet satunnaisiin voihkaisuihin.
Victor laskeutui nopeasti polvilleen Andrewsin puoleen.
”Thomas?”
Jostain syystä isä käytti Andrewsin etunimeä. Hän ojensi kätensä ja kosketti miehen olkapäätä saaden Andrewsin voihkaisemaan jälleen.
”Thomas”, isä toisti, ”mitä tapahtui?”
Pistooli poltteli käsissäni. Ei tarvittaisi muutamaa sekuntia enempää, että isä laskisi yhteen luodinsirpaleet lattialla, minun läsnäoloni ja loukkaantuneen Andrewsin. Olisi tehtävä jotain…
Samassa tulin vilkaisseeksi seinällä tikittävää kelloa.
Kymmentä yli kaksitoista.
Aikaa oli kaksikymmentä minuuttia.
Sen jälkeen… ei, en halunnut edes ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi.
Kaksikymmentä minuuttia… En enää ajatellut, vaan toimin.
Ja kun isä nousi jaloilleen ja käänsi kysyvän katseensa minuun, puolellani oli yllätyksen suoma etu.
”Mitä ihm…”
Isä vaikeni taas kesken lauseen ja jäi tuijottamaan minua. Andrews hänen vieressään oli vaiennut täysin, hänen ruumiinsa oli valahtanut veltoksi eikä hän enää liikkunut. Minua se ei enää kiinnostanut, sillä ei ollut mitään merkitystä. Ainoastaan jäljellä olevilla minuuteilla oli.
Asekäteni vapisi, oikeastaan koko kehoni vapisi. Isän kasvoilta paistoi hämmennyksen ja epäuskon lisäksi kolmaskin tunne, nimittäin pelko. Tieto siitä, että isäni todella pelkäsi, oli jossain määrin jopa nautinnollinen.
Isän ääni värisi hädin tuskin kuultavasti hänen puhuessaan. Mies yritti selvästi kuulostaa rauhalliselta, ja melkein onnistuikin siinä.
”William, mitä sinä teet?” hän kysyi hiljaa. ”Laske se pistooli alas…”
Käteni vapina yltyi. Suutani kuivasi. Mitä tässä kohtaa kuului sanoa?
”Kävele rauhallisesti ulos rakennuksesta”, sain viimein sanottua katkonaisella äänellä. ”Sinä lähdet mukaani. Kävelen perässäsi, ja voit olla varma, että olen liikkeissäni nopea, jos yrität tehdä mitään vähänkään epäilyttävää.”
Isä ei liikkunut minnekään. Hän seisoi edelleen paikoillaan ja tuijotti minua, mutta sentään sanoi jotain.
”Ole kiltti”, isä pyysi, ”mitä ikinä aiotkin, laske aseesi. Ymmärrät kai, että Andrewsin täytyy saada apua? Ymmärrät kai, ettei sinulla ole syytä satuttaa ketään?”
Pakotin huuliltani naurahduksen. Puristin pistoolia entistä kovemmin.
”Niinhän sitä luulisi”, ärähdin. ”Kuvittelet kai, etten ole tajunnut, mitä sinä haluat minusta!”
”Mitä minä haluan sinusta?” Victor toisti. ”En ymmärrä, William, voisitko --”
”Minä tiedän jo kaiken”, sihahdin isälle. ”Turhaan esität idioottia. Minulla ei ole loputtomiin asti aikaa, joten sinuna pitäisin kiirettä ja tekisin, kuten käsketään!”
”Me voimme keskustella tästä, olet käsittänyt jotain väärin, aina on vaihtoehtoja --”
”Turpa kiinni!” karjaisin niin kovaa, että keuhkoihin sattui.
Vedin muutaman kerran henkeä, ennen kuin puhuin taas entistä katkonaisemmalla ja säröilevämmällä äänellä.
”Aina on vaihtoehtoja”, toistin isäni sanat katkeralla äänellä. ”Ja paskat… minulla niitä ei ole koskaan ollut, eikä niitä ole myöskään nyt. Sinulla niitä on kaksi, joko kävelet ulos, otat autosi ja ajat sinne, minne käsken sinun ajaa, tai sitten… tai sitten ammun kätesi toimintakyvyttömiksi.”
Hetken tauko. Onnistuin hillitsemään kättäni hiukan eikä se enää vapissut yhtä paljon kuin hetki sitten.
