Ne olivat niitä päiviä, kun sumuiset tunteet ja turtuneet raajat olivat vain seuraus jostain, jota kutsuttiin suruksi.
Päiviä, joina se pato, jonka takana rakkaimpansa kuolemasta alkunsa saaneet tunteet velloivat, alkoi hitaasti mutta varmasti murtua.
Päiviä, joiden aikana sitä vasta kunnolla tajusi, mitä menetys on. Päiviä, joina olisi antanut sielunsa itse paholaiselle saadakseen edes yhden ainoan tunnin takaisin.
Päiviä, joina minä en surrut ainoastaan enoani, vaan joina tajusin viimein surra myös rakastettuani.
Vuoteen viereiselle yöpöydälle oli tuotu vanha, joskus kirkkaankeltaisena hohtanut ja sittemmin vuosien saatossa sameaksi likaantunut transistoriradio. Se särisi ja kohisi, mutta meneillään olevasta puheohjelmasta sai jotakuinkin selvää. Inflaatio ainakin mainittiin, samoin dollarin kurssi.
”Hei, William.”
Hänen ei tarvinnut edes kääntää päätään minua kohti tunnistaakseen minut.
”Hei.”
Andrews nousi istumaan sängylle. Hän katsoi minua silmiin, enkä tällä kertaa väistänyt katsetta, vaikka viimeksi olin tehnyt sitä niin paljon, että Andrews oli jo hermostunut kommunikaatiokyvyttömyyteeni.
”Miten voit?” kysyin samaan aikaan, kun Andrews avasi suunsa sanoakseen jotain. Kysymykseni kuultuaan hän kuitenkin vaikeni hetkeksi ja vastasi minun kysymykseeni.
”Paremmin kuin eilen”, Andrews totesi hiljaa. ”Minun piti kysyä samaa sinulta.”
Kysymys toisti itseään päässäni. Miten voit? Vastakysymys – miten luulisit? En silti vastannut niin, vaan kohautin olkiani.
”Päivä kerrallaan.”
Teki mieli kääntää katse pois. Oksetti. Kuvotti.
Andrewsin katseen kohtaaminen oli saanut minut voimaan pahoin jo ensimmäisellä kerralla. Se oli ollut Jeremyn kuolemaa seuraava aamu. Olimme astuneet ovesta sisään huoneeseen isäni kanssa ja nähneet miehen ensi kertaa ampumisen jälkeen ilman silmäsidettä. Se oli ollut järkytys, en kai ollut osannut edes ajatella, miltä sillä tavalla vammautunut silmä tulisi näyttämään lopun ikää.
Ja ehkä juuri se oli auttanut minua kertomaan kaiken konemaisesti, tasapaksulla äänellä ja kykenemättä enää tuntemaan mitään. Ehkä juuri siksi oli ollut helppoa kertoa, miten kaikki oli mennyt pieleen Millerin nähtyä liikettä pihallaan. Miten Gray oli ampunut meitä kohti. Miten Myers oli väijynyt meitä auton luona ja ampunut kohti minua ja Jeremyä, muttei ollut jäänyt tarkistamaan, osuiko kumpaankaan vaan paennut paikalta ennen virkavallan saapumista… ja miten kaikesta huolimatta toinen luodeista oli osunut Jeremyyn vieden hänen henkensä.
Helppoa se oli ollut, mutta vain sinä aamuna. Helppoa minulle, muttei Andrewsille. Ja mitä enemmän ajattelin viime päivien tapahtumia, sitä enemmän minusta tuntui, että olin janoon kuoleva retkeilijä yksin aavikolla. Jokainen päivä oli edellistä pahempi.
”Oletko miettinyt sitä, mistä puhuimme sinä aamuna?”
Andrews, kylmän rauhallinen bisnesmies. Tuntui siltä, että miehen suurin huolenaihe Jeremyn kuolemaan liittyen oli Roaring Heights Newsin yhtiösopimus ja sen neljännentoista pykälän toinen momentti.
”Olen”, vastasin silti totuudenmukaisesti.
”Mihin lopputulokseen olet päätynyt?”
”Siihen, että…” Epäröin hetken. Olinko todella varma asiasta? Olin kai, olin miettinyt tätä kolme päivää, siitä aamusta asti, kun olimme kertoneet uutiset Andrewsille ja Andrews oli maininnut sen kirotun yhtiösopimuksen. Muistin sen kohdan sanasta sanaan. ’Mikäli yhtiömies menehtyy taikka on muutoin kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä, on hänen tilalleen nimitettävä uusi yhtiömies seitsemän arkipäivän kuluessa siitä, kun osakkaiden on ollut mahdollista saada tieto alkuperäisen yhtiömiehen estyneisyydestä. Muussa tapauksessa estyneen yhtiömiehen osuus yhtiöstä on asettuva Yhdysvaltain hallituksen erikseen osoittaman virkamiehen haltuun.’
”Siihen, että otan Jeremyn paikan vastaan yhtiön osakkaana.”
Ei sitä ollut helppo sanoa. Tiesin kyllä, että Andrews oli halunnut minun ottavan paikan vastaan vain siksi, että osakeyhtiöllä olisi lain vaatimat kolme yhtiömiestä eikä siksi, että minun olisi pitänyt oikeasti tehdä jotain yhtiön eteen, mutta silti tunsin ottavani vastuulleni jotain, jonka merkityksestä minulla ei ollut hajuakaan. Olisi pitänyt olla. Olisin halunnut korvata täysin sen, mitä tapahtui Jeremylle. Sillä sehän oli minun vikani, eikö? Jos minä en olisi ollut paikalla, isä ei olisi koskaan käskenyt Jeremyn paeta kanssani. Jos isä ei olisi halunnut Jeremyn vievän minua turvaan, Myers ei olisi koskaan päässyt yllättämään meitä.
Andrews nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tiedän, ettei isäsi ole samaa mieltä asiasta, mutta arvostan päätöstäsi”, mies totesi hiljaa. ”Teemme viralliset sopimukset heti, kun pääsen sairaalasta.”
Andrews katsoi minuun vakavana. Kun hän puhui, hänen äänensä kuulosti vahvalta, mutta tiesin hänenkin taistelevan tunteitaan vastaan.
”Kaikki järjestyy, William.” Andrews nyökkäili luottavaisena. ”Myers ei tule selviämään kuin koira veräjästä.”
”Mistä tiedät?”
”En tiedäkään. Mutta uskon ja luotan, ja tiedän, että sinäkin uskot ja luotat. Äläkä sano, ettei se ole tarpeeksi, sillä sinä lupasit. Ja minä tiedän, että pidät lupauksesi. Et ainoastaan minun vuokseni, vaan Karenin ja Jeremyn vuoksi.”
”Taistele, William. Niin isoisäsikin olisi tehnyt.”
***
Jykevä kivikirkko kohosi Roaring Heightsin laitamilla kaukana keskustan metelistä. Kirkon edustalla ja takana vainajat lepäsivät rivissä vain odottaen sitä päivää, josta pappi joka sunnuntai kirkon sisällä saarnasi. Ylösnousemusta. Paratiisia. Jotain, johon niin moni uskoi, mutta jonka vähintään yhtä moni kielsi koskaan tapahtuvan.
Kanttori soitti rauhallista urkumusiikkia. Sisääntulomusiikkia rauhoittamaan vieraita ja luomaan tunnelmaa. Suurin osa hautajaisväestä oli jo istuutunut kirkon penkeille. Saatoin haistaa savun, jossain lähellä oli juuri sytytetty kynttilöitä ja sammutettu sen myötä tulitikkuja.
Hän makasi arkussa kädet syliinsä ristittyinä ja lumenvalkeaan puettuna, silmät levollisesti kiinni, kuin olisi nukkunut. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin kai väittänyt hänen kuolleenkin sillä tavalla, nukkuessaan. Hiipunut hiljaa pois, ei suinkaan menehtynyt tuskallisesti luodin rintakehäänsä saaneena.
Meitä oli neljä arkun äärellä sillä hetkellä. Olivie oli ollut siinä jo tullessamme paikalle, ja edelleen hän seisoi samassa asennossa tuijottamassa ainoan poikansa kalpeita kasvoja. Minä, isä ja Andrews olimme saapuneet hautajaisvieraista viimeisinä, mutta olimme siitäkin huolimatta ajoissa. Meillä oli aikaa jättää viimeiset tervehdyksemme Jeremylle vaikka kuinka paljon.
Katsoin Olivieen. Naisen kasvot olivat ehkä ilmeettömät, mutta juuri siitä tiesin, millaista tuskaa oman pojan saattaminen viimeiselle matkalleen saattoi tuottaa. Tuskaa, jollaista vain äiti saattoi tuntea. Sillä eihän vanhempien kuulunut haudata omia lapsiaan, eihän?
Käänsin katseeni takaisin enoni ruumiiseen. Tyhjään kuoreen, jonka sisällä ei enää ollut ketään tai mitään.
