Olin olettanut, että saisin saattaa isäni Myersin toimistoon saakka. Sen oletuksen varassa ohjeistin Victorin kävelemään aulasta vasemmalle ja hissillä ylös, mutta päästyämme kerrokseen, jossa Myersin toimisto oli, vastassamme oli Corey Gray. Mies seisoskeli pomonsa toimiston oven edessä ja piti kättään aavistuksen takanaan, mutta kuitenkin sen verran esillä, että erotin selvästi hänen pitelevän kädessään pistoolia.
En tarvinnut erillistä käskyä tai selvennystä. Kysymättä mitään komensin Victorin kävelemään Grayn luo. Isä totteli, nyt aavistuksen jännittyneemmin askelin, eikä ollut vaikea arvata sen johtuvan Grayn pitelemästä aseesta. Tiesihän isä minullakin olevan ase, ei hän muuten olisi tehnyt, kuten sanoin, mutta aseen piteleminen näkyvällä paikalla selkeästi lisäsi Victorin hermostusta.
Päästyämme Grayn eteen jäin tuijottamaan miestä vaativasti.
”Päästä meidät sisään”, ärähdin Graylle nyökäten kohti ovea, jonka edessä mies seisoi. ”Minun on puhuttava Myersin kanssa.”
Gray vastasi katseeseeni virnistäen. Hän pudisti päätään.
”Pomolla ei ole kiinnostusta puhua sinun kanssasi”, hän sanoi. ”Sen sijaan vanhemman de Lucan kanssa hän vaihtaa mielellään muutaman sanan, kunhan ehtii.”
Vedin syvään henkeä. Yritin hillitä raivoni aseistetun Grayn edessä.
”Tein, mitä käskettiin”, sanoin hitaasti. ”Myers sai, mitä halusi, mutta minä en tehnyt sitä ilmaiseksi. Meillä oli sopimus. Missä Karen on?”
Isä vilkaisi minuun kuullessaan Karenin nimen, erotin hänen katseestaan ensin hämmennyksen, lopulta ymmärryksen. Hän taisi tajuta, että minua oli kiristetty.
Grayn virne vain leveni entisestään.
”Minä ihmettelinkin, mitä pomo tarkoitti sanoessaan niin”, mies totesi huvittuneena. ”Tyttöystävästäsi en tiedä, mutta jonkinlainen tapaaminen sinua kuulemma odottaa holvikellarissa. Toinen käytävä ja ensimmäinen ovi oikealla. Ai niin, ja hän käski pitää kiirettä. Kehottaisin siis juoksemaan, minä pidän kyllä huolen isästäsi.”
En jäänyt odottamaan lisäohjeita tai muutenkaan tuhlaamaan aikaa, vaan uskoin Grayn kehotusta juosta. Käänsin selkäni ja vilkaisemattakaan Victoriin päin suuntasin kohti hissiä. Sydämeni hakkasi jälleen, pääni oli niin kovan paineen alla, että pelkäsin menettäväni järkeni. Painoin hissin nappia kuin transsissa, mitään ajattelematta. Heti ovien auettua astuin sisään ja aloitin holvikellariin johtavan nappulan raivokkaan takomisen.
Toinen käytävä.
Ensimmäinen ovi oikealla.
Pariovista kumpikin oli avoinna. Hidastin askeleitani päästessäni lähemmäs, ovella pysähdyin kokonaan.
”Karen?”
Ääneni oli käheä ja hengästynyt. Se kaikui tyhjältä näyttävässä holvissa ja vastasi kysymykseeni uudella kysymyksellä. Tukahdutin haluni vajota polvilleni ja huutaa epätoivoni ulos. Vaikka holvi näyttikin tyhjältä, sen keskellä oli kaksi leveää tolppaa, eikä mikään sanonut, etteikö Karen olisi niistä jommankumman takana.
”Oletko täällä?”
Otin kolme varovaista askelta eteenpäin. Äkkiä kuulin jotain. Kolahduksen. Se kuului jälkimmäisen tolpan takaa.
Kiihdytin askeliani. Ne kaikuivat holvissa suhteettoman kovaäänisinä. Huomasin hengittäväni suun kautta, hermostuneisuus aiheutti kai jonkin sortin hapenpuutetta.
Saavutin jälkimmäisen tolpan. Yhdellä pitkällä harppauksella käännyin katsomaan sen taakse. Odotin näkeväni Karenin.
Olin väärässä.
Hän oli niin nopea liikkeissään, että ehdin nähdä puolet hänen kasvoistaan ja veitsen hänen kädessään. Astuin vaistomaisesti taaksepäin, ja sen varaan hän kai oli laskenutkin; hän nimittäin hyödynsi omaa liikettäni ja työnsi minua vielä enemmän taaksepäin. Horjahdin, olin kaatua, mutta seinä tuli vastaan. Hetkessä hän oli lukinnut minut käsivarrellaan vastapäistä sivuovea vasten, yhtä nopeassa hetkessä tunsin veitsen kaulallani.
