”Valitsemanne numero ei ole käytössä.”
Kylmä, konemainen naisääni ei olisi voinut olla turhauttavampi.
”Yrititkö taas tavoittaa hänet?”
En vastannut mitään isäni kysymykseen, tuijotin vain alas laskemaani luuria ja yritin pitää epätoivon poissa päätäni sotkemasta. Victor liikehti takanani.
”William, hän varmasti arvostaisi sitä, että kannat huolta hänestä, mutta --”
”Hän ei ole kuollut”, vastasin kuivakasti. ”Myersilla ei ole mitään syytä tappaa häntä. Todennäköisesti hänen puhelinlinjansa on vain katkaistu, todennäköisesti hän on vain muuttanut tai pakotettu muuttamaan jonnekin muualle ja siitä syystä hänen asunnollaan ei ollut ketään.”
”En tarkoittanut sitä. Tarkoitin --”
”Tarkoitit, että Myers haluaa pitää hänet erossa minusta ja estää minua kertomasta hänelle tapahtuneesta, ja siinä olet luultavasti oikeassa.”
Käänsin selkäni puhelimelle. Victor otti askelen lähemmäs minua. Pudistin päätäni.
”Hänen täytyy saada tietää, millaiselle ihmiselle hän työskentelee”, sanoin tukahtuneella äänellä. ”Henry ei ikinä jatkaisi hänen palkkalistoillaan, jos saisi tietää… tai ehkä jatkaisikin, riippunee siitä, miten paljon Myers on pelotellut häntä, mutta kuitenkin. Hänen on saatava tietää.”
”Et ole tavoittanut häntä puhelimitse useista yrityksistä huolimatta”, Victor sanoi. ”Hän ei luultavasti enää asu siinä asunnossa, jossa sinä tiesit hänen aiemmin asuneen. Miten aioit tavoittaa hänet?”
”Jotenkin!”
”Se, että Henry työskentelee Myersille, on asia, johon sinä et voi vaikuttaa! Olet tehnyt jo kaikkesi, olet yrittänyt kertoa hänelle, mutta pelkään pahoin, ettet voi enää tehdä enempää.”
En sanonut mitään. Pelkäsin isän olevan oikeassa. Ajatus siitä, että paras ystäväni työskenteli miehelle, joka oli tappanut avovaimoni ja syntymättömän lapseni äidin, oli kestämätön. Henry ei ikinä hyväksyisi Myersin kieroilua, mutta vaikka onnistuisinkin tavoittamaan hänet ja kertomaan hänelle tästä, Henryn saattaisi olla liian vaarallista erota tehtävistään.
Ovikello soi. Tiesin jo, kuka siellä olisi, tapaaminen oli sovittu etukäteen. Kävelin keittiöön odottamaan, kun isä avasi oven.
Kuulin heidän juttelevan matalalla äänellä tuijottaessani keittiön ikkunasta ulos. Annoin keskustelun soljua eteenpäin kiinnittämättä siihen juuri huomiota, mutta kuultuani tutun nimen keskityin kuuntelemaan.
”… Andrews pääsee luultavasti ensi viikolla sairaalasta, ennen sitä on mietittävä, meneekö hän kotiinsa vai asuuko hän täällä vai kenties minun luonani…”
”Puhuitko jo Alician kanssa?”
”Puhuin. Ja tarvitsen kahvia.”
Pitkät, harppovat askelet lähestyivät. Ne pysähtyivät viereeni kahvinkeittimen eteen.
Jeremy seurasi katseellaan höyryävän kuuman kahvin valumista suoraan kuppiin. Hän vilkaisi minua pariin otteeseen, muttei sanonut mitään.
”Monesko kupillisesi tuo on tänään?” Victor kuului kysyvän.
”Jäkäjäkä”, Jeremy ärähti. ”Joisin kyllä olutta, mutta ensinnäkin sinulla ei ole sitä kuitenkaan, toisekseen minun on oltava ajokunnossa vielä muutama tunti. Anna minun siis myrkyttää elimistöni edes kofeiinilla. Tämä on vasta seitsemäs.”
Jeremy istuutui keittiön pöydän ääreen, ja Victor teki samoin. Eno maistoi kahviaan ja sulki silmänsä nautinnollisesti. Laskettuaan kupin huuliltaan hän kuitenkin irvisti ja käänsi katseensa minuun.
”Hyi helvetti”, Jeremy sanoi inhoten. ”Tätä samaa paskaako hän juottaa sinulle? Vähemmästäkin menee pää sekaisin.”
”Jeremy!” isä ärähti ja potkaisi toista miestä sääreen pöydän alla saaden Jeremyn melkein pudottamaan kahvikupin syliinsä.
”Jonkunhan tässä on pakko sanoa asiat ääneen!”
”Me kävimme tämän läpi jo toissapäivänä!” Victor ärähti Jeremylle. ”Jos sinulla ei ole mitään uutta sanottavaa tästä, voit lähteä saman tien!”
Jeremy näytti hetken siltä, että jatkaisi vinoiluaan, mutta lopulta hän laski katseensa äreänä kahvikuppiinsa.
”Alicia oli aivan yhtä lämminsydäminen kuin aina ennenkin”, Jeremy mutisi jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli jäänyt. ”Joten sanoisin, että mikäli Andrews ei palaa kotiinsa, olisi ehkä parempi, että hän asuu sinun luonasi.”
Ennen kuin isä ehti sanoa mitään, liityin keskusteluun.
”Miksei Andrews voisi palata kotiinsa?” kysyin ja kävelin lähemmäs keittiön pöytää. Istuuduin alas ja katsoin Jeremyä ja isääni odottavasti.
Jeremy oli se, joka vastasi kysymykseeni.
”Kerroin hänelle eilen”, mies sanoi hiljaa. ”Ja hän otti sen aika raskaasti.”
”Emmekö me puhuneet, että hänelle kerrotaan aikaisintaan ylihuomenna?” älähdin ja vilkaisin isääni. ”Että minä olen se, joka kertoo hänelle?”
Isän katse muuttui pahoittelevaksi. Hän puhui hiljaa, hitaasti.
