Aamuyö vaihtui aamuksi Roaring Heightsissa. Tähdet ja kuu väistyivät vähitellen taivaalta, nouseva aurinko värjäsi taivaan pastellinsävyiseksi. Ja jotkut unohtivat, jotkut jättivät taakseen edellisen päivän, jotkut antoivat anteeksi ja jotkut eivät humalatilaltaan enää muistaneet, mitä eilen oli tapahtunut.
Ja jotkut matkustivat taksilla takaisin kotiin tietäen, etteivät unohtaisi koskaan.
Kaupungin portti kohosi jykevänä lähellä merenrantaa. Siivekkäät hevosentapaiset olennot eivät olleet koskaan aiemmin näyttäneet niin torjuvilta. ’Et kuulu tänne’, ne sanoivat. ’Sinulla ei ole paikkaa, mihin mennä. Ei tarkoitusta. Ei merkitystä. Edes oma isäsi ei halua sinua.’
Olin kuvitellut liikoja, tiesin sen. Miten olin saattanut ajatella, että tuomittu murhaaja ottaisi poikansa avosylin vastaan kuudentoista vuoden jälkeen? Miten olin voinut kuvitella, että hän ryhtyisi heti paikalla sellaiseksi huolehtivaksi isähahmoksi, jollainen minulta oli aina puuttunut – tai ei aina, olihan Adam ollut rakastava ja huolehtiva isäpuoli ja aviomies ne ensimmäiset vuodet… kunnes kaikki oli muuttunut. Ehkä Victor de Lucankin kohdalla kaikki oli muuttunut. Ehkä hänkin oli tuhonnut aivotoimintansa alkoholilla, kuten Adam oli tehnyt. Ehkä hänkin olisi lyönyt minua, jos olisi saanut tilaisuuden… ehkä hän oli joskus lyönyt äitiä.
Andrews oli ollut vaiti lähes koko matkan. Jossain vaiheessa taksissa hän oli kumartunut kuiskaamaan minulle, että hävittäisi väärennetyt paperini kotiin päästyään ja etten saisi milloinkaan kertoa kenellekään, millä nimellä olin päässyt Ranskaan. Hän oli myös todennut, että saisin aiemmasta kieltäytymisestäni huolimatta tulla hänen luokseen muutamaksi tunniksi nukkumaan, ennen kuin Andrews pyytäisi Jeremyn käymään luonaan selvittämässä asian, enkä ollut vastustellut. Pääasiassa hän oli kuitenkin ollut hiljaa. Kaipa mies tunsi huonoa omaatuntoa siitä, mitä oli tapahtunut minun ja isäni välillä. En minä siitä Andrewsia syyttänyt, ei ollut hänen vikansa, että isäni oli kusipää ja mitä todennäköisimmin myös rappioalkoholisti.
Ei kai sillä silti ollut merkitystä. Ei olisi ainakaan pitänyt olla.
Miksi minusta sitten tuntui niin pahalta?
***
Pieni herätyskello tikitti hiljaa yöpöydällä. Hiljaisesta äänestä huolimatta muuten täysin äänettömässä huoneessa jokainen sekunti iski tajuntaani kuin takorautainen leka. Tik. Tak. Tik. Tak.
Se oli Karen Andrewsin vanha huone, Karen Andrewsin vanha herätyskello ja Karen Andrewsin vanha sänky, jolla nyt lepäsin täysissä pukeissa. Levoksi sitä ei tosin voinut kutsua, väsymyksestä huolimatta en ollut näiden tuntien aikana nukkunut silmäystäkään tai edes liikkunut juuri lainkaan. Olin vain ajatellut, pohtinut asioita, kuvitellut isäni kasvot takaisin mieleeni ja rääkännyt itseäni. Jollain sadistisella tavalla nautin siitä.
Puristin vasemman käteni kynnet kylkeäni vasten. Se ei sattunut, tuntui tuskin missään paksun kankaan läpi. Fyysistä kipua en ehkä tuntenut, mutta henkistä sitäkin enemmän.