Seisoin liikkumatta paikallani. Ehdin ohimennen ihmetellä, miksi hänellä oli veitsi, kun hänellä olisi voinut olla ase. Mies hipoi veitsellä kaulaani, terä silitti kiivaasti sykkivää kaulavaltimoani kuin hyvän tempun tehnyttä koiraa. Hetken miestä katsottuani tunnistin hänet, ja mies vahvisti henkilöllisyytensä.
”Muistanet minut?” mies kysyi hiljaa. ”Brooksin?”
En vastannut mitään. Totta kai minä muistin miehen, jonka isäni oli Myersin mukaan palkannut tappamaan minut. Miehen, jonka olin tavannut sidottuna tästä samasta holvikellarista, jonka oli pitänyt päättää päivänsä Myersin käsittelyssä. Ei ollut vaikea arvata, että se kaikki oli valhetta. Brooks oli Myersin puolella, ei isäni.
”Hienoa huomata, että olin niinkin hyvä näyttelijä”, Brooks murahti tyytyväisenä ja painoi minua entistä tiiviimmin seinää vasten. ”Et kyseenalaistanut mitään missään vaiheessa. Pomo haluaa sinun tietävän, että tosiasiassa en ole koskaan edes tavannut isääsi, saati sitten, että olisin saanut häneltä minkäänlaisia määräyksiä. Tosiasiassa nimenikään ei ole Clark Brooks, vaan Joseph Ramsey. Kuulostaa varmasti tutulta, mutta sillä tiedollahan sinä et tee enää mitään. Olet jo pitkään tiennyt liikaa. Pomo haluaa sinut lopullisesti pois kuvioista.”
Ramseyn nimi kuulosti etäisesti tutulta, olin kai saanut joskus häneen liittyvän työtehtävän Myersilta. Ramsey oli siis Myersin pitkäaikainen alainen… ja minä olin idiootti. Oli sanomattakin selvää, että Ramsey tappaisi minut tähän paikkaan. Ainakin, jos seisoisin tässä valmiina teurastettavaksi tekemättä mitään asialle.
Laskin kaiken toivoni yhden ainoan liikkeen varaan. Yritin potkaista Ramseyta siinä onnistumatta, mutta mies väisti silti kehnoa potkuyritystäni. Se väistöliike antoi minulle tilaisuuden potkaista uudelleen, ja tällä kertaa onnistuin iskemään polveni Ramseyn jalkojen väliin.
Ramsey ulvahti kivusta. Hänen ylävartalonsa taittui eteenpäin, veistä pitelevä käsi kirposi kaulaltani. Hyödynsin jälleen tilaisuutta ja toistin potkun. Horjahdin itse päin kaatuvaa Ramseyta, mutta onnistuin pitämään tasapainoni, Ramsey sen sijaan ei.
Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Ramsey ojensi kätensä sitä kohti, mutta ennen kuin hänen sormensa edes hipoivat veistä, ehdin ottaa esille pistoolin povitaskustani.
Varmistimesta kuuluva naksahtava ääni sai Ramseyn liikkeen pysähtymään, eikä minun tarvinnut edes komentaa miestä pysymään paikoillaan. Näin hänen rintakehänsä kohoilevan raskaasti, ja viimein mies muistutti enemmän pelokasta, tuoliin sidottua Clark Brooksia kuin Myersin alaisena toimivaa Joseph Ramseyta.
Olin vihainen. Sanoinkuvaamattoman vihainen. Puristin pistoolia kädessäni rystyset valkeina. Yritin kuitenkin näyttää tyyneltä.
”Missä Karen on?”
Ramsey vapisi.
”Älä ammu”, hän sopersi, ”minä… minusta voi olla hyötyä…”
”Missä on Karen Andrews?!” karjaisin miehelle ja annoin tähtäykseni vaeltaa miehen kasvoja pitkin.
”En tiedä!”
”Sitten sinusta ei ole mitään hyöt--”
”Odota!”
Ramsey näytti entistäkin pelokkaammalta. Mies oli valahtanut kalpeaksi, näin hikipisaran hänen otsallaan.
”Valehtelin”, Ramsey tunnusti nopeasti. ”Tiedän jotain tytöstäsi. En paljoa, mutta tarpeeksi… mutta sinun on luvattava, ettet ammu!”
”Minun ei tarvitse luvata yhtään mitään”, tiuskaisin Ramseylle. ”Puhu.”
”En sano mitään, ennen kuin --!”
”Jos et puhu, niin silloin viimeistään ammun, Ramsey!” huusin täristen raivosta. ”Tulin tänne saadakseni avovaimoni takaisin, ja vannon, että minä myös saan hänet takaisin! Tein, mitä Myers käski, olisi vähintäänkin kohtuullista pitää oma osuutensa sopimuksesta! Missä hän on?! Mihin hänet on vie--?!”
”Hän on kuollut!”