”Lasken kolmeen”, sanoin hiljaa. ”Mutta en laske ääneen. Se, kummasta kädestä aloitan ja miten nopeasti olkoon yllätys. Pidätkö yllätyksistä?”
Isä ei vastannut mitään. Sen sijaan hän otti varovaisen askelen kohti ovea, ja minä annoin hänen tehdä sen. Victorin avatessa oven työnsin pistoolin takaisin paidan sisään, tällä kertaa hieman lähemmäs kaulusta saadakseni sen tarvittaessa helposti käteen, ja seurasin isääni ulos toimistosta.
Mediatalo oli edelleen hiljainen, ja meitä vastaan uutistoimiston käytävillä tuli vain muutama ihminen. Aulassa ei ollut taaskaan ketään, ja isän saattaminen ulos Roaring Heights Newsin pääkonttorista oli liiankin helppoa. Emme puhuneet mitään, emme vaihtaneet sanaakaan koko aikana. Kaipa näin oli luontevinta. Säästäkö olisimme muuten puhuneet?
”Minne ajamme?”
Isän kysymys oli hiljainen ja käheä. Hän taisi pelätä enemmän kuin arvasinkaan. Vastasin kysymykseen yhtää hiljaa ja käheästi. Tunnelma oli kaukana iloisesta sunnuntaiajelusta.
”Tietänet pankin nimeltä RH Savings.”
Victor vilkaisi nopeasti minuun. Olin näkevinäni säikähdyksen välähtävän hänen silmissään.
”RH Savings?” isä toisti ja pudisti hiljaa päätään. ”William… oletko tosissasi?”
Siirsin käteni nopealla liikkeellä paitani kaulukselle saaden isän säpsähtämään. Pysäytin käden vähän matkan päähän pistoolin kahvasta.
”Minä olen niin tosissani kuin ihminen vain voi olla”, ärähdin isälle. ”Aja.”
Isä näytti todella pelästyneeltä, mutta ei jäänyt jupisemaan vastaan, vaan nosti kytkintä. Auto nytkähti liikkeelle ja eteni hitaasti kauemmas mediatalosta. Huokaisin turhautuneena, minulla ei ollut kelloa, mutta se oli varmasti jo ihan liikaa.
”Paina kaasua!”
Isä totteli. Käskystäni hän ajoi kerran myös punaisia päin. Vallan tunne oli huumaava, varsinkin, kun valtaa sai käyttää ihmiseen, joka oli ties miten pitkään juoninut selkäni takana. Olin kai tarpeeksi sekaisin ja shokissa löytääkseni huuman tunteita tästäkin tilanteesta.
”Miksi, William?”
Hän kysyi kysymyksensä täysin yllättäen. Olimme jo lähellä pankkia, ja hetken harkitsin, että jättäisin vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin. Halusin hänen tietävän. En halunnut, että hän luulisi minun tehneen tämän lojaalisuudesta Myersia kohtaan. En halunnut hänen elävän viimeisiä hetkiään kuvitellen kuolevansa turhaan… ajatus isän kuolemasta Myersin käsissä sattui, mutta vielä enemmän sattui ajatus siitä, että isä olisi halunnut minun kuolevan, sekä toinen ajatus siitä, että Myers satuttaisi Karenia, jos en pian ilmestyisi paikalle.
”Sanoin jo, että tiedän kaiken.” Sanat soljuivat suustani hitaasti, osa yksittäisinä tavuina. Räpyttelin silmiäni, oli pakko myöntää, että itketti. ”Sinä palkkasit ne tyypit sieppaamaan minut. Sinä palkkasit Brooksin tappamaan minut --”
”Mitä?!”
”Minä en ole idiootti, Victor!” huusin käyttämättä tarkoituksella sanaa ’isä’. ”Sinun on myöhäistä yrittää salata juonitteluasi!”
”Minä en tiedä, mistä sinä puhut!”
”Pysäytä auto, olemme perillä!”
Pankki kohosi edessämme suurena, jylhänä rakennuksena. Palatsimaisena arkkitehtuurin taidonnäytteenä, josta ei olisi mitenkään voinut päätellä, millaista juonittelua kulissien takana tapahtui. Niin kuin en minäkään ollut voinut uskoa isästäni sellaista. Enhän olisi voinut uskoa sitäkään, ettei Myersiin voinut luottaa.
