Odottaminen oli ehkä pahinta siinä tilanteessa. Varsinkin, kun en yhtään tiennyt, mitä odottaa.
Se odotustila oli minulle tuttu, olin istunut siinä samassa tilassa lukemattomat kerrat odottaen, mitä saisin tällä kertaa tehdä palkkani eteen. Olin istunut siinä ja odottanut, että joko Gray tai sitten herra Myersiksi nimittämäni kusipää itse määräisi minulle työtehtävän. Ja niin istuin nytkin aloillani hiljaisessa pankissa sulkemisajan jälkeen odottamassa itse johtajan kutsua toimistoonsa, kuin kaikki olisi niin kuin ennen, vaikka se tuntuikin uskomattomalta. Sillä kun kaikki oli paljastunut, kun minulle oli selvinnyt, että herra Myers oli rakentanut minussa luottamusta itseensä vain ja ainoastaan saadakseen itse haluamansa, kun se kaikki oli maksanut Karenin hengen ja melkein myös isäni ja minun hengen, en ollut uskonut, että enää koskaan palaisin tähän huoneeseen. En ainakaan hieroakseni välillemme rauhaa tai sovintoa.
Ovi aukesi. Oikea käteni jännittyi, valmistauduin kiskomaan pistoolin esille paitani sisältä, jonne olin sen varmuuden vuoksi piilottanut. Nähdessäni tulijan en kuitenkaan tehnyt elettäkään puolustautuakseni.
Hetken hiljaisuus kasvatti outoa tunnelmaa välillämme. Tuntui kummalliselta, että mies, joka oli kerran ollut paras ystäväni, seisoi nyt siinä vastapuolen palveluksessa pidellen pistoolia valmiina kädessään. Vielä kummallisemmalta tuntui, että mies vaikutti niin pelokkaalta, että hänen hartiansa vapisivat aavistuksen ja oikea käsi puristi pistoolia rystyset valkeina. Tai no, olihan sille looginen syy. En minä ollut hetkeäkään uskonut, että Henry olisi tässä mukana vapaaehtoisesti – ainakaan enää.
”Herra Myers on valmis vastaanottamaan sinut”, Henry sanoi hiljaa, lähestulkoon kuiskaten. Kuin mies olisi pelännyt rikkoa hiljaisuuden. Olisin halunnut sanoa hänelle jotain, kertoa hänelle, että jos hänet oli todella pakotettu jatkamaan Myersin palveluksessa, hän voisi hetkenä minä hyvänsä lähteä mukaani. Se vain olisi vesittänyt suunnitelmani täysin. Tosin suunnitelmat saattaisivat vesittyä niinkin, että heti, kun astuisin Myersin toimistoon, mies ampuisi minut siihen paikkaan. Mutta mitä hävittävää minulla enää oli?
Vaikka sydämeni hakkasikin, vaikka järkeni huusi vastalauseita ja vaikka olin lähes varma siitä, että saisin kohta luodin otsaani, se pieni mahdollisuus asioiden järjestymisestä sai minut nousemaan ylös sohvalta ja kävelemään toimistoon.
Hän seisoi siinä kädet puuskaan taitettuina tuijottaen minua silmiin läpitunkevasti. Pysähdyin hänen eteensä jokainen lihakseni jännittyneenä, valmiina äkkiliikkeisiin, valmiina puolustautumaan. Kadutti. Miksi hitossa olin ottanut tällaisen riskin?
Myers nyökkäsi tervehdykseksi, miehen ilmekään ei värähtänyt.
”Istu.”
Käsky kuulosti enemmän koiralle lausutulta, mutta tottelin silti. Mielessäni ajattelin tilanteen muistuttavan sitä työhaastattelua, jossa olin Myersin luona aikoinaan ollut. Elämäni käännekohtaa, jonka myötä olin onnistunut sotkeutumaan elämäni pahimpiin ongelmiin.
Myers nojasi pöytään ja katsoi minuun tiiviisti aluksi neutraalina, mutta mitä kauemmin hän tuijotti minua, sitä leveämmäksi virnistys hänen kasvoillaan muodostui.
”Hauska nähdä, William”, hän sanoi lausuen nimeni maireasti, venytellen. ”Kaiken tämän jälkeen on miltei huvittavan hauska nähdä sinut edessäni noin nöyränä.”
Hillitsin raivoni, yritin pitää käteni vakaasti poissa paitani sisältä. Vaikka onnistuinkin pysymään muutoin näennäisen rauhallisena, ajatus siitä, että edessäni virnuileva mies oli se sama kusipää, joka tappoi Karenin ja enoni, sai ruumiini tärisemään silkasta vihasta.
”En tullut tänne vaihtamaan kuulumisia, Myers, sinä tiedät sen”, sanoin miehelle ja nostin vaistomaisesti leukaani ylemmäs kohdatessani hänen katseensa. ”Alustin jo ongelmaamme sinulle puhelimessa, ja --”
”Ja odotat, että autan sinua.” Myersin hymy leveni, mies selvästikin ajatteli olevansa niskan päällä. ”Odotat, että tarjoan sinulle sitä samaa yhteistyötä ja turvaa, jota sait nauttia ollessasi palveluksessani. Mutta valitettavasti se juna meni jo, William. Petit luottamukseni. Jos olisit tehnyt kaiken, kuten pyysin ja osoittanut minulle uskollisuutta, tätäkään ongelmaa sinulla ei nyt olisi.”
Tuijotin Myersiä epäuskoisena. Eikö mies todellakaan ymmärtänyt, että hän itse oli samassa veneessä? Pudistin päätäni.
”Ei, Myers”, ärähdin miehelle. ”Et käsitä. He ovat myös sinun jäljilläsi.”
”Sanoiko puhelimessa mainitsemasi 'luotettava lähde' sanatarkasti niin?”
”Ei, mutta --”
”Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään hätää. Te puolestanne saatte korjata ongelmanne keskenänne.”
Raivo kuohahti sisälläni.
”Helvetin idiootti!” karjaisin täyttä kurkkua läimäistessäni kädet niin kovaa Myersin pöytään, että se sattui. Myers hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemmas – miehen ele sai minut tuntemaan lähestulkoon lievää tyytyväisyyttä. ”Onko sinulla ymmärryksessä vikaa?! Osaatko laskea yhteen yksi plus yksi?! Se tekee kaksi – kaksi senaattoriehdokasta, Myers, kaksi tunnustusta, kahden puolen pian kiinnijäävät keinottelijat, joiden on pakko tehdä jonkin sortin yhteistyötä, jos haluamme kaikki selvitä tästä! Sinun kanssasi yhteistyö vain vaikuttaa olevan täysin turhaa, koska olet niin yksinkertainen, ettet ymmärrä syy-seuraussuhteista simppeleimpiäkään!”
Myers oli hetken hiljaa. Onneksi lyhyen hetken, pidempi olisi saattanut saada minut tekemään jotain vielä harkitsemattomampaa.
”Rauhoitu, William”, Myers lopulta komensi äreästi. ”Istu takaisin alas. Puhutaan tästä vielä.”
Pudistin päätäni uudestaan.