”On parempi, ettet sinä ole se, joka tuo hänelle uutiset Karenin kuolemasta”, Victor sanoi. ”Päätimme, että Jeremy kertoo hänelle heti, kun se on mahdollista.”
”Ja päätitte sen selkäni takana.”
”Voi herranjestas, William”, Jeremy sanoi äreästi ja tuhahti turhautuneena. ”Ajattele nyt itsekin. Sinä ammuit häntä ja teit hänestä puolisokean. Miten hyvin luulet hänen ottavan uutisen siitä, että lisäksi hänen tyttärensä makaa merenpohjassa? Luuletko, että hän silittää päätäsi ja antaa kaiken anteeksi?”
Katsoin isääni. Hän ei sanonut mitään, ei edes komentanut Jeremyä puhumaan hienovaraisemmin.
”Hän siis otti uutisen niin raskaasti, ettette uskalla antaa hänen asua kotonaan?” kysyin hiljaa. Muutaman sekunnin kestäneen tauon päätteeksi isä nyökkäsi.
”Ei ainakaan aluksi. Thomas ei ehkä itse myönnä sitä, mutta juuri nyt hän tarvitsee eniten henkistä tukea.”
”Entä hänen vaimonsa?”
”Hänen vaimostaan ei ole huolehtimaan hänestä. Evelyn asuu tällä hetkellä Olivien luona.”
Jeremy käänsi katseensa minuun, ja vastasin hänen katseeseensa. Mies näytti väsyneeltä, siltä, että oli valvonut viimeiset kolme yötä.
”Haluan, että tiedät, etten minä ole vihainen sinulle kuten ei ole isäsikään”, Jeremy murahti. ”Mutta Andrews voi olla sitä, ja se meidän on ymmärrettävä. Vaikka minä ja Victor ymmärrämme tilanteesi täydellisesti ja kykenemme ajattelemaan sitä järkevästi, tässä on kyse Andrewsin tyttärestä ja myös hänen lapsenlapsestaan. Näkökyvystä puhumattakaan.”
Jeremy käänsi katseensa isään vaihtaen puheenaihetta.
”Miller haluaa tavata meidät huomenna illalla”, mies selitti. ”Sanoin hänelle kyllä, että nyt on vähän huono hetki, mutta asia ei kuulemma voi odottaa.”
Victor huokaisi turhautuneena.
”Mitä hän nyt haluaa? Viimeviikkoinen artikkeli oli omiaan nostamaan hänet hyvään valoon äänestäjien silmissä.”
”En tiedä”, Jeremy vastasi, ”mutta veikkaisin, että hän haluaa pari uutta liikekumppania. Sanoi nimittäin hänellä olevan liikelahjoja toimitettavaksi.”
”Lahjontaa?”
”Sitäpä juuri.”
Kuuntelin keskustelua puolella korvalla. Mitään uutta miehet eivät oikeastaan sanoneet. Oli kulunut kolme vuorokautta siitä, kun olin ampunut Andrewsia ja pakottanut isäni tapaamaan Myersia. Kolme vuorokautta siitä, kun sain kuulla Karenin kuolemasta. Kolme tuskantäyteistä vuorokautta. Ja niiden aikana olin kuullut pääpiirteittäin kaiken siitä, miten isäni, Jeremy ja Andrews olivat manipuloineet uutisia Millerin hyväksi, saaneet suuria provisioita Millerin saamista epävirallisista vaalirahoituksista ja lahjoneet äänestäjiä. He olivat pallotelleet Roaring Heights Newsin omistusta osakkaalta toiselle hämätäkseen virkavaltaa ja antaakseen sen kuvan, ettei yksi ja sama taho ollut jatkuvasti yhtiön puikoissa, eikä näin ollen kukaan tajunnut epäillä sitä, että sama taho myös manipuloisi mediaa. Tieto siitä, että isäni, Jeremy ja Andrews olivat lyöttäytyneet yhteen sotkeutuakseen politiikan likaisemmalle puolelle, ei ollut edes olankohautuksen arvoinen. Olin kai henkisesti varautunut jo pitkään siihen, ettei kolmesta entisestä rikollisjärjestön jäsenestä ollut rehelliseen elämään.
Siihen sen sijaan en ollut henkisesti varautunut, etten saisi ottaa syytä niskoilleni ja kertoa itse Andrewsille, mitä Karenille oli tapahtunut. Se ei yksinkertaisesti käynyt.
Nousin ylös. Isäni ja Jeremyn katseet seurasivat minua.
Katsoin vuorotellen Victoriin ja Jeremyyn. Kerroin päätökseni ääneen.
”Menen tapaamaan Andrewsia.”
”Et!” isä ärähti, ja Jeremy pudisteli päätään.
”Miksi en?!”
”Koska hänen täytyy toipua”, Jeremy murahti. ”Hän ei ikinä pääse pois sairaalasta, jos hänen stressitasonsa nousee jatkuvasti.”
”Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, että hän puhuisi asiat selviksi minun kanssani?”
Hiljaisuus. Käytin sitä hyväkseni.
Kävelin ulos asunnosta. He eivät sanoneet vastaan.
Ehkä he itsekin tajusivat, että näin oli parempi.
***
Avalonin sairaalan käytävät olivat ahtaat ja sokkeloiset. Olin joutunut vaeltelemaan niillä jo jonkin aikaa löytääkseni oikean huoneen. C-siipi, huone 12, niin se yrmeäilmeinen hoitaja oli vastaanottotiskillä sanonut eikä edes kysynyt, kuka hitto minä olin ja miksi halusin tavata Thomas Andrewsin. Se oli ehkä onni, ainakaan en joutunut todistamaan itseäni Andrewsin lähiomaiseksi tai muutenkaan vaatimaan oikeutta nähdä mies.
Huoneiden numerot kertoivat minulle, että olin oikealla alueella. C9, C10, C11… viimeinen huone käytävän päässä oli numero kaksitoista.