”Sinun ei ole pakko tehdä tätä…”
Victorin silmät kiilsivät keskipäivän auringossa. Kiilsivät ne kai jostain muustakin syystä kuin pelkästä kirkkaasta valosta.
”Keneenkään ei tarvitse enää sattua”, Victor kuiskasi hiljaa. ”Andrewsiakin voidaan varmasti auttaa vielä. Me voimme puhua tästä, William… minä pyydän. Kerro minulle, mistä tässä kaikessa on kyse. Minä en todellakaan ole missään vaiheessa halunnut satuttaa sinua.”
Hetken ajan luulin itsekin, että hän oli voittanut minut puolelleen. Mutta vain hetken ajan.
Sillä itsesuojeluvaistoni, oma haluni säilyä hengissä, sekä rakkauteni Kareniin – rakkauteni jopa syntymättömään lapseen – olivat voimina suuremmat kuin isän ja pojan välinen veriside. Side, joka oli ollut olemassa aivan liian lyhyen aikaa, aivan liian heikkona ja epäkunnioitettuna, jotta siitä olisi ollut isälleni mitään apua.
Pudistin päätäni hiljaa.
”Myöhäistä, Victor. Minulla ei ole mitään syytä uskoa valheitasi.”
Totellen ääneen lausumatonta käskyä Victor laski katseensa ja harppoi kohti pääovia. Kuljin hänen vanavedessään tietäen, ettei tästä pisteestä ollut enää paluuta.
Kummallakaan.
***
Irviksen kommentteja:
Hah, meinasin jatkaa osaa paaaljon pidemmälle, mutta enpäs sitten jatkanutkaan. ;)
Syynä tähän oli osittain se, että ensi osa näyttäisi jäävän lyhyenlännäksi jos en vähän säästä tästä osasta siihen ja osittain se, että haluan antaa lukijoille tilaa käsitellä tapahtumia rauhassa.
Voi voi. William sitten sai kaapattua Victorin mukaansa.
Ja Andrewsiinkin sattui...
Ensi osaa odotan itsekin innolla, en ole nimittäin vielä ihan kunnolla päättänyt kaikkea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu. Tai olen mä jo kerran suunnitellut ja päättänyt ne jutut valmiiksi, mutta mieleeni tuli toinenkin mahdollisuus, jota pitää miettiä. ;) Koskaan ei voi tietää mitä lopulta tapahtuu...
”Isäsi on kokouksessa”, Andrews sanoi rauhallisesti. ”Kai asiasi voi odottaa?”
”Ei todellakaan voi!”
”William, se on tärkeä kokous, et voi keskeyttää sitä noin vain.”
Käteni vapisivat raivosta, pelosta ja ahdistuneisuudesta. Yritin laskea hitaasti kymmeneen hillitäkseni raivoni, mutta pääsin vain kolmeen saakka.
Tartuin Andrewsia hänen pukunsa rinnuksista. Mies vaikutti suhtautuvan eleeseen täysin neutraalisti, mikä oli omiaan lisäämään raivoani. Lausuin sanani yksitellen, ääni paksuna raivosta ja painottaen niitä kuin puhuisin jollekulle henkisesti jälkeenjääneelle.
”Minun on pakko”, ärähdin ja puristin Andrewsin puvun rintamusta nyrkeissäni. ”Minun on pakko, Andrews, ja sinun on pakko kertoa minulle, missä hänen kokouksensa pidetään ja miten helvetissä pääsen juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken!”
Andrews ei sanonut muutamaan sekuntiin yhtään mitään. Hän katsoi minua tyynen rauhallisesti, kunnes kohotti kätensä ja irrotti käteni rintamuksestaan. En vastustellut, Andrews nimittäin vaikutti siltä, että todella ymmärsi pakottavan tarpeeni ”puhua isälleni”.
”Tule.”
Andrews kääntyi. Seurasin hänen vanavedessään kohti ovea, jonka olin alun perinkin ajatellut olevan ovi isäni toimistoon. Jos vartijat eivät olleet tulleet tielleni, olisin aloittanut etsinnät juuri sieltä, ja nähtävästi se olisi ollut oikea osoite.