”Minä en istu alas”, ärisin Myersille. ”Meillä on helvetillinen kiire, ymmärrätkö? He voivat olla jo ties miten pitkällä. Meillä ei ole aikaa istuskella ja jutella mukavia, meidän on keksittävä ratkaisu ja selvitettävä tämä sotku!”
Myers nousi. Katsomatta minuun hän hieroi hajamielisesti niskaansa, vilkuili välillä ikkunaan ja antoi katseensa vaellella mietteliäänä edestakaisin. Lopulta hän kohotti katseensa olkani yli Henryyn, joka oli kaiken aikaa seissyt pistoolinsa kanssa pelokkaana taustalla.
”Pysy täällä hänen kanssaan, Walker. Soitan yhden puhelun. Palaan pian takaisin.”
Myers käveli huoneensa takaovesta ulos jättäen meidät kahden.
Myersin komennus Henrylle tarkoitti luultavasti lähinnä sitä, että Henryn pitäisi vahtia, etten tekisi mitään typerää hänen pankissaan, en penkoisi tärkeitä papereita tai virittelisi ansaa Myersille. Vahdiksi Henrystä ei kuitenkaan juuri ollut, nuori mies ei kyennyt edes katsomaan suoraan minuun. Näin hänen kasvoiltaan sekä pelokkaan kalpeuden että häpeän punan; kaksi eri sävyä, jotka olivat kovin ristiriidassa keskenään.
”Henry?”
Hän ei vastannut, puristi vain pistoolia entistä kovempaa. Olisin tehnyt melkein mitä tahansa saadakseni tietää, mitä miehen päässä sillä hetkellä liikkui.
Huokaisin turhautuneena.
Käänsin selkäni Henrylle ja harpoin ikkunan luo laskien kyynärpääni melkein mielenosoituksellisesti karmia vasten. Kuulin Henryn liikehtivän hermostuneesti, mutta mies ei vieläkään sanonut mitään. Ja minä olin vihainen. En sentään Henrylle, entinen paras ystäväni ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan Myersille. Millä keinolla se miehen irvikuva oli pelotellut Henryn hiljaiseksi?
Hiljaisuus välillämme vain jatkui jatkumistaan, seinäkellon tikitys kertoi kuluvista minuuteista. Kun kuulin lopulta askelia Myersin huoneen oven takaa, lopetin ikkunankarmiin nojaamisen ja käännyin katsomaan tulijaa.
Myers sulki huoneen oven perässään ja jäi paikoilleen seisomaan. Hän katsoi suoraan minuun, mutta puhui Henrylle.
”Walker, ulos”, Myers komensi kylmällä äänellä. ”Voit lähteä kotiin.”
Henry ei jäänyt kyselemään selityksiä yhtäkkiselle käskylle, vaan luikki hiljaa ulos sivuovesta ja painoi oven kiinni niin hiljaa, että kahvan naksahdusta hädin tuskin kuuli. Henryn poistuttua Myers nyökkäsi minulle.
”Istu alas, William.”
Tottelin Myersin ääntä melkein vaistomaisesti, vaikken olisi halunnut. Tajusin kuitenkin, että nyt oli parasta pitää Myers hyväntuulisena, jos halusin hänestä liittolaisen.
Myers risti kätensä rinnalleen ja tarkkaili minua pitkään. Vähään aikaan hän ei sanonut mitään, mutta lopulta parin mietteliään nyökkäyksen jälkeen hän puhui.
”Hyvä on. Uskon, että ongelma on niin minun kuin teidänkin.”
Huolimatta siitä, että Myers vaikutti myöntyväiseltä, en pitänyt hänen äänensävystään. Käteni liikahti, paitani sisään piilotettu ase tuntui yllättäen raskaammalta, mitä se oikeasti oli. En kuitenkaan tarttunut siihen, sillä tekemällä niin olisin vesittänyt kaikki mahdollisuudet yhteistyöhön. Otinko turhan riskin? Sitä en vielä tiennyt.
Hän liikkui. Tuli lähemmäs.
Myers kiersi tiiviisti tuolia, jolla istuin. Kuin peto saalistaan. Toinen käteni puristui hermostuneesti nyrkkiin Myersin pysähtyessä taakseni. En pitänyt siitä, että Myers oli takanani katseeni ulottumattomissa, en ollenkaan.
Myers puhui vakuuttavasti, hiljaa, ystävällisellä äänellä. Se sai minut rauhoittumaan – minimaalisen vähän, mutta kuitenkin.
”Olet oikeassa siinä, että meidän on tehtävä yhteistyötä”, Myers sanoi. ”Jos haluamme selvitä kaikki tästä ilman ikäviä vankeustuomioita tai sähkötuoleja, niin on parasta, että mietimme asiaa yhdessä.”
Hetken hiljaisuus.
Kohotin katsettani ylemmäs, kun Myers laski kätensä lempeästi olkapäälleni. Melkein isällisesti.
Ja juuri siitä lempeydestä, siitä käsittämättömästä tavasta, jolla Myers kumartui hitaasti aivan lähelle minua kuin lukeakseen minulle iltasadun, tiesin, että tämä oli virhe.. mutta ennen, kuin ehdin toimia, kohtalokas naksahdus sai minut hätkähtämään ja jähmettymään paikoilleni. Myers vastasi vaistomaiseen eleeseeni naurahduksella.
”Yhteistyötä, William. Mitään pelättävää ei ole…”
”… ei niin kauan, kun teet täsmälleen, kuten sanon.”
Pistoolin piippu painui entistä kovemmin päätäni vasten. Myersin käsi puristi olkapäätäni niin kovaa, että se sattui. Käsi liikkui kaulustani myöten alemmas tunnustellen ja löytäen lopulta pistoolin. Riisuessaan minut aseista hän nauroi ääneen, päästi ilmoille muutaman hiljaisen naurahduksen kuin vakuuttaakseen minut myös henkisellä tasolla siitä, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia häntä vastaan.
***
Minulla ei ollut hajuakaan, minne Myers oli minua viemässä, mutta joka tapauksessa hän oli töninyt minut edellään huoneensa ulkopuolella avautuvaan käytävään. Luulin aluksi, että olimme menossa kohti käytävän päässä olevia hissejä, mutta Myers käänsikin minut toiseen suuntaan yhdelle käytävän ovista ja avasi sen.
”Sisälle.”
Astuttuani sisään pieneen huoneeseen Myers pysäytti minut kovakouraisesti oven eteen ja kiskaisi oven perässään kiinni. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, huoneessa ei ollut juuri muuta kuin pari koriste-esinettä, pari tuolia ja puhelinpöytä. Minun ei tarvinnut miettiä pitkään tajutakseni itsekin, että Myers halusi minun soittavan jonnekin, mutta pistoolia ohimoani vasten painava mies sanoi sen vielä ääneen.
”Huoneen nurkassa on puhelin”, Myers sanoi. ”Kävelet sen luo ja nostat luurin. Selvitin numeronkin sinulle siltä varalta, ettet muista isäsi numeroa ulkoa.”
Tuijotin puhelinta. Varoen tekemästä liian äkkinäisiä liikkeitä, joista Myers saattaisi hermostua, pudistin päätäni.