Huoneen ovella kohotin käteni koputtaakseni, mutta epäröin ja laskin sen kasvojeni tasolle. En tiennyt, miten Andrews reagoisi tulooni, en tiennyt edes, miten itse reagoisin miehen näkemiseen. Teinkö nyt oikein vai väärin? Olisiko sittenkin fiksumpaa antaa Andrewsin… ei, en todellakaan jänistäisi ja pakenisi paikalta, minun oli aika kantaa vastuuni omista teoistani.
Koputin oveen niin kevyesti, että ääni oli tuskin kuuluva. Hetken mietittyäni koputin uudelleen, nyt voimakkaammin. Odottamatta minkäänlaista vastausta avasin oven varovasti ja astuin sisään.
Andrews makasi sairaalavuoteessa puettuna sinertäviin laitosvaatteisiin. Hänen kumpikin silmänsä oli peitetty tiukalla sidoksella. Hetken hän näytti nukkuvan, mutta oven sulkeutuessa kuuluva kolahdus sai hänet kääntämään päätään ääntä kohti. Hän ei sanonut hetkeen mitään, mutta kun minkäänlaisia liikkumisesta kertovia ääniä ei kuulunut, hän kysyi jotain.
”Victor?”
Miehen ääni oli yhtä hauras kuin mies itsekin.
En ollut koskaan nähnyt Andrewsia niin heikon näköisenä. Hänen ihonsa oli kalpea, huulet aavistuksen sinertävät, kuin miehellä olisi ollut kylmä. Peiton päällä lepäävän käsivarren pintaverisuonet paistoivat kauas, ja miehen kohottaessa hieman kättään se vapisi. Kaiken tämän lisäksi Andrews näytti niissä vaatteissa pieneltä ja lähestulkoon sairaalloisen laihalta, vaikkei mitenkään ollut mahdollista, että mies olisi kolmessa päivässä laihtunut niin paljon.
”Evelyn?”
Uusi kysymys, tällä kertaa edellistä toiveikkaampi, rikkoi hiljaisuuden. Andrews ojensi kättään minua kohti kuin odottaen, että tarttuisin siihen.
Tuntui pahalta tuottaa pettymys.
”Se olen minä.” Ääneni oli pelkkä kuiskaus, mutta se kuului hyvin muuten hiljaisessa huoneessa. ”William.”
Käsi vetäytyi takaisin peiton päälle hitaasti. Hiljaisuus oli painostava. Sen aikana kävelin lähemmäs vuodetta ja istuuduin alas.
Vuoteen viereen yöpöydälle oli tuotu kaksi narsissia. Ne näyttivät lähinnä jonkun toisen pihalla kasvavasta kukkapenkistä revityiltä, ja saatoin kuvitella Jeremyn poimineen ne matkalla Andrewsia katsomaan. Jeremy oli varmasti ajatellut, että pääasia, että oli jotain vietävää.
Kukkamaljakko muistutti minua siitä ruusupuskasta, joka oli ilmestynyt oman sairaalavuoteeni vierelle ollessani Twinbrookissa. Myers oli väittänyt sen olleen Karenilta, mutta mitä todennäköisimmin mies oli hankkinut sen itse pönkittääkseen uskoani siihen, että Karen oli hyvissä voimissa. Puistatus kävi koko kehoni läpi ja sai minut värähtämään.
”Mitä haluat?”
Andrewsin hiljainen kysymys sai minut kääntämään katseeni takaisin mieheen.
”Pyytää anteeksi.”
Se ei riittänyt, tiesin sen. Ei yhdellä sanalla korvattu sitä tuskaa, jonka olin aiheuttanut Andrewsille. Mutta mitä muutakaan olisin voinut antaa? Karenin menettäminen ei ollut helppoa minullekaan, ei todellakaan ollut.
Andrews oli pitkään hiljaa, mutta puhui lopulta.
”Jos puhut siitä, että ammuit minua, niin --”
”Puhuin Karenista.”
Jälleen hiljaisuus. Andrewsin toinen käsi puristi peittoa nyrkin tiukkaan otteeseen. Mies näytti nieleskelevän, ja vasta useamman kymmenen sekunnin kuluttua hän sanoi jotain.
”Luulin, ettet sinä ollut se, joka tappoi tyttäreni.”
Andrewsin kärsivä ääni herätti minussa halun valahtaa lattialle ja huutaa. Oma kärsimykseni ei ollut mitään sen rinnalla, mitä Andrews kävi parhaillaan läpi, sen kuuli miehen äänestä.
Huutohalustani huolimatta onnistuin pitämään ääneni hiljaisena.
”En ollutkaan.”
Andrews odotti jatkoa. Jouduin pysyttelemään hetken vaiti pystyäkseni jatkamaan edes sillä katkonaisella, paksulla äänellä, jolla nyt puhuin.
”En olisi koskaan satuttanut Karenia”, sanoin hiljaa. ”Tein kaikkeni pelastaakseni hänet. En tiennyt, että oli jo myöhäistä. En osannut edes ajatella sellaista vaihtoehtoa.”
Andrewsin käsi hellitti nyrkistä, näytti siltä, ettei miehellä ollut enää voimia puristaa kangasta sen enempää.
”Sinä et tappanut tytärtäni”, Andrews kuiskasi. ”Minä tiedän sen. Tiedän myös, ettet olisi vahingoittanut minua, ellet olisi vakaasti uskonut… ellei olisi ollut olemassa sellaista vaihtoehtoa, että olisit voinut pelastaa hänen henkensä.”
Andrews veti useamman kerran syvään henkeä, kuin pitkät lauseet olisivat hengästyttäneet hänet. Sitä kuunnellessani tulin miettineeksi, mahtoiko Andrews syödä mitään sairaalassa ollessaan. Ymmärsin toki, että mies oli henkisesti riekaleina, mutta fyysisen osuuden piti johtua jostain muusta, kuin toisen silmän vaurioitumisesta.
Vanha mies pudisti päätään.