’Helvetin kusipää.
Miksen voi lakata ajattelemasta sinua?’
Askelia. Ovi narahti ja aukesi. Joku tuli sisään koputtamatta.
”Ai… hei.”
Tunnistin Karen Andrewsin äänen, mutten liikahtanutkaan. Myöskään Karen ei liikkunut, nuori nainen oli pysähtynyt ovelle.
”Haluatko, että menen pois?” nainen kysyi varovasti. ”Tulin hakemaan yhtä vanhaa kirjaani, mutta jos haluat, voin tehdä sen toiste--”
”Hae vain”, murahdin naiselle. ”Sinun huoneesihan tämä on.”
”Hyvä on.”
Kuulin Karenin kävelevän varovaisin askelin viereeni yöpöytänsä luo. Nainen kuului selaavan yöpöydän laatikossa olevaa kirjapinoa käsillään. Lopulta Karen huokaisi turhautuneena ja lopetti kirjojen selaamisen.
”Ei löytynyt”, nainen mutisi. ”Haittaako, jos etsin vielä kirjahyllystä?”
”Ihan sama.”
Karen ei kuitenkaan liikkunut minnekään. Tunsin hänen katseensa selässäni.
”Nimesi taisi olla William?” hän töksäytti saaden minut kääntämään hieman päätäni naisen suuntaan.
”Mitä sitten?”
”Olen surkea valehtelija”, Karen totesi ja naurahti. ”Ehkä parempi sanoa suoraan… isä lähti käymään pikaisesti työpaikallaan, mutta kertoi minulle, mitä on tapahtunut. Että olit ollut Ranskassa ja tavannut isäsi. Hän käski minun käydä vilkaisemassa sinua aina välillä ja tarkistamassa, että olet kunnossa.”
En vastannut mitään. Pirun Andrews. Mitä hän oikein kuvitteli? Että se paskiainen, jota isäksenikin kutsuttiin, saisi minut tekemään jotain älytöntä itselleni? Ja miksi ihmeessä hän oli kertonut tyttärelleen yhtään mitään?
”No?”
”Mitä?” Kysymys livahti suustani ehkä hieman turhan äkäisesti. Karen ei kuitenkaan antanut sen hämmentää itseään.
”Oletko siis kunnossa vai et?”
”Olen.”
”Et näytä siltä.”
En vastannut.
Toimistotuolin pyörät rahisivat niiden liukuessa matolla, ja kuultuani pehmeän narahduksen tiesin Karenin vetäneen itselleen tuolin ja istuneen aivan lähelle minua. Mietin juuri, miten sanoa Karenille tarpeeksi ystävällisesti, etten tarvinnut juttuseuraa ja halusin olla yksin, kun nainen naurahti.
”Vihasin aina tätä huonetta”, Karen totesi huvittuneena. ”Ei yhtään ikkunaa. Olin kateellinen, koska isän työhuoneen yksi seinä oli kokonaan lasia… olisin halunnut itsekin nähdä kaupungin.”
Mieleni teki huokaista turhautuneena. Juuri nyt vähiten kaipasin sitä, että joku leikki terapeuttiani ja yritti rikkoa jäätä selittämällä jotain täysin turhaa. Karen jatkoi silti, nyt surumielisemmällä äänellä.
”Jos olisin silloin tiennyt, olisin suhtautunut asiaan toisella tavalla”, nainen sanoi. ”Isällä taisi kuitenkin lopulta olla syynsä sille, miksen saanut nukkumaan mennessäni tuijottaa suurkaupungin yötä. Hän kertoi minulle puuhistaan vasta paljon myöhemmin. Olin kai sinun ikäisesi silloin.”
Pysyteltyäni hetken hiljaa paikoillani kohottauduin ylös. Mielenkiintoni oli herännyt. Mistä Karen puhui?