Ramseyn sanat tuntuivat jysähdyksenä vatsassani. Kylmänä humahduksena, jonka myötä polveni olivat pettää. Pysyin pystyssä, ehkä vaivoin, en tiennyt. Fyysinen maailma jäi jonnekin transsimaisen olotilan taakse, omat sanani soljuivat suustani käheinä, kuin jonkun toisen puhumina.
”Älä valehtele minulle.”
Miksi aseella uhattu mies valehtelisi?
Ramsey vastasi jotain. Kielsi valehtelevansa, kai. Toistin saman kysymyksen uudelleen.
”Missä Karen on?”
Ramsey pudisti päätään jostain syystä.
”Minä en tappanut häntä, se oli Myers…”
”En usko sinua”, sanoin yhtäkkiä kimakaksi muuttuneella äänellä. ”En, ennen kuin näen ruumiin. Missä hän on?”
Ramsey oli hetken hiljaa, hän näytti nieleskelevän. Lopulta hän vastasi.
”Noin neljä kilometriä rannikolta koilliseen, jossain päin merenpohjaa… se oli minun hommani, minä sain tehdä likaisimman työn ja hävittää sen, minä… voi Luoja, en minä saanut valita, minä tein vain työni, minä en ollut se, joka --”
Laukaus katkaisi Ramseyn sanat, ääni vihlaisi korvia kaikuvassa tilassa, jostain kuului juoksuaskelia ja huutoja. Ohikiitävä ajatus kertoi minulle, miksi Ramseylla oli ollut puukko aseen sijaan; Myers ei ollut halunnut laukauksia pankkinsa holvikellariin, ne kuuluivat liian kauas. Sillä ajatuksella ei kuitenkaan ollut enää merkitystä.
Polveni pettivät, valuin seinää pitkin lattialle vavisten. Ramsey makasi edessäni elottomana, veri valui hänen otsaansa pitkin solkenaan ja muodosti lattialle punaisen lammikon. Ja minä mietin, oliko hänet ammuttu samalla tavalla, oliko hän joutunut pelkäämään elämänsä viimeiset hetket, oliko häneen sattunut. Mitä pahaa hän oli tehnyt ansaitakseen kuoleman aivan liian nuorena, vain pari vuotta minua vanhempana?
Kaikki oli ollut turhaa. Myersillä ei ollut koskaan ollut mitään aikomustakaan antaa minun ja Karenin mennä vastineeksi isästäni. Myers ei ollut koskaan ollut puolellani. Mitään palkkamurhaajaa ei perääni ollut palkattu. Moni asia oli vielä selvittämättä, kuten se, miten minut siepanneet kaksi miestä liittyivät tähän – isälläni oli joka tapauksessa ollut todistusaineistoa sieppauksestani seinällään – mutta nyt vasta kunnolla tajusin sen mahdollisuuden, ettei kaikki ollut sitä, miltä näytti. Mikään ei ollut ollut sitä tähän mennessä.
Kaikki oli ollut valetta, selkäni takana rakennettua kulissia, johon uskominen oli maksanut Karenin hengen.
Mutta ei, en antaisi sen maksaa myös isäni henkeä.
Nousin hitaasti jaloilleni.
Horjahtelin. Jalat eivät tuntuneet kantavan vieläkään kunnolla. Puristin pistoolia käsissäni. Aioin hakea isäni takaisin, aioin pakottaa Myersin maksamaan aiheuttamansa vahingon. Suunnitelma? Ei minulla ollut sellaista. Mihin sitä tarvittiin? Halusin vain tappaa Myersin, mieluiten hitaasti, mieluiten niin, että hän kärsisi. Ei se voinut olla vaikeaa. Sitä paitsi olin niin vihainen, että olin takuuvarmasti voittamaton.
Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja juoksuaskelia kauempaa käytävältä.
Vetäydyin tolpan taakse suojaan pidellen asetta käsissäni. Askelet lähestyivät nopeaan tahtiin. Kun ne olivat aivan lähellä, ne hidastuivat, jostain kuului naksahtava ääni ja kankaan kahinaa, kuin joku olisi liikkunut selkä seinää vasten. Äänet lakkasivat hetkeksi, mutta askelet alkoivat kuulua nopeasti uudelleen, aiempaa pehmeämpinä ja hitaampina – kuin niiden aiheuttaja olisi hiipinyt.
Kuulin hänen lähestyvän piilopaikkaani. Yritin olla aivan hiljaa. Kun tulija viimein vaikutti olevan ainoastaan yhden askelen päässä, käännähdin ja tähtäsin.
Kumpikaan meistä ei ollut odottanut näkevänsä toista. Kumpikin meistä oli varautunut paljon suurempaan uhkaan. Seisoimme paikoillamme liki täsmälleen samanlaisissa asennoissa osoittaen toinen toistamme aseella, mutta kumpikaan ei ampunut.
Isä sanoi jotain ensimmäisenä.
”Oletko kunnossa?”