Tunsin isän käden harteillani. Hän puristi olkapäätäni rauhoittavasti ja sanoi jotain kuiskaten.
”Ole vahva, William.”
Muuta hän ei sanonut.
Siunaustilaisuus oli lyhyt ja koruton. Jeremy ei ollut ollut erityisen uskovainen mies, ja pappi toimitti haudan lepoon siunaamisen käytännössä siitä syystä, ettei Jeremy ollut eläessään muuta ehtinyt toivomaan. Ei Jeremy ollut puhunut koskaan kuolemastaan, ei hän ollut ajatellut asioita niin pitkälle tai antanut surullisten vaihtoehtojen varjostaa elämäänsä.
Kun kanttori alkoi soittaa murheellista poistumismusiikkia, neljä kantajaa järjestäytyivät arkun ympärille. Hautajaisiin oli kutsuttu vain vähän väkeä, käytännössä Jeremyn suku ja pari työkaveria, toisin sanoen mediatalolla työskentelevät kaksi vartijaa. Toinen heistä oli valittu arkkua kantamaan.
Askelemme rahisivat soratiellä. Jostain kaukaa kuului korpin raakkuva ääni, muutoin oli täysin hiljaista. Olin tuntevinani saattoväen katseen itsessäni, tuskinpa he ainoastaan minua tuijottivat, mutta siltä minusta tuntui. Ja se tunne sai minussa aikaan käsittämättömän halun paeta, jättää enoni arkku siihen ja juosta pois.
Mutta ei. Minä en tekisi sitä. Tuijottakoon niin pitkään kuin halusivat.
Hauta oli kaivettu valmiiksi hautausmaan ensimmäiselle rivistölle. Taivalsimme sitä kohti hiljaisuuden vallitessa. Jostain takaani kuului lapsen itkua, joko Jeffin tai Seanin. Siihen vastasi Alician hyssyttelevä ääni.
Jeremy laskettiin viimeiseen leposijaansa isänsä Jackin viereen. Hautakiveen oli kaiverrettu koristeellisin kirjaimin Jeremyn koko nimi. Jeremy Christopher Stevenson. Sen alle oli kaiverrettu kaksi päivämäärää, synnyin- ja kuolinpäivä, ja nopealla laskutoimituksella niistä näki enoni menehtyneen neljänkymmenenneljän vuoden iässä.
Liian nuorena, aivan liian nuorena. Silti vanhempana kuin toinen, jonka muistoa olimme saapuneet kunnioittamaan.
Kynttilän liekki lepatti kahden kehystetyn valokuvan välissä ja loi mustavalkoisiin kuviin tietynlaista kullankeltaista hohdetta. Se valaisi vasemmalla puolella vakavana kameraan tuijottavan miehen ja oikealla puolella leveästi hymyilevän naisen kasvot. Kaksi niin erilaista ilmettä, kaksi niin samalla tavalla liian aikaisin tämän maailman jättänyttä rakasta ihmistä.
Heidän itkunsa oli sydäntäsärkevää, nimittäin Alician ja Susien. Alicia itki täysin avoimesti, äiti taas yritti piilottaa vapisevat huulensa käsiensä taakse. Äidin takana näin myös Samanthan, hänkin näytti surulliselta, vaikkei Jeremyyn erityisesti koskaan ollutkaan tutustunut.
Alicia piteli vapisevia käsiään Seanin harteilla, Olivie puolestaan rauhoitteli samankaltaisella otteella miniäänsä. Jeff seisoi veljensä vieressä sen näköisenä, ettei tiennyt, mitä tehdä tai ajatella.
Olimme vasta tulleet isäni kanssa paikalle. Andrews oli jäänyt jonnekin, luultavasti hautausmaalle, kaipa hän halusi viettää jonkinlaisen oman hiljaisen hetkensä. Uskoin kuitenkin hänen vielä saapuvan muistotilaisuuteen, olihan kyseessä paitsi Jeremyn, myös Karenin muistolle vietettävä hetki. Sillä vaikkei meillä ollut mitään, mitä haudata, vaikkei meillä ollut ruumista siunattavaksi, halusimme silti muistaa häntä, joka menehtyi täysin ilman omaa syytään. Häntä, joka joutui maksamaan kalleimman hinnan rakkaimpiensa teoista.
Sitä ajatellessani en voinut enää tunteilleni mitään.
Heti ensimmäisen kyynelen vieriessä poskelle isä käänsi minut ja kietoi kätensä ympärilleni. Hänen vapisevista otteistaan tiesin hänenkin itkevän, mutta minä olin meistä se, kumpi piti enemmän ääntä. Katkonaisia nyyhkäyksiä, epätoivon sävyttämiä parahduksia, kuuluvia hengenvetoja. Ne katkesivat vasta, kun kylmä, värisevä naisääni takanani puhui.
”Älkää turhaan vuodattako krokotiilinkyyneliä.”
Isä irrotti otteensa minusta. Käännyimme katsomaan puhujaa.
Alicia Stevenson seisoi edessämme meikit valuen kyynelten mukana pitkin poskia. Hän näytti vihaiselta, suorastaan raivoisalta. Nainen vilkuili kumpaakin meistä vihan täyttämällä katseella.
”Teidän ei pitäisi olla täällä”, Alicia sihahti. ”Te ette kuulu tänne, te häpäisette aviomieheni muiston.”
En sanonut mitään, vaikka mielessäni kävikin maininta siitä, että muistotilaisuus oli Jeremyn lisäksi myös Karenille. Isä kuitenkin puhui.
”Alicia, tiedän, että olet järkyttynyt, mutta --”
Lätsähtävä ääni rikkoi matalan puheensorinan kirkon kokoustilassa. Isän puhe vaikeni läimäyksen osuessa häntä poskelle.
”Järkyttynyt?!” Alicia kirkui. ”Totta helvetissä minä olen järkyttynyt! Sinähän et sitä tietenkään ole, sillä kiitos sinun, poikasi ja Thomas Andrewsin, minun mieheni ja lasteni isä on kuollut!”
”Jeremyn kuolema ei ollut meistä kenenkään vika”, isä vastasi rauhallisella äänellä katsomatta Aliciaan.
”Selitä se lapsille!” Alicia vastasi raivoissaan ja kohotti kätensä uuteen lyöntiin.
Ennen kuin Alicia ehti antaa Victorin poskelle toisen läimäytyksen ja ennen kuin minä ehdin reagoida asiaan tönäisemällä Alician pois, Olivie tarttui naiseen takaapäin ja kiskoi hänet kauemmas isästäni.
”Päästä irti!” Alicia kirkui lasten katsoessa äitiään ja isoäitiään hämmentyneenä vierestä. ”Minä tapan hänet, aivan kuten hän tappoi mieheni!”
”Lopeta, Alicia”, Olivie sanoi hiljaa, mutta tiukasti, ”hän ei ole sen arvoinen.”
Alicia nyyhkäisi. Hän vapisi kauttaaltaan kykenemättä enää sanomaan mitään. Olivie vilkaisi meihin kerran ja käänsi sitten Alician ympäri lähtien taluttamaan naista kohti kokoustilan pöytiä lapset vanavedessään.
Katsoin isään, hän puolestaan tuijotti Alician, Olivien ja lasten perään tyhjällä katseella.
”Kaikki kunnossa?” kysyin hiljaa Victorilta. Hän oli pitkään hiljaa ja vastasi lopulta vain yhdellä sanalla, karhealla ja painuneella äänellä.
”Täysin.”
Odotin Victorin jatkavan. Seistyämme siinä ehkä puolisen minuuttia täyden hiljaisuuden vallitessa välillämme hän lopulta sulki silmänsä ja pudisti päätään.
”Mennään istumaan”, hän kehotti, avasi silmänsä ja lähti marssimaan pöydän ääreen.
Höyryävän kuuma kahvi maistui kitkerältä. Ehkä se oli seissyt pannussa koko siunaustilaisuuden ajan ja osan muistotilaisuudestakin isäni ja Alician tapellessa. Joku itki takanani, en ollut varma, kuka. Joku toinen taas puhui, joku vastasi. En kiinnittänyt siihen niin paljoa huomiota, että olisin vaivautunut kuuntelemaan sanoja tarkasti.
”Onko kaikki varmasti…?”
En sanonut lausettani loppuun, isä tajuaisi kyllä, mitä tarkoitin. Hän naputteli pöytää sormillaan hitaaseen tahtiin, hänen kasvonsa olivat tyhjät, ilmeettömät. Ehkä silti hieman surulliset? Niin tai näin, se, mitä Alicia ja Olivie olivat sanoneet, vaikutti häneen aivan varmasti. Silti hän kiisti kaiken.
”Kaikki on hyvin.”
En kysynyt enempää. Tiesin, ettei isä vastaisi kuitenkaan totuudenmukaisesti. Käänsin katseeni sivupöydällä lepääviin valokuviin ja hätkähdin.