”Turha luulo.”
Myers naksautti kieltään paheksuvasti.
”Älähän nyt heittäydy hankalaksi”, mies hymähti. ”Yhteistyötähän sinä halusit, etkö vain? Siinä tapauksessa otat puhelimen käteesi ja kutsut isäsikin palaveeraamaan kanssamme mahdollisesta ratkaisusta.”
”Älä ole tekopyhä, Myers, sinä tapat hänet!”
”En ole yhtään tekopyhä, William, minulla on Victor de Lucan varalle aivan muita suunnitelmia. Niin olisi myös sinun varallesi, mutta myönnettäköön – sinun henkesi minä saatan viedä, jos et tee, niin kuin sanon. Sillä mitä hyötyä on yhteistyökumppanista, joka ei lopultakaan tee, kuten haluan? Ole hyvä, soita ja toivo hartaasti, että isäsi sattuu olemaan kotona.”
Voimakas tönäisy selkääni sai minut ottamaan pari askelta lähemmäs puhelinta. Pistooli painui ohimoani vasten, eikä Myersin äänensävy jättänyt minulle vaihtoehtoja.
”Minä odotan, William.”
En voinut muuta.
Myers kuului istuvan tuolille takanani nostaessani luurin. Veivasin isän numeron puhelimeen ulkomuistista, mutta tärisevin käsin ja mahdollisimman hitaasti. Hetken harkitsin soittavani tahallani väärään numeroon, mutta mitä olisin sillä voittanut? Mielessäni kävi ajatus siitä, että olisin voinut vain teeskennellä soittaneeni isälleni ja saada hieman lisää aikaa, mutta linjan hälyttäessä ensimmäisen kerran tajusin luurin toistaman äänen olevan niin kova, että vaikka Myers ei saisi selvää sanoista, hän kyllä kuulisi vastaajan äänensävyn ja tajuaisi heti, mistä olisi kyse, kun linjan toisessa päässä ihmeteltäisiin liikaa väärään numeroon tullutta omituista puhelua.
Linja hälytti useaan otteeseen. En tiennyt tarkalleen, toivoinko isän jo palanneen reissultaan salkkunsa kanssa vai toivoinko hänen olevan muualla. En tiennyt, mitä tapahtuisi, jos isä ei vastaisi.
Hän vastasi.
”De Luca.”
Vaihdoin puhelinta hermostuneesti kädestä toiseen, tajusin hengitykseni tihentyneen.
”Minä täällä”, sain sanottua puhelimeen. Isä vastasi sanoihini heti kysymyksellä, hermostuneella ja kiihtyneellä sellaisella.
”William? Missä sinä olet?”
”Minä…” Nielaisin, yritin keksiä jotain, mitä tahansa. En aikonut tehdä sitä. En käskisi isääni tänne kuolemaan. En saanut sanottua mitään. Saatoin kuulla isän tiheän hengityksen, hän varmasti arvasi, ettei tämä ollut ihan normaali puhelu.
”William? Onko kaikki kunnossa?”
En vastannut. Sydämeni hakkasi, ja kun kuulin Myersin nousevan äkäisellä liikkeellä tuoliltaan, se tuntui jättävän yhden lyönnin väliin.
Myersin riuhtaistessa minut kauemmas puhelimesta luuri kirposi kädestäni ja jäi roikkumaan ilmaan johtonsa varassa. Kova isku takaraivoon, Myers löi minua pistoolinsa kahvalla. Menetin tasapainoni.
Korvissani soi. Lattia keinui, oli vaikea pysyä kontillaan. Myers oli osunut kunnolla. Yrittäessäni nousta ylös uusi isku sai minut älähtämään ja valahtamaan vatsalleni lattiaa vasten.
Kuulin kauempaa konemaista ääntä, pöydän vieressä roikkuva luuri toisti isäni ääntä, yhtaikaa hämmentyneitä ja pelästyneitä huudahduksia, joista en saanut sen kummemmin selvää.
Hengitin syvään, raskaasti. Yritin tarkentaa katsettani. Käteni vavahti ajatellessani sen liikuttamista, raajani olivat siis toimintakykyisiä, pääni vain ei sitä ollut. Näin Myersin toisen kengän, mies oli kävellyt ylitseni ja tarttunut luuriin.
”Kuulitko hänen huutonsa?” Myers kysyi. Suljin silmäni hetkeksi, rutistin ne väkisin kiinni, huuliltani karkasi voihkaisu. ”Toivottavasti kuulit, toivon sitä hänen vuokseen. Tiedät kyllä, mistä löydät minut, de Luca. Koputa toki tullessasi, jos haluat vielä nähdä hänet. Sinulla on vartti aikaa.”
Myers paiskasi luurin alas. Hän kuului kääntyvän minua kohti, ja juuri sillä hetkellä päähäni pälkähti suunnitelma. Ontuva ja haparoiva sellainen, mutta suunnitelma kuitenkin. Pidin silmäni visusti kiinni.
”Nouse!”
Myersin käsky oli raivoisa, mies ei ollut tyytyväinen siihen, ettei kaikki ollut mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan enkä ollut suostunut tekemään, kuten hän halusi. En silti liikahtanutkaan.
”Vauhtia”, Myers komensi. ”Ylös siitä.”
Ei vastausta. Myers potkaisi minua kevyesti kengänkärjellään, kipu oli niin lievää, että onnistuin tukahduttamaan älähdyksen. Sillä hetkellä rukoilin mielessäni, ettei Myers tajuaisi lähteä sen enempää testaamaan ”tajuttomuuttani” esimerkiksi nipistämällä minua, vaan uskoisi, että kaksi iskua takaraivoon pistoolin perällä oli ollut minulle tarpeeksi.
Kuulin Myersin kumartuvan puoleeni. Mies tönäisi minua, se ei sattunut. Kuulin hänen sadattelevan itsekseen, ennen kuin mies tarttui kiinni hartioistani ja lähti kiskomaan minua lattiaa pitkin muualle.
Ovien sulkeutuessa perässämme uskaltauduin raottamaan silmiäni sen verran, että näin, missä olimme. Mitä ilmeisimmin olimme matkalla takaisin Myersin toimistoon. Suljin silmäni uudelleen ja yritin näyttää mahdollisimman elottomalta, poislukien hengityksestä aiheutuvan rintakehän liikkeen, jonka halusin Myersin näkevän. Halusin hänen kuvittelevan minun olevan vain tajuton, en kuollut. Jos Myers olisi luullut minun olevan hengetön, hän olisi saattanut saada päähänsä alkaa sulloa ruumistani jätesäkkiin tai jotakin vastaavaa.
Myers laski minut käsistään lattialle makaamaan. Kuulin miehen kääntyvän poispäin minusta, ja raotettuani taas silmiäni pieneksi hetkeksi näin olevani Myersin toimistossa. Hän käveli edestakaisin, kierteli minua ja murahteli itsekseen jotain, mistä en saanut selvää. Mies oli selkeästi hermostunut. Niin olin minäkin. Päässäni oleva suunnitelma oli alkanut saada jonkinlaista loppuratkaisua. Tarvitsisin vain apua, varmistusta, jonkun, joka kiinnittäisi Myersin huomion hetkeksi muualle ja antaisi miehelle muuta mietittävää kuin minun mahdollinen virkoamiseni. Se joku saapuisi tänne vartissa. Toivon mukaan ainakin.