Hän ehkä tarkoitti, mitä sanoi, mutta hänen kysymyksestään saattoi kuulla ääneen sanomattoman jatkokysymyksen; ’oletko niin kunnossa, ettet ammu minua?’ En vastannut kumpaankaan kysymykseen, kävin vain päässäni läpi asioita niin nopeasti, kuin kykenin. Jos Victor todella halusi tappaa minut, hän ampuisi nyt. Jos hän laskisi aseensa, olin ollut väärässä. Mutta kumpi meistä ottaisi ensimmäisenä riskin? Kumpikaan ei voinut luottaa siihen, ettei toinen vetäisi välittömästi liipaisimesta saadessaan tilaisuuden.
”Missä Myers on?”
Ääneni oli käheä, osittain surusta, osittain raivosta. Kädet vapisivat taas ja ajatukset puuroutuivat. Olin kai shokissa.
”Toivottavasti vielä kaukana”, Victor sanoi. ”Grayn piti pidätellä minua hänen toimistossaan, kunnes Arpin… kunnes Myers saapuu. Sanomattakin lienee selvää, että hän epäonnistui surkeasti. Joka tapauksessa tilanne on se, että yläkerrassa on kaaos ja meidän täytyy häipyä täältä ennen poliisien saapumista.”
En ollut tyytyväinen. Pudistin päätäni kiivaasti.
”Haluan nähdä Myersin”, kuiskasin hiljaa. ”En anna hänen selvitä tästä…”
”William, meillä on kiire”, Victor vastasi rauhallisesti. ”Laske aseesi, niin minä lasken omani. Meidän täytyy lähteä täältä. Voimme puhua tästä sitten, kun olemme --”
”Hän tappoi Karenin!”
Epätoivoinen karjaisuni kaikui kellarissa. Huuliltani karkasi jonkinlainen parahduksen ja nyyhkäisyn välimuoto. Victor oli hiljaa pari sekuntia, kunnes vastasi, hänkin kärsivällä äänellä.
”Tiedän. Gray kertoi.”
Laskin hitaasti aseeni, ja isä teki samoin. Vastasin hänen ahdistuneeseen katseeseensa omilla tuskantäyteisillä silmilläni voimatta estää kyyneliä valumasta poskiani pitkin.
”Meidän on mentävä”, Victor sanoi hiljaa. ”Emme aio joutua ongelmiin Myersin takia, emmehän?”
Pudistin päätäni. Isä puolestaan nyökkäsi hyväksyvästi.
”Näin käytävän päässä varauloskäynnin. Hyödynnämme sitä.” Victor työnsi aseen puvuntakkinsa sisälle. ”Mennään.”
***
Ynähdyksiä, epäselviä äännähdyksiä. Mutinaa. Ei oikeastaan ainuttakaan järkevää sanaa. Niistä isäni puhelu koostui, joku kyllä vaikutti selittävän hänelle jotain hyvinkin pitkin sanakääntein luurin toisessa päässä, mutta mies itse ei sanonut juuri mitään.
Olin vasta alkanut tajuta kunnolla tapahtumien kulkua. Puuroutuneet ajatukset olivat selkiytyneet viimein. Onnistuin jäsentelemään niitä päässäni, sain aikaan kolme tärkeintä faktaa. Ensimmäinen niistä oli se, ettei isä aikonut tappaa minua. Toinen niistä oli se, että Myers oli pettänyt minut. Ja kolmas… Se kolmas…
Käteni puristuivat nyrkkiin keittiön pöydän alla. Silmiin sattui, en kyennyt itkemään. En enää.
Kolmas faktoista oli se, että Karen oli kuollut.
Luuri kilahti isäni laskiessa sen takaisin alas. Hetken aikaa Victor seisoi vain paikoillaan puhelimen äärellä. Hän huokaisi kaksi kertaa, kunnes kääntyi ja käveli hitain, hiukan laahaavin askelin luokseni.
En katsonut suoraan häneen, en kyennyt siihen. Victor katsoi silti minuun ja yritti selvästi tavoittaa katseeni. Lopulta hän luovutti ja puhui hiljaisella, varovaisella äänellä.
”Gray kertoi minulle tarpeeksi, jotta kykenin saamaan jonkinlaisen kuvan tapahtuneesta.”
En reagoinut mitenkään. Victor jatkoi, nyt ahdistuneella, tukahtuneella äänellä.
”Minä en edes tuntenut miestä nimeltä Clark Brooks”, hän sanoi. ”Kyllä, myönnän sen, että kaksi miestä nimeltä Floyd Russell ja Colin Rhodes tottelivat minun käskyjäni ja myönnän, että ne todisteet, jotka vahvistivat syyllisyyteni Millerin vapaa-ajanasunnolla tapahtuneeseen kuulusteluun ja pahoinpitelyyn, pitävät täysin paikkansa. Mutta minä en tiennyt, William, en todellakaan tiennyt, että mies, josta Keatonin taloa varjostanut Russell puhui yksinkertaisesti ’Myersin juoksupoikana’, olit sinä. Sitä en voi mitenkään todistaa, saatan vain pyytää, että uskot minua ja annat anteeksi.”