”He puhuivat minulle sinusta niin kuin hyökkäisin kimppuusi heti, kun näkisin… kun kuulisin äänesi”, Andrews sanoi. ”Isäsi ja Jeremy. He kuvittelevat, että syytän sinua tästä. Ja on minun myönnettävä, että totta kai minä syytin sinua aikani. Mutta miksi ihmeessä olisit ampunut minua, miksi ihmeessä olisit ollut valmis vahingoittamaan omaa isääsi, ellet Karenin vuoksi? Et sinä häntä tappanut, William, sinä et ole syyllinen siihen, ettei minulla ole enää tytärtä eikä vaimoa.”
”Vaimoa?”
Andrews oli pitkään hiljaa toistettuani hänen sanansa. Silmäside hänen terveen silmänsä puolelta näytti kostuvan, lopulta yksi kyynelistä karkasi miehen poskelle.
”Minä lupasin hänelle. Ja minä rikoin sen lupauksen.”
Tiesin jo, mitä Andrews aikoi sanoa. Muistin Karenin puhuneen siitä joskus. Andrews oli jo monta vuotta sitten luvannut perheelleen, ettei enää koskaan sotkeutuisi mihinkään rikolliseen. Se, että Andrews oli menettänyt toisen silmänsä luodinsirpaleen takia ja lisäksi heidän tyttärensä oli kuollut epämääräisissä olosuhteissa, ei varmasti jättänyt Evelynin käsitykselle tapahtuneesta montaakaan vaihtoehtoa.
Andrews sanoi sen ääneen. Hänen äänensä värisi ja muuttui yhä kimakammaksi. Yhtäkkiä mies kuulosti enemmän epävireiseltä viululta kuin itseltään.
”Evelyn jätti minut.”
Hän vapisi. Mies kohotti kätensä ja pyyhki kyynelen poskeltaan, mutta sen tilalle valui uusi. Toista kyyneltä hän ei edes yrittänyt pyyhkiä, sen sijaan hän puhui tukahtuneella äänellä.
”En yleensä puhu näin”, mies sopersi, ”mutta nyt puhun. Haluan hänen kärsivän, William. Haluan, että Myers kärsii vähintään yhtä paljon kuin sinä ja minä.”
Katsoin Andrewsia pitkään. Olisin halunnut kohdata hänen katseensa, mutta se ei tietenkään ollut mahdollista.
Andrews jatkoi.
”Olen nähnyt, mitä kosto voi saada aikaan”, hän sanoi. ”Mutta vain epäonnistuessaan. Minä itse onnistuin siinä yli neljäkymmentä vuotta sitten. Ja vaikka väitetään, ettei kostaminen tee miestä onnelliseksi, niin uskallan väittää, että olisin vielä onnettomampi, jos olisin vain tyytynyt katsomaan vierestä elämäni murenemista käsiin.”
En tiennyt, mistä Andrews tarkkaan ottaen puhui, mutta tiesin, mitä hän yritti sanoa. Nyökkäsin, vaikkei Andrews sitä nähnytkään.
”Se ei tuo Karenia takaisin”, Andrews kuiskasi. ”Se ei tuo myöskään Evelyniä tai näköäni takaisin. Mutta haluan, että ainakin syyllinen tähän kaikkeen saa maksaa raskaimman kautta.”
Nyökkäsin uudelleen.
Ojensin kättäni eteenpäin kunnes tavoitin Andrewsin käden. Iho tuntui kylmältä ja kuivalta, Andrewsin käsi värähti heikosti hänen tuntiessaan minun käteni omansa päällä.
”Minä teen sen”, lupasin Andrewsille. ”Sinä ja minä saamme, mitä haluamme. Myers kärsii, ja takaan, että hän kärsii paljon.”
Andrews käänsi kätensä ja haparoi sormeni otteeseensa. Hän puristi niitä hieman kuin solmiakseen siten sopimuksen välillemme.
”Lupaatko, että tyttäreni saa oikeutta?”
”Me kaikki saamme, Andrews.”
”Vaikka se vaatisi äärimmäisiä tekoja?”
Olin hetken hiljaa. Pian kuitenkin vastasin.
”Vaikka se vaatisi mitä, minä teen sen. Silmä silmästä…”
”… hammas hampaasta”, Andrews täydensi ja puristi kättäni uudemman kerran. Tällä kertaa jo huomattavasti voimakkaammin.
***
”Ei, William!”
Isän kädet läimähtivät pöytään miehen sanojen vakuudeksi. En ollut ehtinyt sanoa montaakaan sanaa, kun Victor oli jo selkeästi ilmaissut mielipiteensä.
”Anna minun puhua loppuun”, sanoin tyynnytellen, mutta Victor pudisti kiivaasti päätään.
”En anna sinun puhua loppuun, koska et voi sanoa mitään, mikä voisi muuttaa mieleni”, Victor ärähti. ”Sinä et lähde mukaamme tapaamaan Milleriä, sinä et liity joukkoomme, sinä et --”
”… aseta itseäsi vaaraan?” täydensin äreästi. ”Olen asettanut jo kauan sitten, tein sen astuessani Myersin riveihin!”
”Jos tässä on kyse jostain lapsellisesta kostosta, niin --!”
”Mitä sitten, vaikka olisikin?!” huusin Victorille. ”Se on vain yksi syy kaikkien muiden joukossa selittämässä haluani seistä teidän rinnallanne!”
”Sinä et ymmärrä, William!”
”Sinä olet tässä se, joka ei ymmärrä! Olen tällä hetkellä mitä luultavimmin Myersin tappolistan kärjessä, ja minusta olisi reilua antaa minun yrittää selvittää asiaa!”
”Tämä sotku ei selviä sillä, että työnnät nokkasi politiikkaan!” Victor ärjyi. ”Jos haluat eroon Myersistä, loogisinta olisi hyökätä suoraan hänen kimppuunsa – joskin niin kauan kuin minä elän, sinä et tee sitäkään!”
Yritin hillitä raivostunutta ääntäni ja puhua hiljempaa.
”Olen miettinyt tätä, älä edes kuvittele, etten olisi”, sihahdin Victorille. ”Jos Keaton häviää vaalit, jos Miller voittaa ne, Keaton hylkää Myersin. Myersiä ei ole ilman Keatonia. Ilman poliittisia kontaktejaan hänen bisneksensä on yhtä varmaa kuin veteen piirretty viiva. Ilman bisneksiään hän on heikko, ja sen heikkouden myötä hänen alaisensa jättävät hänet. Ja ilman alaisiaan hän ei voi mitään minulle tai kenellekään muullekaan.”