Asetuin sängylle istumaan ja katsoin Karenia pitkään.
”Mistä sinä --” aloitin, mutta tajusin viime hetkellä, että nyt oli tilaisuuteni onkia tietoja, joita kukaan ei ollut vaivautunut minulle koskaan antamaan. Karen ilmeisesti kuvitteli, että tiesin jotain sellaista, mitä en oikeasti tiennyt. Ja nyt nainen puhui minulle kuin meillä olisi yhteinen salaisuus. Sitä kuvitelmaa hyödyntäisin enemmän kuin mielelläni. ”Tai siis… aivan”, sanoin lopulta. ”Ehkä hänellä todella oli syynsä.”
Karen nyökkäsi.
”Isäni halusi suojella perhettään, ei mitään muuta. Ehkä sinunkin isäsi haluaa tehdä niin, mutta tekee sen aivan väärällä tavalla.”
”Ei minua tarvitse suojella.”
”William, minun isäni myönsi kerran yhden asian”, Karen totesi pisteliäästi. ”Hän teki sen vasta muutama kuukausi sitten, mutta tekipä kuitenkin. Hän kertoi pelänneensä niinä vuosina jatkuvasti. Hän pelkäsi, että minunkin äitini päättää lähteä ja viedä minut mennessäni samasta syystä kuin sinun äitisi lähti.”
En keskeyttänyt Karenia. Nainen puhui edelleen, ja minä kuuntelin korva tarkkana. En tuntenut edes huonoa omaatuntoa siitä, että Karen ilmiselvästi luuli minun tietävän kaiken. Itsepähän oli idiootti, kun ei kerran varmistanut asiaa ennen puhumistaan.
”Oli miten oli, Victorilla oli varmasti syynsä jäädä Ranskaan.” Karen veti syvään henkeä. ”Hän kuulemma sanoi sinulle aika pahasti, mutta luulen, että hän pelkäsi. Menneisyyttään voi paeta, mutta sitä ei voi muuttaa, ja hän luultavasti tajuaa, ettei rikollinen tausta jätä häntä koskaan rauhaan.”
Kylmänväristykset kävivät kehoni läpi. Yritin peittää sen parhaani mukaan. Rikollinen tausta? Isä oli kyllä tuomittu aikanaan murhasta, mutta minusta tuntui, että kyse oli nyt jostain muustakin.
”Niin”, sanoin Karenille ääni väristen, kun en muutakaan keksinyt. ”Niin.”
”Yritä nyt kuitenkin levätä”, Karen sanoi. ”Yritin tällä vain sanoa, ettei sinun kannata surra isääsi. Hän luultavasti tietää, mitä tekee, ja ehkä asiat ovat vain paremmin näin.”
Karen nousi. En aikonut antaa naisen mennä vielä.
”Odota!”
Nousin sängyltä niin nopeasti kuin kykenin. Karen pysähtyi ovelle ja käänsi katseensa minuun. Nainen katsoi minua kysyvästi. Ajattelin kiivaasti, yritin keksiä, mitä sanoisin. En halunnut keskustelun päättyvän näin nopeasti, ja jotta se ei päättyisi, minun olisi jatkettava sitä. Sen jatkamisen olisi vain tapahduttava tavalla, joka ei heti paljastaisi Karenille, etten oikeasti tiennyt mistään mitään. Ehkä voisin ottaa puheeksi Nicholas Coruccin ja kysyä jotain hänestä?
”Se mies, joka kuoli”, aloitin. ”Se, jota ammuttiin…”
”Kuka heistä?”
Hiljaisuus. Piinaava hiljaisuus, jonka aikana tuijotin Karenia silmät selällään. Karen kallisti päätään hieman, nainen katsoi minua tutkivasti.
”Hetkinen”, nainen lopulta henkäisi hiljaa. ”Kai sinä… kai sinä tiesit jo kaiken?”
En vastannut mitään. Ei tarvinnut vastata. Karen oli jo tajunnut.