Harmaahiuksinen mies seisoi Karenin valokuvan edessä kädet eteensä ristittyinä. Hän pysytteli täysin liikkumatta paikoillaan pitkän aikaa. Olin kuulevinani hänen mutisevan jotain, pari sanaa, joista ei saanut selvää. Tuskinpa Andrews rukoili, uskoin hänen haluavan sanoa vain muutaman sanan tyttärensä muistolle.
Andrews vaikeni ja jäi taas pitkäksi aikaa paikoilleen. Hänen hartiansa vavahtivat pari kertaa, mies kohotti oikean kätensä ja näytti pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Lopulta hänen ryhtinsä lysähti kasaan ja mies kääntyi pois jättäen mennessään jotain Karenin valokuvan eteen.
Se oli ruusu, valkea ruusu. Kaipa se toimitti jonkinlaisen hautajaiskukan virkaa, kun ei ollut hautaa, jolle sen olisi voinut laskea.
Andrews ei vilkaissutkaan meihin päin, mies jatkoi matkaansa ohitsemme ja astui kokoustilan sivuovesta toiseen huoneeseen sulkien oven perässään. Katsoin suljettua ovea pitkään. Ehkä se johtui yhteisestä surusta, yhteisestä menetyksestä, mutta joka tapauksessa tunsin käsittämätöntä velvollisuutta mennä Andrewsin perään.
Kukaan ei kysynyt, minne olin menossa. Tiesin silti isäni tuijottavan loittonevaa selkääni. Luultavasti hän uskoi minun tietävän, mitä tein, vaikken itse tarkkaan ottaen tiennytkään.
Suljin oven takanani ääneti. Näin Andrewsin, mies oli jatkanut matkaansa seuraavaan huoneeseen, mutta jättänyt oven auki. Hän ei ilmeisesti huomannut minua. Olin jo aikeissa lausua miehen nimen, kun huomasin hänen pitelevän kädessään jotain. Miehen kohottaessa kätensä ja painaessa esineen korvaansa vasten huomasin sen olevan lankapuhelimen luuri.
Oli rumaa salakuunnella, mutta totta puhuakseni olin huolissani Andrewsista, enkä halunnut hänen katoavan puhelunsa jälkeen teille tietymättömille. Niinpä en jättänyt häntä edes puhelun ajaksi yksin.
Hän jäi seisomaan kirkon käytävälle alttaritasanteen eteen. Nainen antoi katseensa lipua kehoani pitkin ikään kuin yrittäisi tunnistaa kauan sitten kadonnutta tuttuaan. Ehkä olinkin sellainen, vaikka ei viime tapaamisestamme nyt niin kauaa ollut.
Nainen puhui. Hänen äänensävystään oli mahdotonta päätellä, oliko kyseessä aito ihmettely vai puhdas iva.
”En tiennytkään, että sinusta on tullut noin uskovainen.”
”Et tiennyt, koska minusta ei ole tullut sellaista”, vastasin äreällä äänellä saaden naisen hymähtämään.
”Halusinkin puhua kanssasi”, Samantha sanoi vakavana. ”Kahden.”
”Mitä, jos minä en tahdo puhua sinun kanssasi, konstaapeli?” kysyin halveksuen. Samantha pudisti päätään.
”William, meidän on aika lopettaa vihanpito. Olemme sentään sisko ja veli, halusimme sitä tai emme. Sitä paitsi… sitä paitsi sinun on saatava tietää tämä.”
Yhtäkkiä Samanthan ääni kuulosti ahdistuneelta. Sanomatta mitään vastaan annoin sisareni astua alttaritasanteelle lähemmäs minua.
Samantha pysähtyi aivan lähelle eteeni. Hän katsoi minua vakavana, ja jos en aivan väärässä ollut, hieman ahdistuneenakin.
”He tietävät.”
”Ketkä tietävät ja mitä?” vastasin Samanthalle saaden hänet pudistamaan päätään.
”Ei teidän pikku bisneksenne ole enää mikään salaisuus”, Samantha kuiskasi hiljaa. ”He saivat vihjeen. Tai oikeastaan useamman vihjeen kahdelta eri ihmiseltä.”
Ei ollut kovin vaikea arvata, mistä Samantha puhui. Hetkeen en saanut sanottua sanaakaan, mutta lopulta suustani tuli yksi ainoa kysymys.
”Ketkä?”
”Minulla ei ole lupaa kertoa --”
”Sinulla tuskin oli lupaa kertoa tähänkään asti”, ärähdin sisarelleni ja pehmensin sitten ääntäni tajuttuani, ettei minun kannattanut juuri nyt loukata sisartani. ”Ketkä antoivat vihjeen?”
Samantha näytti entistäkin ahdistuneemmalta. Hän katsoi lattiaan, ei minuun ja väänteli käsiään hermostuneena. Lopulta hän huokaisi ja sanoi ääneen kaksi nimeä.
”Howard Miller ja Maurice Keaton. He kävivät yhdessä poliisiasemalla pari päivää sitten. He tunnustivat kaiken, William. Kaiken.”
Pudistin päätäni hiljaa, epäuskoisena.
”Siinä ei ole järkeä”, sanoin. ”Valehtelet. He eivät ole niin tyhmiä, että --”
”Kuvitteletko sinä, että valtapeli on missään määrin reilua?” Samantha nosti katseensa lattiasta ja katsoi minua silmiin. ”Kuvitteletko, että tässä maailmassa on enää ketään, kenestä raha ei tee tarvittaessa petturia?”
Kyynelet valuivat Samanthan poskilla. Hän näytti yhtäkkiä olevan yhtä poissa tolaltaan kuin sinä päivänä pari vuotta sitten, kun olin palannut Riverviewiin Jeremyn ja isäni kanssa ja nähnyt Adamin aikaansaaman mustelman sisareni kasvoilla.
”Dennis Turner ja Adam Scott”, Samantha kuiskasi pudistaen hitaasti päätään. ”William… ne tapaukset on avattu uudelleen…”
”Mitä?!”
”Niistä kumpikin oli jo selvitetty!” karjuin Samanthalle niin, että koko kirkko kaikui. ”Dennis Turner lukitsi vahingossa itsensä siihen helvetin kylmävarastoon ja Adam Scott kuoli tulipalossa, niinhän?! Mistä syystä ne tapaukset on avattu… voi helvetti, Samantha, se olit sinä, etkö ollutkin?!”
”Minä --” Samantha aloitti, mutta hänen sanoilleen ei jäänyt sijaa.
”Helvetin luopio!” karjaisin ja otin askelen lähemmäs Samanthaa, joka perääntyi. ”Kuka täysijärkinen ihminen ilmiantaa oman veljensä?! Mitä helvettiä sinun päässäsi liikkuu?!”
Yhtäkkiä Samanthan ilme kovettui.
”Sinä olet se, joka ne teot teki!” Samantha huusi minulle tökkien rintakehääni sormellaan. ”En minä, ei äiti, ei kukaan muu kuin sinä! Sinä itse olet syypää tähän! Ja voi kyllä, minä tiedän myös, ettei rakas isäsi --”
”Meidän isämme!” karjaisin väliin saaden Samanthan vavahtamaan raivosta.
”Sinun isäsi, William, minä en tunnusta sitä vankilassa istunutta murhaajaa isäkseni mistään hinnasta! Sinäkin saisit tajuta, ettei se mies todellakaan ole mikään enkeli, tietäisitpä, mitä hän on tehnyt – mitä hänen isänsä on tehnyt, mitä koko tämä suku on tehnyt! Tietäisitpä, mitä ystäväsi Thomas Andrews on tehnyt! Sanooko nimi Walter Reynolds mitään?!”
Olin jo vastaamaisillani Samanthalle, kun pöyristynyt ääni kirkon ovelta katkaisi kiistamme.
”Taivaan tähden, miksi te huudatte Herran huoneessa?”
Kirkon ovella seisoi se sama pappi, joka oli toimittanut Jeremyn siunaustilaisuuden. Mies näytti pöyristyneeltä, hetken aikaa hän seisoi vain paikoillaan päätään pudistellen, kunnes käveli lähemmäs alttaria.
Pappi katsoi vuoroin minua, vuoroin Samanthaa. Näin Samanthan väistävän papin katsetta, ja sitäkin enemmän pappi yritti tavoittaa sisareni silmiä.
”Ette te voi riidellä kirkossa”, pappi sanoi hiljaa. ”Ei tämä ole sellainen paikka, jossa voi huutaa ja raivota. Ihmiset tulevat tänne hiljentymään ja katumaan syntejään.”
Pappi katsoi Samanthan kasvoja, hän taisi huomata kyynelten valuvan edelleen valtoimenaan sisareni poskilla.
”Onko jokin hätänä?” mies kysyi Samanthalta.
Sisareni käänsi katseensa minuun. Hän veti syvään henkeä ja vastasi sitten papin kysymykseen.