Oli hiljaista, painostavan hiljaista. Yritin välttää liian luonnottoman elottomuuden osoittamalla hieman virkoamisen merkkejä – voihkaisemalla hiljaa ja kääntämällä päätäni. Eleet saivat Myersin liikehtimään levottomasti, liikehdinnän äänet puolestaan saivat minut toivomaan, ettei Myers suinkaan ajattelisi, ettei tehnyt minulla enää mitään ja tappaisi minua siihen paikkaan. Saatoin vain toivoa, että ne minun ja isäni varalle kehitellyt suunnitelmat, joista Myers oli puhunut, edellyttäisivät minun pysymistäni elävien kirjoissa.
Kun en eleistäni huolimatta noussut ylös, Myers kuului tuhahtavan turhautuneena. Hän nousi ylös, ja juuri samalla hetkellä kuulin etäältä kiivaita askelia, juoksuaskelia, jotka pysähtyivät Myersin ovelle. Ne odottivat hetken, kunnes tulija jyskytti Myersin ovea niin kovalla voimalla, että äänestä päätellen ovi tärisi saranoissaan.
Kuulin Myersin nousevan kiivaalla liikkeellä, kuulin hänen myös lataavan asettaan. Jyskytys kuului uudestaan, tulija oli hermostunut, minä taas tunsin kauhun sisälläni. Myers todella oli ladannut aseensa. Mitä jos Myers ampuisi isäni heti ovelle?
”Sisään”, Myers lausui pehmeästi. ”Ovi ei ole lukossa.”
Niiden parin vaivaisen sekunnin kymmenesosan aikana, joina kuulin ovenkahvan kääntyvän, tein päätökseni. Ja kaikki tapahtui lähestulkoon samaan aikaan.
Silmäni rävähtivät auki. En ajatellut, mitä tein, vain toimin.
Nähdessäni Myersin jalat edessäni käännähdin vatsalleni, annoin käteni syöksähtää jalkoja kohti ja sieppasin Myersin vasemman jalan käsivarsikoukkuun.
Samaan aikaan, kun ovi aukesi ja olin aikeissa tempaista Myersin jalkaa voimalla taakse, mies tajusi, mitä oli tapahtumassa. Hän käännähti ja jalka lipesi otteestani.
Kuulin isän huutavan, hän huusi jollekulle, jonkun nimeä. Haroin ilmaa kädelläni, yritin siepata Myersin jalan uudelleen, mutta samaan aikaan, kun Myers astui nopean askelen sivulle, hän potkaisi minua lujaa kylkeen.
Omituinen, korahtava ääni pääsi kurkustani kivun viiltäessä terävästi kylkeäni, minun oli pakko ottaa molemmin käsin tukea lattiasta pysyäkseni edes puolittain kontillani. Haukkoessani henkeäni lattialla näin hänen kääntävän katseensa ovelle ja kohottavan asekättään, ja --
”Pudota se!”
Käsky tuli raivokkaana huutona kahden ihmisen suusta.
Kahden?
Myers joka tapauksessa pysyi paikoillaan. Vasta kuullessaan isäni toistavan käskyn pudottaa ase Myers antoi kätensä valahtaa alas. Näin Myersin kumartuvan hitaasti ja laskevan pistoolinsa lattialle. Käänsin päätäni hiukan enemmän nähdäkseni, mistä oli kyse.
Myers oli suoristanut selkänsä ja piteli nyt käsiään ilmassa antautumisen merkiksi. Ovella seisoi kaksi miestä – isäni ja Andrews. Kumpikin heistä osoitti Myersia aseella. Myers ei selvästikään ollut varautunut Andrewsin läsnäoloon, tuskinpa mies oli edes tiennyt isäni ja Andrewsin tekevän yhteistyötä.
”Kauemmas”, isä käski puhtaan raivon sävyttämällä äänellä ja viittoili pistoolillaan Myersia liikkumaan. ”Seinän viereen. Heti.”
Myers hymähti. Hänen äänensä oli kuitenkin hieman pelokas miehen aloittaessa vastalauseensa.
”Emmekö voisi käydä hieman neuv--”
Ehdotus katkesi laukaukseen isän aseesta. Myers hätkähti, luoti meni ohi, ilmeisesti tarkoituksella. Laukauksen kannustamana Myers siirtyi hitaasti viereltäni.
Myersin astuttua kauemmas kohottauduin varovasti toisen polveni varaan. Isä harppoi lähemmäs ripein askelin, poimi Myersin aseen lattialta ja polvistui eteeni.
”Oletko kunnossa?”
Nyökkäsin, enkä edes valehdellut. Kylkeä vihloi edelleen, muttei pahasti.
”Varmasti?” isä huolehti, ja muistin hänen kuulleen tuskanhuutoni puhelimen kautta Myersin lyötyä minua aseella takaraivoon. Luojan kiitos sekin kipu oli mennyt ajan kanssa ohi, enkä ainakaan itse havainnut mitään merkkejä aivotärähdyksestä.
”Varmasti.” Nousin jaloilleni, isä seurasi liikettäni.
Noustuani ylös näin Andrewsin ahdistaneen Myersin toimistonsa sivuseinälle. Vanha mies osoitti Myersia aseella tähdäten kaksin käsin miehen silmien väliin. Andrewsin kädet tärisivät – ei, eivät ainoastaan kädet, miehen koko ruumis vapisi ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko olla kaikkein järkevin teko isältäni antaa juuri Andrewsin ahdistella Myersia hänen itsensä tullessa tarkistamaan minun kuntoani. Samaa vaikutti miettivän isäkin rauhoittelevasta äänensävystään päätellen.
”Andrews, voit laskea aseesi. Hän on jo aseeton.”
Ei reaktiota. Andrewsin vapina yltyi vähitellen. Isä liikahti, ilmeisesti Victor aikoi liikkua, mutta jäikin paikoilleen. Isä avasi suunsa sanoakseen miehen nimen.
”Andr--?”
”Turpa kiinni!” Andrews karjaisi täyttä kurkkua saaden niin minut, isäni kuin Myersinkin säpsähtämään. Etenkin Myersin, miehen arpiset kasvot kalpenivat entisestään.
Katsoessani Andrewsin vihasta vääristyneitä kasvoja, raivon ja kaipauksen kyyneltä, joka valui hänen poskellaan, näin vilauksen siitä samasta miehestä, joka oli aikoinaan heittänyt minut ulos toimistostaan tongittuani hänen papereitaan – mutta vain vilauksen. Tämä mies ei ollut pohjimmiltaan sama teinipojalle vihainen Andrews, joka ei halunnut paljastaa liikaa taustastaan. Tämä mies oli raivon sokaisema, vihan järjiltään suistama, ainoan tyttärensä ja sen myötä vaimonsa menettänyt mies, joka halusi vain yhtä asiaa; kostoa.