Nainen peitti kasvonsa kädellään huokaisten syvään. Hän pudisti päätään.
”Sinä et siis tiennyt.” Karen pudisti päätään uudelleen. ”Kuinka vähän sinä tiesit?”
”Sen verran, että isäni ampui tyypin nimeltä Nicholas Corucci, ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen”, vastasin Karenille. ”Ja sinun isäsi oli hänen asianajajansa. En mitään muuta.”
”Kukaan ei ole siis kertonut sinulle järjestöstä?”
”Mistä järjestöstä?”
Karen huokaisi uudelleen.
”Minä en sitten kertonut sinulle mitään”, nainen tuhahti. ”Minä en sanonut sanaakaan. Minä ihan oikeasti luulin, että sinä tiedät, isä kertoi minulle ja äidillekin kaiken… olisin kuvitellut, että sinä sentään Victorin poikana tietäisit.”
Tietämättömyys tuntui sinä hetkenä maailman ahdistavimmalta tunteelta. Karen antoi ymmärtää, että minun olisi pitänyt tietää, mutta en tiennyt.
”Kerro sinä sitten minulle”, ehdotin Karenille, mutta nainen pudisti päätään.
”Ei ole minun asiani kertoa. Mutta aion kyllä sanoa isälleni, että minusta sinun pitäisi tietää.”
”Se ei riitä, hän ei ole tähänkään mennessä kertonut…!”
”Minulla ei alun perinkään ollut lupaa puhua näistä asioista muille ihmisille."
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Karen kääntyi ja harppoi päätään pudistellen ulos huoneensa ovesta.
”Helvetti…”
Tuijotin raivoissani Karenin perässään sulkemaa ovea. Olin ollut lähellä, niin lähellä… jos vain olisin sanonut jotain fiksumpaa, Karen saattaisi nyt istua tässä huoneessa kertomassa minulle isäni koko elämäntarinaa ja sitä, miksi minun äitini lähti ja miten Jeremy ja Andrews siihen liittyivät…
Hetkinen.
Voi jumalauta…
Se kusipää piti minua otteessaan edelleen.
Kaikesta huolimatta edelleen mietin, mitä kuusitoista vuotta sitten oli tapahtunut.
Miksi? Olihan selvää, ettei isäni halunnut olla missään tekemisissä kanssani.
Miksi siis soin hänelle enää ajatustakaan?
Minä vihasin häntä. Minä helvetti soikoon vihasin häntä.
Ainakin halusin vihata.
***
Naputin sormillani hermostuneesti reittäni. Rytmi muistutti jotakin kauan sitten radiossa soinutta hippisuosikkia, jota muistin parin pitkätukkaisen miehen joskus tanssineen koulun pihalla. Mitä siinä laulettiinkaan? Jotain auringosta… "Here comes the sun, here comes the sun, and I say it’s alright…"
Ulkona pilvet olivat kerääntyneet tasaisen harmaaksi massaksi Roaring Heightsin ylle. Ei merkkiäkään auringosta. Tunnelma tässä asunnossakaan ei ollut järin aurinkoinen, enemmänkin odottava ja hermostunut.
Andrews nojasi televisioon ja naputti hänkin jalallaan lattiaa. Hän vaikutti vielä hermostuneemmalta kuin minä. Mies kohotti katseensa joka kerta kuullessaan pientäkin ääntä rappukäytävästä.
”Hän tulee varmasti pian”, Andrews mutisi hiljaa ja pyyhkäisi kasvojaan kädellään. ”Ainakin hän --”
Samassa ovikello soi. Kerran, toisen, kolmannen. Kuulosti lähinnä siltä, että ovella seisoja purki patoutuneita aggressioitaan viattomaan ovikelloon. Andrews vilkaisi minuun paljonpuhuvasti ja käveli sitten näennäisen rauhallisesti ovelle avaamaan sen.
