Loppusanat + Epilogue

Loppusanat

Niin koomista kuin se onkin, haluan aloittaa epilogin loppusanoista.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan mitään loppulurituksia tänne, mietin jonkin aikaa, mitä haluan sanoa. Ensimmäinen ja liki ainoa päähäni pälkähtänyt sana oli vilpitön kiitos.

Kiitos kaikille lukijoille. Niille, jotka ilmoittautuivat lukijaksi lukijapaneelissa ja valoivat sillä tavoin uskoa siihen, että joku tätä lukeekin, niille, jotka toivat lukemisensa ilmi kommentein. Ja myös niille, jotka eivät koskaan mitenkään kertoneet lukevansa tätä, mutta joiden tiedän silti olevan siellä jossain. (Bloggerin katselukertojen näyttö ei valehtele. Paljoa.)

Erityiskiitos kuitenkin kaikille teille, jotka joskus sanoitte jotain, jotka kommentoitte. Jotka toitte mielipiteenne ilmi, jotka opetitte minua vastaanottamaan palautetta ja kehittymään sen myötä. Jokaisesta kommentista olen oppinut jotain, ihan jokaisesta. Jos en oppinut mitään tarinaan tai kirjoittamiseen liittyen, niin opin jotain elämästä yleensä.

Kulunut puolitoista vuotta (! Mihin tämä aika oikein menee??) on ollut yhtä helvettiä tämän tarinan kanssa. Se on ollut Simsin kaatuilua juuri silloin, kun lavasteet ovat kohdillaan. Se on ollut hajonneita läppäreitä ja toimimattomia ladattuja. Se on ollut posejen vääntelyä ja liikaa itsekriittisyyttä. Se on ollut epäonnistuneita tekotaiteellisuuksia osien lopussa, joista huomauttaminen kirpaisi. Se on ollut itsensä kanssa painiskelua sen suhteen, jaksanko jatkaa vai jätänkö kesken.

Mutta vaikka sanoinkin "yhtä helvettiä", en voi enkä edes halua väittää, ettei tämä pohjimmiltaan olisi kuitenkin ollut iloinen matka ja ettenkö suurimmaksi osaksi olisi kuitenkin nauttinut tästä. Olen kuluttanut tylsiä päiviä töissä miettien, mikä on seuraava juonenkäänne, olen hykerrellyt itsekseni suunnitellessani seuraavaa osaa, olen iloinnut ja hymyillyt kommenteista, olen kertakaikkiaan nauttinut saadessani tehdä tätä, olen löytänyt itsestäni kehitettävää ja iloinnut niistä tekotaiteellisuuden huomautuksista.
Ja kaiken sen lisäksi olen vielä kasvanut kirjoittajana, kasvanut ihmisenä.
Onko tämä siis ollut kaiken sen vaivan, tuskan ja itkun arvoista?

On. Ehdottomasti on.

Kiitos. Kiitos teille kaikille. Olette ihania. ♥

Ja te, jotka mietitte, tuleeko multa uutta simstarinaa enää koskaan; määrittämättömän ajan (ehkä parin päivän) kuluttua viimeisenä postauksena tulee linkki, joka saattaa saada osan teistä hakkaamaan päätä seinään, mutta toivottavasti suurimman osan kuitenkin ilahtumaan, sillä luettavaa on tiedossa jatkossakin!

Päästän teidät nyt epilogin pariin, mutta varoitan; tiedossa on jopa DLT:n mittapuulla asteen verran raa'empaa menoa.
Osan lukumusiikkia, näin viimeisen kerran, löytyy >tästä<.

***



Thomas Andrews

Hiljaista, painostavan hiljaista. Melkein täysin äänetöntä.
   Sanon ’melkein’, koska se hiljaisuus rikkoutui tasaiseen tahtiin veden tippuessa jossain ja koska hiljainen voihkaisu ei antanut sijaa täydelle hiljaisuudelle.



Askeleeni kaikuivat metallilattialla. Näin hänen makaavan lattialla, kuulin hänen liikahtavan. Hän puhui heikolla ja tuskaisella äänellä.
   ”Thomas?”
   Kävelin lähemmäs. Kyllä hän tiesi sen olevan minä, muita ei ollut, ei enää. Paitsi virkavalta, mutta he eivät saapuisi hitain askelin yhden henkilön voimin, vaan tulisivat rynnäköllä.



”Olen tässä.”
   Kyyristyttyäni hänen viereensä Victor veti syvään henkeä kuin rauhoittaakseen itseään.
   ”Onko hän --?”
   Nyökkäsin. Ojensin kättäni häntä kohti ja hipaisin hänen käsivarttaan.
   ”William lähti. Olen varma, että hän selviää.”
   Victor nyökkäsi. Jostain kaukaa kuului kolahduksia, ja tiesin, että he olivat päässeet sisälle saakka. Victorkin kuuli sen, mies kuului nieleskelevän.
   ”Voit paeta. William on ehtinyt jo kauas…”
   ”Lupasin, etten jätä sinua yksin.”
   Victor hymähti ilottomasti.
   ”Me molemmat tiedämme, että lupasit sen vain saadaksesi hänet lähtemään. Se oli sopimus, Thomas. Sinun on mentävä. Pyydän sinulta vain kahta asiaa.”