”Ei.” Samantha pudisti päätään. ”Minulla ei ole mikään hätänä. Mutta veljeni on rikkonut viidettä käskyä, joten hänelle jonkinlainen synninpäästö voisi tehdä hyvää.”
Samantha kääntyi lähteäkseen.
Muutaman askelen otettuaan Samantha pysähtyi keskelle kirkon käytävää. Hän katsoi minua läpitunkevasti puhuessaan.
”He eivät odota, William. He valmistautuvat kaiken aikaa. Sinulla on yksi vaihtoehto, ja sen nimi on tunnustus. Sen avulla saatat selvitä vankilalla... tiedät kyllä minkä sijaan.”
Samantha käänsi selkänsä minulle. Hän kiiruhti korot kopisten ulos kirkosta ja jätti minut papin kanssa kahden.
Pappi katsoi pitkään Samanthan perään, minäkin tuijotin sisareni sulkemaa kirkon ovea kykenemättä käsittämään tapahtunutta. Papin puhuessa hänen äänensä värisi.
”Viides käsky, lapseni…”
”Älä tapa”, sanoin hiljaa lähes varman arvaukseni ja lähdin kävelemään kohti ulko-ovea.
Pappi sanoi jotain takanani. Kuulemma rippituoli olisi vapaa. Halusinko synninpäästön?
”Paskat minä sinun synninpäästöstäsi.”
Ehkä tarpeettoman rumasti sanottu. Ehkä tarpeettoman rumasti tehty.
Mutta ripittäytyminen ei säästäisi minua vankilalta. Se ei tekisi tehtyä tekemättömäksi. Petturia luottamuksen arvoiseksi. Kuollutta eläväksi. Demonia enkeliksi, Luciferia Jeesukseksi.
Tai rikollista rehelliseksi.
***
Irviksen kommentteja:
Olipahan pitkä hautajaiskohtaus.
Tuossa kohdassa, jossa Andrews puhui puhelimeen, oli pakko laittaa se puhumaan _kännykkään_, koska yhteisötontille ei saanut lankapuhelinta enkä jaksanut kikkailla kotitontin kanssa :D No mutta, hyvin se taisi mennä näinkin. Tuleeko kellekään mitään erityistä mieleen siitä ajatuksesta, että Andrews tosiaan poltti tupakkaa tässä osassa? Jotain mielleyhtymiä, kenties syytä yhtäkkiselle halulle tupakoida? ;) (ja ei, tämä asia ei liity Nathan Danielsiin mitenkään päin!)
Taisi Samantha sitten ilmiantaa Williamin, ja taitaapa virkavalta muutenkin olla jäljillä melko monesta asiasta. Mitenhän tässä nyt käy?
En ole vieläkään varma, tuleeko osa nimeltä Falling apart seuraavaksi vai hypätäänkö suoraan osaan nimeltä Last man standing. Jos sivuutetaan tuo väliosa, niin se tarkoittaa sitä, että ensi osa on sitten viimeinen varsinainen osa (sen jälkeen tulee enää epilogi). Mutta tiedotan tästä vaikka cboxissa kun tiedän tarkemmin, millaisiin pituuksiin osat venähtävät ja miltä muutenkin tuntuu, ymppäänkö kaiken viimeiseen osaan vai jaanko tapahtumat kahtia.
Helppoa se oli ollut, mutta vain sinä aamuna. Helppoa minulle, muttei Andrewsille. Ja mitä enemmän ajattelin viime päivien tapahtumia, sitä enemmän minusta tuntui, että olin janoon kuoleva retkeilijä yksin aavikolla. Jokainen päivä oli edellistä pahempi.
”Oletko miettinyt sitä, mistä puhuimme sinä aamuna?”
Andrews, kylmän rauhallinen bisnesmies. Tuntui siltä, että miehen suurin huolenaihe Jeremyn kuolemaan liittyen oli Roaring Heights Newsin yhtiösopimus ja sen neljännentoista pykälän toinen momentti.
”Olen”, vastasin silti totuudenmukaisesti.
”Mihin lopputulokseen olet päätynyt?”
”Siihen, että…” Epäröin hetken. Olinko todella varma asiasta? Olin kai, olin miettinyt tätä kolme päivää, siitä aamusta asti, kun olimme kertoneet uutiset Andrewsille ja Andrews oli maininnut sen kirotun yhtiösopimuksen. Muistin sen kohdan sanasta sanaan. ’Mikäli yhtiömies menehtyy taikka on muutoin kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä, on hänen tilalleen nimitettävä uusi yhtiömies seitsemän arkipäivän kuluessa siitä, kun osakkaiden on ollut mahdollista saada tieto alkuperäisen yhtiömiehen estyneisyydestä. Muussa tapauksessa estyneen yhtiömiehen osuus yhtiöstä on asettuva Yhdysvaltain hallituksen erikseen osoittaman virkamiehen haltuun.’
”Siihen, että otan Jeremyn paikan vastaan yhtiön osakkaana.”
Ei sitä ollut helppo sanoa. Tiesin kyllä, että Andrews oli halunnut minun ottavan paikan vastaan vain siksi, että osakeyhtiöllä olisi lain vaatimat kolme yhtiömiestä eikä siksi, että minun olisi pitänyt oikeasti tehdä jotain yhtiön eteen, mutta silti tunsin ottavani vastuulleni jotain, jonka merkityksestä minulla ei ollut hajuakaan. Olisi pitänyt olla. Olisin halunnut korvata täysin sen, mitä tapahtui Jeremylle. Sillä sehän oli minun vikani, eikö? Jos minä en olisi ollut paikalla, isä ei olisi koskaan käskenyt Jeremyn paeta kanssani. Jos isä ei olisi halunnut Jeremyn vievän minua turvaan, Myers ei olisi koskaan päässyt yllättämään meitä.
Andrews nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tiedän, ettei isäsi ole samaa mieltä asiasta, mutta arvostan päätöstäsi”, mies totesi hiljaa. ”Teemme viralliset sopimukset heti, kun pääsen sairaalasta.”
Andrews katsoi minuun vakavana. Kun hän puhui, hänen äänensä kuulosti vahvalta, mutta tiesin hänenkin taistelevan tunteitaan vastaan.
”Kaikki järjestyy, William.” Andrews nyökkäili luottavaisena. ”Myers ei tule selviämään kuin koira veräjästä.”
”Mistä tiedät?”
”En tiedäkään. Mutta uskon ja luotan, ja tiedän, että sinäkin uskot ja luotat. Äläkä sano, ettei se ole tarpeeksi, sillä sinä lupasit. Ja minä tiedän, että pidät lupauksesi. Et ainoastaan minun vuokseni, vaan Karenin ja Jeremyn vuoksi.”
”Taistele, William. Niin isoisäsikin olisi tehnyt.”
***
Jykevä kivikirkko kohosi Roaring Heightsin laitamilla kaukana keskustan metelistä. Kirkon edustalla ja takana vainajat lepäsivät rivissä vain odottaen sitä päivää, josta pappi joka sunnuntai kirkon sisällä saarnasi. Ylösnousemusta. Paratiisia. Jotain, johon niin moni uskoi, mutta jonka vähintään yhtä moni kielsi koskaan tapahtuvan.
Kanttori soitti rauhallista urkumusiikkia. Sisääntulomusiikkia rauhoittamaan vieraita ja luomaan tunnelmaa. Suurin osa hautajaisväestä oli jo istuutunut kirkon penkeille. Saatoin haistaa savun, jossain lähellä oli juuri sytytetty kynttilöitä ja sammutettu sen myötä tulitikkuja.
Hän makasi arkussa kädet syliinsä ristittyinä ja lumenvalkeaan puettuna, silmät levollisesti kiinni, kuin olisi nukkunut. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin kai väittänyt hänen kuolleenkin sillä tavalla, nukkuessaan. Hiipunut hiljaa pois, ei suinkaan menehtynyt tuskallisesti luodin rintakehäänsä saaneena.
Meitä oli neljä arkun äärellä sillä hetkellä. Olivie oli ollut siinä jo tullessamme paikalle, ja edelleen hän seisoi samassa asennossa tuijottamassa ainoan poikansa kalpeita kasvoja. Minä, isä ja Andrews olimme saapuneet hautajaisvieraista viimeisinä, mutta olimme siitäkin huolimatta ajoissa. Meillä oli aikaa jättää viimeiset tervehdyksemme Jeremylle vaikka kuinka paljon.
Katsoin Olivieen. Naisen kasvot olivat ehkä ilmeettömät, mutta juuri siitä tiesin, millaista tuskaa oman pojan saattaminen viimeiselle matkalleen saattoi tuottaa. Tuskaa, jollaista vain äiti saattoi tuntea. Sillä eihän vanhempien kuulunut haudata omia lapsiaan, eihän?
Käänsin katseeni takaisin enoni ruumiiseen. Tyhjään kuoreen, jonka sisällä ei enää ollut ketään tai mitään.
Tunsin isän käden harteillani. Hän puristi olkapäätäni rauhoittavasti ja sanoi jotain kuiskaten.