”Hei, Jere--”
”Mitä helvettiä?!”
Jeremy työnsi Andrewsin tieltään ja harppoi luokseni. Hänen punoittavat kasvonsa ja aggressiiviset liikkeensä kertoivat miehen olevan todella raivoissaan.
”Ranskaan?!” Jeremy karjaisi minulle täyttä kurkkua. ”Mitä helvettiä, William?! Jos mielesi teki karata kotoa, olisit karannut edes Bridgeportiin tai jonnekin vähän lähemmäs – mutta että Eurooppaan, maan rajojen ulkopuolelle… miten helvetissä sinä edes pääsit sinne?!”
Andrews karaisi kurkkuaan merkitsevästi, kaipa mies halusi ottaa itsekin vastuuta tapahtuneesta. Jeremy käännähti välittömästi ympäri kohti vanhempaa miestä.
”Sinä autoit häntä?!” Jeremy huusi. ”Olisihan se pitänyt arvata! Jumalauta, Andrews, sinunkin piti lopettaa ne hommat jo aikoja sitten – mistä lähtien sinä olet hankkinut väärennettyjä papereita teinipojille?! Ja minkä helvetin takia te ylipäätään lähditte sinne?!”
Andrews avasi suunsa. Tajuttuani, että mies aikoi kertoa Jeremylle totuuden, nousin nopeasti ylös sohvalta.
”Se asia ei kuulu sinulle!” karjaisin Jeremylle.
”Sinun asiasi kuuluvat minulle niin kauan, kuin sinä asut minun kattoni alla!” Jeremy karjui takaisin. ”Tajuatko sinä, että olin aivan helvetin huolissani?! Minulle soitettiin koululta ja kysyttiin, mikset sinä ole ilmestynyt paikalle, oli ihan hiton mukavaa sanoa heille, etten sillä hetkellä tiennyt, missä sinä luuhaat! Äitisi soitti minulle ja kysyi, miten koulupäiväsi oli mennyt – tajuatko, että minun piti valehdella omalle sisarelleni!”
”Kukaan ei pakottanut sinua siihen!”
”Sinäkö kuvittelet, että minä olisin kertonut hänelle, etten todellakaan tiedä, missä sinä olet?! Että saatat olla vaikka etsimässä… voi helvetti!”
”Te etsitte häntä, vai mitä?” Jeremy huusi Andrewsille. ”Sinä veit siis sisarenpoikani Ranskaan etsimään sitä kusipäätä! Kai te edes löysitte hänet ja käskitte pysyä siellä, missä ikinä onkin, mitä?”
Odottamatta vastausta Jeremy jatkoi.
”Minä lupasin sisarelleni, että William ei etsi eikä löydä häntä!” mies karjui raivoissaan. ”Minä lupasin, ettei sisarenpojastani tule isänsä kaltaista!”
”Sinäkö kuvittelet voivasi päättää, mitä minusta tulee ja mitä ei?!” huusin Jeremylle, joka kääntyi nyt minua kohti.
Jeremy tuijotti minua pitkään kulmiensa alta. Näin hänen rintakehänsä kohoilevan kiivaasti.
”Ilmeisesti en voi”, Jeremy lopulta totesi rauhallisemmalla, mutta edelleen raivon värittämällä äänellä. ”Mutta teen parhaani estääkseni sinua pilaamasta omaa elämääsi ja muiden elämää, kuten isäsi teki.”
Eno käänsi selkänsä minulle ja Andrewsille. Hän käveli hetken ympyrää niskaansa ärsyyntyneenä hieroen, kunnes tuhahti.
”Olen tehnyt päätökseni”, Jeremy ärähti. ”Minulla on itsellänikin tarpeeksi tekemistä kahden lapsen ja ylitöiden kanssa. Siihen lisäksi kuriton teinipoika, joka ei tee kuten sanotaan ja karkailee ulkomaille sanomatta kenellekään mitään… vähemmästäkin joutuu pian pakkolomalle. Minusta ei ole sinun kasvattajaksesi, Will. Minä en pysty tekemään sitä enkä myöskään halua tehdä sitä.”