Andrews kaivoi taskustaan avainnipun, nosti yhden avaimen erilleen muista ja työnsi sen oven lukkopesään. Mielessäni kävi ajatus siitä, että Andrewsin olisi pitänyt koputtaa – eihän nyt tärkeään kokoukseen sopinut vain kävellä sisään – mutta en antanut sen yksityiskohdan häiritä. Sen sijaan mietin kuumeisesti, millä keinolla saisin isäni erotettua muista kokoukseen osallistujista sekä Andrewsista niin, että voisin vapaasti pakottaa hänet mukaani.
Andrewsin saatua oven avattua hän viittoili minut käymään peremmälle. Huoneessa oli hiljaista, liian hiljaista, jotta huoneessa olisi ollut kokous, mutta astuin silti sisään.
Olin ollut oikeassa. Huoneessa ei suinkaan pidetty kokousta, vaan se oli täysin tyhjä. Oletin kuitenkin, että Andrews esimerkiksi tiesi isäni saapuvan pian kokouksesta tai jotain vastaavaa. Toivon mukaan Andrewsin ”pian” myös tarkoittaisi pian… seinällä tikittävä kello sai minut hyvin hermostuneeksi, ja tiesin, ettei minulla ollut enää paljonkaan aikaa.
”Hän tulee kohta, niink--?”
Lauseeni keskeytyi, kun oven lukko naksahti ja ovi rämähti, kuin Andrews takanani olisi kokeillut, oliko ovi mennyt lukkoon vai ei. Kääntyessäni katsomaan Andrewsia näin hänen työntävän kylmän rauhallisesti käyttämänsä avainnipun takaisin taskuunsa.
”Mitä helvettiä?!”
Andrews risti kätensä rinnalleen, minä puolestani puristin omani nyrkkiin. Sydämeni hakkasi jälleen entistä lujempaa. Tämä ei voinut mennä näin. Tämä ei saanut mennä näin!
”En rehellisesti sanottuna tiedä, milloin isäsi palaa kokouksestaan”, Andrews sanoi rauhallisesti. ”Minusta on kuitenkin parempi, että puhut minun kanssani ennen kuin tapaat isäsi, joten minun puolestani Victor saa olla poissa vaikka tunnin, jos niin haluaa.”
”Minulla ei ole tuntia hukattavaksi!” karjaisin Andrewsille. ”Minun täytyy puhua hänen kanssaan nyt heti, välittömästi, ymmärrätkö?!”
Andrews seisoi paikoillaan lukitsemansa oven edessä ja pudisti hitaasti päätään.
”Jotain minä sentään ymmärrän. Nimittäin sen, ettet sinä käyttäydy normaalisti.”
”Miten minä voisin käyttäytyä normaalisti?!” huusin takaisin. ”Sinä lukitsit meidät tänne estääksesi minua tapaamasta isääni!”
”Väärin”, Andrews totesi kuivasti. ”Enemmänkin estääkseni sinua häiritsemästä tärkeää kokousta ja saadakseni sinut rauhoittumaan ja ajattelemaan järkevästi.”
”Voi jumalauta!”
Sokea raivo.
Epätoivo.
Ahdistus.
Ja hän vastasi sokeaan raivooni kylmän rauhallisella katseella. Suorastaan tyynnyttelevällä.
Hän ei todellakaan tajunnut.
Ja jos hän ei tajunnut, hän saisi kärsiä.
Andrews ei reagoinut, kun työnsin käteni paidankauluksesta povitaskuuni, vaikka tein sen niin aggressiivisesti, että yksi nappi paidastani repesi irti. Ei hän kai olettanut, että minulla olisi ase. Miten hän olisi voinut olettaa sellaista? Ja siinä vaiheessa, kun hän tajusi, että minulla todella oli sellainen, olin jo ehtinyt kohottaa pistoolin ja tehdä jotain peruuttamatonta.
Hän väisti, mutta se oli myöhäistä. Olin jo ehtinyt vetää liipaisimesta.
Laukaus.
Korviavihlova metallin pirstoutumisesta aiheutuva, vingahteleva ääni.
Räsähdys, jonka seurauksena lattialle putosi pieniä lasinsirpaleita. Niiden joukossa oli myös mustia ja kuparinhohtoisia kappaleita – kummatkin metallisia.
Tiesin heti nähdessäni kupariset luodinsirpaleet, ettei pahin mahdollinen ollut käynyt toteen. Että luoti oli osunut johonkin, todennäköisesti Andrewsin silmälasien sankaan, ja hajonnut iskun voimasta pirstaleiksi hajottaen samalla metallisen sangan. Mutta tyhmä minä en ollut, tajusin, että eri suuntiin sinkoutuvat luodinsirpaleet saattoivat saada aikaan pahaakin vahinkoa.