”Ole vahva, William.”
Muuta hän ei sanonut.
Siunaustilaisuus oli lyhyt ja koruton. Jeremy ei ollut ollut erityisen uskovainen mies, ja pappi toimitti haudan lepoon siunaamisen käytännössä siitä syystä, ettei Jeremy ollut eläessään muuta ehtinyt toivomaan. Ei Jeremy ollut puhunut koskaan kuolemastaan, ei hän ollut ajatellut asioita niin pitkälle tai antanut surullisten vaihtoehtojen varjostaa elämäänsä.
Kun kanttori alkoi soittaa murheellista poistumismusiikkia, neljä kantajaa järjestäytyivät arkun ympärille. Hautajaisiin oli kutsuttu vain vähän väkeä, käytännössä Jeremyn suku ja pari työkaveria, toisin sanoen mediatalolla työskentelevät kaksi vartijaa. Toinen heistä oli valittu arkkua kantamaan.
Askelemme rahisivat soratiellä. Jostain kaukaa kuului korpin raakkuva ääni, muutoin oli täysin hiljaista. Olin tuntevinani saattoväen katseen itsessäni, tuskinpa he ainoastaan minua tuijottivat, mutta siltä minusta tuntui. Ja se tunne sai minussa aikaan käsittämättömän halun paeta, jättää enoni arkku siihen ja juosta pois.
Mutta ei. Minä en tekisi sitä. Tuijottakoon niin pitkään kuin halusivat.
Hauta oli kaivettu valmiiksi hautausmaan ensimmäiselle rivistölle. Taivalsimme sitä kohti hiljaisuuden vallitessa. Jostain takaani kuului lapsen itkua, joko Jeffin tai Seanin. Siihen vastasi Alician hyssyttelevä ääni.
Jeremy laskettiin viimeiseen leposijaansa isänsä Jackin viereen. Hautakiveen oli kaiverrettu koristeellisin kirjaimin Jeremyn koko nimi. Jeremy Christopher Stevenson. Sen alle oli kaiverrettu kaksi päivämäärää, synnyin- ja kuolinpäivä, ja nopealla laskutoimituksella niistä näki enoni menehtyneen neljänkymmenenneljän vuoden iässä.
Liian nuorena, aivan liian nuorena. Silti vanhempana kuin toinen, jonka muistoa olimme saapuneet kunnioittamaan.
Kynttilän liekki lepatti kahden kehystetyn valokuvan välissä ja loi mustavalkoisiin kuviin tietynlaista kullankeltaista hohdetta. Se valaisi vasemmalla puolella vakavana kameraan tuijottavan miehen ja oikealla puolella leveästi hymyilevän naisen kasvot. Kaksi niin erilaista ilmettä, kaksi niin samalla tavalla liian aikaisin tämän maailman jättänyttä rakasta ihmistä.
Heidän itkunsa oli sydäntäsärkevää, nimittäin Alician ja Susien. Alicia itki täysin avoimesti, äiti taas yritti piilottaa vapisevat huulensa käsiensä taakse. Äidin takana näin myös Samanthan, hänkin näytti surulliselta, vaikkei Jeremyyn erityisesti koskaan ollutkaan tutustunut.
Alicia piteli vapisevia käsiään Seanin harteilla, Olivie puolestaan rauhoitteli samankaltaisella otteella miniäänsä. Jeff seisoi veljensä vieressä sen näköisenä, ettei tiennyt, mitä tehdä tai ajatella.
Olimme vasta tulleet isäni kanssa paikalle. Andrews oli jäänyt jonnekin, luultavasti hautausmaalle, kaipa hän halusi viettää jonkinlaisen oman hiljaisen hetkensä. Uskoin kuitenkin hänen vielä saapuvan muistotilaisuuteen, olihan kyseessä paitsi Jeremyn, myös Karenin muistolle vietettävä hetki. Sillä vaikkei meillä ollut mitään, mitä haudata, vaikkei meillä ollut ruumista siunattavaksi, halusimme silti muistaa häntä, joka menehtyi täysin ilman omaa syytään. Häntä, joka joutui maksamaan kalleimman hinnan rakkaimpiensa teoista.
Sitä ajatellessani en voinut enää tunteilleni mitään.
Heti ensimmäisen kyynelen vieriessä poskelle isä käänsi minut ja kietoi kätensä ympärilleni. Hänen vapisevista otteistaan tiesin hänenkin itkevän, mutta minä olin meistä se, kumpi piti enemmän ääntä. Katkonaisia nyyhkäyksiä, epätoivon sävyttämiä parahduksia, kuuluvia hengenvetoja. Ne katkesivat vasta, kun kylmä, värisevä naisääni takanani puhui.
”Älkää turhaan vuodattako krokotiilinkyyneliä.”
Isä irrotti otteensa minusta. Käännyimme katsomaan puhujaa.
Alicia Stevenson seisoi edessämme meikit valuen kyynelten mukana pitkin poskia. Hän näytti vihaiselta, suorastaan raivoisalta. Nainen vilkuili kumpaakin meistä vihan täyttämällä katseella.
”Teidän ei pitäisi olla täällä”, Alicia sihahti. ”Te ette kuulu tänne, te häpäisette aviomieheni muiston.”
En sanonut mitään, vaikka mielessäni kävikin maininta siitä, että muistotilaisuus oli Jeremyn lisäksi myös Karenille. Isä kuitenkin puhui.
”Alicia, tiedän, että olet järkyttynyt, mutta --”
Lätsähtävä ääni rikkoi matalan puheensorinan kirkon kokoustilassa. Isän puhe vaikeni läimäyksen osuessa häntä poskelle.
”Järkyttynyt?!” Alicia kirkui. ”Totta helvetissä minä olen järkyttynyt! Sinähän et sitä tietenkään ole, sillä kiitos sinun, poikasi ja Thomas Andrewsin, minun mieheni ja lasteni isä on kuollut!”
”Jeremyn kuolema ei ollut meistä kenenkään vika”, isä vastasi rauhallisella äänellä katsomatta Aliciaan.
”Selitä se lapsille!” Alicia vastasi raivoissaan ja kohotti kätensä uuteen lyöntiin.
Ennen kuin Alicia ehti antaa Victorin poskelle toisen läimäytyksen ja ennen kuin minä ehdin reagoida asiaan tönäisemällä Alician pois, Olivie tarttui naiseen takaapäin ja kiskoi hänet kauemmas isästäni.
”Päästä irti!” Alicia kirkui lasten katsoessa äitiään ja isoäitiään hämmentyneenä vierestä. ”Minä tapan hänet, aivan kuten hän tappoi mieheni!”
”Lopeta, Alicia”, Olivie sanoi hiljaa, mutta tiukasti, ”hän ei ole sen arvoinen.”
Alicia nyyhkäisi. Hän vapisi kauttaaltaan kykenemättä enää sanomaan mitään. Olivie vilkaisi meihin kerran ja käänsi sitten Alician ympäri lähtien taluttamaan naista kohti kokoustilan pöytiä lapset vanavedessään.
Katsoin isään, hän puolestaan tuijotti Alician, Olivien ja lasten perään tyhjällä katseella.
”Kaikki kunnossa?” kysyin hiljaa Victorilta. Hän oli pitkään hiljaa ja vastasi lopulta vain yhdellä sanalla, karhealla ja painuneella äänellä.
”Täysin.”
Odotin Victorin jatkavan. Seistyämme siinä ehkä puolisen minuuttia täyden hiljaisuuden vallitessa välillämme hän lopulta sulki silmänsä ja pudisti päätään.
”Mennään istumaan”, hän kehotti, avasi silmänsä ja lähti marssimaan pöydän ääreen.
Höyryävän kuuma kahvi maistui kitkerältä. Ehkä se oli seissyt pannussa koko siunaustilaisuuden ajan ja osan muistotilaisuudestakin isäni ja Alician tapellessa. Joku itki takanani, en ollut varma, kuka. Joku toinen taas puhui, joku vastasi. En kiinnittänyt siihen niin paljoa huomiota, että olisin vaivautunut kuuntelemaan sanoja tarkasti.
”Onko kaikki varmasti…?”
En sanonut lausettani loppuun, isä tajuaisi kyllä, mitä tarkoitin. Hän naputteli pöytää sormillaan hitaaseen tahtiin, hänen kasvonsa olivat tyhjät, ilmeettömät. Ehkä silti hieman surulliset? Niin tai näin, se, mitä Alicia ja Olivie olivat sanoneet, vaikutti häneen aivan varmasti. Silti hän kiisti kaiken.
”Kaikki on hyvin.”
En kysynyt enempää. Tiesin, ettei isä vastaisi kuitenkaan totuudenmukaisesti. Käänsin katseeni sivupöydällä lepääviin valokuviin ja hätkähdin.