Tuijotin Jeremyä kykenemättä sanomaan mitään. Mies jatkoi.
”Lähdemme Riverviewiin tänä iltana. Vien sinut perille henkilökohtaisesti.” Jeremy huokaisi syvään. ”Perillä saat kehittää jonkin tarinan sille, miksi palasit kotiin. Minä en jaksa enkä halua selittää.”
En saanut hetkeen sanaa suustani. Kun lopulta puhuin, ääneni oli vain värisevä kuiskaus.
”Minä en… siis… eiväthän he… he eivät edes halunneet minua takaisin kotiin…”
”Aivan sama!” Jeremy karjaisi niin kovaa, että ikkunalasit värähtivät.
Jeremy käännähti minua kohti. Hän puhui nopeasti edes yrittämättä hillitä itseään.
”Kun sinä tulit minun luokseni ja sanoit, ettet tule toimeen isäpuolesi kanssa, kuvittelin, että hän on tässä se mahdoton osapuoli!” Jeremy huusi. ”Nyt vain näyttää pahasti siltä, ettei minulla ole enää syytä ihmetellä, miksette te tule toimeen keskenänne! Sinä lähdet takaisin Riverviewiin, ja sinä lähdet sinne tänään!”
En voinut estää raivoani purkautumasta.
”Hyvä on sitten!” karjuin takaisin. ”Minä pakkaan tavarani ilomielin – lähden toki mielelläni pois sellaisten ihmisten luota, jotka eivät suostu kertomaan minulle mitään! Eivät sitä, miten isäni pääsi pois vankilasta saatuaan elinkautisen – eivät sitä, miksi ihmeessä enoni todisti häntä vastaan oikeudessa – puhumattakaan siitä, mistä helvetin järjestöstä tässä kaikessa on kyse ja kuinka monta ihmistä te olette tappaneet! Kiitos vain kaikesta, minä lähden kyllä vapaaehtoisesti – jos vain arvon herrat antavat minun tehdä vielä sen, että käyn hyvästelemässä ainoan ihmisen, josta täällä välitin!”
He eivät edes yrittäneet estää minua juostessani pois. Kuulin Jeremyn huutavan jotain Andrewsille siitä, mitä kaikkea mies oli oikein kertonut minulle heistä, mutta en kuullut Andrewsin vastausta. Eikä se minua kiinnostanut. Piti hoitaa yksi asia, yksi tärkeä asia ennen kuin palaisin takaisin Riverviewiin. Takaisin äitini, Samanthan ja Adamin luo.
Sellaisten ihmisten luo, joista vähiten tässä maailmassa välitin.
***
Harmaa päivä oli muuttunut myös sateiseksi. Istuin Roaring Heightsin oppilasakatemian pihalla ja odotin koulun kellon soimista. Hetkeä, jona koulun sisällä istuvat oppilaat saisivat luvan lähteä koteihinsa ja poistuisivat rakennuksesta. Odotin, että näkisin Kathyn. Ainoan ihmisen, jolle minulla oli enää mitään sanottavaa. Se tapahtui nopeammin, kuin olin olettanut.
Kello ei ollut vielä soinut eikä kukaan muu poistunut rakennuksesta, kun tuttu, teini-ikäinen tyttö astui koulun ovista ulos. Hän käveli ripein askelin pihakivetystä pitkin kauemmas koulurakennuksesta eikä aluksi vaikuttanut kiinnittävän minuun mitään huomiota. Tytön ollessa tarpeeksi lähellä nousin ylös.
”Hei, Kathy.”
Tyttö pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. Hän ei näyttänyt yllättyneen lainkaan, luultavasti hän oli sittenkin huomannut minut jo ovelta ja tajusi minun tulleen puhumaan kanssaan.