”Logiikkasi on kieltämättä uskottavaa, mutta tuo tilanne saavutetaan vallan hyvin niinkin, että minä ja Jeremy hoidamme osuutemme ja sinä annat meidän tehdä sen”, Victor vastasi. Pudistin päätäni.
”Tässä on kyse myös minusta, minun hengestäni ja minun elämästäni”, sanoin ja katsoin isääni vaativasti. ”Paitsi, että olen Andrewsille velkaa sen, että autan teitä pyrkimyksissänne hänen ollessaan kykenemätön sitä tekemään, minun täytyy saada selvittää tämä itseni takia.”
”Sinä et voi lähteä tähän --!”
”Lopeta, Victor”, rauhallinen ääni keskeytti keittiöstä, ”poikasi on oikeassa.”
Käännyimme molemmat katsomaan Jeremyä, joka oli kaiken aikaa nojaillut keittiön työtasoa vasten ja kuunnellut riitaamme sanomatta aluksi sanaakaan. Nyt hänellä oli kuitenkin selvästi jotain asiaa.
”William on sotkeutunut tähän jo kauan sitten”, Jeremy tokaisi. ”Ja hän on todennäköisesti oikeassa siinä, ettei Myers aio jättää häntä rauhaan. Williamin ei pitänyt selviytyä, hänen ei pitänyt karata kaikkien tietojensa kera, hän on uhka Myersille ja Myers tietää sen. Ja jos sinua ei liikuta se, että poikasi haluaa itse hoitaa oman turvallisuusuhkansa pois päiväjärjestyksestä, mieti tätä; mitä enemmän William tietää Millerin puolen asioista, sen paremmin hän voi auttaa meitä ja sen lähempänä olemme läpimurtoa. Ja William saa tietää asioista parhaiten näkemällä ne itse.”
”Päästäisitkö oman poikasi, Jeremy?” Victor ärähti. ”Päästäisitkö Seanin tai Jeffin auttamaan meitä oman henkensä uhalla?”
Jeremy katsoi isääni pitkään kulmiensa alta. Miehen puhuessa hänen äänensä oli itsevarma.
”Päästäisin.” Jeremy kohotti leukaansa hieman jatkaessaan. ”Eikä kyse ole siitä, että heidän pitäisi asettua vaaraan meidän takiamme. Kyse on nyt siitä, että William on joka tapauksessa vaarassa, teimme mitä tahansa, ja siitä, että auttamalla toisiamme saamme itse kunkin turvaan. Ja koska sinulla ei tunnetusti ole itsesuojeluvaistoa omalla kohdallasi muutenkaan, muistutan sinua siitä, että jos Miller voittaa vaalit, häneltä saamamme palkkion turvin voimme jäädä eläkkeelle jo ennen joulua. Lisäksi muistutan, ettei meistä kukaan ole toistaiseksi joutunut minkäänlaiseen fyysiseen yhteenottoon kenenkään kanssa työskennellessämme Millerille, joten on melko epätodennäköistä, että Williamin henki olisi uhattuna mitenkään muuten kuin Myersin toimesta.”
Seurasin Victorin eleitä ja ilmeitä tarkkaan. Mies näytti siltä, että kävi päässään läpi asioita nopeaan tahtiin luoden syy-seuraussuhteita asioiden välille kuin karttaa tehden. Jonkin ajan kuluttua hän kohotti kätensä ja haroi hiuksiaan mietteliäänä, ja viimein hän kertoi päätöksensä ääneen katsoen minun sijastani edelleen Jeremyyn. Silti hän puhui minulle, ei enolleni.
”Hyvä on.” Victor lopetti hiustensa haromisen. ”En kiellä sinua osallistumasta, mutta lupaa, ettet vahingoita itseäsi.”
Heistä kumpikin katsoi minua vaativasti. Vastasin heidän katseisiinsa vuorotellen.
”Minä lupaan.”
Muuta ei tarvittu. Isä nyökkäsi alistuneena, Jeremy puolestaan näytti voitonriemuiselta ja näytti minulle peukaloaan isän selän takana. Enkä minä tuntenut minkäänlaista katumusta, en epävarmuutta, en mitään muutakaan. Olin täysin varma asiastani. Täysin.
***
Takkatuli rätisi tulisijassa valaisten huoneen kellertävällä kajolla ja lämmittäen muuten viileää tilaa hieman tarpeettomankin kuumaksi. Keski-iän jo jokunen aika sitten ohittanut mies seisoi takkatulen ääressä ja väänteli käsiään mietteissään. Hän ei puhunut mitään, ei ollut puhunut pitkään aikaan. Vasta, kun hiljaisuus alkoi jo muuttua kestämättömäksi, mies sanoi jotain.
”Kertaisitteko kanssani vielä, miksi herra Andrews ei ole mukananne?”
Victor nojautui hieman eteenpäin tuolillaan. Jeremy puolestaan ei tehnyt elettäkään vastatakseen. Kuin miesten välillä olisi ollut sanaton sopimus siitä, kumpi puhui missäkin vaiheessa.
”Herra Andrews joutui jäämään sairaslomalle”, Victor toisti jo aikaisemmin kertomansa tosiasian. ”Sillä ei tule olemaan mitään vaikutusta toimintaamme. Poikani tarjoutui ottamaan hänen paikkansa väliaikaisesti.”
Hiljaisuus. Takan ääressä seisova mies antoi meidän odottaa vastaustaan.
”Hän on nuori”, mies lopulta sanoi. ”Kovin nuori.”
”Sillä ei pitäisi olla teille mitään merkitystä.”
”Kaikki merkitsee, herra de Luca. Kaikki.”
Howard Miller kääntyi ja katsoi vuoroin minua, vuoroin isääni. Miehen puhuessa hänen äänensä oli yllättäen äreä.
”Emmekö me sopineet, että mikään ei mene vikaan?”