”Olkaa hiljaa”, Andrews komensi nyt hiljaisemmalla, liki kuiskauksenkaltaisella äänellä. ”Olkaa vain ihan helvetin hiljaa. En tarvitse teidän sanojanne, tarvitsen vain… vain… helvetti!”
Andrews työnsi pistoolinsa vyölleen ja harppasi Myersin luo.
Hän löi Myersia, kerran, kaksi, kolme. Kolmannella kasvoihin kohdistuneella lyönnillä Myers horjahti taaksepäin ja kaatui lattialle lyöden päänsä seinähyllyyn samalla.
Andrews ei kuitenkaan lopettanut siihen, vaan laskeutui Myersin päälle jatkaakseen raivokasta hakkaamistaan.
Nähdessään Andrewsin takovan Myersia puhtaan raivon vallassa isä liikahti kohti kaksikkoa, mutta kohotin käteni hänen eteensä saaden hänet pysähtymään.
”Anna hänen tehdä se”, sanoin tukahtuneella äänellä. Isä ymmärsi ja jäi paikoilleen seisomaan kanssani. Totta puhuen olisin itsekin mitä mieluimmin mennyt auttamaan Andrewsia, vaikka potkinut Myersia päähän, hakannut hänet henkihieveriin, mutta Andrews näytti niin vihaiselta, että tyydyin katsomaan pahoinpitelyä vierestä.
Andrewsin kädet alkoivat väsyä. Miehen otteet olivat yhä heikompia, mutta toisaalta myös Myers oli jo kivusta sekaisin, arpinaamaisen miehen kivun karjahdukset olivat muuttuneet voihkaisuiksi. Näin vilaukselta Myersin veriset kasvot, Andrews oli todella käyttänyt voimaa piestessään miestä.
Andrews lopetti hetkeksi. Mies vei vasemman kätensä taakse ja hapuili pistoolia vapisevalla kädellään. Olisin ehkä saattanut haluta sulkea silmäni, mutta en tehnyt sitä. Halusin nähdä tämän päättyvän omin silmin, halusin nähdä Myersin rukoilevan armoa.
Jostain etäältä, ikkunan toiselta puolelta, kuului ääntä. Ääntä, joka ei tavallisesti kuulunut sinne. Jokainen meistä, myös Myers, käänsi katseensa ikkunaan.
Oli muuten täysin hiljaista, vain se ääni kaikui huoneessa. Se lähestyi, voimistui koko ajan, sen mukaan liittyi muita, samanlaisia ääniä. Ja kun jokainen meistä yksitellen tunnisti pankin pihalle lakkaavien poliisiautojen sireenien äänen, olisin voinut vaikka vannoa ajan pysähtyneen hetkeksi.
Luulen olleeni ensimmäinen, joka toipui järkytyksestä. Katsoin isään hädissäni, isä katsoi ohitseni ikkunaan ja näytti ajattelevan kiivaasti. Andrews liikkui, mies nousi Myersin päältä ja käänsi kysyvän katseensa Victoriin. Kuulimme auton ovien aukeamisen ja kiinni paiskautumisen ääntä, äänten lukumäärästä päätellen heitä oli monta.
Myers oli se, joka rikkoi hiljaisuuden. Ja vastoin kaikkia mahdollisia odotuksia hän rikkoi sen naurahduksin. Voitonvarmoin äännähdyksin, jotka eivät luvanneet hyvää. Me kaikki käännyimme katsomaan lattialla makaavaa, nauravaa miestä.
Myers katsoi suoraan minuun virnuillen väsyneenä, mutta voitonriemuisena. Hän hengitti raskaasti ja veri valui hänen kasvojaan pitkin, mutta ulkoiset vammat eivät lieventäneet hänen riemuaan.
”Miten sopivasti”, Myers myhäili ja pyyhkäisi hitaasti kädellään suupieltään. ”Toivoinkin, että pikku vihjeestäni olisi apua. Olisi ollut varsin tylsää kuolla näkemättä tuota ilmettä nuoremman ja vanhemman de Lucan kasvoilla. Olkaa hyvä, voitte tappaa minut, mutta voitto on silti minun.”
Oli minun vuoroni menettää malttini täydellisesti. Harpoin miehen luo ja tönäisin Andrewsin kauemmas.
Tartuin Myersia paidankauluksesta, revin hänet ylös lattialta ja tuijotin häntä vihan täyttämällä katseella.
”Pikku vihjeestäsi?” ärähdin Myersille ja puristin hänen paitaansa nyrkkiini entistä kovempaa. ”Mitä sinä teit?”
Myers hymyili, ja voi, miten minun tekikään mieli pyyhkiä se hymy hänen kasvoiltaan repimällä hänen nenänsä irti.
”Minähän sanoin soittavani yhden puhelun, kun tulit”, Myers sanoi. ”Yhden vaivaisen, nimettömän puhelun vihjepuhelimeen… annoin heille kellonajan, kerroin, milloin heidän pitäisi tulla… he ovat hieman myöhässä, mutta mitäpä se enää haittaa. Te ette pääse ulos. He tulevat pian sisälle ja vangitsevat teidät.”
Myersin hymy vain leveni. Minun raivoni yltyi. Myers oli siis kertonut vihjepuhelimeen kaiken, minkä minä olin kertonut hänelle. Mitä ilmeisimmin Myersin oli ollut tarkoitus vangita minut ja isäni tänne odottamaan virkavallan saapumista ja paeta itse. Myers oli toki nyt samassa veneessä meidän kanssamme asioiden saaman käänteen vuoksi, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että meidät kaikki pidätettäisiin pian… ellemme löytäisi tietä ulos.
Päästin irti Myersista. Mies putosi takaisin selälleen lattialle.
Käännyin katsomaan isääni. Victor latasi parhaillaan asettaan. Kohdatessaan katseeni hän pudisti päätään ja oli sanomaisillaan jotain, mutta en antanut hänen puhua, vaan puhuin itse.
”Sinulla on ase”, sanoin ja nyökkäsin isää kohti. ”Auta minua ja osoita häntä sillä. Andrews, sinä myös.”
Isä näytti kysyvältä, mutta ei kysynyt mitään, vaan ojensi kätensä uhatakseen Myersia pistoolilla. Andrews teki samoin. Samaan aikaan kuulin ulkoa megafonin ääntä, meitä käskettiin poistumaan rakennuksesta kädet ylhäällä tai jotain sen suuntaista. Aikaa ei ollut paljoa.
Kumarruin Myersin puoleen. Vilkaisin paljonpuhuvasti kohti Victoria ja Andrewsia ja puhuin Myersille.
”Näet edessäsi kaksi miestä, joiden ei tarvitse tehdä kuin pieni etusormen liike, niin sinun elämäsi on ohi”, sanoin miehelle yhtaikaa raivosta ja pelosta vapisevalla äänellä. En tietenkään pelännyt aseetonta ja piestyä Myersia, pelkäsin lähinnä poliisien rynnäkköä ja sitä, että kaikki päättyisi ennen, kuin ehtisimme tehdä asialle mitään. ”Sinulla on kuitenkin vielä mahdollisuutesi. Tunnet oman pankkisi. Tiedät kaikki mahdolliset varauloskäynnit, sellaisetkin, joita he eivät ole vielä tajunneet piirittää. Tiedät kyllä, mitä haluan sinun tekevän, Myers.”