Harmaahiuksinen mies seisoi Karenin valokuvan edessä kädet eteensä ristittyinä. Hän pysytteli täysin liikkumatta paikoillaan pitkän aikaa. Olin kuulevinani hänen mutisevan jotain, pari sanaa, joista ei saanut selvää. Tuskinpa Andrews rukoili, uskoin hänen haluavan sanoa vain muutaman sanan tyttärensä muistolle.
Andrews vaikeni ja jäi taas pitkäksi aikaa paikoilleen. Hänen hartiansa vavahtivat pari kertaa, mies kohotti oikean kätensä ja näytti pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Lopulta hänen ryhtinsä lysähti kasaan ja mies kääntyi pois jättäen mennessään jotain Karenin valokuvan eteen.
Se oli ruusu, valkea ruusu. Kaipa se toimitti jonkinlaisen hautajaiskukan virkaa, kun ei ollut hautaa, jolle sen olisi voinut laskea.
Andrews ei vilkaissutkaan meihin päin, mies jatkoi matkaansa ohitsemme ja astui kokoustilan sivuovesta toiseen huoneeseen sulkien oven perässään. Katsoin suljettua ovea pitkään. Ehkä se johtui yhteisestä surusta, yhteisestä menetyksestä, mutta joka tapauksessa tunsin käsittämätöntä velvollisuutta mennä Andrewsin perään.
Kukaan ei kysynyt, minne olin menossa. Tiesin silti isäni tuijottavan loittonevaa selkääni. Luultavasti hän uskoi minun tietävän, mitä tein, vaikken itse tarkkaan ottaen tiennytkään.
Suljin oven takanani ääneti. Näin Andrewsin, mies oli jatkanut matkaansa seuraavaan huoneeseen, mutta jättänyt oven auki. Hän ei ilmeisesti huomannut minua. Olin jo aikeissa lausua miehen nimen, kun huomasin hänen pitelevän kädessään jotain. Miehen kohottaessa kätensä ja painaessa esineen korvaansa vasten huomasin sen olevan lankapuhelimen luuri.
Oli rumaa salakuunnella, mutta totta puhuakseni olin huolissani Andrewsista, enkä halunnut hänen katoavan puhelunsa jälkeen teille tietymättömille. Niinpä en jättänyt häntä edes puhelun ajaksi yksin.
Pitkän aikaa oli hiljaista. Lopulta linjan toisessa päässä vastattiin. Andrews puhui kuulokkeeseen käheällä äänellä.
”Minä täällä, Thomas… ole kiltti, älä laske luuria.”
Hänen äänensä oli pyytävä, suorastaan anova. Hän oli hetken hiljaa ja puhui sitten taas.
”Olisin toivonut… ymmärrän, ettet halua nähdä minua, mutta… olisin toivonut, että olisit tullut paikalle edes tyttäremme muistotilaisuuteen.”
Andrews puhui Evelynin kanssa. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Puhelu jatkui. Andrews näytti puristavan puhelimen luuria yhä kovemmalla otteella. Hänen äänensä oli kuitenkin haurastunut entisestään, jälleen kerran olin erottavinani hänen äänestään sen epävireisen viulun, joka oli ollut Andrewsin olemuksessa läsnä miehen maatessa sairaalassa.
”Tiedän… tiedän… mutta silti… älä laske luuria, Evelyn.. Evelyn!”
Andrews huusi vaimonsa nimeä puhelimeen sydäntäsärkevällä parkaisulla. Lopulta miehen ääni särkyi, hän nosti vapaan kätensä silmilleen ja sanoi vavahdellen neljä sanaa, jotka mitä luultavimmin saivat vastauksensa enää katkenneen linjan tuuttauksesta.
”Minä rakastan sinua, Evelyn…”
Andrews pudotti luurin kädestään lattialle, se kolahti ja jokin osa siitä irtosi. Mies hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki ääneen. Hänen koko kehonsa vapisi itkun voimasta, suunnaton tuska ja epätoivo paistoivat hänen olemuksestaan.
Ehdin jo harkita hiipiväni ovesta takaisin kokoustilaan, en halunnut Andrewsin tietävän, että näin hänet siinä tilassa, mutta miehen itkun tauottua näin hänen työntävän kätensä povitaskuunsa. Huolestuneena siitä, mitä mies ottaisi taskustaan esille, jäin seuraamaan tilannetta.
En tiedä, mitä tarkkaan ottaen pelkäsin Andrewsin ottavan esille, ehkä pistoolin, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Mies kaivoi taskustaan savukkeen ja sytytti sen alkaen häpeilemättä polttaa sitä seurakunnan tiloissa. Harmaa savu nousi hänen päänsä yläpuolelle ja lopulta kattoon, se vaikutti etsivän pakoreittiä sitä löytämättä, jääden pyörteilemään katonrajaan.
Andrews ei polttanut, tiesin sen. Ei ainakaan normaalisti. Ja jos hänen äkillinen halunsa tupakoida kertoi minulle jotain, niin sen, ettei miehen tuskalle enää ollut rajoja, ei sanoja, ei mitään kuvaamaan sitä loputonta menetyksen ja lohduttomuuden suota, jonka keskellä hän vielä toistaiseksi jaksoi kamppailla hukkumista vastaan.
Käännyin. Välittämättä enää siitä, kuuliko Andrews askeleni vai ei, kuuliko hän oven narahtavan tai paiskautuvan kiinni perässäni, kävelin ovesta takaisin kokoustilaan.
Kukaan ei huomannut lähtöäni, ainakin niin uskoin ja toivoin. Pääsin ulos kokoustilasta ilman, että kukaan kutsui minua tai juoksi perääni.
Päästyäni kokoustilan ulkopuolelle kyyristyin maahan vapisten. Hengitin nopeaan tahtiin suun kautta, ahdisti. Muistikuvat kiersivät mielessäni ympyrää; ilmeetön ja eleetön Olivie, itkevät lapset, raivostunut Alicia, alistuneesti pöytää naputtava isä ja tupakkaa polttava Andrews. He kaikki kärsivät, he kärsivät helvetin paljon. Eivät ainoat uhrit tässä olleet Jeremy ja Karen, ei, uhreja olivat myös kaikki heidän läheisensä. Kaikki, joiden elämä oli nyt enemmän tai vähemmän sekaisin, kaikki, jotka kärsivät rakkaimpansa poismenon johdosta.
Eikä heistä kukaan ansainnut tätä tuskaa. Ei yksikään.
Tämän täytyisi loppua. En tiennyt, miten, mutta jotenkin. Ennen kuin jokainen meistä menettäisi järkensä, minä meistä ensimmäisenä.
Nousin ylös. Valitsin askelteni suunnan täysin vaistonvaraisesti.
Ainoa, mitä ajattelin, oli se, että minun täytyi saada olla rauhassa. Paikassa, josta minua ei kukaan tulisi etsimään. Ei kukaan uskoisi minun olevan siellä, he ajattelisivat, että olin lähtenyt kotiin.
Suurikokoinen krusifiksi tervehti minua pistävällä katseella. Pitkä matto tuntui karhealta jopa kenkien läpi, jotenkin se tuntui raapivan kengänpohjia. Ketään ei näkynyt missään, kanttori oli lähtenyt, samoin pappi.
Istuuduin etummaiselle penkkirivistölle jääden tuijottamaan alttarilla seisovaa ristiä ilmeettömänä. Tajusin hikoilevani, joko kirkossa oli kuuma tai sitten en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi. Joka tapauksessa riisuin puvuntakkini ja annoin sen pudota penkin taakse lattialle.
Oli hiljaista. Niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni sykkeen. Hitaan, rauhallisen äänen, joka sillä hetkellä tuntui uskomattoman rauhoittavalta. Ja minä mietin, liikaakin. En tosin mitään järkevää. Jotain sellaista, joka ei tuntunut minulle luontevalta, mutta ei toisaalta tuntunut myöskään kovin väärältä.
Hitaasti nousin ylös penkistä ja kävelin alttarille.
Minulla ei ollut hajuakaan, miksi tein, niin kuin tein. Enhän minä ollut uskovainen. Epätoivoinen ehkä, mutten uskovainen.
Mutta eikö epätoivo ollut omiaan selittämään epätoivoisia tekoja?
Sen ajatuksen kannustamana annoin itseni vajota alttarille polvilleni.
Äiti oli joskus yrittänyt opettaa meitä rukoilemaan. Samanthan kohdalla hän oli kai jokseenkin onnistunutkin, sisareni oli jaksanut lukea iltarukouksen viikon verran joka ilta, sitten se oli jäänyt. Minä en ollut rukoillut koskaan. En edes äidin pyynnöstä, tai ehkä juuri sen vuoksi.
Ja ei, en minä tiennyt nytkään, mitä sanoa. En minä osannut rukoilla. Miksi pitäisi osata?
Miksi sanoisin ainuttakaan sanaa jollekin pilvien lomasta tuijottavalle parrakkaalle miehelle, johon uskoin yhtä paljon kuin pääsiäispupuun?
Siksikö, että olin epätoivoinen ja peloissani enkä halunnut menettää enää ketään minulle rakasta?