”Mikään ei ole mennyt vikaan”, Victor vastasi tyynen rauhallisesti.
”Miksi herra Andrews on sitten poissa pelistä?” Miller ärähti. ”Mitä hänelle on tapahtunut?”
”Se on asia, jolla ei ole yhteistyömme kannalta mitään merkitystä ja joka ei lopulta edes kuulu teille.”
”Voitteko luvata minulle, että --”
Victor kohotti kätensä vaientaen Millerin.
”Olisimme kyllä kertoneet, jos Andrewsin sairaslomaan liittyisi sellaisia piirteitä, joista teidän pitäisi tietää, herra Miller”, Victor vannoi. ”Toivon, että tästä eteenpäin voimme keskittyä Andrewsin poissaolon ja poikani läsnäolon sijaan asiaan, jonka vuoksi halusitte tavata meidät.”
Miller kääntyi kohti ainoaa jäljellä olevaa tyhjää nojatuolia ja istuutui sille. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi minua tarkkaan. Vastasin hänen katseeseensa tyynesti, ja lopulta useamman kymmenen sekunnin kuluttua Miller alkoi vilkuilla kohti Jeremyä ja Victoria.
”Puhuin herra Stevensonille puhelimessa liikelahjoista, mutta tarkkaan ottaen kyse ei ole aivan siitä”, Miller mutisi. ”Kyse on siitä, että Keatonin kannatusprosentti hipoo jostain aivan käsittämättömästä syystä edelleen viittäkymmentä ja se tarkoittaa sitä, ettei minun vaalivoittoni ole suinkaan täysin varma.”
Miller karaisi kurkkuaan puheenvuorojensa välissä, mies puristi käsiään yhteen ja näytti hermostuneelta.
”Jos Keaton voittaa vaalit, hän saa nopeasti kansan luottamuksen ja on todennäköistä, että hän pääsee asemaan, jossa hänen on täysin mahdollista tuhota kaikkien muiden ura mainitsematta sanallakaan omista kupruistaan”, Miller totesi. ”Valta tuo verkostoa, ja verkosto on omiaan turvaamaan Keatonin jatkon, jos hän osaa asetella sanansa oikein. Sanomattakin on selvää, etten minä halua sellaista tilannetta.”
Miller antoi edelleen katseensa vaeltaa meissä kaikissa. Näin Jeremyn nyökkäävän.
”Jatkakaa”, vaaleahiuksinen mies kehotti, ja Miller totteli.
”Olen mennyt jo liian pitkälle näissä asioissa”, mies totesi. ”Aivan liian pitkälle, mutta minua ei pelota mennä vielä pidemmälle. Haluan Keatonin pois tieltäni lopullisesti.”
Victor hätkähti. Jeremy kurtisti kulmiaan, minäkin tein niin vaistomaisesti. Miller jatkoi.
”Puhun suoraan. Haluan, että tapatte Keatonin. Tänä iltana.”
Hiljaisuus laskeutui neljän miehen välille. Ainoa ääni takkatulen rätinän lisäksi oli kaukainen radion särinä jostain talon yläkerrasta. Victor puhui ensimmäisenä.
”Sitä me emme voi tehdä.”
”Miksi?” Miller ärähti, ja Victor pudisti päätään.
”Liian riskialtista”, isäni totesi vähintään yhtä äreästi. ”Typerää ja tarpeetonta. Jos jäätte kiinni --”
”Minä jään kiinni vain siinä tapauksessa, että te jäätte. Ja sehän ei tule kysymykseen, vai mitä? Ettehän te halua jäädä kiinni mistään?”
Millerin ääni oli yllättäen muuttunut pehmeäksi, kieroksi. Äänensävy sai Victorinkin vaikenemaan. Jäimme odottamaan Millerin jatkavan.
Hänen olisi voinut luulla hymyilevän kieroa, kylmää hymyä, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän oli täysin vakava.
”Jos te ette suostu vaatimuksiini, niin hyvä on”, Miller totesi. ”Minulla ei ole mitään menetettävää. Sen sijaan voin luvata, että mikäli saan senaattorin paikan, rikollisuus puhdistetaan tästä kaupungista täysin. Älkääkä edes yrittäkö sanoa, että ilmiannatte minut, te ette tee sitä kuitenkaan, sillä samalla ilmiantaisitte itsenne.”
”Mistä lähtien te olette kuvitelleet voivanne kiristää meitä?!” isä ärähti nyt selvästi hermostuneena. ”Me emme todellakaan --”
Isä käänsi päänsä Jeremyn suuntaan, ja nyt minäkin näin, miksi; Jeremy viittoili käsillään kiivaasti keskeyttääkseen miehet.
Saatuaan huomion itselleen Jeremy nojautui tuolillaan taaksepäin ja katsoi Milleriä arvioivasti. Hän piti miesten katseita itsessään pitkään selvästi tarkoituksella, kuin olisi nauttinut huomiosta. Lopulta hän puhui kylmän laskelmoivalla äänellä.
”Paljonko maksatte?”
”Jeremy”, isä ärähti, mutta Jeremy ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja Millerkin ainoastaan vastasi Jeremyn kysymykseen.
”Kaksisataa tuhatta dollaria onnistuneesta tehtävästä”, Miller totesi.
”Melko vähän”, Jeremy huomautti, ja Miller korotti hintaa.
”Hyvä on, kolmesataa tuhatta.”
Victor vieressäni näytti pudistelevan päätään. ”Jeremy, me emme --”
”Suonette anteeksi”, Jeremy sanoi korottaen äänensä Victorin äänen yli, ”minulla ja arvon liikekumppanillani on muutama sana vaihdettavana. Palaamme pian.”
”Oletko ihan sekaisin, Jeremy?!”
Päästyämme takkahuoneen ulkopuolelle ja jätettyämme Millerin yksin huoneeseen istumaan isäni näytti lähinnä siltä, että kävisi minä hetkenä hyvänsä enoni kimppuun.
”Meidän täytyy olla samaa mieltä asioista”, Victor jatkoi. ”Me emme voi näyttää Millerille erimielisyyttämme! Sillä tavalla hän vain --”
”Juuri siksi halusin puhua sinun kanssasi!”