Ja kun hän huusi kaatuessaan lattialle, tiesin, että vahinkoa olin todella aiheuttanut.
”Andrews?”
Mies makasi selällään lattialla ja piteli toista kättä kasvoillaan, hänen vartalonsa kouristeli ja toinen käsi raapi mattoa. Hän hengitti raskaasti, ja vedettyään muutaman kerran henkeä hän huusi suoraa huutoa. Katkonaista, epätasaista, säröilevää tuskanhuutoa.
Vasta nähdessäni verinoron valuvan hänen kasvojaan pitkin tajusin todella, mitä olin tehnyt. Vasta, kun Andrewsin ääni alkoi muuttua käheäksi, kun mies ei enää jaksanut kunnolla ja täyteen ääneen edes huutaa tuskaansa ulos, tajusin asioiden todellisen laidan.
Olin ampunut Andrewsia. Karenin isää. Isäni liikekumppania. Miestä, jonka ansiosta olin ylipäätään löytänyt oman isäni vuosia sitten. Miestä, joka oli kaikesta huolimatta yrittänyt vain auttaa…
Oven takaa kuului ripeitä askelia, ne kiihtyivät juoksuksi. Joku tarttui ovenkahvaan ulkopuolelta ja yritti avata oven. Kun se ei heti onnistunut, avain kuului työntyvän lukkoon ja ovi aukesi.
”Mitä täällä--?”
Tulija vaikeni kesken lauseen.
Victor katsoi minuun lyhyen hetken ajan, liian lyhyen tajutakseen, että siirsin vaistomaisesti pistoolikättäni hieman selän taakse piilottaakseni aseen isäni näkyviltä. Käännettyään katseensa pois minusta ja nähdessään lattialla makaavan miehen häntä alkoi kiinnostaa enemmän Andrews, jonka tuskanhuudot olivat vaihtuneet satunnaisiin voihkaisuihin.
Victor laskeutui nopeasti polvilleen Andrewsin puoleen.
”Thomas?”
Jostain syystä isä käytti Andrewsin etunimeä. Hän ojensi kätensä ja kosketti miehen olkapäätä saaden Andrewsin voihkaisemaan jälleen.
”Thomas”, isä toisti, ”mitä tapahtui?”
Pistooli poltteli käsissäni. Ei tarvittaisi muutamaa sekuntia enempää, että isä laskisi yhteen luodinsirpaleet lattialla, minun läsnäoloni ja loukkaantuneen Andrewsin. Olisi tehtävä jotain…
Samassa tulin vilkaisseeksi seinällä tikittävää kelloa.
Kymmentä yli kaksitoista.
Aikaa oli kaksikymmentä minuuttia.
Sen jälkeen… ei, en halunnut edes ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi.
Kaksikymmentä minuuttia… En enää ajatellut, vaan toimin.
Ja kun isä nousi jaloilleen ja käänsi kysyvän katseensa minuun, puolellani oli yllätyksen suoma etu.
”Mitä ihm…”
Isä vaikeni taas kesken lauseen ja jäi tuijottamaan minua. Andrews hänen vieressään oli vaiennut täysin, hänen ruumiinsa oli valahtanut veltoksi eikä hän enää liikkunut. Minua se ei enää kiinnostanut, sillä ei ollut mitään merkitystä. Ainoastaan jäljellä olevilla minuuteilla oli.
Asekäteni vapisi, oikeastaan koko kehoni vapisi. Isän kasvoilta paistoi hämmennyksen ja epäuskon lisäksi kolmaskin tunne, nimittäin pelko. Tieto siitä, että isäni todella pelkäsi, oli jossain määrin jopa nautinnollinen.
Isän ääni värisi hädin tuskin kuultavasti hänen puhuessaan. Mies yritti selvästi kuulostaa rauhalliselta, ja melkein onnistuikin siinä.
”William, mitä sinä teet?” hän kysyi hiljaa. ”Laske se pistooli alas…”
Käteni vapina yltyi. Suutani kuivasi. Mitä tässä kohtaa kuului sanoa?
”Kävele rauhallisesti ulos rakennuksesta”, sain viimein sanottua katkonaisella äänellä. ”Sinä lähdet mukaani. Kävelen perässäsi, ja voit olla varma, että olen liikkeissäni nopea, jos yrität tehdä mitään vähänkään epäilyttävää.”