Pitkän aikaa istuin siinä jähmettyneenä paikoilleni, samassa asennossa, jossa olin ollut siitä saakka, kun isä oli kaahannut autollaan pankista asunnolleen ja komentanut minut istumaan keittiön pöydän ääreen. Victor kuitenkin odotti kärsivällisesti, ja lopulta sanoin jotain.
”Olen idiootti.”
Kaksi sanaa, jotka kiteyttivät tunteeni. Syyllisyyden ja… oikeastaan vain syyllisyyden. Itsesyytösten suo oli loputon. Victor ei ehtinyt sanoa mitään, kun jatkoin.
”Se kaikki oli suunniteltua.” Pudistin päätäni hiljaa. ”Hän teki kaikkensa saadakseen minut luottamaan itseensä, ja onnistui siinä. Jos en olisi uskonut häntä, näin ei olisi käynyt. Jos en olisi uskonut häntä, Karen olisi elossa ja Andrews --”
”Andrews selviää.”
Käänsin katseeni isään. Vasta nyt rekisteröin kunnolla hänen poskeaan koristavan ruhjeen. Se oli kai tullut siinä vaiheessa, kun Victor oli paennut Grayn kynsistä, miten se sitten ikinä olikaan tapahtunut.
Isä nyökkäsi hitaasti.
”Jeremy löysi hänet. Näyttää siltä, että luoti osui Andrewsin silmälaseihin ja hajosi pirstaleiksi. Hänellä ei ole hengenvaaraa, hän ei olisi edes menettänyt tajuntaansa, ellei olisi mennyt shokkiin.”
”Mutta?”
Isä ei sanonut mitään. Hän halusi salata jotain. Taas. Vedin syvään henkeä.
”Näin verta”, sanoin isälle hitaasti. ”Ja sitä oli paljon. Hän ei selvinnyt naarmuitta. Mihin ne sirpaleet osuivat?”
Isä laski katseensa hetkeksi pöytään, mutta vain hetkeksi. Hän kai tajusi, että olisi parasta puhua suoraan.
”Yksi ampumasi luodin sirpaleista kimposi hänen lasiensa sangasta kohti kasvoja.” Victorin ääni oli hiljainen. ”Se osui hänen vasempaan silmäänsä. Sirpale on saatu poistettua hänen silmästään sairaalassa, mutta…”
Victor huokaisi.
”Parempi kai, että kuulet tämän heti”, hän mutisi. ”Andrews ei… tai siis… hän lähes varmasti menetti näkökykynsä vasemmasta silmästään lopullisesti.”
Tuijotin isääni osaamatta sanoa mitään. Hetkeksi herännyt toivo siitä, että Andrews olisi todella selvinnyt ilman pysyviä vammoja, oli mennyttä. Tästä eteenpäin hän olisi puolisokea. Puolisokea ja lapseton.
”Eikö ole mitään keinoa…?”
Lauseeni jäi kesken, kun Victor pudisti päätään.
”Sirpale lävisti sarveiskalvon ja tuhosi osan verkkokalvosta, niin he sanoivat Jeremylle.”
”Tietääkö Jeremy?”
”Hän ei tiedä, että ampuja olit sinä, mutta kerron hänelle kaiken tarpeellisen vielä tänään.”
Isän sanoja seurannut hiljaisuus oli painostava. Victor rikkoi sen nopeasti ja vaihtoi puheenaihetta.
”Kaikesta tarpeellisesta puheenollen”, hän sanoi ja näytti vääntelevän käsiään pöydän alla, ”on joitain asioita, joita sinun on saatava tietää. Kuten se, että minä todella työskentelen senaattoriehdokas Howard Millerin alaisuudessa ja käytännössä olemme napit vastakkain Maurice Keatonin sekä Andy Myersin kanssa. Yksityiskohtia on niin paljon, että minusta sinun on parempi nukkua yön yli, ennen kuin kerron sinulle lisää, mutta tuo sinun oli saatava kuulla mahdollisimman pian. Toinen asia, joka sinun tulee tietää, on se, miksi Andy Myers niin kovasti halusi minut toimistoonsa.”
En sanonut mitään, annoin isän jatkaa. Hän jatkoikin, vaikka näytti turhautuneesta katseestaan päätellen epäilevän, kuuntelinko häntä lainkaan.
”Hän olisi halunnut, että allekirjoitan sopimuksen, jossa luovutan Roaring Heights Newsin omistuksen hänelle”, Victor kertoi. ”Se liittyy samaan asiaan, kahden senaattoriehdokkaan väliseen kiistaan, jossa kumpikaan ei välitä, kuinka laillisia heidän keinonsa mustamaalata toista osapuolta ovat. Myers olisi halunnut enemmistön lehden omistuksesta itselleen päättääkseen, mitä uutisissa lukee ehdokkaista ja mitä ei. Toki hänellä oli myös hieman henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan, ja sen myötä olisin mitä luultavimmin menettänyt henkeni hänen käsittelyssään, ellei Gray olisi ollut typerä ja hämmentynyt liikaa siitä kaaoksesta, joka aulassa syntyi ihmisten kuultua laukauksen kellarista… William?”