Jeremy onnistui keskeyttämään Victorin ja sai itselleen puheenvuoron. Hän alkoikin selittää asiaansa heti.
”Kukaan ei hyödy mitään siitä, että Miller pääsee kiristämään meitä”, Jeremy selitti. ”Parhaiten vältämme sen tilanteen ottamalla hänen tarjouksensa vastaan, ja sano minun sanoneen, se tarjous on loistava.”
”Me emme ryhdy tappamaan ihmisiä!”
”Mistä lähtien sinua on pelottanut tappaa ketään?” Jeremy naljaili. ”Yksi ainoa keikka. Yksi helppo laukaus päin Keatonia. Siitä saa aika roiman tuntipalkan. Ja entä jos emme suostu? No, siinä tapauksessa kaikki, mitä olemme tähän mennessä tehneet, on ollut täysin turhaa! Miller vaikutti olevansa hyvinkin tosissaan vihjatessaan kääntävänsä takkinsa.”
”On olemassa muitakin ratkaisuja!” isä ärähti.
”Kuten?” Jeremy tivasi. Hän käänsi katseensa minuun. ”Will, satutko sinä keksimään yhtään?”
Hämmennyin hetkeksi minulle osoitetusta kysymyksestä, käytännössä olimme ennen tapaamista sopineet, että pysyttelisin hiljaa. Jeremy kuitenkin odotti vastausta, ja annoin sen hänelle pudistamalla päätäni.
”Ei, en keksi.”
”Joten?” Jeremy kysyi katsoen isääni. ”Menemmekö helpoimman kautta ja tapamme Keatonin vai otammeko tarpeettoman riskin siitä, että Miller pettää meidät?”
Jeremy katsoi isääni odottavasti. Victorkin tiesi ajan kuluvan, hän tiesi Millerin odottavan ja päättelevän pitkästä odotusajasta, ettemme vieläkään olleet täysin samaa mieltä asioista. Ehkä siksi hän vastasi nopeammin, kuin olin olettanut.
”Selvä”, isä sanoi ja nyökkäsi. ”Me teemme sen.”
”Loistavaa”, Jeremy murahti. ”Eiköhän siis oteta tarjous vastaan.”
Käännyimme kohti ovea, josta olimme tulleet aulaan, kun se yhtäkkiä aukesi. Miller harppoi ohitsemme kohti ulko-ovea vilkaisemattakaan meihin päin, ja meistä jokainen seurasi hänen liikkeitään katseellaan. Mies avasi oven ja astui ulos Jeremy, Victor ja minä perässään.
”Kummallista…”
Miller pudisteli päätään. Victor ja Jeremy vilkaisivat toisiinsa, Jeremy pudisti päätään.
”Mikä?” Victor kysyi epäilevällä äänellä. Miller vastasi heti.
”Se, että olen varma, että näin jonkun liikkuvan pihallani. Jos hän kuuli keskustelumme, niin --”
Tunsin Jeremyn heittäytyvän päälleni koko voimallaan. Me molemmat kaaduimme maahan, ja tömähdyksistä sekä Millerin kivun ja hämmennyksen sekaisesta karjaisusta saatoin päätellä isäni tehneen saman Millerille. Eivätkä he olleet väärässä suojautuessaan. Ensimmäinen laukaus osui Millerin talon ulko-oveen ja hajotti sen lasin pirstaleiksi.
Toisen laukauksen kajahdettua hiljaisessa illassa tajusin nopeasti, mitä oli meneillään, ja haparoin aseen käsiini paitani sisältä. Jeremy oli kyyristynyt viereeni lähelle meitä suojaavan muurin reunaa, ja hänen asemansa esti näkyvyyteni toiselle puolelle, muttei ollut vaikea arvata, kuka meitä ampui.
Jeremy vieressäni näytti käyvän jonkin sortin sanatonta keskustelua viereisen muurin takana piilottelevan isäni kanssa. He nyökkäilivät, muodostivat sanoja huulillaan ja pudistelivat päätään, kaikkea sekaisin ja yhtaikaa. En saanut heidän keskustelustaan mitään selvää, mutta nähtävästi he ymmärsivät toisiaan.
”Pysy siinä”, Jeremy komensi minua. En sanonut vastaan, en aikonut alkaa riitelemään Jeremyn kanssa juuri nyt, mutta jos vain saisin tilaisuuden ampua Myersia, niin…
He kohottautuivat toisen polvensa varaan yhtä aikaa, yhtä aikaa he myös ampuivat kohti edellisten laukausten lähdettä vetäytyen sitten takaisin muurin taa suojaan. Yrittäessäni itse kohottautua ampuakseni Jeremy tönäisi minut rajulla liikkeellä takaisin maahan.
”Pysy siinä, sanoin!”
”Se on Gray!” Victor karjaisi ja ampui jälleen muurin yli. ”Näin hänet… Jeremy, hän on yksin, pääsette takaovesta autolle, minä pidän hänet kiireisenä!”
”Ei!”
Jeremy käänsi katseensa minuun kuullessaan vastalauseeni. Hän katsoi minua tiukasti.
”Meillä ei ole aikaa tähän, Will!”
”Ei niin, ja me pärjäämme kolmisin paremmin, kuin jos jätämme isäni yksin!”
Jeremy veti syvään henkeä. Hänen takanaan isä ampui kohti Grayta, ja Gray vastasi tulitukseen.
”Victor pärjää loistavasti”, enoni ärähti. ”Ja jos et muuten usko, niin ajattele vaikka sitä mahdollisuutta, että saatuamme auton käyttöömme voimme vaikka ajaa hänen ylitseen.”
Olin aikeissa sanoa vielä vastaan, mutta Jeremyn viimeinen ärähdys sai minut vaikenemaan.
”Tottele!”
Näin oven jääneen raolleen Jeremyn takana. Isä ilmeisesti halusi meidän menevän takaisin sisälle ja juoksevan talon läpi takaovelle. Käänsin katseeni ovesta takaisin Jeremyyn, joka nyökkäsi.