Isä ei liikkunut minnekään. Hän seisoi edelleen paikoillaan ja tuijotti minua, mutta sentään sanoi jotain.
”Ole kiltti”, isä pyysi, ”mitä ikinä aiotkin, laske aseesi. Ymmärrät kai, että Andrewsin täytyy saada apua? Ymmärrät kai, ettei sinulla ole syytä satuttaa ketään?”
Pakotin huuliltani naurahduksen. Puristin pistoolia entistä kovemmin.
”Niinhän sitä luulisi”, ärähdin. ”Kuvittelet kai, etten ole tajunnut, mitä sinä haluat minusta!”
”Mitä minä haluan sinusta?” Victor toisti. ”En ymmärrä, William, voisitko --”
”Minä tiedän jo kaiken”, sihahdin isälle. ”Turhaan esität idioottia. Minulla ei ole loputtomiin asti aikaa, joten sinuna pitäisin kiirettä ja tekisin, kuten käsketään!”
”Me voimme keskustella tästä, olet käsittänyt jotain väärin, aina on vaihtoehtoja --”
”Turpa kiinni!” karjaisin niin kovaa, että keuhkoihin sattui.
Vedin muutaman kerran henkeä, ennen kuin puhuin taas entistä katkonaisemmalla ja säröilevämmällä äänellä.
”Aina on vaihtoehtoja”, toistin isäni sanat katkeralla äänellä. ”Ja paskat… minulla niitä ei ole koskaan ollut, eikä niitä ole myöskään nyt. Sinulla niitä on kaksi, joko kävelet ulos, otat autosi ja ajat sinne, minne käsken sinun ajaa, tai sitten… tai sitten ammun kätesi toimintakyvyttömiksi.”
Hetken tauko. Onnistuin hillitsemään kättäni hiukan eikä se enää vapissut yhtä paljon kuin hetki sitten.
”Lasken kolmeen”, sanoin hiljaa. ”Mutta en laske ääneen. Se, kummasta kädestä aloitan ja miten nopeasti olkoon yllätys. Pidätkö yllätyksistä?”
Isä ei vastannut mitään. Sen sijaan hän otti varovaisen askelen kohti ovea, ja minä annoin hänen tehdä sen. Victorin avatessa oven työnsin pistoolin takaisin paidan sisään, tällä kertaa hieman lähemmäs kaulusta saadakseni sen tarvittaessa helposti käteen, ja seurasin isääni ulos toimistosta.
Mediatalo oli edelleen hiljainen, ja meitä vastaan uutistoimiston käytävillä tuli vain muutama ihminen. Aulassa ei ollut taaskaan ketään, ja isän saattaminen ulos Roaring Heights Newsin pääkonttorista oli liiankin helppoa. Emme puhuneet mitään, emme vaihtaneet sanaakaan koko aikana. Kaipa näin oli luontevinta. Säästäkö olisimme muuten puhuneet?
”Minne ajamme?”
Isän kysymys oli hiljainen ja käheä. Hän taisi pelätä enemmän kuin arvasinkaan. Vastasin kysymykseen yhtää hiljaa ja käheästi. Tunnelma oli kaukana iloisesta sunnuntaiajelusta.
”Tietänet pankin nimeltä RH Savings.”
Victor vilkaisi nopeasti minuun. Olin näkevinäni säikähdyksen välähtävän hänen silmissään.
”RH Savings?” isä toisti ja pudisti hiljaa päätään. ”William… oletko tosissasi?”
Siirsin käteni nopealla liikkeellä paitani kaulukselle saaden isän säpsähtämään. Pysäytin käden vähän matkan päähän pistoolin kahvasta.
”Minä olen niin tosissani kuin ihminen vain voi olla”, ärähdin isälle. ”Aja.”
Isä näytti todella pelästyneeltä, mutta ei jäänyt jupisemaan vastaan, vaan nosti kytkintä. Auto nytkähti liikkeelle ja eteni hitaasti kauemmas mediatalosta. Huokaisin turhautuneena, minulla ei ollut kelloa, mutta se oli varmasti jo ihan liikaa.
”Paina kaasua!”