Olin laskenut pääni käsieni varaan pöydän yläpuolelle. Vapisin. Muistin sen laukauksen, muistin tappaneeni Ramseyn. Ruumis oli jäänyt kellariin. Olen idiootti, idiootti, idiootti!
”Se laukaus oli peräisin minun aseestani”, sopersin hiljaa. ”Ammuin Ramseyn. Tai siis Brooksin. Tai kuka helvetti hän nyt sitten lopulta olikaan… minä ammuin hänet, ja jos siihen pankkiin tuli poliiseja, niin…”
”… niin he varmasti löysivät ruumiin, mutta kukaan ei voi yhdistää sinua siihen”, Victor täydensi. ”Pankin omistajalta, toisin sanoen Myersiltä, varmasti kysytään, kenet hän oli päästänyt holvikellariin --”
”Sinne pääsi kuka tahansa, ovi oli auki!”
”Se taas ei ole normaalia toimintaa pankilta, ja sitä Myers ei halua kertoa”, isä sanoi. ”Rauhoitu, William. Jos Myers oli nopea ja fiksu, hän lavasti Brooksin kuoleman itsemurhaksi, jos hän oli hidas ja vähemmän fiksu, hän ei tiedä ampujasta mitään ja johtaa virkavaltaa tarkoituksella harhaan.”
”Entä, jos hän oli typerä?”
”Sitä hän ei ole, mikä on sinänsä valitettavaa, sillä typerä ihminen ei olisi koskaan onnistunut harhauttamaan sinua.”
Puristin käsiäni nyrkkiin, tukistin itseäni, hellitin ja tein sen taas tajuamatta aivan täysin, miksi tein niin. Victor katsoi minua pitkään, hänen silmäkulmiensa rypyt vaikuttivat syvemmiltä, kuin ennen.
”Juuri nyt minusta näyttää siltä, että tarvitset lepoa”, isä sanoi hiljaa. ”On tapahtunut liikaa. Liian monta asiaa, joita ei olisi saanut tapahtua. Se ei ole sinun vikasi, vaikka itseäsi varmasti syytätkin, ja on tärkeää, että annat itsellesi aikaa. Me voimme puhua näistä asioista lisää myöhemmin.”
Sanoin ääneen ajatuksen, joka oli kummitellut mielessäni koko ajan. Sanoin sen hauraalla, värisevällä äänellä. Silti tarpeeksi varmasti, kuin kertoakseni itsellenikin, että olin oikeassa.
”Karen kuoli minun takiani.”
Isä ei antanut hiljaisuuden laskeutua välillemme.
”Sinä et ollut se, joka hänet tappoi”, hän muistutti. ”Et voinut vaikuttaa asiaan.”
”Olisin voinut --”
”Syytä Myersia, William, älä itseäsi.”
Isä nousi. Seurasin hänen liikkeitään katseellani.
Victor katsoi minua pyytävästi. Kohotin hieman päätäni käsieni välistä katsoakseni häntä silmiin.
”Mene nukkumaan”, Victor pyysi. ”Vanhassa huoneessasi on edelleen varavuode.”
”Mitä kello on?”
”Tuskin vielä kahtakaan, mutta sinun täytyy levätä.”
Isäni patistettua minut vanhaan huoneeseeni en käynyt nukkumaan, vaan jäin tuijottamaan ikkunasta ulos. Seisoin siinä kai pitkään, ehkä kymmeniä minuutteja, ehkä tunteja. Kuulin isän kävelevän oven toisella puolella, vaeltelevan edestakaisin. Kuulin hänen soittavan jonnekin. Puhelun jälkeen hän kuului kävelevän huoneeseensa, pian kuulin raivokasta paperin repimisen ääntä. Hän kai tuhosi muistitauluaan, sille kiinnitettyä todistusaineistoa, joka oli näytellyt olennaista roolia pääni sekoittaneessa nukketeatterissa.
Oli yksi asia, jonka halusin luvata itselleni.
Yksi asia, jonka halusin luvata Karenille ja lapselle, joka ei koskaan saanut oikeutta syntyä.
’Andy Myers. Helvetin kusipää.
Sinä et selviä tästä.’
***
Irviksen kommentteja:
Pisara oli kuin olikin oikeassa edellisen osan kommenteissa sanoessaan, että Myers ei välttämättä kuitenkaan luovuta Karenia, koska nainen tietää liikaa.
Näin ei PITÄNYT käydä, mun ei pitänyt tappaa jo toista raskaana olevaa naista tässä tarinassa (lienee siis selvää, että raskaus oli tosiaan tahaton yhtäläisyys Lauran kuolemaan ykkösluvussa!), mutta joskus pitää tehdä radikaaleja ratkaisuja!