Hymy haki uudelleen sijaa Myersin kasvoilta, hän tiesi olevansa jälleen niskan päällä. Mies puhui kuitenkin nopeasti, ja hänen kiirehtivästä sävystään tajusin, että mies oli tarttunut syöttiin. Hän halusi vain varmistaa asian.
”Ja mitä minä saan siitä ilosta, että johdatan meidät kaikki ulos?” mies kysyi. Vastasin saman tien.
”Saat pitää henkesi.”
”Senkö lupaavat myös William de Lucan rikostoverit?”
Vilkaisin Andrewsiin ja isään, kumpikin heistä nyökkäsi hätäisesti. Käänsin taas katseeni Myersiin.
”Kukaan meistä ei ammu sinua, Myers, ei siinä tapauksessa, että meistä jokainen selviää ajoissa ulos täältä”, ärähdin. ”Nouse ylös. Me seuraamme sinua, mutta älä edes yritä tehdä mitään typerää.”
Hetken hän mietti, mutta vain hetken ajan.
Myers nousi ylös kanssani. Hän pyyhki jälleen verta vuotavaa ja turvonnutta suupieltään sormillaan mietteliäänä.
”Mietitäänpä", hän sanoi. "Jos arvon virkavalta on ollut vähänkään fiksu, he ovat jo piirittäneet kaikki varauloskäynnit. Mutta itse asiassa minulla on juuri tällaisia tilanteita varten eräs varsin käyttökelpoinen väylä, jota ei ole merkitty minkäänlaisiin pohjapiirroksiin ja josta kenelläkään muulla, kuin luotetulla rakennusyhtiölläni, ei pitäisi olla mitään tietoa.”
”Mikä se on?” kysyin hermostuneena. Myers hymähti.
”Käytöstä poistettu viemäri, joka johtaa slummialueelle.”
Epäuskoinen hiljaisuus kesti vain hetken, ulkoa kuuluva megafonin särinä sai minut lausumaan meidän kaikkien ajatukset ääneen.
”Hyvä yritys, Myers, mutta slummialueelle johtava viemäri hätäuloskäyntinä pankissa ei kuulosta --”
Myers naurahti.
”Kuvittelitko sinä todellakin joskus, että tähän pankkiin on säilötty kolikon kolikkoa?” mies virnuili. ”Ehei, William, tämä rakennus on vain kulissia, jonka avulla saatiin likainen mammona hieman puhtoisemmaksi.”
Myers käveli toimistonsa ovelle kenenkään meistä estämättä. Huomasin kuitenkin Andrewsin ja Victorin käsien hermostuneista liikkeistä, että he valmistautuivat ampumaan tarvittaessa, jos Myersin suunnitelmissa olisi jonkin sortin huijaus. Hetken vilkuilimme toisiamme kuin hakien turvaa, parempaa suunnitelmaa kuin Myersin sokea seuraaminen, mutta sellaista ei ollut. Ja koska kukaan ei keksinyt mitään muuta, minä olin se, joka otti ensimmäiset askelet Myersin perään.
Myers suuntasi toimistostaan portaisiin ja alakertaan. Seurasin häntä varuillani, mutta jokseenkin tyytyväisenä; viemäri luonnollisesti olisi maan alla ja mahdollisesti alkaisi holvikellarista, joten suunta oli ainakin oikea. Tunsin isän ja Andrewsin katseet itsessäni, he eivät sanoneet mitään, mutta tiesin heidän epäilevän sitä, että kaikki menisi näin hyvin ja Myers johdattaisi meidät kaikki ulos. Epäilin sitä itsekin.
”Vauhtia”, komensin Myersia hermostuneena, kun miehen askelet tuntuivat aivan liian pitkiltä ja hitailta tilanteeseen ja siihen nähden, että pihalle kerääntyneet poliisit todennäköisesti valmistautuivat rynnäkköön, kun ketään ei kerran käskyistä huolimatta tullut ulos rakennuksesta.
Olin ollut oikeassa holvikellarin suhteen, Myers johdatti meidät suoraan sinne. Askelemme kaikuivat kovalla metallilattialla ja toivoin, ettei rakennuksessa ollut vielä ketään kuulemassa kolahduksia. Olisin halunnut komentaa Myersin juoksemaan, mutta toisaalta en halunnut hänen tekevän liian nopeita liikkeitä, vaikka isä ja Andrews vahtivatkin takanamme aseistettuina.
Myers pysähtyi holvikellarin päätyyn suurten pariovien eteen. Hän kaivoi avaimet taskustaan ja avasi lukon astuen itse ensin ovesta aukeavaan tilaan.
”Tuolla alhaalla.”
Myers viittasi kädellään kohti suuren, ilmeisen keskeneräisen tilan keskellä ammottavan kuilun keskelle. Kuilun välitasanteella oli ovi.
”Tuonko takana se mainitsemasi viemäri on?” kysyin epäluuloisena, ja Myers nyökkäsi.
”Tila on vielä vähän kesken, tarkoitus oli piilottaa se huolella.”
Vilkaisin Victoriin. Hän näytti aivan yhtä epäluuloiselta kuin minäkin. Pidin katseeni hänessä, mutta puhuin Myersille.
”Siinä tapauksessa sinä menet ensimmäisenä”, sanoin hänelle. Yllätyksekseni mies ei ollut ajatusta vastaan.
”Se sopii. Tuolla on tikkaat --”
”Odotahan hetki, Myers.”
Isä työnsi Myersin edestään ja käveli lähemmäs keskeneräisestä rakennustyöstä kielivää teippiaitaa. Hän katsoi tiiviisti kuilun toiselle puolelle, vilkuili tikkaita, joilla sinne pääsi.
”Ovi viemäriin välitasanteella, vaikka aivan pohjallakin olisi ovi?”, isä totesi kysyvästi ja kääntyi kohti Myersia. ”Kerrohan meille, miksemme käytä pohjakerroksessa olevaa ovea?”
Myers vilkaisi isän olan yli kohti ovea, josta isä oli puhunut. Hän käänsi katseensa takaisin isään.
”Ainahan voit mennä ja katsoa, mihin se johtaa.”
Heti lopetettuaan lauseensa Myers harppasi kohti Victoria.
Yksi tarpeeksi voimakas tönäisy.
Yhdet vihan täyttämät silmät, kolmet pelästyneet.
Yksi ase, joka laukesi kahteen otteeseen arpikasvoisen miehen repiessä sen väkivalloin itselleen, kaksi kattoon osunutta luotia.
Kaksi huutoa.
Kaksi reaktiota.
Kahdet kädet kauhoivat ilmaa, kaksi käsiparia yritti pelastaa kolmannen.
Yksi putoava mies.
Ja se kaikki oli niin myöhäistä, niin peruuttamattoman myöhäistä, etten tajunnut tuntea edes pelkoa Myersin riuhtaisessa minut eteensä. Tajusin vain sen, että alhaalta kuului kovia rysähdyksiä – ääniä, joista päätellen mitään ei ollut enää tehtävissä.