”Kolmannella”, mies kuiskasi. ”Yksi, kaksi…”
”… kolme!”
Nousimme ylös samaan aikaan, ja tiedostaen sen mahdollisuuden, että Gray voisi ampua kumpaa tahansa päähän, isä aloitti silmittömän tulituksen kohti miehen piilopaikkaa. Me puolestamme juoksimme ne muutamat tarvittavat askelet kohti ovea, onnistuimme saavuttamaan sen ja ryntäämään sisätiloihin.
Takaovea ei ollut vaikea löytää, se sijaitsi yksinkertaisesti aulan toisella puolella. Minä en tietenkään edes tiennyt talossa olevan takaovi, mutta Jeremy ilmeisesti tunsi talon ja johdatti meidän ovesta ulos. Tulitus etupihalla oli hieman harventunut, mutta se jatkui edelleen, ja se oli sinänsä hyvä merkki. Ainakin Victor oli kunnossa ja kykeni taistelemaan Grayn kanssa.
Jeremy juoksi etunenässä kohti autoa. Hän kilisteli jo avaimia taskussaan.
Ja kun olimme vain muutaman askelen päässä, jotain tapahtui. Ja se tapahtui niin nopeasti, että hädin tuskin tajusin tapahtunutta.
Hän astui esiin auton takaa. Näin hänen hymyilevän.
Jeremy reagoi välittömästi ja syöksähti maata kohti suojautuakseen takapihaa kiertävän muurin taakse. Hän kiskoi minut perässään.
Mutta ennen, kuin kumpikaan meistä oli täysin suojassa, Myers ehti ampua kaksi laukausta.
Kohotin ruumiini hitaasti käsivarsieni varaan. Kuulin juoksuaskelia, ne loittonivat. Kuulin hänen huutavan kätyrinsä nimeä.
”Gray!”
Tulitus etupihalla taukosi ja loppui lopulta kokonaan. Jossain käynnistyi auto.
”He lähtivät”, sanoin vieressäni makaavalle Jeremylle. ”En tiedä, mitä tapahtui, mutta he lähtivät… Jeremy?”
Ei vastausta. Käänsin katseeni kohti enoani. Heti nähdessäni hänet tunsin kauhun kouraisevan sisintäni.
Hän pyöritteli päätään tuskaisena, voihkien ja näyttäen siltä, että yritti hahmottaa ympäröivää maailmaa siinä onnistumatta. Kohottautuessani polvilleni hän näytti havaitsevan liikettä ja katsoi jonnekin minun suuntaani.
”Voi helvetti…” Jeremyn ääni oli pelkkä hatara kuiskaus. Minä taas en saanut sanottua mitään, vain tuijotin hänen vähitellen punaiseksi värjäytyvää paitaansa ja rintakehää, joka suorastaan pulppusi verta sykäyksittäin.
Kuulin askelia. Tiesin, etteivät ne olleet Grayn tai Myersin. En siis vaivautunut puolustautumaan mitenkään, eikä sille olisikaan ollut tarvetta.
Isä ilmestyi viereeni. Hän kyyristyi Jeremyn puoleen hengästyneenä.
”Myers?” hän kysyi minulta, ja nyökkäsin vapisten. Isä ojensi kätensä ja kosketti Jeremyn olkapäätä. Jostain kauempaa kuului jälleen askelia, isä käänsi katseensa niiden suuntaan.
”Soita ambulanssi, Miller. Nyt heti.”
Askelet loittonivat, en vaivautunut edes katsomaan niiden suuntaan.
Isä piti edelleen kättään Jeremyn olkapäällä, meistä kumpikin yritti tavoitella Jeremyn katsetta, mutta mies oli sulkenut silmänsä. Tajuissaan hän kuitenkin oli, hän yritti heikosti pyyhkäistä Victorin käden pois olaltaan.
”Sinä selviät, Jeremy”, isä sopersi yhtäkkiä heikolla äänellä. ”Olet selvinnyt paljon pahemmastakin…”
Yllättäen Jeremyn huulilta karkasi korahtava ääni, kuin naurahdus, joka ei aivan täysin onnistunut kuulostamaan naurahdukselta.
”Kuten mistä?” Jeremy kysyi kuiskaten. ”Siitä, että sinä ammuit minua?”
Miehen huulille levisi värisevä hymyntapainen.
”Sinä et olisi saanut minua kuitenkaan hengiltä, Vicky. Ethän sinä saanut juuri ketään muutakaan.”
Jeremyn hymy katosi kasvoilta. Mies irvisti tuskasta, mutta irvistyskin lakkasi pian. Jeremy jatkoi, oli jo vaikea kuulla hänen ääntään.
”Kosto on paska juttu... kerro se Williamille.”
Hänen äänensä hiljeni loppua kohden ja vaikeni lopulta kokonaan. Näin hänen vetävän vapisten henkeä. Sen hengenvedon jälkeen hänen rintakehänsä raskas liike pysähtyi.
"Jeremy..."
Hän ei vastannut. Hän ei kuullut.
Victor ravisti hänen olkapäätään, mutta miehen silmät pysyivät suljettuina. Isä haparoi hänen kaulaansa, tunnusteli pulssia ja pudisti lopulta päätään.
"Ei..."
Vasta, kun siniset valot valaisivat Millerin pihamaan, me tajusimme nousta ylös ja lähteä.
Lähteä ja jättää, vaikka kumpaakaan emme olisi halunneet tehdä.
***
Irviksen kommentteja:
Oli kova hinku katkasta osa keskeltä, mutta en sitten tehnyt sitä, vaikka meinasi käydä ketuttamaan osan loppua kohden. :D
Hnnngh, mitäs tästä. Ei ollut helppoa tämän osan kirjoittelu, ei tosiaan. En meinannut mihinkään olla tyytyväinen.
Jeremy sentään oli ihana, ainakin alussa, mutta loppu oli sitten omastakin mielestäni vähemmän ihana. Anteeksi! D:
Tulevista osista saattaa muuten jäädä tuo 3.28 sitten välistä, saapi nähdä. Eli Sorrow'n jälkeen tulisikin heti Last man standing. ;)