Katsoin Victoria pitkään. Pudistin päätäni tiedostaen, että kolahdukset tulivat lähemmäs, että he lähestyivät koko ajan.
   ”Minä en tee sitä, Victor.”
   ”Thomas, sopimus.”
   ”Sopimus, jonka sinä teit, en minä.”
   Victor huokaisi niin syvään, kuin kykeni.
   ”Thomas, ole kiltti.” Hänen äänensä oli vain hauras kuiskaus. ”Minä en kykene matkustamaan. En aio mennä vankilaan. En myöskään elä loppuelämääni pyörätuolissa hyödyttömänä, kykenemättä tekemään mitään asioille. Sinä sen sijaan olet vielä fyysisesti terve, ja pyydän, että jäät odottamaan Aldanan viestiä siitä, pääsikö poikani perille. Sinä pystyt siihen, Thomas, minä en.”



Katsoin häntä silmiin. Hän katsoi minua silmiin. Se ahdistuksen määrä, jonka näin hänen sinisissä silmissään, oli käsittämätön.
   ”Minä pyydän.”
   Hänen asetta pitelevä kätensä värähti. Tiesin, että enemmän kuin mitään muuta hän halusi kyetä olemaan pyytämättä sitä minulta. Että hän olisi halunnut tehdä sen itse, muttei pystynyt siihen.



Nousin ylös. Huokaisin.
   Pistooli piti kuuluvan naksahduksen poistaessani varmistimen.
   ”Tiedät, etten haluaisi tehdä tätä, Victor. Että teen tämän vain pakon edessä. Vain, koska en halua passittaa liikuntakyvytöntä miestä vankilaan.”
   Vaikenin hetkeksi, Victor nyökkäsi sanoilleni hiljaa. Jatkoin.
   ”Vain, koska halusit niin… vain sinun pyynnöstäsi.”
   Hän nyökkäsi taas, ja olin varma, että hän ymmärsi, mitä oli pyytämässä. Hän sulki silmänsä, painoi ne väkisin kiinni.



Joku ehkä saattaisi kysyä, miten kykenin siihen.
   Saattaisin sen selittää yhdellä kysymyksellä; mitä odotit mieheltä, joka on jo itsekin menettänyt kaiken?
   Mitä mieheltä, joka ei halunnut kaiken päättyvän siihen, etten toteuttanut ystävän viimeistä pyyntöä, viimeistä palvelusta, jonka vain minä kykenin toteuttamaan?



Laukaus miltei hukkui kaukaa yläpuoleltamme kuuluvien juoksuaskelten ääniin. Omat sanani olivat niin hiljaisia, että hädin tuskin itsekään kuulin, mitä sanoin laskiessani asetta pitelevän käteni hitaasti alas.
   ”Rauha sinun sielullesi.”
   Ovet aukenivat, he juoksivat yhä lähemmäs. He olisivat täällä pian. Hetken aikaa minulla olisi vielä mahdollisuus.
   Sen hetken vietin seisten paikoillani hiljaa, viettäen oman hiljaisen hetkeni Victorin muistolle.



He ryntäsivät sisään. Askelten äänet eivät saaneet minua pakenemaan tai ylipäätään reagoimaan mitenkään. He kerääntyivät ylätasanteelle, he ympäröivät minut joka puolelta ja yhtäkkiä tajusin olevani ainakin kolmen aseen tähtäimessä. He huusivat minulle käskyjään liki yhteen ääneen.
   ”Kädet ylös! Liikkumatta!”



Miksi jätin mahdollisuuteni käyttämättä?
   Miksi vanha, raihnainen mies, jolla ei ollut edessään enää mitään muuta kuin korkeintaan pitkä, yksinäinen vanhuus, sairastelu ja lopulta kuolema, yrittäisi lykätä väistämätöntä?



”Teillä on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan. Teillä on oikeus asianajajaan…”
   Ei sitä olisi tarvinnut lukea minulle, tiesin kyllä oikeuteni. Tiesin myös rangaistukseni. Tiesin, että päätökseni olla tekemättä vastarintaa johti kohti peruuttamatonta.
   Kaduinko?



En.

***



”Läsnäolijoiksi todettakoon liittovaltion syyttäjät, herrat Johnson ja Stone, sekä syytetty herra Andrews, joka on ilmaissut tahtonsa puolustaa itse itseään tulevassa oikeuskäsittelyssä oman ammattitaitonsa nojalla. Tutkinnallisista syistä käsittely on julistettu salaiseksi.”