Andrews ei ehtinyt tehdä mitään. Hänellä oli kyllä ase kädessään, mutta siinä vaiheessa, kun mies oli todennut hyödyttömäksi yrityksensä pelastaa isäni pudotukselta ja kääntynyt katsomaan minua, Myers oli jo ehtinyt painaa isän aseen ohimolleni eikä Andrews voinut enää kohottaa omaa asettaan.
”Heitä se hänen peräänsä”, Myers komensi. ”Alas asti.”
Hengitykseni oli jälleen tihentynyt, aloin vähitellen tajuta muutakin kuin sen, että isäni oli juuri pudonnut kahden kerroksen matkan metallilattialle.
”Älä tee sitä”, sain sanottua vapisevalla äänellä. Jos teet sen, hän ampuu meidät molemmat, lisäsin mielessäni, mutten saanut enää ääntäni kuuluviin. Epäröinnistään päätellen Andrews kuitenkin tajusi saman asian itsekin.
”No?” Myers takanani kysyi ja riuhtaisi kivuliaasti hiuksista päätäni taaksepäin. ”Minä odotan, arvon herra. Haluatko toisenkin de Lucan suvun jäsenen menettävän henkens--”
Laukaus. Se ei ollut Andrewsin.
Sain tehdä työtä pitääkseni tasapainoni ja välttyäkseni kokemasta isäni kohtaloa, kun Myersin ote kirposi, mies henkäisi terävästi ja valahti lattialle elottomaksi mytyksi.
Hän oli kuollut. Hengetön. Veri värjäsi hänen valkoista paitaansa punaiseksi, mies ei enää hengittänyt.
Ja minä aloin vähitellen toipua hämmennyksestäni. Tajusin, kuka oli ampunut. Jos se ei kerran ollut Andrews... Käännyin ja lähdin juoksuun kohti kuilun toisessa päässä olevia tikkaita uskaltamatta kuitenkaan vilkaista pohjakerrokseen.
Huohotin raskaasti laskeutuessani tikkaat ja sen jälkeen portaat alas. Olin hengästynyt paitsi väsymyksen vuoksi, paitsi nopean kiipeämisen vuoksi, myös pelon ja ahdistuksen vuoksi. Laukaus oli kertonut minulle, että isä saattoi olla elossa. Kukaan muu ei ollut voinut ampua. Se kävi järkeen, vaikka Myers olikin ottanut isän aseen itselleen; isällä oli ollut ase hänen tullessaan Myersin toimistoon ja lisäksi hän oli poiminut Myersin aseen lattialta, joten hänellä oli oltava niitä kaksi. Ja niistä toisella hän oli ampunut Myersin. Ja hän oli elossa, ja kaikki oli hyvin, ja me pakenisimme ennen poliisien tuloa ja…
Ja näin hänet.
Hän makasi lattialla elottomana, kasa painavia trukinlavoja kaatuneena päälleen, ase edelleen kädessään.
Pelko siivitti jokaista askeltani lähemmäs häntä. Tajusin huutavani jotain. Hänen nimeään? Ei, en sitä. Jotain paljon läheisempää.
”Isä!”
Kuulin Andrewsin askelet takanani.
”Isä?”
Polvistuin hänen eteensä. Hän hengitti, Luojan kiitos, raskaasti ja vaikuttaen tuskaiselta, mutta hengitti kuitenkin. Andrews polvistui viereeni, hän sanoi jotain, luultavasti isän etunimen.
”Isä”, toistin ja kohotin käteni tönäisemään trukinlavat hänen päältään. ”Oletko --”
Kysymykseni katkesi nähdessäni isän silmien rävähtävän auki, kasvojen vääristyvän kivusta ja miehen huulten liikkuvan äänettömän tuskanhuudon tahtiin trukinlavojen liikkuessa pois hänen päältään. Tunsin Andrewsin hipaisevan olkaani.
”Älä koske häneen”, Andrews sanoi hiljaa, pelokkaalla äänellä. ”Älä yritä liikuttaa häntä.”
”Miksi?” kysyin tukahtuneella äänellä. Andrews ei vastannut.
Isän raskas hengitys muuttui entistäkin raskaammaksi, mies sulki silmänsä hetkeksi, ja saatoin kuvitella jonkinlaisen kivun aallon pyyhkäisevän hänen kehonsa läpi. Victor kuitenkin avasi pian silmänsä, hän puristi heikosti kädessään olevaa pistoolia.
”Osuinko?”
”Osuit”, Andrews sanoi hiljaa, hauraalla äänellä. ”Täydellisesti. Hän menehtyi.”
Victor nyökkäsi vapisten. Hän sulki jälleen silmänsä, näytti nieleskelevän ja puhui sitten karhealla, tuskaisella äänellä.
”Menkää. He ovat täällä pian.”
”Me emme mene minnekään ilman sinua!” älähdin. ”Mutta olet oikeassa siinä, että he ovat täällä pian – sinun on noustava ylös, niin voimme jatkaa matkaa!”
”William…”
”Nouse ylös!”
”William, minä en tunne jalkojani.”
”Sinun on noust… mitä sinä sanoit?”
Tuijotin isää kykenemättä uskomaan, mitä hän oli juuri sanonut. Annoin katseeni vaeltaa hänen selkärankaansa pitkin, en nähnyt siinä mitään… isä ei ollut voinut halvaantua. Ei vain voinut. Työnsin mielestäni ajatuksen siitä, etteivät mahdolliset rintanikamien murtumat näkyneet päällepäin, ja toin epäuskoisuuteni ilmi.
”Älä valehtele minulle”, kuiskasin hiljaa, melkein vihaisena. ”Totta kai sinä tunnet omat jalkasi... nouse!”
Isä avasi silmänsä ja tavoitteli katsettani. Hän pudisti päätään heikosti.
”Sinun on mentävä”, Victor sanoi. ”Muistathan, mitä sanoin? Vain kuolleen ruumiini yli… minä en anna sinun jäädä kiinni. Mene, William.”
”En mene!”
”Thomas…”
Andrews kumartui lähemmäs Victoria.
Näin kyynelen valuvan isän nenänvartta pitkin. Se olisi saattanut olla yhtä hyvin fyysisen kuin henkisenkin tuskan kyynel, mutta uskoin enemmän jälkimmäiseen. Sillä tuskaa minäkin tunsin, suunnatonta, sanatonta tuskaa, joka sai kuumat kyynelet valumaan poskillani.
”Vie hänet turvaan”, isä sanoi. ”Se on ainoa, mitä pyydän.”
Andrews nyökkäsi. Victor veti syvään henkeä ja jatkoi.
”William”, hän aloitti kykenemättä katsomaan minuun, ”se salkku… siinä oli rahasumma, jonka mies nimeltä Bruno Aldana vaati järjestääkseen yhden henkilön tänä iltana Kuuban rajan toiselle puolen… meidän oli tarkoitus hajaantua, sinun piti päästä pois täältä. Kuuballa ei ole voimassaolevaa luovutussopimusta Yhdysvaltojen kanssa, ja jos… jos pääset rajan yli, niin olet turvassa… he eivät voi vangita sinua.”