”Mitä sinä haluat?” Kathy töksäytti.
”Puhua kanssasi”, vastasin. ”Meidän täytyy vaihtaa pari sanaa.”
Kathyn silmät kapenivat.
”Sinun ehkä täytyy. Minun ei, joten voit puhua itseksesi.”
”Kathy, odota!”
”Miksi?”
”Haluan sanoa yhden asian…”
”Minua ei kiinnosta.”
Kathy kiihdytti askelensa juoksuun. Juoksin hänen peräänsä.
”Odota nyt hetki! Kathy!”
Ei vastausta. Ehdin jo ajatella, että juoksemiseni oli täysin turhaa, ettei Kathya tosiaan voisi vähempää kiinnostaa tieto lähdöstäni, kun tyttö juoksi hautausmaan portista sisään ja pysähtyi. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja juoksin tytön kiinni.
”Kathy?”
Sade oli lakannut huomaamattamme. Aurinkokin oli alkanut luomaan ensi säteitään pilvien lomasta. En kuitenkaan jäänyt ihmettelemään auringon lämpöä, enemmän ihmettelin Kathya. Tyttö tuijotti jotain maassa. Seurasin hänen katsettaan.
Tiesin Kathyn sukunimen olevan Rogers. Se, että toisessa maassa nököttävistä hautakivistä luki vainajan nimen kohdalla Nadia Rogers, ei kuitenkaan ollut kahdesta asiasta hämmentävämpi. Se oli, että toisessa hautakivessä luki William Rogers.
”Häivy.”
”Mitä?” kysyin Kathylta hiljaa.
”Häivy”, Kathy toisti tukahtuneella äänellä. ”Näit jo kaiken tarpeellisen. Ja koska sinua, pikku urkkijaa, kiinnostaa se kuitenkin, niin tässä lepäävät äitini ja pikkuveljeni.”
”Kathy, minä en voi sille mitään, että pikkuveljesi nimi sattui --”
”Häivy!”
Kathy paiskasi reppunsa maahan ja kääntyi minua kohti. Hän kiljui sanansa niin kovaa, että korviini sattui.
”Minua ei kiinnosta sinun asiasi!” Kathy huusi. ”Minua ei kiinnosta mikään, mikä liittyy sinuun! Painu helvettiin niin kuin olisit jo ja jätä minut rauhaan!”
Tyttö kääntyi. Hän lähti harppomaan poispäin hautakivistä ja minusta taakseen katsomatta.
En lähtenyt enää Kathyn perään. Olisi kai parasta antaa hänen rauhoittua, ehkä jopa parasta olla muistuttamatta häntä enää kenestäkään, kenen nimi oli William. Tosin reppunsa tyttö oli unohtanut viereeni, ja se täytyisi varmaan palauttaa.
Kumarruin nostamaan reppua maasta, kun kuulin askelia takaani.
”Kath--”
Ehdin lausua tytön nimen alun ja kääntää päätäni vain hieman tulijan suuntaan, kun voimakas lyönti takaraivooni sai minut kaatumaan älähtäen maahan.
Korvissani soi. Päässäni humisi.
Erotin jossain etäällä tutun hahmon.
Kathy.
Kun toinen lyönti jollain kovalla, metallisella esineellä osui samaan kohtaan, menetin tajuntani.
Kun toinen lyönti jollain kovalla, metallisella esineellä osui samaan kohtaan, menetin tajuntani.
***
Irviksen kommentteja:
Enpäs oo ennen julkaissut kahta osaa peräkkäisinä päivinä, mutta nyt olen! En malttanut pimittää tätä teiltä :D
Huu, actionia! Mitähän nyt tapahtuu? :) Varmaan jotain veikkauksia on siitä, kuka kolkkasi Williamin?
Mulla on nyt eeppiset osan otsikointiongelmat, ja siksi tämänkin osan nimi muuttui ainakin neljästi tuossa sivupalkissa :'D Pahoittelen!