”Avataan asiankäsittely tapauksessa Thomas Theodore Andrews vastaan Yhdysvaltain liittovaltio. Olkaa hyvät ja istukaa. Syyttäjä Johnson, olkaa hyvä ja lukekaa syytteet ääneen.”
   ”Arvon herra tuomari, herra Andrewsiin kohdistuvat syytteet ovat seuraavat…”



”… avunanto Adam Scottin murhaan, toisen asteen kiristys, kunnianloukkaus, Victor de Lucaan kohdistunut toisen asteen murha, sekä viimeisenä neljäkymmentäkaksi vuotta sitten tapahtunut Walter Reynoldsiin kohdistunut henkirikos, jonka syyttäjänvirasto katsoo ensimmäisen asteen murhaksi.”
   ”Miten perustelette kiristyksen ja kunnianloukkauksen?”
   ”Herra tuomari, Thomas Andrews kiristi senaattori Howard Milleriä yhteistyöhön kanssaan saadakseen vaikutusvaltaa itselleen. Lisäksi hän yritti turvata Millerin vaalivoiton omistuksessaan olleen sanomalehtiyhtiön levittämällä väärällä tiedolla vastaehdokas Maurice Keatonista, mihin perustamme kunnianloukkaussyytteen. Yhtiö on sittemmin lainhuudatettu ja on nyt liittovaltion omistuksessa.”
   ”Herra Andrews, mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?”



”Ei mitään.”
   ”Herra Andrews, ymmärtänette, että nyt ja vain nyt on tilaisuutenne puolustautua.”
   ”En kiistä syytteitä.”
   ”Ette ainuttakaan?”
   ”En.”
   ”Todettakoon, että herra Andrews ei edelleenkään kiistä syytteitä, kuten ei kiistänyt mitään kuulusteluissakaan. Oletteko varma, herra Andrews?”
   ”Täysin.”
   ”Todettakoon myös, että herra Andrews kieltäytyy vakaassa ymmärryksessä puolustamasta itseään.”



”Thomas Theodore Andrews, teidät on todettu syylliseksi kaikkiin syyttäjän esittämiin syytöksiin. Ette ole kiistäneet syytteitä tai osoittaneet katumusta käsittelyn aikana. Valamiehistön yksimielisen päätöksen nojalla tuomitsen teidät teloitettavaksi elokuun kuudentenatoista päivänä kello kuusi iltapäivällä Twinbrookin vankilassa.”

***



Kuudestoista elokuuta. Tiistai.
Kello oli luultavasti vasta jotain viiden pintaan.



Olin toivonut saavani sen ajoissa. Sen nimettömän kirjeen, jonka olin luvannut vastaanottaa, missä sitten olisinkin. Siinä kirjeessä oli ollut vain muutama rivi.



’Ei kestänyt painetta. Sekosi ja hyppäsi yli laidan. Todennäköisesti hukkui Karibianmereen. Otan osaa.’
   Hän ei ollut selvinnyt. William ei ollut koskaan päässyt Kuubaan asti, sen Aldana vakuutti minulle lyhyessä kirjeessään, jonka merkitystä minulta oli yritetty udella vartijoiden ja jopa vankilanjohtajan toimesta, mutta josta en ollut sanonut sanaakaan. Miksi olisin sanonut? Minut teloitettaisiin kuitenkin.
   Josta puheenollen...



Lyhyen vankilassaoloni aikana olin ehtinyt saada jo hieman verkostoa. Muutaman hyvän ystävän, jotka järjestivät minulle mitä ikinä halusinkin paria hyvää asianajajan vinkkiä vastaan. Eivätkä he kyselleet turhia, vaan järjestivät minulle sen, mitä pyysin.



Eivät he tyhmiä olleet. Kaipa he tiesivät, mihin tarvitsin keskimittaista köydenpätkää. Kaipa se, mitä olin sanonut – että minä en alistuisi, että he eivät päättäisi minun elämääni – oli kertonut heille tarpeeksi.



Ja nyt, kun lupaukseni oli muuttunut tyhjiksi sanoiksi – kun olin saanut tiedon Victorin pojan kuolemasta eikä mitään ollut enää tehtävissä hänen auttamisekseen – olin vapaa. Saatoin lähteä, ja minä lähtisin juuri niin kuin itse halusin.



Vilkaisin itseäni vielä kerran halkeilleesta peilistä. Suin vähän hiuksia, taittelin haalarini kaulusta. Ei sillä kai merkitystä ollut, miltä näytin, ei kukaan muistaisi sitä. Ei tämä varmastikaan ollut ensimmäinen kerta, kun joku päätti elämänsä oman käden kautta tämän vankilan seinien sisällä. Minun kuolemani unohdettaisiin huomiseen mennessä.
   Ja mitä minusta jäisi jäljelle? Mitä jäisi tähän maailmaan muistoksi tästä miehestä?
   Tuskin mitään. Ja sekunnin sadasosaa ennen, kuin se tapahtui, ehdin toivoa vain yhtä asiaa.



Anteeksiantoa.





***

Irviksen kommentteja:

Olen jo sanonut kaiken tarvittavan, mutta toistan itseäni; olette ihania, ja kiitos. Kiitos.

Kiitos.