Juuri siksi.
”En tiedä…”
Vedin henkeä, aloitin uudelleen sillä samalla kuiskaavalla äänellä, jolla olin äsken aloittanut.
”En tiedä, puhunko turhaan vai… vai kuuleeko kukaan sanojani, mutta joka tapauksessa…”
Kirkon ovelta kuuluvat askelet keskeyttivät minut.
Pariovista toinen aukesi. Näin vilauksen mustasta takista ja lyhyehköistä, mustista hiuksista. Tukahdutin haluni ladella ääneen kaikki tuntemani kirosanat ja nousin ylös alttarilta niin nopealla liikkeellä kuin kykenin.
”Minä täällä, Thomas… ole kiltti, älä laske luuria.”
Hänen äänensä oli pyytävä, suorastaan anova. Hän oli hetken hiljaa ja puhui sitten taas.
”Olisin toivonut… ymmärrän, ettet halua nähdä minua, mutta… olisin toivonut, että olisit tullut paikalle edes tyttäremme muistotilaisuuteen.”
Andrews puhui Evelynin kanssa. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Puhelu jatkui. Andrews näytti puristavan puhelimen luuria yhä kovemmalla otteella. Hänen äänensä oli kuitenkin haurastunut entisestään, jälleen kerran olin erottavinani hänen äänestään sen epävireisen viulun, joka oli ollut Andrewsin olemuksessa läsnä miehen maatessa sairaalassa.
”Tiedän… tiedän… mutta silti… älä laske luuria, Evelyn.. Evelyn!”
Andrews huusi vaimonsa nimeä puhelimeen sydäntäsärkevällä parkaisulla. Lopulta miehen ääni särkyi, hän nosti vapaan kätensä silmilleen ja sanoi vavahdellen neljä sanaa, jotka mitä luultavimmin saivat vastauksensa enää katkenneen linjan tuuttauksesta.
”Minä rakastan sinua, Evelyn…”
Andrews pudotti luurin kädestään lattialle, se kolahti ja jokin osa siitä irtosi. Mies hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki ääneen. Hänen koko kehonsa vapisi itkun voimasta, suunnaton tuska ja epätoivo paistoivat hänen olemuksestaan.
Ehdin jo harkita hiipiväni ovesta takaisin kokoustilaan, en halunnut Andrewsin tietävän, että näin hänet siinä tilassa, mutta miehen itkun tauottua näin hänen työntävän kätensä povitaskuunsa. Huolestuneena siitä, mitä mies ottaisi taskustaan esille, jäin seuraamaan tilannetta.
En tiedä, mitä tarkkaan ottaen pelkäsin Andrewsin ottavan esille, ehkä pistoolin, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Mies kaivoi taskustaan savukkeen ja sytytti sen alkaen häpeilemättä polttaa sitä seurakunnan tiloissa. Harmaa savu nousi hänen päänsä yläpuolelle ja lopulta kattoon, se vaikutti etsivän pakoreittiä sitä löytämättä, jääden pyörteilemään katonrajaan.
Andrews ei polttanut, tiesin sen. Ei ainakaan normaalisti. Ja jos hänen äkillinen halunsa tupakoida kertoi minulle jotain, niin sen, ettei miehen tuskalle enää ollut rajoja, ei sanoja, ei mitään kuvaamaan sitä loputonta menetyksen ja lohduttomuuden suota, jonka keskellä hän vielä toistaiseksi jaksoi kamppailla hukkumista vastaan.
Käännyin. Välittämättä enää siitä, kuuliko Andrews askeleni vai ei, kuuliko hän oven narahtavan tai paiskautuvan kiinni perässäni, kävelin ovesta takaisin kokoustilaan.
Kukaan ei huomannut lähtöäni, ainakin niin uskoin ja toivoin. Pääsin ulos kokoustilasta ilman, että kukaan kutsui minua tai juoksi perääni.
Päästyäni kokoustilan ulkopuolelle kyyristyin maahan vapisten. Hengitin nopeaan tahtiin suun kautta, ahdisti. Muistikuvat kiersivät mielessäni ympyrää; ilmeetön ja eleetön Olivie, itkevät lapset, raivostunut Alicia, alistuneesti pöytää naputtava isä ja tupakkaa polttava Andrews. He kaikki kärsivät, he kärsivät helvetin paljon. Eivät ainoat uhrit tässä olleet Jeremy ja Karen, ei, uhreja olivat myös kaikki heidän läheisensä. Kaikki, joiden elämä oli nyt enemmän tai vähemmän sekaisin, kaikki, jotka kärsivät rakkaimpansa poismenon johdosta.
Eikä heistä kukaan ansainnut tätä tuskaa. Ei yksikään.
Tämän täytyisi loppua. En tiennyt, miten, mutta jotenkin. Ennen kuin jokainen meistä menettäisi järkensä, minä meistä ensimmäisenä.
Nousin ylös. Valitsin askelteni suunnan täysin vaistonvaraisesti.
Ainoa, mitä ajattelin, oli se, että minun täytyi saada olla rauhassa. Paikassa, josta minua ei kukaan tulisi etsimään. Ei kukaan uskoisi minun olevan siellä, he ajattelisivat, että olin lähtenyt kotiin.
Suurikokoinen krusifiksi tervehti minua pistävällä katseella. Pitkä matto tuntui karhealta jopa kenkien läpi, jotenkin se tuntui raapivan kengänpohjia. Ketään ei näkynyt missään, kanttori oli lähtenyt, samoin pappi.
Istuuduin etummaiselle penkkirivistölle jääden tuijottamaan alttarilla seisovaa ristiä ilmeettömänä. Tajusin hikoilevani, joko kirkossa oli kuuma tai sitten en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi. Joka tapauksessa riisuin puvuntakkini ja annoin sen pudota penkin taakse lattialle.
Oli hiljaista. Niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni sykkeen. Hitaan, rauhallisen äänen, joka sillä hetkellä tuntui uskomattoman rauhoittavalta. Ja minä mietin, liikaakin. En tosin mitään järkevää. Jotain sellaista, joka ei tuntunut minulle luontevalta, mutta ei toisaalta tuntunut myöskään kovin väärältä.
Hitaasti nousin ylös penkistä ja kävelin alttarille.
Minulla ei ollut hajuakaan, miksi tein, niin kuin tein. Enhän minä ollut uskovainen. Epätoivoinen ehkä, mutten uskovainen.
Mutta eikö epätoivo ollut omiaan selittämään epätoivoisia tekoja?
Sen ajatuksen kannustamana annoin itseni vajota alttarille polvilleni.
Äiti oli joskus yrittänyt opettaa meitä rukoilemaan. Samanthan kohdalla hän oli kai jokseenkin onnistunutkin, sisareni oli jaksanut lukea iltarukouksen viikon verran joka ilta, sitten se oli jäänyt. Minä en ollut rukoillut koskaan. En edes äidin pyynnöstä, tai ehkä juuri sen vuoksi.
Ja ei, en minä tiennyt nytkään, mitä sanoa. En minä osannut rukoilla. Miksi pitäisi osata?
Miksi sanoisin ainuttakaan sanaa jollekin pilvien lomasta tuijottavalle parrakkaalle miehelle, johon uskoin yhtä paljon kuin pääsiäispupuun?
Siksikö, että olin epätoivoinen ja peloissani enkä halunnut menettää enää ketään minulle rakasta?
Juuri siksi.
”En tiedä…”
Vedin henkeä, aloitin uudelleen sillä samalla kuiskaavalla äänellä, jolla olin äsken aloittanut.
”En tiedä, puhunko turhaan vai… vai kuuleeko kukaan sanojani, mutta joka tapauksessa…”
Kirkon ovelta kuuluvat askelet keskeyttivät minut.
Pariovista toinen aukesi. Näin vilauksen mustasta takista ja lyhyehköistä, mustista hiuksista. Tukahdutin haluni ladella ääneen kaikki tuntemani kirosanat ja nousin ylös alttarilta niin nopealla liikkeellä kuin kykenin.
Hän jäi seisomaan kirkon käytävälle alttaritasanteen eteen. Nainen antoi katseensa lipua kehoani pitkin ikään kuin yrittäisi tunnistaa kauan sitten kadonnutta tuttuaan. Ehkä olinkin sellainen, vaikka ei viime tapaamisestamme nyt niin kauaa ollut.
Nainen puhui. Hänen äänensävystään oli mahdotonta päätellä, oliko kyseessä aito ihmettely vai puhdas iva.
”En tiennytkään, että sinusta on tullut noin uskovainen.”
”Et tiennyt, koska minusta ei ole tullut sellaista”, vastasin äreällä äänellä saaden naisen hymähtämään.
”Halusinkin puhua kanssasi”, Samantha sanoi vakavana. ”Kahden.”
”Mitä, jos minä en tahdo puhua sinun kanssasi, konstaapeli?” kysyin halveksuen. Samantha pudisti päätään.