Victor veti taas syvän hengenvedon, puhuminen oli ilmeisen raskasta. Hän kuitenkin jatkoi.
”Aldanan laiva lähtee parin tunnin päästä. Löydät miehen satamasta… voit piilotella hänen laivassaan, kunnes lähdette. Käyttäkää sitä ovea, jota Myers ei alun perin halunnut meidän käyttävän. Se on todennäköisemmin oikea…”
”Ei.”
”Minä en mene. En ilman sinua.”
En edes yrittänyt estää valtoimenaan valuvia kyyneliä. Ne putoilivat yksitellen lattialle, isäni päälle, omille käsilleni. Oli vaikea hengittää.
Isä käänsi päätään vaivalloisesti, hän etsi minut katseellaan ja katsoi minua suoraan silmiin.
”William, kuuntele.”
Isä vaikutti vetävän henkeä kuin valmistautuakseen pitkään puheenvuoroon. Sen hän pitikin, liki ilman taukoja.
”Me emme selvinneet näin pitkälle yhdessä vain, jotta sinä voisit jättäytyä tahallasi kiinni”, hän kuiskasi hiljaa. ”Sinä et sanonut minua ensimmäistä kertaa isäksesi sinä iltana Riverview’ssä vain, jotta voisit joutua minun virheitteni vuoksi sähkötuoliin. Sinä et kärsinyt vuosia sen hullun, jota isäpuoleksesikin voidaan nimittää, kanssa samassa talossa vain, jotta voisit lopulta kuolla siksi, että hän sai, mitä ansaitsi... siksi, että voisit joutua oman sisaresi pettämäksi ja hävitä taistelussa koko elämäsi. Sinä et ole siinä turhaan, William. Et ole siinä siksi, että voisit nyt vain luovuttaa. Enkä minä ole tässä ajatellakseni omaa etuani, vaan siksi, että halusin ja haluan edelleen vain sinun parastasi.”
Isän ääni vaimeni hengenvetoon. En tiennyt, miksi hän oli niin hengästynyt, ohimennen ajattelin, että ehkä jompikumpi hänen keuhkoistaan oli vaurioitunut.
”Anna minun…” isä aloitti ja veti taas henkeä jatkaen nyt itkun voimasta vapisevalla äänellä. ”Anna minun korjata kaikki. Anna minun antaa sinulle mahdollisuus selvitä tästä.”
Hän vaikeni huohottaen.
Kyyneltulva kasvoillani vain yltyi. Tunsin Andrewsin käden olallani.
”Palaan hakemaan häntä, William. Hän ei jää yksin tähän. Hän saa hoitoa, hän selviää ja loppu on jonkun muun käsissä. Meidän on mentävä nyt.”
”Lupaatko? Lupaatko, ettet jätä häntä?”
Andrews nyökkäsi.
”Lupaan.”
Kosketin isän kättä. Se tuntui nihkeältä, kylmänhikiseltä. Puristin sitä varovasti. Vähintään yhtä varovasti kumarruin hänen ylleen, tuskin koskettaen häntä, varoen satuttamasta.
”Hyvästi, isä.”
Isän yläruumis vavahteli. Hänen äänensä oli tukahtunut, särkynyt.
”Hyvästi, William… hyvää matkaa.”
En kääntynyt katsomaan taakseni. Kuivasin matkalla kyyneleeni paidan hihaan. Oli oltava vahva. Vahvempi, kuin koskaan ennen.
”Andrews…”
Löydettyämme käytöstä poistetun viemärin sen oven takaa, jolle isä oli meidät ohjeistanut, käännyin katsomaan vanhaa miestä. Miehen katseesta paistoi tunteiden ristiriita, niin monen ihmiskehon tuntemuksen sekasorto, etten tiennyt, mitä hän tunsi eniten. Surua? Vihaa? Katkeruutta? Ikävää?
Joka tapauksessa oli aika jättää hyvästit. Niille hyvästeille ei vain ollut paljoa aikaa. Tiedostaen sen, että jossain yläpuolellamme rynnäkkö oli ehkä jo aloitettu, että suljetun oven toisella puolella isä odotti Andrewsin paluuta toivoen, että mies palaisi pian, tyydyin vain taputtamaan miestä kömpelösti olkapäälle ja sanomaan yhden ainoan sanan.
”Kiitos.”
Andrews nyökkäsi sanomatta mitään.
Lähdin konttaamaan viemäriä myöten kohti vapautta. Ennen, kuin viemärin putki kaartui ja oli minun aikani kadota näkyvistä, katsoin vielä taakseni, mutta Andrewsin hahmo oli jo kadonnut.
Olin nyt yksin, omillani. Ja minä selviäisin. Jos en itseni, niin kaikkien niiden vuoksi, jotka olivat auttaneet minua.
***
Tässä maailmassa on aina ollut satoja miljoonia, miljardeja, satoja miljardeja erilaisia ihmiskohtaloita.
Niitä, joiden pahantahtoinen nauru kaikuu korvissamme pitkään, kunnes he lopulta kaatuvat ja hymy sammuu heidän kasvoiltaan iäisyydeksi.
Niitä, jotka ovat valmiita epätoivoisiin tekoihin, niitä, jotka ovat valmiita tahraamaan omat kätensä saavuttaakseen itselleen jotain parempaa. Niitä, jotka ovat valmiita pettämään oman verensä.
Niitä, jotka taistelevat toisten puolesta uhraten itsensä. Niitä, joille toisen etu on aina tullut ensin – niitä, jotka siitä huolimatta kärsivät ja maksavat empatiastaan kalleimman mahdollisen hinnan.
Niitä, jotka joskus taistelivat jonkin sellaisen puolesta, josta lopulta tuli yhteinen arkkivihollinen. Niitä, jotka joskus olivat lain puolella – nyt sitä vastaan.
Ja viimeiseksi niitä, joiden ei alun perinkään pitänyt päätyä heidän joukkoonsa. Niitä, joiden kohtalo oli käsikirjoitettu jossain aivan muualla ja jotka eivät lopultakaan voineet enää vaikuttaa tapahtumien kulkuun, mutta jotka lopulta olivat ehkä ainoat, joille sanapari onnellinen loppu oli edes puolitotuus.
Jotkut heistä eivät anna periksi. Jotkut heistä taistelevat.
Mutta voiko sellaista taistelua voittaa, jossa häviö synnyttää aina uuden taiston?
Sillä elämä kiertää lopulta loppumatonta kehää.
Kehää, jossa ei ole voittajia tai häviäjiä. Vain niitä miljardeja erilaisia ihmiskohtaloita.
Oman loppunsa alkuja.
***
Irviksen kommentteja:
Näin päättyi DLT; yhden selviämiseen, kahden muun kohtalot ovat toistaiseksi tuntemattomat.
Tulossa on kuitenkin vielä epilogi, joka valottaa vähän tapahtumia Williamin paon jälkeen. Epilogin ohessa julkaisen myös loppusanat.
Ei mulla muuta. Ehkä osan loppuun vähän >fiilistelymusiikkia<.