Andrews tosiaan menetti sitten näkönsä (puoliksi), miesparka. Ja taitaa vielä uutiset tyttären kuolemasta olla saamatta. Arvauksia, miten Andrews reagoi tähän? Entä Evelyn (Andrewsin vaimo, jos ette muista)?
Edellisen osan kommenteissa toivottiin, että nähtäisiin vielä Jeremyä ja Susieta. Jeremy ainakin on suurehkossa roolissa ensi osassa, ja Susietakin nähdään vielä ennen tarinan loppua. Samanthaakaan ei ole unohdettu, hänellä on ihan oma roolinsa viimeisissä osissa! ;)
Samoin mitä luultavimmin Henrystä kuullaan jotain.
”Jeremy löysi hänet. Näyttää siltä, että luoti osui Andrewsin silmälaseihin ja hajosi pirstaleiksi. Hänellä ei ole hengenvaaraa, hän ei olisi edes menettänyt tajuntaansa, ellei olisi mennyt shokkiin.”
”Mutta?”
Isä ei sanonut mitään. Hän halusi salata jotain. Taas. Vedin syvään henkeä.
”Näin verta”, sanoin isälle hitaasti. ”Ja sitä oli paljon. Hän ei selvinnyt naarmuitta. Mihin ne sirpaleet osuivat?”
Isä laski katseensa hetkeksi pöytään, mutta vain hetkeksi. Hän kai tajusi, että olisi parasta puhua suoraan.
”Yksi ampumasi luodin sirpaleista kimposi hänen lasiensa sangasta kohti kasvoja.” Victorin ääni oli hiljainen. ”Se osui hänen vasempaan silmäänsä. Sirpale on saatu poistettua hänen silmästään sairaalassa, mutta…”
Victor huokaisi.
”Parempi kai, että kuulet tämän heti”, hän mutisi. ”Andrews ei… tai siis… hän lähes varmasti menetti näkökykynsä vasemmasta silmästään lopullisesti.”
Tuijotin isääni osaamatta sanoa mitään. Hetkeksi herännyt toivo siitä, että Andrews olisi todella selvinnyt ilman pysyviä vammoja, oli mennyttä. Tästä eteenpäin hän olisi puolisokea. Puolisokea ja lapseton.
”Eikö ole mitään keinoa…?”
Lauseeni jäi kesken, kun Victor pudisti päätään.
”Sirpale lävisti sarveiskalvon ja tuhosi osan verkkokalvosta, niin he sanoivat Jeremylle.”
”Tietääkö Jeremy?”
”Hän ei tiedä, että ampuja olit sinä, mutta kerron hänelle kaiken tarpeellisen vielä tänään.”
Isän sanoja seurannut hiljaisuus oli painostava. Victor rikkoi sen nopeasti ja vaihtoi puheenaihetta.
”Kaikesta tarpeellisesta puheenollen”, hän sanoi ja näytti vääntelevän käsiään pöydän alla, ”on joitain asioita, joita sinun on saatava tietää. Kuten se, että minä todella työskentelen senaattoriehdokas Howard Millerin alaisuudessa ja käytännössä olemme napit vastakkain Maurice Keatonin sekä Andy Myersin kanssa. Yksityiskohtia on niin paljon, että minusta sinun on parempi nukkua yön yli, ennen kuin kerron sinulle lisää, mutta tuo sinun oli saatava kuulla mahdollisimman pian. Toinen asia, joka sinun tulee tietää, on se, miksi Andy Myers niin kovasti halusi minut toimistoonsa.”
En sanonut mitään, annoin isän jatkaa. Hän jatkoikin, vaikka näytti turhautuneesta katseestaan päätellen epäilevän, kuuntelinko häntä lainkaan.
”Hän olisi halunnut, että allekirjoitan sopimuksen, jossa luovutan Roaring Heights Newsin omistuksen hänelle”, Victor kertoi. ”Se liittyy samaan asiaan, kahden senaattoriehdokkaan väliseen kiistaan, jossa kumpikaan ei välitä, kuinka laillisia heidän keinonsa mustamaalata toista osapuolta ovat. Myers olisi halunnut enemmistön lehden omistuksesta itselleen päättääkseen, mitä uutisissa lukee ehdokkaista ja mitä ei. Toki hänellä oli myös hieman henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan, ja sen myötä olisin mitä luultavimmin menettänyt henkeni hänen käsittelyssään, ellei Gray olisi ollut typerä ja hämmentynyt liikaa siitä kaaoksesta, joka aulassa syntyi ihmisten kuultua laukauksen kellarista… William?”
Olin laskenut pääni käsieni varaan pöydän yläpuolelle. Vapisin. Muistin sen laukauksen, muistin tappaneeni Ramseyn. Ruumis oli jäänyt kellariin. Olen idiootti, idiootti, idiootti!