Isä totteli. Käskystäni hän ajoi kerran myös punaisia päin. Vallan tunne oli huumaava, varsinkin, kun valtaa sai käyttää ihmiseen, joka oli ties miten pitkään juoninut selkäni takana. Olin kai tarpeeksi sekaisin ja shokissa löytääkseni huuman tunteita tästäkin tilanteesta.
”Miksi, William?”
Hän kysyi kysymyksensä täysin yllättäen. Olimme jo lähellä pankkia, ja hetken harkitsin, että jättäisin vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin. Halusin hänen tietävän. En halunnut, että hän luulisi minun tehneen tämän lojaalisuudesta Myersia kohtaan. En halunnut hänen elävän viimeisiä hetkiään kuvitellen kuolevansa turhaan… ajatus isän kuolemasta Myersin käsissä sattui, mutta vielä enemmän sattui ajatus siitä, että isä olisi halunnut minun kuolevan, sekä toinen ajatus siitä, että Myers satuttaisi Karenia, jos en pian ilmestyisi paikalle.
”Sanoin jo, että tiedän kaiken.” Sanat soljuivat suustani hitaasti, osa yksittäisinä tavuina. Räpyttelin silmiäni, oli pakko myöntää, että itketti. ”Sinä palkkasit ne tyypit sieppaamaan minut. Sinä palkkasit Brooksin tappamaan minut --”
”Mitä?!”
”Minä en ole idiootti, Victor!” huusin käyttämättä tarkoituksella sanaa ’isä’. ”Sinun on myöhäistä yrittää salata juonitteluasi!”
”Minä en tiedä, mistä sinä puhut!”
”Pysäytä auto, olemme perillä!”
Pankki kohosi edessämme suurena, jylhänä rakennuksena. Palatsimaisena arkkitehtuurin taidonnäytteenä, josta ei olisi mitenkään voinut päätellä, millaista juonittelua kulissien takana tapahtui. Niin kuin en minäkään ollut voinut uskoa isästäni sellaista. Enhän olisi voinut uskoa sitäkään, ettei Myersiin voinut luottaa.
”Sinun ei ole pakko tehdä tätä…”
Victorin silmät kiilsivät keskipäivän auringossa. Kiilsivät ne kai jostain muustakin syystä kuin pelkästä kirkkaasta valosta.
”Keneenkään ei tarvitse enää sattua”, Victor kuiskasi hiljaa. ”Andrewsiakin voidaan varmasti auttaa vielä. Me voimme puhua tästä, William… minä pyydän. Kerro minulle, mistä tässä kaikessa on kyse. Minä en todellakaan ole missään vaiheessa halunnut satuttaa sinua.”
Hetken ajan luulin itsekin, että hän oli voittanut minut puolelleen. Mutta vain hetken ajan.
Sillä itsesuojeluvaistoni, oma haluni säilyä hengissä, sekä rakkauteni Kareniin – rakkauteni jopa syntymättömään lapseen – olivat voimina suuremmat kuin isän ja pojan välinen veriside. Side, joka oli ollut olemassa aivan liian lyhyen aikaa, aivan liian heikkona ja epäkunnioitettuna, jotta siitä olisi ollut isälleni mitään apua.
Pudistin päätäni hiljaa.
”Myöhäistä, Victor. Minulla ei ole mitään syytä uskoa valheitasi.”
Totellen ääneen lausumatonta käskyä Victor laski katseensa ja harppoi kohti pääovia. Kuljin hänen vanavedessään tietäen, ettei tästä pisteestä ollut enää paluuta.
Kummallakaan.
***
Irviksen kommentteja:
Hah, meinasin jatkaa osaa paaaljon pidemmälle, mutta enpäs sitten jatkanutkaan. ;)
Syynä tähän oli osittain se, että ensi osa näyttäisi jäävän lyhyenlännäksi jos en vähän säästä tästä osasta siihen ja osittain se, että haluan antaa lukijoille tilaa käsitellä tapahtumia rauhassa.
Voi voi. William sitten sai kaapattua Victorin mukaansa.
Ja Andrewsiinkin sattui...
Ensi osaa odotan itsekin innolla, en ole nimittäin vielä ihan kunnolla päättänyt kaikkea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu. Tai olen mä jo kerran suunnitellut ja päättänyt ne jutut valmiiksi, mutta mieleeni tuli toinenkin mahdollisuus, jota pitää miettiä. ;) Koskaan ei voi tietää mitä lopulta tapahtuu...