”William, meidän on aika lopettaa vihanpito. Olemme sentään sisko ja veli, halusimme sitä tai emme. Sitä paitsi… sitä paitsi sinun on saatava tietää tämä.”
Yhtäkkiä Samanthan ääni kuulosti ahdistuneelta. Sanomatta mitään vastaan annoin sisareni astua alttaritasanteelle lähemmäs minua.
Samantha pysähtyi aivan lähelle eteeni. Hän katsoi minua vakavana, ja jos en aivan väärässä ollut, hieman ahdistuneenakin.
”He tietävät.”
”Ketkä tietävät ja mitä?” vastasin Samanthalle saaden hänet pudistamaan päätään.
”Ei teidän pikku bisneksenne ole enää mikään salaisuus”, Samantha kuiskasi hiljaa. ”He saivat vihjeen. Tai oikeastaan useamman vihjeen kahdelta eri ihmiseltä.”
Ei ollut kovin vaikea arvata, mistä Samantha puhui. Hetkeen en saanut sanottua sanaakaan, mutta lopulta suustani tuli yksi ainoa kysymys.
”Ketkä?”
”Minulla ei ole lupaa kertoa --”
”Sinulla tuskin oli lupaa kertoa tähänkään asti”, ärähdin sisarelleni ja pehmensin sitten ääntäni tajuttuani, ettei minun kannattanut juuri nyt loukata sisartani. ”Ketkä antoivat vihjeen?”
Samantha näytti entistäkin ahdistuneemmalta. Hän katsoi lattiaan, ei minuun ja väänteli käsiään hermostuneena. Lopulta hän huokaisi ja sanoi ääneen kaksi nimeä.
”Howard Miller ja Maurice Keaton. He kävivät yhdessä poliisiasemalla pari päivää sitten. He tunnustivat kaiken, William. Kaiken.”
Pudistin päätäni hiljaa, epäuskoisena.
”Siinä ei ole järkeä”, sanoin. ”Valehtelet. He eivät ole niin tyhmiä, että --”
”Kuvitteletko sinä, että valtapeli on missään määrin reilua?” Samantha nosti katseensa lattiasta ja katsoi minua silmiin. ”Kuvitteletko, että tässä maailmassa on enää ketään, kenestä raha ei tee tarvittaessa petturia?”
Kyynelet valuivat Samanthan poskilla. Hän näytti yhtäkkiä olevan yhtä poissa tolaltaan kuin sinä päivänä pari vuotta sitten, kun olin palannut Riverviewiin Jeremyn ja isäni kanssa ja nähnyt Adamin aikaansaaman mustelman sisareni kasvoilla.
”Dennis Turner ja Adam Scott”, Samantha kuiskasi pudistaen hitaasti päätään. ”William… ne tapaukset on avattu uudelleen…”
”Mitä?!”
”Niistä kumpikin oli jo selvitetty!” karjuin Samanthalle niin, että koko kirkko kaikui. ”Dennis Turner lukitsi vahingossa itsensä siihen helvetin kylmävarastoon ja Adam Scott kuoli tulipalossa, niinhän?! Mistä syystä ne tapaukset on avattu… voi helvetti, Samantha, se olit sinä, etkö ollutkin?!”
”Minä --” Samantha aloitti, mutta hänen sanoilleen ei jäänyt sijaa.
”Helvetin luopio!” karjaisin ja otin askelen lähemmäs Samanthaa, joka perääntyi. ”Kuka täysijärkinen ihminen ilmiantaa oman veljensä?! Mitä helvettiä sinun päässäsi liikkuu?!”
Yhtäkkiä Samanthan ilme kovettui.
”Sinä olet se, joka ne teot teki!” Samantha huusi minulle tökkien rintakehääni sormellaan. ”En minä, ei äiti, ei kukaan muu kuin sinä! Sinä itse olet syypää tähän! Ja voi kyllä, minä tiedän myös, ettei rakas isäsi --”
”Meidän isämme!” karjaisin väliin saaden Samanthan vavahtamaan raivosta.
”Sinun isäsi, William, minä en tunnusta sitä vankilassa istunutta murhaajaa isäkseni mistään hinnasta! Sinäkin saisit tajuta, ettei se mies todellakaan ole mikään enkeli, tietäisitpä, mitä hän on tehnyt – mitä hänen isänsä on tehnyt, mitä koko tämä suku on tehnyt! Tietäisitpä, mitä ystäväsi Thomas Andrews on tehnyt! Sanooko nimi Walter Reynolds mitään?!”
Olin jo vastaamaisillani Samanthalle, kun pöyristynyt ääni kirkon ovelta katkaisi kiistamme.
”Taivaan tähden, miksi te huudatte Herran huoneessa?”
Kirkon ovella seisoi se sama pappi, joka oli toimittanut Jeremyn siunaustilaisuuden. Mies näytti pöyristyneeltä, hetken aikaa hän seisoi vain paikoillaan päätään pudistellen, kunnes käveli lähemmäs alttaria.
Pappi katsoi vuoroin minua, vuoroin Samanthaa. Näin Samanthan väistävän papin katsetta, ja sitäkin enemmän pappi yritti tavoittaa sisareni silmiä.
”Ette te voi riidellä kirkossa”, pappi sanoi hiljaa. ”Ei tämä ole sellainen paikka, jossa voi huutaa ja raivota. Ihmiset tulevat tänne hiljentymään ja katumaan syntejään.”
Pappi katsoi Samanthan kasvoja, hän taisi huomata kyynelten valuvan edelleen valtoimenaan sisareni poskilla.
”Onko jokin hätänä?” mies kysyi Samanthalta.
Sisareni käänsi katseensa minuun. Hän veti syvään henkeä ja vastasi sitten papin kysymykseen.
”Ei.” Samantha pudisti päätään. ”Minulla ei ole mikään hätänä. Mutta veljeni on rikkonut viidettä käskyä, joten hänelle jonkinlainen synninpäästö voisi tehdä hyvää.”
Samantha kääntyi lähteäkseen.
Muutaman askelen otettuaan Samantha pysähtyi keskelle kirkon käytävää. Hän katsoi minua läpitunkevasti puhuessaan.
”He eivät odota, William. He valmistautuvat kaiken aikaa. Sinulla on yksi vaihtoehto, ja sen nimi on tunnustus. Sen avulla saatat selvitä vankilalla... tiedät kyllä minkä sijaan.”
Samantha käänsi selkänsä minulle. Hän kiiruhti korot kopisten ulos kirkosta ja jätti minut papin kanssa kahden.
Pappi katsoi pitkään Samanthan perään, minäkin tuijotin sisareni sulkemaa kirkon ovea kykenemättä käsittämään tapahtunutta. Papin puhuessa hänen äänensä värisi.
”Viides käsky, lapseni…”
”Älä tapa”, sanoin hiljaa lähes varman arvaukseni ja lähdin kävelemään kohti ulko-ovea.
Pappi sanoi jotain takanani. Kuulemma rippituoli olisi vapaa. Halusinko synninpäästön?
”Paskat minä sinun synninpäästöstäsi.”
Ehkä tarpeettoman rumasti sanottu. Ehkä tarpeettoman rumasti tehty.
Mutta ripittäytyminen ei säästäisi minua vankilalta. Se ei tekisi tehtyä tekemättömäksi. Petturia luottamuksen arvoiseksi. Kuollutta eläväksi. Demonia enkeliksi, Luciferia Jeesukseksi.
Tai rikollista rehelliseksi.
***
Irviksen kommentteja:
Olipahan pitkä hautajaiskohtaus.
Tuossa kohdassa, jossa Andrews puhui puhelimeen, oli pakko laittaa se puhumaan _kännykkään_, koska yhteisötontille ei saanut lankapuhelinta enkä jaksanut kikkailla kotitontin kanssa :D No mutta, hyvin se taisi mennä näinkin. Tuleeko kellekään mitään erityistä mieleen siitä ajatuksesta, että Andrews tosiaan poltti tupakkaa tässä osassa? Jotain mielleyhtymiä, kenties syytä yhtäkkiselle halulle tupakoida? ;) (ja ei, tämä asia ei liity Nathan Danielsiin mitenkään päin!)
Taisi Samantha sitten ilmiantaa Williamin, ja taitaapa virkavalta muutenkin olla jäljillä melko monesta asiasta. Mitenhän tässä nyt käy?
En ole vieläkään varma, tuleeko osa nimeltä Falling apart seuraavaksi vai hypätäänkö suoraan osaan nimeltä Last man standing. Jos sivuutetaan tuo väliosa, niin se tarkoittaa sitä, että ensi osa on sitten viimeinen varsinainen osa (sen jälkeen tulee enää epilogi). Mutta tiedotan tästä vaikka cboxissa kun tiedän tarkemmin, millaisiin pituuksiin osat venähtävät ja miltä muutenkin tuntuu, ymppäänkö kaiken viimeiseen osaan vai jaanko tapahtumat kahtia.