”Se laukaus oli peräisin minun aseestani”, sopersin hiljaa. ”Ammuin Ramseyn. Tai siis Brooksin. Tai kuka helvetti hän nyt sitten lopulta olikaan… minä ammuin hänet, ja jos siihen pankkiin tuli poliiseja, niin…”
”… niin he varmasti löysivät ruumiin, mutta kukaan ei voi yhdistää sinua siihen”, Victor täydensi. ”Pankin omistajalta, toisin sanoen Myersiltä, varmasti kysytään, kenet hän oli päästänyt holvikellariin --”
”Sinne pääsi kuka tahansa, ovi oli auki!”
”Se taas ei ole normaalia toimintaa pankilta, ja sitä Myers ei halua kertoa”, isä sanoi. ”Rauhoitu, William. Jos Myers oli nopea ja fiksu, hän lavasti Brooksin kuoleman itsemurhaksi, jos hän oli hidas ja vähemmän fiksu, hän ei tiedä ampujasta mitään ja johtaa virkavaltaa tarkoituksella harhaan.”
”Entä, jos hän oli typerä?”
”Sitä hän ei ole, mikä on sinänsä valitettavaa, sillä typerä ihminen ei olisi koskaan onnistunut harhauttamaan sinua.”
Puristin käsiäni nyrkkiin, tukistin itseäni, hellitin ja tein sen taas tajuamatta aivan täysin, miksi tein niin. Victor katsoi minua pitkään, hänen silmäkulmiensa rypyt vaikuttivat syvemmiltä, kuin ennen.
”Juuri nyt minusta näyttää siltä, että tarvitset lepoa”, isä sanoi hiljaa. ”On tapahtunut liikaa. Liian monta asiaa, joita ei olisi saanut tapahtua. Se ei ole sinun vikasi, vaikka itseäsi varmasti syytätkin, ja on tärkeää, että annat itsellesi aikaa. Me voimme puhua näistä asioista lisää myöhemmin.”
Sanoin ääneen ajatuksen, joka oli kummitellut mielessäni koko ajan. Sanoin sen hauraalla, värisevällä äänellä. Silti tarpeeksi varmasti, kuin kertoakseni itsellenikin, että olin oikeassa.
”Karen kuoli minun takiani.”
Isä ei antanut hiljaisuuden laskeutua välillemme.
”Sinä et ollut se, joka hänet tappoi”, hän muistutti. ”Et voinut vaikuttaa asiaan.”
”Olisin voinut --”
”Syytä Myersia, William, älä itseäsi.”
Isä nousi. Seurasin hänen liikkeitään katseellani.
Victor katsoi minua pyytävästi. Kohotin hieman päätäni käsieni välistä katsoakseni häntä silmiin.
”Mene nukkumaan”, Victor pyysi. ”Vanhassa huoneessasi on edelleen varavuode.”
”Mitä kello on?”
”Tuskin vielä kahtakaan, mutta sinun täytyy levätä.”
Isäni patistettua minut vanhaan huoneeseeni en käynyt nukkumaan, vaan jäin tuijottamaan ikkunasta ulos. Seisoin siinä kai pitkään, ehkä kymmeniä minuutteja, ehkä tunteja. Kuulin isän kävelevän oven toisella puolella, vaeltelevan edestakaisin. Kuulin hänen soittavan jonnekin. Puhelun jälkeen hän kuului kävelevän huoneeseensa, pian kuulin raivokasta paperin repimisen ääntä. Hän kai tuhosi muistitauluaan, sille kiinnitettyä todistusaineistoa, joka oli näytellyt olennaista roolia pääni sekoittaneessa nukketeatterissa.
Oli yksi asia, jonka halusin luvata itselleni.
Yksi asia, jonka halusin luvata Karenille ja lapselle, joka ei koskaan saanut oikeutta syntyä.
’Andy Myers. Helvetin kusipää.
Sinä et selviä tästä.’
***
Irviksen kommentteja:
Pisara oli kuin olikin oikeassa edellisen osan kommenteissa sanoessaan, että Myers ei välttämättä kuitenkaan luovuta Karenia, koska nainen tietää liikaa.
Näin ei PITÄNYT käydä, mun ei pitänyt tappaa jo toista raskaana olevaa naista tässä tarinassa (lienee siis selvää, että raskaus oli tosiaan tahaton yhtäläisyys Lauran kuolemaan ykkösluvussa!), mutta joskus pitää tehdä radikaaleja ratkaisuja!
Andrews tosiaan menetti sitten näkönsä (puoliksi), miesparka. Ja taitaa vielä uutiset tyttären kuolemasta olla saamatta. Arvauksia, miten Andrews reagoi tähän? Entä Evelyn (Andrewsin vaimo, jos ette muista)?
Edellisen osan kommenteissa toivottiin, että nähtäisiin vielä Jeremyä ja Susieta. Jeremy ainakin on suurehkossa roolissa ensi osassa, ja Susietakin nähdään vielä ennen tarinan loppua. Samanthaakaan ei ole unohdettu, hänellä on ihan oma roolinsa viimeisissä osissa! ;)
Samoin mitä luultavimmin Henrystä kuullaan jotain.
